PhD (History), PostDoc (Legal history) – Helsingin yliopisto, Helsingfors Universitet, University of Helsinki
Author: Henri M Hannula
Toimin tohtorikoulutettavan työsuhteessa Helsingin yliopiston Historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa. Väitöskirjani käsittelee Alankomaiden tasavallan Itämeren kauppaa 1600-luvun lopun ja 1700-luvun alun suurten sotakausien aikana.
Tutkimusintressit: Varhaismoderni historia, modernin maailman murros, taloudellisen ajattelun historia, poliittinen taloushistoria, Itämeren piirin historia, sukuverkostot, diplomatian historia, sotahistoria.
”Vihdoin”: Sitä on tullut mielessä toistettua viimeiset tunnit. Olo on edelleen hiukan epätodellinen, levotonkin. Onnitteluita on sadellut jokaista mahdollista viestintäväylää pitkin opettajilta, opiskelijoilta, kollegoilta, ystäviltä, sukulaisilta, vanhoilta futisjengiläisiltä ja koulukavereiltakin.
Viime vuosiin mahtuu niin paljon: uusia ihmisiä, kasoittain luettuja kirjoja ja arkistolähteitä, pieniä arkisia onnistumisia sekä epäonnistumisia, suuria maailmanpolitiikan mannerlaattojen liikkeitä, pandemia, sotaa, ahdistusta, pelkoa, toivoa – kaikkea.
Kuitenkin päällimmäisin tunne juuri nyt on suuri kiitollisuus: onnen kyyneleet ovat kotona virranneet.
Edesmennyt opettajamme tiesi aina muistuttaa meitä ilon, juhlan ja seremonioiden tärkeydestä elämässä. Joskus viisauksia kannattaa kuunnella ja traditioita seurata: ne kun parhaimmillaan ovat institutionalisoitunutta viisautta ja kivijalkoja, joille merkityksellinen elämä rakennetaan.
Väitöspäivä oli onnistuneempi kuin osasin koskaan odottaa. Tietenkin voitto oli jo se, että viimeisten kuukausien väitöspainajaisunien skenaariot eivät toteutuneet: 1) tilaisuutta ei järjestetty ala-asteen liikuntasalissa, 2) lektiopuhe ja muistiinpanot olivat mukana ja 3) olin kirjoittanut sen väitöskirjan.
Vakavammin: kun käänsin katseen yleisöön ja näin yleisössä kaikki opettajat, ystävät, kollegat, opiskelijat ja tuttavat, jännitys alkoi kaikota. Vastaväittäjän, prof. Marjolein ’t Hartin suopeus, pelisilmä sekä kysymysten yhtäältä sopiva haasteellisuus ja toisaalta yleisöystävällisyys mahdollistivat minulle luonnollisena itsenäni olemisen ja esiintymisen. Ennen kaikkea hän antoi tilaa, mikä ei ole itsestään selvää – kuten opettajani Kristina Ranki hienosti kiteyttikin heti tilaisuuden jälkeen.
Miksi väitöstilaisuus sitten järjestetään? Seremoniallinen tilaisuus liittää väittelijän osaksi pitkää jatkumoa oppineisuuden kunnioitusta, arvostusta – ideaalien todeksi elämistä vajavaisina pieninä ihmisinä. Juhlallisen seremonian hetkellä voimme kuitenkin kokea olevamme yhdessä hieman suurempia, osana totuuden, kauneuden ja hyvyyden tavoittelua. Ilman rituaaleja ja symbolisia päätöksiä asiat eivät tunnu aina asettuvan niille kuuluvaan lokeroon: se on nyt todellista, se on nyt tehty.
Se, että saa tulla osaksi tämän ideaalin tavoittelun ja saavutuksen juhlistamisen rituaalista perinnettä, tekee olon nöyräksi ja kiitollisuudentäyteiseksi.
Kiitos vielä kerran teille kaikille, jotka teitte tilaisuuden todelliseksi.
Niin sanottuna kronoseläkeläisenä saan kunnian pitää tämän puheen Teille tänään erityisenä juhlapäivänä, kun Kronos täyttää kunnioitettavat 76 vuotta. Käytän tilaisuuden pohtimalla ainejärjestötoiminnan merkitystä erityisesti kahden ulottuvuuden kautta: ensinnäkin suhteessa valtaan ja toimijuuteen sekä toiseksi aikaan ja ylisukupolvisuuteen.
Aloitetaan vallasta, joka on tälle taloushistorian tutkijalle erityisesti sydäntä lähellä, tutkimuskohteena tietenkin. Vallasta ja toimijuudesta on siis puhuttava, myös juhlapuheessa. Miten kronoslaisuus näihin ilmiöihin liittyy? Vastaan: vertaisena ja kansalaisena kasvamisen kautta. Kronoslainen on historiantutkijan tuntosarvineen jo valmiiksi terveen kriittinen byrokratiaa, kontrollijärjestelmiä, ja erilaisia ylhäältä alas tippuvia sääntöjä kohtaan. Meidän on jäsenneltävä suhteemme valtaan, muuten olemme puhtaasti vallankäytön kohteita. Ainejärjestöelämän rooli tälle ikuiselle kronoslaiselle, ja Malmin miehelle, on ollut erittäin merkityksellinen etenkin tästä näkökulmasta: se on tarjonnut sfäärin, jossa harjoitella elämää ihmisenä, kansalaisena eikä kontrollikoneiston osana.
Vapaan ainejärjestötoiminnan rooli kansalaisuuden ja vertaisuuden luojana onkin keskeinen: Toiminta opiskelijajärjestössä kiinnittää opiskelijan, sosiaaliseen yhteisöön, ja tekee siinä aktiivisen toimijan. Kuten vankka tieteellinen todistusaineisto ja arkijärki ovat osoittaneet, siitä hetkestä lähtien, kun ihminen irtautuu hoivaajastaan, hän kasvaa seuraavat vuodet etenkin vertaistensa kanssa. Ja tämä vertaisuuden kautta eläminen on toiminnallemme ominaista lapsuudesta vanhuuteen asti: kasvatamme ja muovaamme siis toisiamme, päivittäin sekä tiedostaen että tiedostamatta. Ihmisen organisoituminen tapahtuu roolien, leikkien ja rituaalien kautta, kuten mikrososiologian klassikko Ervin Goffman ja sitä ennen kulttuurihistorian suuri nimi Johan Huizinga toi Homo Ludens -teoksessaan esille. Kronoslaisuus ja ainejärjestötoiminta on ollut minulle samaan aikaan identiteettiä vahvistava että yksilön rohkeutta lisäävä, älyllisesti stimuloiva elämänkoulu. Se oli ja on vertaisten yhteisö, joka tuo ihmiset yhteen erilaisista taustoista, elämänasenteista ja paikoista, kaikkia kuitenkin historia jollain tavalla kiinnostuksen kohteena yhdistäen.
Aikoinaan pikkuvanhan Kronikan päätoimittajan roolista käsin puuhastelin omasta mielestäni tärkeiden aiheiden, sanojen, kielen ja kirjoitetun tekstin kanssa. Sain niitä kokemuksia, jotka muistan edelleen paremmin kuin useimmat luennot, useista neuvoa antavista toimituskokouksen virvoikkeista huolimatta. Tiedostan, että nämä toimitetut opiskelijalehdet tuskin kuuluvat kulttuurihistorian klassikoihin – ainakaan ennen kuin joku kronoseläkeläinen ne sellaiseksi tuotannossaan nostaa. Mutta sillä hetkellä, siinä ajassa, nämä lehdet olivat minulle elämäni tärkeimpiä asioita: koska minulla oli rooli, tehtävä, ja osa vertaisten joukossa.
Hyvät ystävät, algoritmien ohjaamassa maailmassa puhumme mielellämme itsestämme. Katse tulisi kuitenkin suunnata ennen kaikkea meitä kannattelevaan lähiyhteisöön ja siihen, miten itse kannattelemme toisia ihmisiä. Parhaimmillaan opiskelijajärjestötoiminta – sellaisena kuin minä sen muistan – oli erilaisten ihmisten parhaiden luonteenpiirteiden yhteenliittymä. Siis vertaisten yhteisö, joka huolehtii toisistaan ja inspiroi siinä toimivia ammentamaan toistemme kauniista piirteistä. Tämä on yhdessä kasvamista, ja toisillemme esikuvina olemista. Historioitsijoina olemme varsin tietoisia ihmismielen synkistä puolista ja tätä ymmärrystä kuuluukin kerryttää, mutta samalla elämäämme tulee kuulua ihmisyyden parhaiden puolien vaaliminen, ideaalista käytäntöön. Tämä tapahtuu vain yhdessä, ei yksilöinä, toinen toisiltamme oppien.
Tässä oppimisprosessissa historiaihmisen tuntosarvet kehittyvät usein arvioimaan ylisukupolvisen viisauden roolia yhteiskuntaelämässä. Tästä pääsemmekin puheen toiseen teemaan, nimittäin opiskelijajärjestötoiminnan rooliin suhteessa ajallisuuteen. Oli taustamme, arvomme tai poliittinen orientaatio mikä tahansa, yksi asia meitä historiaihmisiä kuitenkin yhdistää: se on ylisukupolvisen viisauden etsimistä mutta myös kriittisyyttä ylisukupolviselle tyhmyydelle.
