University of Helsinki
Maailma vie ihmisiä välillä yllätyksellisiin paikkoihin, joskus yllättävän lähelle. Ajattelin kirjoittaa lyhyen reflektion elämästä oikeushistorian parissa, nyt kun ”työn imu” on vienyt nähdäkseni riittävän syvälle, jotta jotain yleisempää edes voi sanoa. Minkälainen tutkimusala oikeushistoria on sellaiselle, joka saapuu sinne hieman ulkopuolisena, historian pohjakoulutuksen saaneena tutkijana? Näkökulmani on luonnollisesti rajattu tässä vain joihinkin hyvin rajattuihin näkymiin, ja syvällisempi käsittely vaatisi oluen tai parinkin mittaisen lisämonologin (jonka kyllä saa pyydettäessä, tai jopa pyytämättäkin).
Sukellus uusiin (vanhoihin) tieteellisiin keskusteluihin
Tutkimustyön harjoittaminen on täynnä jokapäiväisiä pieniä älyllisiä ponnisteluita. Olen sattunut olemaan aika onnekas siinä mielessä, että oikeushistorian parissa työskentely on antanut mahdollisuuden tavallaan yhdistää kaikkea sitä mitä olen puuhannut vuosien ajan aivan uudessa akateemisessa kontekstissa. Oikeushistoriaan sisäänpääseminen on edellyttänyt kuitenkin tiettyjen perusasioiden uudelleenopettelua. Häpeäkseni on todettava, että oppineisuus oikeushistorian suhteen jäi aikoinaan historianopiskelijana ja sittemmin väitöskirjaa tehdessä melko pintapuoliselle tasolle. Näin ollen älyllisesti tylsiä päiviä ei ole toistaiseksi ollut.
Eräs olennaisimmista rutiineista on muodostunut keskeisten oikeushistoriallisen kirjallisuuden ja tieteellisten keskusteluiden haltuunottamisesta. Olen monesti eri yhteyksissä puhunut niin sanottujen ”suurten kysymysten” pohdinnan merkityksestä: kullakin alalla on omat tärkeät kysymyksensä ja pitkät keskustelutraditiot, joita on perinteisesti haastettu, uudelleenarvioitu ja nyansoitu nykypäivän relevanttien näkökulmien kautta.
On siis ollut välttämätöntä ottaa haltuun hieman vanhempaa kirjallisuutta (sekä pohjoismaista että ei-pohjoismaista), jotta nykypäivän keskusteluiden premissejä ymmärtäisi paremmin. Tehtävää on helpottanut se perushavainto, että oikeushistoriallisen tutkimuksen historian suurten linjat ovat olleet samankaltaisessa suhteessa ympäröivien yhteiskuntien muutoksiin kuin muissakin historiatieteissä. Oikeushistoriallisen keskustelun ytimessä on muun muassa ollut kysymys Euroopan yhteisen oikeudellisen perinnön (roomalaisen oikeuden, Ius Communen) ja partikularismin suhteesta. Euroopan yhteistä oikeusperintöä korostavat tutkimusnäkökulmat heräsivät henkiin osana toisen maailmansodan jälkeistä Euroopan integraation projektia ja saivat uutta pontta kylmän sodan jälkeisessä huumassa. Keskustelut ovat sittemmin avartuneet käsittämään niin sukupuolen kuin globaalin näkökulman. Koska oma paikkani osana tutkimusprojektiamme on ollut globaalissa oikeushistoriallisessa näkökulmassa, on kognitiivista kompassia pitänyt kalibroida suhteessa oikeushistorian historiaan ja tutkimuksen nykytilaan.
