Postdoktoraalinen kiitollisuudenvuodatus

”Vihdoin”: Sitä on tullut mielessä toistettua viimeiset tunnit. Olo on edelleen hiukan epätodellinen, levotonkin. Onnitteluita on sadellut jokaista mahdollista viestintäväylää pitkin opettajilta, opiskelijoilta, kollegoilta, ystäviltä, sukulaisilta, vanhoilta futisjengiläisiltä ja koulukavereiltakin.

   

Viime vuosiin mahtuu niin paljon: uusia ihmisiä, kasoittain luettuja kirjoja ja arkistolähteitä, pieniä arkisia onnistumisia sekä epäonnistumisia, suuria maailmanpolitiikan mannerlaattojen liikkeitä, pandemia, sotaa, ahdistusta, pelkoa, toivoa – kaikkea.

Kuitenkin päällimmäisin tunne juuri nyt on suuri kiitollisuus: onnen kyyneleet ovat kotona virranneet.

Edesmennyt opettajamme tiesi aina muistuttaa meitä ilon, juhlan ja seremonioiden tärkeydestä elämässä. Joskus viisauksia kannattaa kuunnella ja traditioita seurata: ne kun parhaimmillaan ovat institutionalisoitunutta viisautta ja kivijalkoja, joille merkityksellinen elämä rakennetaan.

Väitöspäivä oli onnistuneempi kuin osasin koskaan odottaa. Tietenkin voitto oli jo se, että viimeisten kuukausien väitöspainajaisunien skenaariot eivät toteutuneet: 1) tilaisuutta ei järjestetty ala-asteen liikuntasalissa, 2) lektiopuhe ja muistiinpanot olivat mukana ja 3) olin kirjoittanut sen väitöskirjan.

Vakavammin: kun käänsin katseen yleisöön ja näin yleisössä kaikki opettajat, ystävät, kollegat, opiskelijat ja tuttavat, jännitys alkoi kaikota. Vastaväittäjän, prof. Marjolein ’t Hartin suopeus, pelisilmä sekä kysymysten yhtäältä sopiva haasteellisuus ja toisaalta yleisöystävällisyys mahdollistivat minulle luonnollisena itsenäni olemisen ja esiintymisen. Ennen kaikkea hän antoi tilaa, mikä ei ole itsestään selvää – kuten opettajani Kristina Ranki hienosti kiteyttikin heti tilaisuuden jälkeen.

Miksi väitöstilaisuus sitten järjestetään? Seremoniallinen tilaisuus liittää väittelijän osaksi pitkää jatkumoa oppineisuuden kunnioitusta, arvostusta – ideaalien todeksi elämistä vajavaisina pieninä ihmisinä. Juhlallisen seremonian hetkellä voimme kuitenkin kokea olevamme yhdessä hieman suurempia, osana totuuden, kauneuden ja hyvyyden tavoittelua. Ilman rituaaleja ja symbolisia päätöksiä asiat eivät tunnu aina asettuvan niille kuuluvaan lokeroon: se on nyt todellista, se on nyt tehty.

Se, että saa tulla osaksi tämän ideaalin tavoittelun ja saavutuksen juhlistamisen rituaalista perinnettä, tekee olon nöyräksi ja kiitollisuudentäyteiseksi.

Kiitos vielä kerran teille kaikille, jotka teitte tilaisuuden todelliseksi.