Etsiessä ajallisuutta kronoslaisuus on kaksinkertaisesti kiinnostava elämänkokemus. Yhtäältä virallinen opinto-ohjelma vilisee historiantutkimuksen ilmiöitä, klassikoista uusimpiin ajankohtaisiin tieteellisiin keskusteluihin. Toisaalta, ainejärjestöissä olemalla ja toimimalla ihminen liittyy itse osaksi pitkää jatkumoa traditioita ja käytänteitä. Se on ruohonjuuritaso, jossa on myös arvioitava, mitä 2020-luvun kronoslaisuus on ja miten se eroaa menneiden vuosikymmenten toiminnasta. Ajallisuutta emme siis pääse pakoon. Otamme menneisyyden vakavasti, mutta ymmärrämme samalla muutosta.
Toiminta opiskelijajärjestön ympärillä nosti opiskelumotivaatiota, ehkä myös arvosanoja, vaikka yritinkin ajatella, että ne eivät ole elämän tärkein asia. Ehkä muutama tenttiarvosana jäi lunastamatta kapakkafilosofisten harrasteiden toisinaan vieden tilaa niin sanotulta syväopiskelulta. Mutta pelkkää syväopiskelua harrastaen en olisi voinut tehdä niitä virheitä, joita voin pitää ihmisenä kasvamisen kannalta olennaisina.
Taustaltaan niinkin erilaiset ajattelijat kuin yhdysvaltalainen entinen pörssimeklari nykyään todennäköisyyttä vapaana flanöörinä tutkiva Nassim Taleb kuin yliopistohistoriallisesta tuotannostaan tunnettu emeritusprofessori Matti Klinge ovat kirjoituksissaan tuoneet tämän aktiivisen toimijan ideaalin esille kukoistavan yhteiskunnan edellytyksenä, toki hieman eri käsittein: ilman osallistuvaa kansalaisyhteiskuntaa on vain teknokraattista hallintaa. Kansalaisyhteiskunnan edellytys taas on rohkeat, ideaaleja arjessaan todeksi elävät nuoret. Sitä ideaalia on minulle Kronos ainejärjestönä opettanut, ja toivottavasti voin omalla pienellä panoksellani jotain tämän ideaalin eteen kontribuoida.
Ilman Kronosta en olisi pistänyt itseäni peliin, enkä olisi tullut oppineeksi sitä, mihin kaiken opiskelun pitäisi tähdätä: oppia elämään toisia ihmisiä, ei abstraktia hallinnan järjestelmää varten, oppia näkemään viisaus menneisyydessä ja tehdä eettisiä valintoja rajallisten resurssiemme maapallolla. Oppia arvioimaan omaa suhdetta niin ylisukupolviseen viisauteen kuin ylisukupolviseen tyhmyyteenkin.
Olen ilolla seurannut, miten aktiivinen kansalaisuus elää ainejärjestöissä ja erityisesti omassa henkisessä kodissani Kronoksessa. Olkaa rohkeita, ja pistäkää myös tulevaisuudessa itsenne peliin, siitä on hyvä elämä ja hyvä tulevaisuus tehty – etiikkaa ja toisten ihmisten kunnioittamista unohtamatta!
Jälleen vietetään Tukholman vanhan Tre Kronor -linnan palon surullista vuosipäivää. Historiahemmon mieltä painaa linnan tuhon lisäksi tietenkin kattavan kirjasto- ja arkistokokoelman tuhoutuminen.
Johan Fredrik Höckertin maalaus “Slottsbranden i Stockholm den 7 maj 1697”. (1862 – 1866)
Palon jälkeen menetettyjen dokumenttien ja kirjojen katalogin laati kuninkaallinen kirjastonhoitaja Johan Jacob Jaches (n. 1650-1709). Itse tuhoja on eritelty monessa yhteydessä, ja lähes jokaisesta Tukholman kaupungin tai Ruotsin arkisto- ja kirjastolaitoksen historiasta voi lukea samat Jachesin katalogiin perustuvat luvut. Parin vuoden takaisessa KB:n blogissa todetaan lyhyesti, että 24 500 kirjasta voitiin pelastaa vain 6000 kun taas noin 1400 käsikirjoituksesta ainoastaan 300 saatiin pelastettua.
Palo oli sen luokan lööppi, että kaupungissa majailevat ulkovaltojen diplomaatit kauhistelivat tapahtumaa ja huhuilivat sen syistä vielä pitkään. Heti palonjälkeisenä päivänä Alankomaiden lähettiläs C.C. Rumpf (1633-1706) raportoi Haagiin yleissäädyille tapahtumista. Vapaasti suomentaen palosta kerrotaan raportissa seuraavasti:
“Eilen iltapäivällä, puoli kolmelta täällä kuninkaan linnassa tapahtui hyvin valitettava ja vakavan suuri palo, joka tuhosi ja muutti tuhkaksi koko linnan seuraavana yönä hyvin kovan tuulen takia, lukuun ottamatta ulko- ja sisämuureja ja joitain huoneita ulkomuurin sisäänkäynnin puolella. Tietämättä vielä oikeaa syttymispaikkaa, erilaiset huhupuheet kertovat enimmäkseen, että suuri tuli olisi saanut alkunsa vastasiivotusta huoneesta, jossa oli jätetty ikkunat auki. Sieltä tuli oli levinnyt suureen valtakunnansäätyjen saliin, josta tärkeät kuninkaallisen kanslian, hovioikeuden, ja muiden kollegioiden dokumentit sekä kallisarvoiset huonekalut ynnä melkein valmis castraum dolories saatiin tuotua ulos ja pelastettua linnan kappeliin. Mutta hyvin valitettavasti kaikki maanalaiset kellariarkistot, pitäen sisällään vanhat kertomukset, jotka olivat määrätty hyvinsäilytettäviksi, sekä joitakin osia kuinkaallisesta kirjastosta, joutuivat liekkien syömäksi.”[1]
Ote Alankomaiden Ruotsin lähettilään Rumpfin raportista Haagiin 1697.
Lopullista syytä ei koskaan saatu tietää, mutta varmaksi katsottiin, että palo sai alkunsa säätyjen salin puolelta linnaa. Taidehistorioitsija Bo Grandien on kuvannut teoksessaan Stockholm i lågor (1969), kuinka palomestari Sven Lindberg ja kaksi vahtivuorossa ollutta sotilasta saivat tuomiot tehtäviensä laiminlyönnistä. Sekä Lindberg että toinen vahdeista saivat kuolemantuomiot, jotka tosin lievennettiin seitsemäksi kujanjuoksuksi ja kuuden vuoden pakkotyöksi Marstrandin Karlstenin linnoituksella. Kolmas selvisi alunperinkin viidellä kujanjuoksulla. Vanhuuttaan heiveröinen Lindberg ei kuitenkaan selvinnyt tuomiostaan vaan kuoli saamiinsa vammoihin pian kujanjuoksun jälkeen.
Kaiken kaikkiaan palo sattui erityisen ikävällä hetkellä, sillä valtakunnassa oli suruaika. Kuningas Kaarle XI oli vastikään kuollut vatsasyöpään ja hautajaiset olivat pidetty vain alle kuukautta ennen (oheisen raportin castraum dolories viittaa juuri hautajaismonumenttiin). Monumentti siirrettiin kuninkaallisille talleille “Kreivi Braatschin” taloon.
Hätämajoitusta tarjosi Riddarholmenin ympäristön rakennukset. Vielä kruunajaisia odotteleva Kaarle XII majoittui diplomaattiraportin mukaan valtakunnanmarsalkka Johan Stenbockin luona, ja pitkäikäinen “kuninkaallinen isoäiti” Hedvig Eleonora muutti kansliapresidentin Bengt Oxenstiernan luokse.
Muuttojärjestelyiden jälkeen kuninkaallinen perhe asettui vuosikymmeniksi asumaan Wrangelin palatsiin Ridderholmstorgetin (nyk. Birger Jaarlin tori) kupeeseen. Nykyään rakennuksessa sijaitsee Svean Hovioikeus. Seuraavina vuosikymmeninä myös Drottningholmin linnan merkitys korostui ennen Nicodemus Tessin nuoremman suunnitteleman ja käynnistämän uuden kuninkaanlinnan rakennusprojektin saattamista riittävän valmiiksi 1750-luvulla.
[1] “Gisteren naedenmiddag ten half drie uuren, ontstont hier soodanigen hoogstbeklagelycken en subiten, hevigen brandt op t Coninckl sloth alhier, by een zeer harden wint dat hetzelve, sloth, dien naemiddag en de volgende nacht schier geheel, uitgenomen de buiten en binne muuren, en eenige kamers bovendien ingang enter zyde buitent circuit, in d asche gelegt is geworden, zonder datmen vooralnog den rechten oorsprong heeft konne vernemen, vercheidentlyck daervan gesproocken werdende, meest wordt gezegt, dat inte en versch geschropte kamer, daer de venolers opengestelt waren, en t brandt houdt van, een groote aengelyde vuur, in absentie der schropters, afgevallen was, onder de groote RyxStenders Zaal, ontstaen is, d’ importante Documenten uyt de Con Contzley, het hooge hoft Gericht, en d andere Collegien, als mede de kostelycke ammeublemente, het by nae voltrocken heerlycke castraum dolories uit de appartementen en de Slots Cappel zijn wel meest in tyt geborgen en gesalveert, maer, t geen t aderbeklaagelyckst, alle d Archiven, diemen in een Gewalfzel onder d aarde, t welk na alle apparentie met alte dichten was, zeer wel bewaart oordeelde, nevens eenig gedeelte van de Cone. Bibliotheeg zyn d door t vuur verslonden;–“
Lähteet ja kirjallisuus:
Nationaal Archief, Den Haag, Staten-Generaal, nummer toegang 1.01.02, inventarisnummer 7188.