Tämä perusasetelma on vienyt minut yhdessä eteläamerikkalaisten kollegoideni kanssa välillä yllättäviin keskustelupositioihin: suomalaistaustainen tutkija yrittää järkeillä kirjahistoriallisesti orientoituneelle kollegalleen hollantilaisen oikeushistorian suhdetta yleisemmin kolonialismin historian tutkimukseen. On ollut varmaan välillä vaikeaa, ellei jopa turhauttavaa, takoa päähän suomalaiselle ihan perusasioita Espanjan ja Portugalin sekä näiden merentakaisten alueiden oikeushistorian suuresta kaaresta. Tällaisista pohdinnoista on päivät oikiksessa täyttynyt ja niiden kautta on hahmottunut uuden yhteisön kautta joskus täysin uusia maailmoja – jotka toivon mukaan lähitulevaisuudessa jalostuvat myös ns. tieteellisiksi lopputuotteiksi.
Opetuksen ihanteet ja realiteetit
Yliopisto on opiskelijoiden ja opettajien yhteisö, vaikka muitakin näkökulmia kilpailuyliopiston fantastisena aikana on korvia piinaavalla voimakkuudella propagoitu eri suunnilta. Opettaminen on aina tuntunut mieluisalta tehtävältä, ei vähiten sen vuoksi, että omat ajattelun prosessit on ulkoisen paineen alla saatava jonkinlaiseen järjestykseen: on valmisteltava luentoja perustuen kaikkeen viimeaikaiseen luettuun ja opittuun. Luennon valmistelu parhaimmillaan havainnollistaa itselleen yksinkertaiseen muotoon monimutkaisia ilmiöitä ja prosesseja.
Oman mausteensa oikeushistorian opettamiseen tuo se, että opiskelijat eivät lähtökohdiltaan ole (välttämättä) ns. historiaihmisiä – vaikka poikkeuksetta fiksuja ja skarppeja oikiksessa ovatkin. Oikeushistoria on yksi kurssi tai osakokonaisuus opinnoissa, muiden tärkeiden kokonaisuuksien joukossa. Vaikka tämä on itsestäänselvyys, sen huomioonottaminen ei ole aina niin yksinkertaista opetuksen arjessa. Viimeksi opetimme Euroopan oikeushistorian englanninkielistä, kansainväliselle opiskelijajoukolle suunnattua kurssia. Mukana oli paitsi vaihto-opiskelijoita Euroopan eri maista, myös kauempaa.
Ihanteena nykyisessä oikeushistorian opetuksessa olisi, että opiskelija saa peruskurssilla ainakin riittävän hyvät tiedot klassisesta oikeushistorian kaaresta: roomalaisen oikeuden traditio keski-ajalta uudelle ajan alkuun, modernin kansallisvaltion synty ja lopulta Euroopan integraatio. Toisaalta tätä perusnarratiivia pitäisi pystyä samaan aikaan haastamaan ja tuomaan uusimpien tutkimussuuntausten tuulia luentosaleihin.
Näihin tavoitteisiin liittyy kuitenkin monenlaisia rajoitteita, joiden kanssa on pakko elää. Lähtötasot, elämäntilanteet, kielitaito ja tavoitteet ovat väistämättä erilaisia, historiallisen oppineisuuden sekä ajattelun syvyys monenkirjavaa – etenkin kansainvälisten opiskelijoiden kursseilla. On yhtäältä pohdittava, mitkä ovat sellaisia perusasioita, joita jokaisen voi olettaa jollain tavalla hahmottavan oikeustieteen opiskelijoina. Toisaalta on otettava huomioon, että kurssi on riittävän haastava: olemme yliopistolla tekemässä vaikeita asioita, jotka vaativat ponnistelua ja syväsuuntautunutta asennetta. Kunnianhimoa tulee edellyttää jokaiselta, samalla empaattinen asenne olisi oltava peruslähtökohta vuorovaikutuksessa.
Oikeushistoria suhteessa oikeustieteisiin sekä historia- ja ihmistieteisiin
Tieteenfilosofisesti on ollut hyödyllinen harjoitus yrittää kartoittaa oikeushistorian paikkaa paitsi suhteessa omien tiedekuntien myös muihin historiatieteisiin tai historiallisesti orientoituneihin ihmistieteisiin. Vaikka karttaprojektio on aina jollain tavalla laatijansa näköinen, ja siten myös tiettyyn suuntaan näkökulmiltaan vinoutunut, on sen laatiminen välttämätöntä: yleisempi näkökulma hahmottuu näin syvempien tieteellisten keskusteluiden arjen keskeltä.