Miten esimodernissa Euroopassa kauppiaat ja ei-valtiolliset toimijat saattoivat hyödyntää ulkopoliittisten suhdanteiden muutoksia tavoitteidensa ajamisessa? Kiinnostavan tapausesimerkin tarjoaa Amsterdamin kauppiaiden toiminta Ruotsin kääntyessä perinteisestä liittolaissuhteestaan Ludvig XIV:n Ranskasta kohti Alankomaiden tukemaa neutraaliutta 1680-luvulla.
Skoonen sodassa 1675-1679 Alankomaat oli tukenut Tanskaa sen sodassa Ranskan liittolaista Ruotsia vastaan, mutta sodan jälkeen asetelma kääntyi päälaelleen. 1680-luvun alussa Ranska muodosti liittolaissuhteen Tanskan ja Brandenburgin kanssa, kun taas Ruotsi keskittyi sisäisiin uudistuksiinsa – reduktioon ja sotaväen uudelleenorganisointiin – Alankomaiden ja Habsburgien tuella.
Koska Ruotsin kruunu oli riippuvainen Alankomaiden ulkopoliittisesta tuesta, haistoivat Itämeren piirissä taloudellisia intressejään vaalivat hollantilaiskauppiaat mahdollisuuden parantaa institutionaalisia asemiaan Ruotsin satamakaupungeissa: vuoden 1679 rauhansopimuksessa ja myöhemmissä 1680-luvun ratifioinneissa heikentynyt Ruotsin tervakomppania hajotettiin, erilaisia tulleja alennettiin, faktoreiden sekä hollantilaisten asiamiesten toimivaltuuksia laajennettiin ja viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä vanhojen velkojen ja saatavien maksua joudutettiin.
Vaikka tämä suotuisa ulkopoliittinen suhdanne jatkui vain muutaman vuoden päättyen yhdeksänvuotisen sodan alkuun (1688), sen tulokset kelpaavat esimerkiksi niistä tavoista, joilla valtapolitiikan ja kaupanteon intressit kietoutuivat toisiinsa.
Tässä kirjoituksessa tuon lyhyesti esille, miten amsterdamilaisten viljakauppiaiden intressiryhmä kykeni käyttämään tätä ainutlaatuista ulkopoliittista suhdannetta hyväkseen ja perimään merkittävän summan kompensaatiomaksuja kruunulta, apunaan hollantilaisten kauppadiplomaattinen verkosto Ruotsin satamakaupungeissa.
Alankomaiden ulkopoliittisen tuen kauppapoliittinen hinta
Kaarle XI:n Ruotsi oli 1680-luvun alussa reduktiosuunnitelmissaan ja hallinnon uudelleenorganisoimishankkeissaan vasta alussa. Tämän takia vuonna 1682 Ranskan luomat liittolaissuhteet vanhan vihollisen Tanskan ja entisen liittolaisen Brandenburgin kanssa loi välittömän uhkakuvan uudesta sodasta, jolla olisi ollut Ruotsille katastrofaaliset seuraukset. Siksi Ruotsi tarvitsi ensin hiljaista, ja sen jälkeen äänekästä tukea valtioilta, joiden kanssa se oli vastikään ollut sotatilassa: Alankomailta ja Habsburgeilta.
Tukea annettiin, mutta sillä oli hintansa. Vaikka Alankomaissa oli valtapoliittisesti tärkeimpään rooliin noussut 1670-luvun alussa Oranian ruhtinashuone dynastisine intresseineen, kauppiaiden vaikutusvalta ulkopolitiikan suunnitteluun ja toteuttamiseen oli edelleen keskeinen. Etenkään Amsterdamin kauppiaiden näkökulmia ei voinut sivuuttaa.
Näkökulmat taas olivat kilpailevia. Nämä erilaiset vaateet kokosi yhteen Alankomaiden lähettiläs Chistiaan Constantijn Rumpf, ja ne läväytettiin Ruotsin ulkopolitiikan johtohahmon Bengt Oxenstiernan pöydälle. Viljakauppiaat vaativat korvauksia konfiskoiduista lasteista, joita Ruotsin sotalaivat olivat kaapanneet edellisessä sodassa. Yhteensä tämä summa oli 102 323 riikintaaleria, joka muodostui 23 kaapatun viljalaivan saatavista. Ottaen huomioon, että viljalaivojen lastit olivat jo kertaalleen vakuutettuja, herää epäilys, että kyse oli todella tuottavasta operaatiosta.
Tämä oli kuitenkin vain yksi vaade pitkässä jonossa: vanhoja kruunun velkoja olivat perimässä niin Cletscherit, Tripit kuin Mommatkin – kaikki keskeisiä Ruotsin kruunun luotottajaperheitä 1600-luvun puolen välin molemmin puolin, hollantilaisine siteineen. Heidän roolinsa Ruotsin talouselämässä oli suuri, toisinaan ratkaiseva.
Alankomaiden Ruotsin lähettilään lista taloudellisista vaatimuksista Ruotsin kruunulle vuodelta 1682. (Riksarkivet, Tukholma).
Siksi on erikoista ja yllättävää, että vaatimuksien esittämisessä ja niiden täytäntöönpanossa onnistuivat parhaiten kauppiasryhmistä pienimmät – viljakauppiaat, joiden bisnekset koskettivat enimmäkseen muita kuin Ruotsin alueita. Miksi näin tapahtui? Syitä voi etsiä ennen kaikkea tehokkaasta kyvystä hyödyntää jo olemassa olevaa hollantilaista kauppadiplomaattista verkostoa Ruotsin satamissa ja onnistuneen maksusuunnitelman luomista niukkojen resurssien maassa.
Viljakauppiaat järjestäytyivät intressiryhmäksi ajamaan vaateitaan jo Nijmegenin rauhankonferenssissa 1670-luvun lopulla. Heidän johtajanaan toimi kauppias-pankkiiri Gerard Röver, jolla oli läheiset yhteydet Amsterdamin kaupunginhallintoon ja pormestariin. Jakamalla rahallisia kannustimia näille tahoille, viljakauppiaiden ryhmä onnistui sisällyttämään vaatimuksensa niin Alankomaiden ja Ruotsin välisiin rauhansopimusten artikloihin kuin myöhempiin diplomaattisiin vaadekirjeisiin.
Ote viljakauppiaiden korvausvaatimuksista Ruotsin ja Alankomaiden välisessä rauhansopimuksessa 1679.
Rauhanteon jälkeen viljavelkaa käsiteltiin merkittävänä diplomaattisena kysymyksenä, ja sen täytäntöönpanoon valjastettiin koko laaja Ruotsin satamakaupunkien verkosto. Vuonna 1683 Tukholmaan, Göteborgiin ja Riikaan nimitettiin erilliset hollantilaiset komissaarit (commissaris), joiden nimike vastasi suunnilleen myöhempien vuosisatojen konsuleita. Nämä miehet hollantilaisine taustoineen olivat pitkän linjan toimijoita Ruotsin ulkomaankaupassa: Tukholmassa Jean Boor toimi samaan aikaan de Geerin perheen agenttina, Göteborgissa Dirck Bex kuului valtakunnan postipalveluita hoitavaan perheeseen ja Riikan Dirck Molenaer oli kaupungin hollantilaiskauppiaiden johtaja. Palkkiota vastaan näiden komissaarien tehtävänä oli periä koko viljavelka vuotuisten kaupungeille asetettujen maksusitoumusten mukaan kaupunkien ruotsalaisten alusten maksamista tullimaksuista.
Kun vuonna 1685 maksusuunnitelman toteuttamisen ollessa pahasti puolitiessä, komissaarien verkostoa laajennettiin Suomen kaupunkeihin Turkuun ja Helsinkiin. Näistä ensin mainitussa Bartholomeus Vestingh ja jälkimmäisessä Laurens Straelborn saivat nimitykset Alankomaista. Myös Norrköpingin ja Söderköpingin tullista, Bärosundista kerättiin tulleja hollantilaisten nimittämän Paco Fostin avulla.
Onnistunut velkojenperintä
Viljakauppiaiden operaatio onnistui kiitettävästi. Kaikki kaupungit olivat maksaneet vuonna 1685 yhteensä 64 065 riikintaaleria, joista suomalaisten pikkukaupunkien osuus oli vajaat 9000 riikintaaleria. Vuonna 1687 Ruotsin kruunu oli velkaa vielä 23 255 riikintaaleria.
Diplomaattisen suostuttelun ja hienoisen painostuksen jälkeen loppusumma katettiin lopulta reduktiosta saatavilla uusilla kruunun verotuloilla. Kuitenkin ilman kaupunkien tulleja merkittävä osa, ellei koko velka olisi todennäköisesti jäänyt perimättä. Tämän johtopäätöksen voi tehdä vertailemalla mitä tapahtui muille hollantilaissaataville 1680-luvun kuluessa: Trippien yhteensä 400 000 riikintaalerista kaikki jäi saamatta, ja vain osa Cletscherien hieman yli 90 000 riikintaalerin velasta tuli lopulta kuitatuksi kruunun valtiokonttorin kassasta.
Ote Ruotsin kuninkaan viljavelasta Amsterdamin kauppialle vuodelta 1685. (Riksarkivet, Tukholma).
Aelbert Cuyp (1660): “Een opperkoopman van de VOC, vermoedelijk Jacob Mathieusen en zijn vrouw ; op de achtergrond de retourvloot op de rede van Batavia” SK-A-2350 (schilderij, olieverf op doek), Schilderijencollectie Rijksmuseum.
Monet kollegat ovat kysyneet vinkkejä Alankomaiden kolonialismin historiaa käsitteleviin aineistoihin ja erityisesti Itä- ja Länsi-Intian komppanioiden digitoituihin materiaaleihin: Mitkä vanhat aineistot tulisi tuntea? Mitä uusia projekteja on käynnissä, missä projektien tuloksia on nähtävillä ja miten uusia aineistoja voisi soveltaa tutkimuksissa?
Koska merihistorian ja taloushistorian välinen liitto on Alankomaissa ehkä syvempi kuin missään muussa keskisuuressa eurooppalaisessa maassa, erilaisia lähdekokoelmia ja tietokantoja on vuosikymmenten saatossa ilmestynyt runsaasti eri yliopistojen ja tutkimuslaitosten projektien jäljiltä. Nyt sekä näitä vanhempia aineistoja että ihan uusien projektien tuloksia on tuotu paljon, suorastaan massoittain sähköisinä tutkijoiden saataville.
Paras paikka aloittaa etsintä on Alankomaiden tiedeakatemian Huygens Instituutin materiaalipankki, jonne on listattu lähes kaikki menneet relevantit projektit ja niissä syntyneet aineistot. En käsittele tässä kaikkia vaan tuon esille muutaman, jotka ovat ehkä käytetyimpiä, uusia ja vanhoja klassikkoja.
Erityisen runsasta tarjonta on Alankomaiden Itä-Intian kauppakomppaniaan liittyen. Instituutin sivuilta löytyviä paljon käytettyjä tietokantoja ovat matkoihin, kapteeihin ja tonnistoihin keskittyvä Dutch-Asiatic Shipping in the 17th and 18th centuries (englanninkielisellä johdannolla) sekä Alankomaiden kansallisarkiston ylläpitämä “henkilöstötietokanta”, VOC: Opvarenden. Mikäli on kiinnostunut vain ihmisten ja laivojen lukumääristä, näillä aineistoilla pääsee hyvin alkuun.
Harmillisesti Länsi-Intian komppanian materiaaleja on saatavilla sähköisenä huomattavasti vähemmän, mutta yleisesti transatlanttisen orjakaupan historiasta kiinnostuneelle Slave Voyages -tietokanta on erittäin hyödyllinen. Mikäli muuten tämä aihepiiri kiinnostaa, hollantilaisten ja erityisesti amsterdamilaisten kauppiaiden roolista orjakaupasta yleiskuvan antaa Cátia Antunesin ja Filipa Ribeiro da Silvan artikkeli Amsterdam Merchants in the Slave Trade and African Commerce, 1580s-1670s.
Tämän lisäksi uusia projekteja on vireillä ja niiden tuloksia on jo saatavilla. Erityisen kiinnostavia ovat uudehkon Prize Papers -projektin hedelmät, joihin on koottu englantilais-hollantilaisten kaappaussotien jäljiltä syntyneitä oikeusdokumentteja. Tällä hetkellä suurin osa näistä aineistoista käsittelevät 1700-lukua ja dokumentit sisältävät myös paljon englanninkielisiä tekstejä. Opinnäytteisiin tai muihin vastaavanlaajuisiin töihin juuri tämä aineisto lienee erityisen sopiva: sieltä saa etsittyä itselleen mitä erikoisempia tapaustutkimuksia.
Alankomaiden kansalliskirjaston digitointiprojekteissa yhteen kootut painateaineistot ovat myös merihistoriaa tutkivalle hyödyllisiä, suorastaan pakollista luettavaa. Tällä Delpher-sivustolla on runsaasti 1600-luvulta lähtien etenkin sanomalehtiä, joihin voi tehdä sanahakuja. Koska Hollannin maakunta oli “maailmankaupan” keskus, ilmestyi sanomalehtiä ja painatteita myös muilla kielillä, etenkin ranskaksi. Amsterdamissa ilmestyikin säännöllisesti esimerkiksi La gazette d’Amsterdam, joka oli vastine hollanninkieliselle Amsterdamsche Courantille.
Mikäli on kiinnostunut kuva-aineistoista, Geheugen van Nederland -sivusto pyrkii tuomaan kaiken digitaalisen aineiston saataville yhdelle sivustolle. Se on aarreaitta kenelle tahansa, joka etsii esimerkiksi maalauksia, propaganda-aineistoa tai muita merihistoriaan liittyviä “muistin politiikan” tuotoksia.
Lopuksi vielä mainittakoon Sound Toll Register -online tietokanta, joka on kaikille merihistorian tutkijoille eräänlainen “raamattu” . Vaikka kyseinen aineisto ei liitykään Alankomaiden Itä- tai Länsi-Intian komppanioihin, on se silti jokaisen merihistoriaa tutkivan syytä tuntea. Juutinrauman tullitileistä sekä Itämeren kauppaan liittyvästä aineistosta lienee kuitenkin paikallaan kirjoittaa laajemmin vielä myöhemmin. Uusista sovellutuksista voi kiinnostuneet lukea uudehkosta teoksesta Early Modern Shipping and Trade Novel Approaches Using Sound Toll Registers Online.
Lupasin taannoin kertoa vähän laajemmin kokemuksistani vierailevana tutkijana.
Koska lupaukset on pidettävä, olen koonnut alle joitakin lyhyitä, arkisia huomioita elämästäni tutkijavaihdosta Alankomaissa Leidenin yliopiston historian instituutissa (Instituut voor Geschiedenis) syyslukukautena 2019. Ensimmäisen kirjoituksen teemana on maahan asettuminen ja sopeutuminen ensimmäisten viikkojen aikana.
Viikko 1
Saavun Schipolin lentokentälle aamuvarhaisella, takana on kolmen tunnin yöunet. Kiroan ratkaisuani varata aikaiset lennot; mihin minulla nyt oli niin kiire? Onneksi vuokrakämppä odotti jo valmiina Delftissä, joten suuntaan suoraan sinne. Koomailen aamuruuhkaisessa junassa ja kuuntelen sivukorvalla kun kovaääninen herra valittaa työstään kollegalle. Ärsyttää.
Saavuttuani kämpälle, otan kolmen tunnin päiväunet ja herään iltapäivän kirkonkellojen soittoon. Tästä se lähtee!
Ensimmäisen viikon olen päättänyt ottaa rennosti ja hoitaa juoksevat asiat kerralla kuntoon. Hoidan ne päivässä ja käytän loppuviikon arkistossa ja kirjastossa Haagissa. ”Vihdoin on aikaa tälle kaikelle, ilman kiirettä lähteä parin päivän sisällä kotiin” ajattelen, kun selaan kansalliskirjaston merihistoriakokoelmaa. Alan silti stressata, miten optimoisin parhaiten ajankäyttöni.
Tapaan viikon lopulla ohjaajani hänen työhuoneellaan. Sovittuamme syksyn ohjelmastani ja aktiviteeteista hän kehottaa olemaan ”murehtimatta liikoja”. Alan murehtia, miten voisin olla mahdollisimman tehokkaasti olla murehtimatta.
Viikonloppuna syön ranskalaiset torilla. Valmistaudun normaaliin elämään hankkimalla joogamaton ja lenkkarit.
Kotikulmia Delftistä. Jätin väliin aamu-uinnin.
Viikko 2
Elämä asettuu uomiinsa ja alan elää arkea. Totun asuntoni ulkopuolella soiviin kirkonkelloihin, muutamassa päivässä ja nukun lopulta viimeiset univelat pois. Saatuani työhuoneen avaimet, epäilen aluksi jotain erehdystä: huone on tilava, upealla näkymällä ulos kanaalille. Eikö täällä tarvitse oikeasti taistella työtilasta? Onko tämä normaalia?
Alkuinnostusta pitää aisoissa lounaskulttuuri, tarkalleen ottaen sen puute. Elän edelleen suomalaisessa ruokailurytmissä ja kärsin nälästä noin puolet työpäivästä. Onneksi kotimatkalla voin valita huokeista wokki- ja muista paikoista jokaiselle päivälle jotain erilaista.
Historian instituuttimme lukukauden avajaiset on ehdoton viikon kohokohta. Pääsen tapaamaan vihdoin paikallisia kollegoita ja todistamaan avajaisseremonian. Urut soivat akatemiatalon upeassa salissa. Tunnelma viestii hengeltään akatemian vivahteista suhdetta kristilliseen kulttuuriperintöön.
Suomalaisena tähän jäykistelyyn on tietenkin helppo samastua ja tunnen oloni suorastaan kotoisaksi puupenkeillä. Fuksit vääntelehtivät kuunnellessaan avausluentoa. Tutkijan lehtereiden on kai määrä toimia varhaismodernin kontrollikoneiston tapaan.
Ei ihme, että Huizinga kirjoitti tässä miljöössä ”Leikkivän ihmisensä”. Ikonoklasmin ja puhdistukset eivät poistaneet koskaan tarvetta semanttisille, seremoniallisille viesteille. Jopa katoliseen loistoon törmään Vilhelm Oranialaisen hautamonumentilla Delftin uudessa kirkossa. Juuri näiden myyttien takana olevia rakenteita alkaa pienen pintaraaputuksen jälkeen paljastua.
Tunnelmia lukuvuoden avajaisseremoniasta. Akatemiatalo muutettiin vuonna 1581 kirkkorakennuksesta yliopistoksi.
Viikko 3
Tutkijaseminaarikurssi diplomatian historiasta alkaa. Olen lupautunut osallistumaan kurssille eräänlaisessa kaksoisroolissa: yhtäältä pääsen esittelemään maisterivaiheen opiskelijoille omaa tutkimustani ja toisaalta osallistun oppijan roolissa keskusteluun viikoittaisten lukujen jälkeen. Tämä on ehdottoman mukava lisä elämään, sillä pääsen näkemään ja kokemaan vierestä myös paikallista opiskelijakulttuuria, arkisine huolineen.