Palaan jälleen itsestäänselvyyksiin, joiden kautta hahmottuu monimutkaisempi vaikutussuhde itse tieteenharjoittamisen todellisuuteen. Oikeushistoriaa harjoitetaan yleisimmin oikeustieteellisissä instituutioissa ja oikeushistorian harjoittajat ovat useimmiten, joskaan eivät aina, oikeudellisen koulutuksen saaneita tutkijoita. Alan lähtökohta on ollut ja on edelleen palvella oikeustieteellistä koulutusta ja tutkimusta yleisemmin: juristit ovat tarvinneet ja tarvitsevat historiallista ymmärrystä ammatissaan jo käytännönkin syistä (joihin en mene tässä sen syvemmin). Toki on toivottavaa, että oikeustieteellisestä valmistuneet ovat muutenkin yleissivistyneitä eikä kapeakatseisia: yhteiskuntamme monet perustavanlaatuiset asiat – joita pidämme usein annettuina – näivettyvät pahimmillaan ulkokuoriksi yleissivistyksellisen näkemyksen kaventuessa.
Toisaalta oikeushistorian relevanssi on nähdäkseni suuri myös yleisemmin historiatieteiden kentässä (laajasti ymmärtäen). Historiantutkimuksen eräs ydintehtävistä on pyrkiä ymmärtämään ja selittämään menneisyyden maailmoja niiden omista lähtökohdista käsin sen sijaan, että historian toimijat ja ilmiöt suljetaan anakronistiseen pakkopaitaan. Oikeushistoria tuo parhaimmillaan tarkkaa asiaosaamista muun muassa oikeudellisten instituutioiden ja oikeuskäytänteiden pluralismin historiaan sekä oikeudellisen muutoksen ja pysyvyyden jännitteen historiaan. Toki oikeushistorian harjoittamisessa näkökulman voi sumentaa teleologinen orientaatio ja anakronismin vinouttama katse. Yleisesti ottaen ”juristioikeushistorioitsijan” katse kuitenkin syventää niin alansa omaa ymmärrystä kuin laajemmin historiantutkimuksellista näkökulmaa eikä ainakaan valtiokeskeinen vinouttava katse ole oikeushistorioitsijoiden parissa kovin yleinen: esimoderneja oikeusjärjestyksiä ja normatiivisuuksia kun ei oikein voi katsoa valtiollisen katseen kautta.
Teen tässä analogian itselleni jonkin verran tuttuun historiantutkimuksen alaan, teknologian historiaan. Teknologian historiaa tutkii ihmisiä eri koulutustaustoista, kuitenkin yhteisenä nimittäjänä kiinnostus tiettyyn historian osa-alueeseen. On monia tapoja ja lähtökohtia tehdä ja tuottaa teknologishistoriallista tutkimusta ja ymmärrystä yhteiskuntaan. Näkymä ja argumentit, jotka ”muualta historiasta” teknologian historiaan hyppäävä tutkija tuottaa, ovat erilaisia kuin sellaisella, jolla on pitkä ja syvällinen teknologian alan koulutus ja osaaminen. Minkälainen olisi yleisesitys internetin ensimmäisistä vuosikymmenistä, jos siihen ei sisällytetä syvää ymmärrystä edellyttävää teknologian historian näkökulmaa?
Hahmotan oikeushistorian tutkijat paitsi omia lähitieteenaloja oikeustieteiden kentässä palvelevana historia-asiantuntijoina myös oikeudellisten ilmiöiden ja normatiivisuuksien historiallisuutta yleisemmin korostavina ammattilaisina. Esimerkiksi oikeusvaltion tulevaisuutta – tai mahdollisia tulevaisuuksia – on vaikeaa, ellei mahdotonta hahmotta, jos oikeuteen ei ole historiallista näkymää.