Pohdimme kurssilla diplomatian historian uusia tuulia ja analysoimme, miten vanhoja totuttuja teleologisen historiannäkemyksen teesejä voisi haastaa silti säilyttäen niiden tärkeät tutkimukselliset ansiot. Vierailen saman viikon aikana myös eräässä nationalismiseminaarissa, jossa samaa pohdintaa käytiin vähän eri kontekstissa.
Koen keskustelun virkistäväksi, joskaan en ollenkaan vieraaksi, sillä huomaan lukeneeni kaikki samat teokset ja artikkelit kuin kaikki muutkin – muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Uutta oli minulle täällä monilla uuden ajan alun tutkijoilla oleva tarve kyseenalaistaa – joskin maltillisesti – jopa nationalismin modernisaatioteorian kaltaista rakennelmaa. En ole argumenteista vakuuttunut, mutta olen tyytyväinen, että olen päässyt todistamaan paikallista “rohkeaa totuttujen totuuksien kyseenalaistamista” livenä.
Viikko 4
Alan kirjoittaa edellisten viikkojen arkistoreissujen pohjalta uudestaan väikkärini ensimmäisiä lukuja. Käy ilmi, että kaikki mitä olen Suomessa ajatellut olevan yksinkertaista, onkin vähän monimutkaisempaa. Olin tähän varautunut, koska näinhän se hermeneuttinen noidankehä toimii. Pää onneksi kestää nämä käsikirjoituksen väkivaltaiset moukaroinnit paremmin kuin projektia aloittaessani. Nyt siitä saa jopa jonkinlaista tarmoa: kyse ei ole lineaarisesta etenemisestä sivulta 1 sivulle 250 vaan monien pienten luovien tehtävien samanaikaisesta ratkomisesta.
Yritän pitää tästä edes jokapäiväisen kirjoitusrutiinin yllä ja saada aikaiseksi ainakin puoli sivua tekstiä joka aamu. Tässä auttaa instituutin minulle myöntämä kahvipassi, jolla saan rajoittamattoman määrän kofeiiniyliannostuksia. Vältän pahimpia ylilyöntejä pitämällä annoskoon paikalliseen tapaan espressomaisen pienenä. Sovin itseni kanssa, että olen oikeutettu kupilliseen kahvia jokaisen kirjoitetun kappaleen jälkeen.
Arkiston arkea. Alankomaiden kansallisarkiston legendaarinen “Liassen” -kokoelma on eräs väitöskirjatyöni pääaineistoista.
Viikko 5
Tapaan uudestaan toisen ohjaajani, jonka kanssa käyn läpi esille tulleita metodologisia kysymyksiä. Hän kehottaa minua katsomaan pari uutta arkistokokoelmaa Amsterdamissa ja Haagissa. Saan hyviä sisäpiirivinkkejä kokoelmien tehokkaaseen hyödyntämiseen. Alan päästä jyvälle. Mielialat vaihtelevat innostuksesta lievään haikeuteen: ”olisinpa tiennyt tai osannut kysyä näistä jutuista jo pari vuotta sitten.”
Annan kuitenkin itselleni armoa ja päätän ajatella positiivisesti.
Kuukauden viimeisen viikon aikana elämä on jo niin arkista ja rutinoitunutta, että alan kyllästyä paikallisiin ärsyttäviin piirteisiin. Alan ns. disautella joillekin tarkoin valituille kollegoilleni ruuhkista, kunnollisten lounaiden puutteista ja yleisistä maan arroganteista piirteistä. Jaan huoneen skotin ja tanskalaisen tohtorikoulutettavan kanssa, joten löydämme tässä hienosti yhteisen sävelen.
Päätimme, että jos tämä disauttelutarve kasvaa liian suureksi, menemme syömään yliopistoalueen ainoaan kunnolliseen ravintolaan kakkukahvit. Usein tämä tepsii akuuttiin ”plättyahdistukseen” (termi, jota olen alkanut käyttää tilan ja maantieteellisten erojen puutteesta).
Pullakaffet rannalla auttaa akuuttiin “plättyahdistukseen”.
Kuten jokainen itselleen rehellinen, keskisuurissa organisaatioissa työskennellyt tai elämäänsä muuten vain viettänyt tietää: elämä ei ole prosessikaavio tai nelikenttä. Kaavioilla, malleilla ja pelkistyksillä on kuitenkin tärkeä paikkansa erilaisten ilmiöiden kartoittamisella, selittämisellä ja ymmärtämisellä. Tieteenfilosofisesti asennetta, jossa mallien ei katsota vastaavan suoraan oletettua olemassa olevaa maailmaa, kutsutaan antirealismiksi tai instrumentalismiksi.
Menemättä sen koommin tähän tieteellisen selittämisen keskusteluun, ajattelin tehdä nyt jotain poikkeuksellista: heittäydyn hetkeksi kaavio-orientoituneeksi instrumentalistiksi historianoppimisen ja tutkimisen oppimiskierrettä pohtiakseni.
Kokonaisvaltaisia oppijoita on yhtä monta kuin ihmisiäkin, omine ainutlaatuisine elämänkouluineen ja temperamentteineen. Siksi niin opiskelijoilla kuin tutkijoillakin on eri tapoja selittää sitä, ”miten” ja ”miksi” he oppivat niin kuin oppivat – tai miten päätyvät lopulta maailmankuvissaan sellaisiin orientaatioihin kuin päätyvät.
Oheinen kaavio ei yritä selittää eikä ymmärtää tätä oppijuuksien moninaisuutta eikä ota kantaa pedagogisiin kysymyksiin. Sen sijaan se antaa yhden näkökulman reflektiotaitojen kehittämiselle. Kaaviota käyttämällä voi kysyä itseltään: mitä osatavoitteita haluan asettaa oppimiselleni ja vastaavasti mitä näistä tavoitteista seurasi? Tällaiset kysymykset ovat mielestäni välttämättömiä, mikäli haluaa ottaa oman oppimisensa vakavasti iästä ja taustasta riippumatta.
Tarkastellaan kaavion rakennetta:
Kuten huomataan, kaavio jakautuu useisiin erilaisiin vastinpareihin. Suoraan horisontaalisesti ääripäissä ovat historiatieteiden erikoistutkimukset ja yleisesitykset. Vertikaalisesti taasen vastinpareina ovat ruohonjuuritason tutkimustaidot, kuten kirjoittaminen, tilastomatematiikka, kielitaidot ja toisessa päässä taas tieteenfilosofia (meidän alalla usein ”historian teoria”).
Nuolet kulkevat tämän lisäksi myös viistosti ylös ja alas. Tämä tarkoittaa sitä, että niin tutkimustaidot kuin tieteenfilosofinen keskustelukin voi jakautua niin erityisempiin kuin yleisimpiinkin materiaaleihin.
Tätä kaaviota purkaaksemme tarkastellaan tarkemmin ilmansuuntia erikseen.
1. Erikoistutkimukset ja yleisesitykset
Jokainen ”historiahemmo” (tekninen käsite tässä) kohtaa oppimisprosessissaan niin laajoja kokonaisuuksia käsitteleviä synteesejä kuin hyvin erityisiin kysymyksiin uppoutuvia erityistutkimuksia. Olennaista on se, että niiden paikkaa ja merkitystä osaa kartoittaa jatkuvasti omassa oppimisessaan.
Erityiskysymyksistä nousee yleisempiä pohdintoja, joita taas peilaa yleisesitysten tasolla. Jokaiselle oppijalle ”yleinen” ja ”erityinen” määrittyy tietenkin yksilöllisesti, omista intresseistä tai hänelle asetetuista vaatimuksista käsin: ”Mistä haluan oppia? Mitä minulta odotetaan?”
Esimerkiksi itselleni merkityksellinen yleisteos on ollut Jonathan Israelin ”Dutch Primacy in the World Trade”. Toisessa päässä taas on merkitykselliset erikoistutkimukset, kuten tutkimusartikkelit alankomaalaisten 1600-luvun viljakaupasta Amsterdamin ja Danzigin välillä.
2. Raaka metodologia/tutkimustaidot ja tieteenfilosofia/metateoria
Jotta näitä tutkimuksia voisi hyödyntää omassa oppimisessa ja tutkimuksessa, on harjaannuttava vertikaalisen janan taidoissa. Näitä ovat sekä raa’an puurtamisen kautta tulevat tutkimustaidot, kuten tilastotieteiden hallinta, kielitaidot ja taas toisaalta oman alan tieteenfilosofinen keskustelu (historian teoria ja historiatieteiden teoreettinen keskustelu).
Otan jälleen esimerkin omasta elämänkoulustani, jonka tunnen toistaiseksi parhaiten. Ilman tiettyjä kielitaitoja en saavuta omille tutkimusintresseilleni tärkeitä tutkimusartikkeleita: usein täytyy osata saksaa, ruotsia ja hollantia. Tämä on oma valintani. Muut muodostavat omat tutkimus- ja oppimispreferenssinsä. Toisille on tärkeämpää osata kattavasti derivointia ja hyödyntää tilastotieteen menetelmiä syvällisesti. Kaikki jäämme aina dilentanteiksi joillain aloilla. Yhteistyöllä voimme yhdessä saavuttaa synteesejä.
3. Viistoon sojottavat nuolet
Niin erikoistutkimukset kuin yleisesityksetkin asettuvat vastaavasti aina johonkin tutkimustraditioon ja laajemmin tieteenfilosofiseen orientaatioon. Tätä tarkoittavat nuolet, jotka kulkevat yleisesityksistä ja erityistutkimuksista kohti tieteenfilosofiaa (tai erilaisia teoreettisia keskusteluja).
Jana epäonnistuu tässä vaiheessa tehtävässään sikäli, että jokaisella tutkimustaidolla on tietenkin myös tieteenfilosofinen ulottuvuutensa, siis teoreettinen orientaatio – ja toisin päin (ei siis ole mitään ääripäätä). Mutta ei anneta tämän seikan pilata hyvää mallia. Ajatellaan kuten ehta ääri-instrumentalisti.
Nämä puutteet tiedostaen voidaan ajatella, että myös tutkijan taidot voidaan jakaa ”yleisempään” ja ”erityisempään”. Esimerkiksi tilastotieteen perusteet voidaan asettaa tässä yleisempiin taitoihin ja historiallisten aikasarjojen hyödyntäminen omissa harjoitustöissä asettuu viistosti kohti erikoistutkimuksia.
Yleisiin taitoihin voi myös laskea yön pikkutunteina saadut ohjeet vanhemmilta kollegoilta: ”Älä tee kuten minä aikoinaan!”. Kielitaitojen osalta vaihto-oppilasvuotena ”kahviloissa” opittu yleinen nykysaksa edesauttaa spesifeiden historiallisten germaanisten kielivariaatioiden haltuunottoa, ja niin edelleen.
Mikä on kaavion lopullinen tarkoitus?
Kaavion tarkoitus ei ole toimia fundamentalistin metodologialla: ”Raamatulla/Kaaviolla päähän!”. Pikemminkin tällaisella mallilla voi luoda itselleen ymmärrystä ja tiekartan siitä, mitä kaikkea monipuolinen oppiminen omalla tieteenalalla tarkoittaa. Tätä kautta on mahdollista luoda itselleen isompia tavoitteita, jotka jakautuvat mielekkäisiin osatavoitteisiin.
Itse hyödynnän oheista kaaviota siten, että pyrin joka viikon alussa miettimään mitä teen edistääkseni jotain suurempaa tavoitetta (esimerkiksi tutkimusluvun käsikirjoituksen loppuunsaattaminen). Näin muodostan osatavoitteita, jotka asettuvat oheisella janalla aina tiettyihin kategorioihin. Hyvä työ- tai opiskeluviikko on aina lisännyt ammattitaitoa jollain kaavion osa-alueella, pienin askelin.
Korostettakoon nyt vielä kerran: elämä ei kuitenkaan ole kaavio eikä omaa inhimillistä käyttäytymistä pidä väkisin survoa mihinkään sapluunoihin. Olen kuitenkin vakuuttunut, että lähes kaikki ihmiset tarvitsevat karttoja, jotta voivat kulkea jonnekin. Ilmansuunnan, maaston ja reitin päätämme tietenkin lopulta itse tai ainakin siinä yhteisössä, johon kuulumme. Tähän kaaviot ja mallit voivat tuoda helpotusta.
Useimmat vanhempien aikojen tutkimusta aloittelevat ja vähän pidemmällekin harjaantuneet tuskailevat historiallisten tekstien kääntämisen kanssa. Paleografian jonkinasteinen haltuunotto on tietenkin ensimmäinen askel, mutta tämän jälkeen vasta-alkaja törmää polveilevaan virkakieleen, jossa tekstin varsinainen ydin hukkuu jonnekin kaunopuheisten titteleiden, loputtomien pitkien virkkeiden ja kappalejakojen sekaan.
Onneksi saatavilla on oppaita käsialojen ja kirjeiden tulkinnan maailmaan, kuten Anneli Mäkelä-Ylitalon Vanhat käsialat: Avain Ruotsin ajan asiakirjoihin. Tarpeellista tutkimuksellista tietoa tarjoaa myös Anu Lahtisen, Maarit Leskelä-Kärjen ja Kirsi Vainio-Korhosen toimittama yleisellä tasolla kirjeitä ja niiden vastaanottamista käsittelevä kokoelmateos Kirjeet ja historiantutkimus. Aatelisten toimintakulttuuria valottaa taasen hienosti Ulla Koskisen Hyvien miesten valtakunta. Arvid Henrikinpoika Tawast ja aatelin toimintakulttuuri 1500-luvun lopun Suomessa. Nämä teokset yhdessä antavat melko kattavan kuvan siitä viitekehyksestä, missä pohjoiseurooppalainen virkakieli syntyi.
Kun sitten tekstiä osaa jo tulkita monipuolisemmin, tutkija törmää uusiin haasteisiin: Miten säilyttää 1600-luvun tekstin henki, mikäli sitaatteja haluaa kääntää germaanisesta kielestä toiseen tai suomeen? Mitä ratkaisuja käännöksissä on tehtävä, jotta teksteistä tulee ymmärrettäviä nykylukijalle?
Tällaisessa tilanteessa on tietenkin käännyttävä jälleen erikoistutkimusten pariin, mutta itselleen voi tehdä myös eräänlaisia hyödyllisiä kotitehtäviä. Näitä voi tuottaa itselleen kokoamalla materiaalipankin helposti saatavilla olevista historiallisista teksteistä, joista on tehty useille kielille käännöksiä niiden luontiaikana.
Helpoimpia ovat tietenkin erilaiset rauhansopimukset – vaikkapa Ruotsin ja Englannin kuninkaan väliset rauhansopimukset ja kauppasopimukset. Koska useimmille on luontevaa lähestyä historiaa osaamansa englannin kautta, voi tällä tavalla luoda itselleen myös väylän oppia paremmin 1600-luvun ruotsia.
Tällaiset historiallisten tekstien vertailut eivät toki rajoitu vain rauhansopimuksiin. Esimerkiksi 1600-luvun puolivälin jälkeen Oliver Cromwellin hallinnossa työskenteli John Thurloe, jonka tiedustelu käänsi useiden eri maiden diplomaattikirjeenvaihtoa englanniksi. Tämä yksi maailman ensimmäisistä “tiedustelupalveluista” tuotti esimerkiksi kattavan määrän käännöksiä hollanninkielisistä teksteistä.
Alla on esimerkki Hollannin ja Länsifriisein säätyjen salaisesta muistiosta ja sen englanninnoksesta John Thurloen State Papers -kokoelmasta. Se käsittelee Alankomaiden-Ranskan -suhteita ja kaapparitoimintaa vuonna 1657:
Tällaisten äksiisien harrastaminen vaatii tietenkin hieman taustatyötä ja viitseliäisyyttä, mutta aika pienellä vaivalla harjoitusten luominen loppujen lopuksi onnistuu. Thurloen State Papers -kokoelmat ovat digitalisoitu ainakin useiden kirjastojen kokoelmista.
Tällaisten tekstien rinnakkaisessa lukemisessa on se etu, että virkakielen rytmi, käsitteet ja litaniat tulevat opituksi helpommin. Osa vaikeasta sanastosta kirkastuu jommankumman kielen kautta. Näin kehittyy myös hyvä tuntemus 1600-luvun keskeisestä sanastosta niiden spesifeissä konteksteissa.
Tämän lyhyen kirjoituksen piti olla oikeastaan alun perin vain reflektointia omaan pöytälaatikkoon väitöskirjatutkimuksen ja tutkijana kasvamisen vaiheista nyt kun noin puolivälin virstanpylväs on tullut ohitettua tohtorikoulutettavana. Ajattelin kuitenkin laittaa sen näin julkiseksi, sillä kirjoitus pitää sisällään sellaisia teemoja, jotka ovat nousseet lukuisissa hedelmällisissä keskusteluissa yhdessä kollegoiden kanssa. Korostan tekstin henkilökohtaista luonnetta; se ei pyri yleistämään. Kirjoituksessa esitetyt ajatukset ovat luonteeltaan kuitenkin sen verran yleisluonteisia, että ehkä niiden kautta joku voi saada ajatuksia suhteessa omiin työtapoihinsa.
1. Järjestelmälliset työtavat säästävät energiaa – ja hermoja
Tämä ensimmäisen otsikon pääajatus on ollut kenties vaikeimmin sisäistettävissä ja asian kanssa painimiseen olen käyttänyt merkittävän osan arjesta aina maisteriopinnoista alkaen. Jokainen ihminen on temperamentiltaan hieman erilainen ja on oppinut ympäristöstään erilaisia toimintamalleja. Ei siis ole yhtä sopivaa tai yleispätevää työtapaa, joka sopii kaikille.
Kaikki voivat kuitenkin parantaa nähdäkseni työskentelytapojensa taloudellisuutta. Tämä tarkoittaa normaalissa arjessa sitä, että uusien asioiden omaksumiselle, vaativalle aivotyöskentelylle ja työmuistin kuormitukselle varataan oikea aika päivästä – ja tässä suunnitelmassa myös pysytään. Itselleni tämä ajankohta on usein varhainen aamu. Aamulla aikaa ei käytetä työprosessin suunnitteluun vaan se on tehtävä jo edellisenä iltana: näin myös suunnittelun avulla poistuu osa hartioilla painavasta ”pitäisi vielä” tunteesta.
Tätä yllä mainittua tunnetta helpottaa myös jatkuva, mutta tiettyyn ennalta määrättyyn päivämäärään merkitty reflektiotuokio. Erittäin hyvänä ohjenuorana olen pitänyt sitä, että jokainen viikko päätetään oppimispäiväkirjan laatimiseen. Kun kuukausi tulee päätökseen, samanlainen laajempi oppimisreflektio tehdään näiden viikoittaisten pohdintojen pohjalta.
Olen onnistunut tällä yksinkertaisella metodilla luomaan autonomian ja hallinnan tunnetta väistökirjaprosessin väistämättömälle kaoottisuudelle.
2. Kirjoitus- ja tutkimusrutiini on peruskallio
Toinen itselleni haastava tekijä varsinkin gradua tehdessä oli luoda uudenlainen kirjoitus- ja tutkimusrutiini. Tähän tietenkin auttoivat jo aikaisemmat kirjoitusharrastukset, seminaarityöskentelytapaan orientoituminen ja kaikenlaiset esseekirjoitustehtävät. Tästä kirjallisesta orientaatiosta huolimatta on ollut erittäin haasteellista tottua siihen, että kirjoitustyön aikana ajatusten kanssa joutuu olla yksin ja muut asiat on kyettävä sulkemaan täysin ulkopuolelle. Kun lopputuote häämöttää viikon sijaan vasta kuukausien, ellei vuosien päässä, märehtimiselle käytettyä aikaa on kyettävä minimoimaan. Möröt on pidettävä sisällä, ainakin hetken.
Näin puolessa välissä väitöskirjaprosessia huomaan, että kirjoitus- ja tutkimusrutiinin saloihin pääsee kuitenkin vasta kunnolla ajan kanssa, päivittäisen harjoittelun avulla. Ehkä nyt olen jo oikeasti kärryillä? Mene ja tiedä. Erityisen vaikeaa on ollut tulkita vieraita kieliä sellaisella kielellä, joka ei ole oma äidinkieli. Graduvaiheessa haasteena oli taasen vieraiden kielien ja yleisesti haastavan datan tulkitseminen omalla äidinkielellä. Tämä haaste oli huomattavasti helpommin selätettävissä.
Toisaalta olen huomannut, että vieraalla kielellä kirjoittaminen on jollain tavalla nautinnollisen sadistista: jaarittelulle ei ole sijaa, sillä tekstin tuottaminen on jo itsessään suhteellisen hidasta. Löysälle ajattelulle ei voi uhrata ylimääräistä aikaa ja tekstin merkkimäärä pysyy helpommin hallittavana. Tämä on ehdoton etu, etenkin mitä tulee jälkikäteiseditointiin.
Johtotähtenäni on toiminut jo pari vuotta eräs tunnettu ohje: ”Ei päivääkään ilman riviä”. Olennaista on siis, että päivittäinen ajattelu tapahtuu, syntyy ja kehittyy kirjallisen kulttuurin kontekstissa – vaikka yleisö näkisi lopputuotteen vasta vuosien päästä.
3. Ajattelun nyrjähdyksille on annettava aikaa
Silloin tällöin törmää ajatukseen laiskottelun hyödyllisyydestä ajatusten synnylle. Näiden kahden vuoden aikana olen kuitenkin vakuuttunut yhä enemmän siitä, että luovuudessa (mitä ikinä se tarkoittaakaan) tärkeintä on tasapaino vaativan aivokuormituksen, helpompien suorittavien tehtävien, taukojen ja levon suhteen. En lakkaa ihmettelemästä ihmisiä, jotka kerskailevat ”kirjoittaneensa koko yön”, ikään kuin tajunnanvirran tuottaminen itsessään olisi joku arvo. Joillekin yöllinen kukkuminen varmasti sopii, mutta minulle sellainen on ajatuksena kirjaimellisesti painajainen. Olen kokeillut tätä myös empiirisesti.
Nähdäkseni eräs tärkeimpiä asioita, jotka olen ottanut vakavammin viimeisten parin vuoden aikana, on varata aikaa riittävästi nukkumiselle – toki myös muulle levolle. Nukkuminen taas ei onnistu, mikäli työmuistia kuormitetaan erilaisilla elektronisilla ärsykkeillä. Niistä on pyrittävä eroon varhain illalla. Se minkä miellämme ”rentoutumiseksi” ei ole sitä välttämättä kehomme mielestä, joka käy puolenyön aikaan edelleen ylikierroksilla.
Miksi nukkuminen on tärkeimpiä elementtejä tutkimustyössä? Koska mikään merkittävä uuden oppiminen – alkaen käsitteiden omaksumisesta päätyen aina äärimmäisen haastavaan uusien synteesien tekemiseen – ei onnistu ilman riittävää, ja palauttavaa unta.
Olen tietenkin etuoikeutetussa asemassa, koska saan ja minulla on mahdollisuus nukkua. Monilla ei ole, monestakaan syystä. Tätä mahdollisuutta on mielestäni arvostettava, nukkumalla.
4. Ilman tutkimusyhteisöä ei ole mitään
Mikään työskentelymetodeista opittu ei kuitenkaan ole missään määrin verrattavissa sille mittaamattomalle arvolle, jonka olen saanut väitöskirjaprosessin edetessäni tutkijayhteisöltäni.
Tärkeimpiä yksittäisiä opetuksia on ollut poikkitieteellisyyteen kasvaminen. Historiatieteet ovat tietenkin luonteeltaan jo monitieteisiä, mutta todellinen poikkitieteellisyys tapahtuu tutkijaseminaarikokoontumisissa ja muissa tapahtumissa, missä arvioimme toistemme ajatusten järkiperäisyyttä ja punnitsemme tulkintojen kestävyyttä.
On ollut erittäin opettavaista pyrkiä antamaan edes jotain rakentavaa ja hyödyllistä palautetta, oli sitten tutkimusaihe 1800-luvun sotilaskulttuuri, 1900-luvun lihateollisuus tai vaikkapa uhkapelit suomalaisen yhteiskunnan kriisihetkillä. Toivon, että oma panokseni on ollut muille riittävä; ainakin itse olen saanut näistä kokoontumisista sellaista mitä mistään oppikirjoista ei voi omaksua. Tiede sosiaalista toimintaa ja tiede luodaan yhteisössä. Kyse on jatkuvasta väittelystä, kiistelystä ja vakiintuneiden tulkintojen kiistämisistä. Toisaalta tiede on myös jatkuvaa kannustusta, suitsutusta, oivalluksia ja maailman tasokkaimpia lounaskeskusteluita. Näiden rajapintojen seuraaminen on koko työssä kaikkein antoisinta – ja kompensoi mukavasti sinällään heikon tulotason.
5. Realiteetit
Tutkimustyön epävarmuutta ja negatiivisia puolia on revitelty niin paljon viimeisten vuosien aikana eri yhteyksissä, etten koe sitä tässä tarpeelliseksi. Kuitenkin voisin todeta sen, että tähän mennessä tutkijana oleminen on ollut mielekkäin ammatti kaikista kokeilemistani. Mikäli ammatin harjoittaminen on mahdollista vielä seuraavan kahden vuoden jälkeenkin, en epäröi tarttua tilaisuuteen.
Kuten koto-Euroopassamme laivanvarustajien nauttimien yritystukien ja erilaisten verohelpotusten määrästä voi epäsuoraan päätellä, mukavuusliputuksen uhka valvottaa silloin tällöin nykyäänkin poliitikkojen yöunia. Laivojen liputtaminen niihin satamiin, joissa niiden omistajien näkökulmasta on… no kaikkein mukavinta, ei ole itsessään uusi eikä moderni ilmiö. Varsinkin uuden ajan alusta alkaen käytäntö oli jo vakiintunut osaksi kansainvälisen kaupan logiikkaa ja aikalaiskuvauksissa (ajoittaisista) mukavuusliputuksesta käytettiin nimitystä ”colouring”.[1]
Motiivina olivat sekä rauhan aikana erilaisten veroluonteisten maksujen (tullien) välttäminen (kuten nykyäänkin) että etenkin halu purjehtia turvallisen, neutraalin lipun alla sodan aikana. 1600-luvun lopun suurvaltasotien myrskyjen ja merkantilististen karikkoisten projektien keskellä kauppiaat luovivat liiketoimintaintressit edellä. Hyvänä esimerkkinä tästä tarjoaa – jälleen kerran – Alankomaiden kauppiaiden toiminta Itämeren piirissä kyseisenä aikana.
Hollantilaisten laivojen väitetyt ajoittaiset mukavuusliputukset olivat etenkin Tanskan kruunun näkökulmasta haitallisia, sillä ruotsalaisiksi tekeytymällä nämä laivat kykenivät välttämään Juutintullin maksun. Suurin syy kuitenkin käytännön yleistymiseen vuosisadan lopulla ei lopulta ollut tullien kierto vaan pitkittyneet suurvaltasodat, jotka uhkasivat konflikteissa mukana olleiden maiden kauppalaivoja.
Kauppaneuvotteluiden kiistakysymys
Alankomaiden ja Tanskan väliset kauppaneuvottelut 1680-luvulla on kuvaava historiallinen esimerkki siitä, millä tavalla mukavuusliputusta käsiteltiin valtapoliittisessa sfäärissä. Neuvotteluiden erääksi tärkeimmistä kiistakapuloista tuli nimittäin väitetty hollantilaislaivureiden tapa kiertää Juutintulli liputtamalla Tukholmassa aluksensa ruotsalaisiksi.
Yleisesti näiden kauppaneuvotteluiden kitkan taustalla oli Tanskan kruunun ja kruunun lähipiirin kasvanut intressi tehostaa maan veronkantoa ja parantuneella talouden otteella edistää omaa tanskalaista kauppamerenkulkua. Tässä tavoitteessa kruunu ja Tanskan kauppakollegio näkivät tärkeänä Alankomaiden kanssa vuonna 1645 solmitun (ja vuonna 1685 raukeavan) Kristianopelin tulli- ja kauppasopimuksen muuttaminen sen keskeisiltä kohdilta. Hollannin kauppiaspiirit eivät taasen toivoneet sopimukseen mitään muutoksia vaan saada lisää – mikäli mahdollista – erilaisia lisähelpotuksia.
Kyseinen sopimus oli taannut hollantilaisten oikeuden purjehtia suoraan Juutinrauman läpi, ainoastaan ilmoittaen tanskalaiselle tullivirkailijalle rahdin sisällön. Varsinainen tulli maksettiin vuosittain Tanskan kruunulle suoraan Alankomaiden erikseen keräämästä tulleista näiden kotisatamassa. Vaikka nämä maksukäytänteet ilmeisesti muuttuivat vuosikymmenten saatossa, hollantilaislaivat pitivät oikeutensa tarkastuksista vapaaseen kauttakulkuun: tämä taas soti voimakkaasti Tanskan kuningas Kristian V:n ja hänen lähipiirinsä intressejä vastaan. Tavoitteena oli, kuten Haagissa vuonna 1681 kuninkaan lähettiläs Simon de Petkum (joka muuten oli syntyjään hollantilainen) totesi, ehkäistä “huijaukset ja vilpit” ja ”Kristianopelinsopimuksen hengen vastaiset käytännöt”. Tällä implisiittisesti tarkoitettiin nimenomaan hollantilaislaivojen matkustamista ”väärillä dokumenteilla”.[2] Petkumin työtä Haagissa jatkoi sittemmin eräs Tanskan vaikutusvaltaisimmista ulkopolitiikan taitajista: Paroni Jens Juel.
Paroni ja suurmaanomistaja Jens Juel (1631-1700) oli eräs vaikutusvaltaisimmista Tanskan ulkopolitiikan vaikuttajista. Samalla hän istui muun muassa Tanskan Länsi-Intian/Guinean komppanian johtajistossa. (Tekijä: tuntematon 1600-luvulla)
Kuten oli tuohon aikaan tavallista, suurvaltapoliittiset liittolaissuhteet nivoutuivat osaksi kaupankäynnin hallinnan tavoitteita. Tanskan kruunu liittoutui vuonna 1683 Ranskan kanssa avokätisten subsidien toivossa samaan aikaan kun Alankomaiden ja Ruotsin suhteet olivat lämmenneet Kaarle XI:n vaihtaessa ranskalaismielisen politiikan merivaltoja ja Habsburgeja hiljaisesti tukevaksi.
Ei ollut siis ihme, että maiden väliset kauppaneuvottelut eivät saaneet tuulta purjeiden alle vaan kariutuivat kerta toisensa jälkeen. Tulehtuneiden kauppapoliittisten suhteiden huipentumana Tanskan kuningas julisti vuoden 1683 tariffilistan, jonka hollantilainen kauppiasoligarkia tulkitsi suoraksi kauppasodan julistukseksi. Vastaavasti vuoden 1684 alussa Amsterdamissa junailtiin maahantuontikielto Tanskan kuninkaan mailta rahdatulta puulta, pieltä ja kalalta.
Vaikka osapuolet ottivat pian neuvotteluissa uuden suotuisamman kurssin, varsinainen suuri kiistakysymys hollantilaisten tullinkierrosta jäi avoimeksi. Haagissa Tanskan kruunua edustanut suurmaanomistaja ja kaukokaupan taustapeluri Jens Juel esitti yhä uudelleen tanskalaisille oikeutta tarkistaa hollantilaisaluksia Juutinraumalla, kun taas hollantilaisten näkökulmasta tämä nähtiin kilpailuasemaa murentavana, hidastavana tekijänä. Vapaus seilata suoraan tullin läpi nähtiin amsterdamilaisten näkökulmasta oleelliseksi etenkin kaupanteon nopeuden säilyttämiseksi, varsinkin suhteessa kilpaileviin englantilaisiin aluksiin.[3]
Lopulta uudetkin neuvottelut kariutuivat Amsterdamin vastustukseen, vaikka varsinainen sopimusteksti saatiin vuonna 1684 valmiiksi. Maiden edustajat pääsivät yhteisymmärrykseen vasta vuoden 1686 jälkeen, kun suurvaltasuhteiden kiemurat sysäsivät Tanskan lopullisesti ulos ranskalaisesta liittoumasta. Tanskan oli taivuttava hollantilaisten ehtoihin Kristianopelin rauhansopimuksen suhteellisesta muuttumattomuudesta. Hollantilaiskauppiaat ottivat siis erävoiton heille strategisesti tärkeässä asiassa – nopeaa kauttakulkua ei hidastettu turhilla ankkuroinneilla. Mutta oliko itse ilmiö todellinen, kiersivätkö hollantilaiset todella tulleja ruotsalaisilla dokumenteilla? Oliko kyse vain tanskalaisten tekosyystä kiristää tullipolitiikkaa?
Neutraalit satamat houkuttimena
Neuvotteluiden varsinainen kiistakysymys ei tietenkään suoraan kerro siitä, minkälaiset kaupankäynnin ja kansallisuuden vaihtamisen käytänteet 1600-luvun lopulla olivat erilaisissa historiallisissa tilanteissa de facto. Kuten aina silloin (ja nykyään), diplomaattisissa neuvotteluissa ammuttiin kovilla panoksilla – ja väitteillä – ajaen tiettyjä valtapoliittisia tavoitteita. Mitä siis ilmiön yleisyydestä 1600-luvun lopulla voidaan sanoa tarkempien tutkimusten perusteella?
Aihepiiriä tutkineen Tonko Ufkesin mukaan hollantilaisten ajoittainen ruotsalaisilla dokumenteilla seilaaminen ei ollut tavatonta 1670- ja 1680-luvuilla[4], mutta varsinainen piikki tässä käytänteessä nähtiin kuitenkin vasta 1690-luvun aikana yhdeksänvuotisen sodan aikana. Tuolloin Ruotsin neutraali asema houkutteli ennätysmäärän hollantilaislaivureita ostamaan ruotsalaiset dokumentit etenkin Tukholman satamista ja välttämään näin mahdolliset vihollislaivojen kaappaustoimet. Vuonna 1694 hollantilaisalkuperää (etenkin Länsi-Friisien ”laivurisaarien” asukkaita) oli emigroitunut Tukholmaan muutamassa vuodessa useita kymmeniä, käsittäen (varovaisen arvion mukaan) noin neljäsosan koko ruotsalaisesta kauppalaivastosta.[5] Päämotiivina ei siis tällöin ollut väitetty tullien kierto Tanskan salmissa vaan kaupanteon turvallisuus sotaoloissa. Itse asiassa, hollantilaiset ryhtyivät mukavuusliputtamaan suurissa määrin myös aikaisemman kiistakumppaninsa Tanskan satamiin. Kööpenhaminan 274 laivurista noin puolet olivat alkuperältään hollantilaisia.[6]
Nooms, Reinier: Kaksi alankomaalaista laivaa Skandinavian rannikoilla (1600-luku). Yhdeksänvuotisen sodan aikana 1689-1697 liput vaihtuivat nopeasti tarvittaessa ruotsalaisiksi.
Eikö kyseessä ollut sitten lopullinen (meri)työvoiman ja samalla bisneksen maahanmuutto? Onko hollantilaisten ruotsalaistuminen on katsottava vain tilapäiseksi mukavuusliputukseksi eikä immigraatioksi? Ufkesin tutkimukset antavat osviittaa siitä, että ainakin useimmat hollantilaislaivurit palasivat pian kotimaahansa yhdeksänvuotisen sodan päätyttyä ja jatkoivat seilaamista hollantilaislippujen alla. Tämä viittaisi myös siihen, että varsinainen bisnes pysyi luottoineen, tilauksineen ja kontrahteineen visusti hollantilaisten käsissä. Toki osa muuttoliikkeestä jäi pysyväksi ja vähemmistö laivureista jatkoi uraansa Ruotsin kruunun alamaisina.
Usein tilastoissa näkyvä piikki ruotsalaisessa merenkulun kasvussa 1690-luvulla oli siis osittain laskettava mukavuusliputuksen syyksi, joskaan ei kokonaan, sillä tiettävästi myös ruotsalainen ”kotimainen” kauppalaivasto kasvatti osuuttaan vuosikymmenen saatossa. Tuolloin Ruotsi oli aivan erilaisessa tilanteessa kuin vielä Skoonen sodan jälkimainingeissa, ison reduktion alkumetreillä – velkaisena ja uudesta laivastosta vasta haaveilevana, haavojaan nuolevana potilaana.
[2] Hollannin maakunnan säätykokouksen asiakirjat: Resolutien van de Staten van Holland 1681, 10.12.1681.
[3] Danmark-Norges Traktater 1523-1750 med dertil horende aktstykker. p. 299-304.
[4] Oma tulkintani on, että eräs tärkeä motiivi rauhanajan tilapäisille ”ulosliputuksille” oli kaupankäynti Englannin kanssa. Purjehdussäännöt nimittäin estivät useiden strategisesti tärkeiden tuotteiden välityskaupan Englantiin Amsterdamin kautta.
[6] Jørgensen, D. (1976) s. 297, Ufkes (2001) s. 44.
Lähteet ja kirjallisuus:
Danmark-Norges traktater, 1523-1750, med dertil hørende aktstykker. Paa Carlsbergfondets bekostning. Edited by L. Laursen.
Jørgensen, D. (1976). Danmark-Norge mellom stormaktene 1688-1697: Dansk-norsk sjøfart og utenrikspolitikk under den pfalziske arvefølgekrig. Oslo: Universitetsforlaget.
Resolutien van de Staten van Holland 1681, 10.12.1681.
Ufkes, T. (2001) ‘Nederländska skeppare på stockholmska handelsskepp, 1685–1700’, in Forum navale, 56, pp. 35–59.
Åström, S.E. (1988). From tar to timber: Studies in Northeast European forest exploitation and foreign trade 1660-1860. Helsinki: Societas scientiarum Fennica.
University of Helsinki
