Tutkijaelämää: Puolivälin tilinpäätös

Tämän lyhyen kirjoituksen piti olla oikeastaan alun perin vain reflektointia omaan pöytälaatikkoon väitöskirjatutkimuksen ja tutkijana kasvamisen vaiheista nyt kun noin puolivälin virstanpylväs on tullut ohitettua tohtorikoulutettavana. Ajattelin kuitenkin laittaa sen näin julkiseksi, sillä kirjoitus pitää sisällään sellaisia teemoja, jotka ovat nousseet lukuisissa hedelmällisissä keskusteluissa yhdessä kollegoiden kanssa. Korostan tekstin henkilökohtaista luonnetta; se ei pyri yleistämään. Kirjoituksessa esitetyt ajatukset ovat luonteeltaan kuitenkin sen verran yleisluonteisia, että ehkä niiden kautta joku voi saada ajatuksia suhteessa omiin työtapoihinsa.

1. Järjestelmälliset työtavat säästävät energiaa – ja hermoja

Tämä ensimmäisen otsikon pääajatus on ollut kenties vaikeimmin sisäistettävissä ja asian kanssa painimiseen olen käyttänyt merkittävän osan arjesta aina maisteriopinnoista alkaen. Jokainen ihminen on temperamentiltaan hieman erilainen ja on oppinut ympäristöstään erilaisia toimintamalleja. Ei siis ole yhtä sopivaa tai yleispätevää työtapaa, joka sopii kaikille.

Kaikki voivat kuitenkin parantaa nähdäkseni työskentelytapojensa taloudellisuutta. Tämä tarkoittaa normaalissa arjessa sitä, että uusien asioiden omaksumiselle, vaativalle aivotyöskentelylle ja työmuistin kuormitukselle varataan oikea aika päivästä – ja tässä suunnitelmassa myös pysytään. Itselleni tämä ajankohta on usein varhainen aamu. Aamulla aikaa ei käytetä työprosessin suunnitteluun vaan se on tehtävä jo edellisenä iltana: näin myös suunnittelun avulla poistuu osa hartioilla painavasta ”pitäisi vielä” tunteesta.

Tätä yllä mainittua tunnetta helpottaa myös jatkuva, mutta tiettyyn ennalta määrättyyn päivämäärään merkitty reflektiotuokio. Erittäin hyvänä ohjenuorana olen pitänyt sitä, että jokainen viikko päätetään oppimispäiväkirjan laatimiseen. Kun kuukausi tulee päätökseen, samanlainen laajempi oppimisreflektio tehdään näiden viikoittaisten pohdintojen pohjalta.

Olen onnistunut tällä yksinkertaisella metodilla luomaan autonomian ja hallinnan tunnetta väistökirjaprosessin väistämättömälle kaoottisuudelle.

2. Kirjoitus- ja tutkimusrutiini on peruskallio

Toinen itselleni haastava tekijä varsinkin gradua tehdessä oli luoda uudenlainen kirjoitus- ja tutkimusrutiini. Tähän tietenkin auttoivat jo aikaisemmat kirjoitusharrastukset, seminaarityöskentelytapaan orientoituminen ja kaikenlaiset esseekirjoitustehtävät. Tästä kirjallisesta orientaatiosta huolimatta on ollut erittäin haasteellista tottua siihen, että kirjoitustyön aikana ajatusten kanssa joutuu olla yksin ja muut asiat on kyettävä sulkemaan täysin ulkopuolelle. Kun lopputuote häämöttää viikon sijaan vasta kuukausien, ellei vuosien päässä, märehtimiselle käytettyä aikaa on kyettävä minimoimaan. Möröt on pidettävä sisällä, ainakin hetken.

Näin puolessa välissä väitöskirjaprosessia huomaan, että kirjoitus- ja tutkimusrutiinin saloihin pääsee kuitenkin vasta kunnolla ajan kanssa, päivittäisen harjoittelun avulla. Ehkä nyt olen jo oikeasti kärryillä? Mene ja tiedä. Erityisen vaikeaa on ollut tulkita vieraita kieliä sellaisella kielellä, joka ei ole oma äidinkieli. Graduvaiheessa haasteena oli taasen vieraiden kielien ja yleisesti haastavan datan tulkitseminen omalla äidinkielellä. Tämä haaste oli huomattavasti helpommin selätettävissä.

Toisaalta olen huomannut, että vieraalla kielellä kirjoittaminen on jollain tavalla nautinnollisen sadistista: jaarittelulle ei ole sijaa, sillä tekstin tuottaminen on jo itsessään suhteellisen hidasta. Löysälle ajattelulle ei voi uhrata ylimääräistä aikaa ja tekstin merkkimäärä pysyy helpommin hallittavana. Tämä on ehdoton etu, etenkin mitä tulee jälkikäteiseditointiin.

Johtotähtenäni on toiminut jo pari vuotta eräs tunnettu ohje: ”Ei päivääkään ilman riviä”. Olennaista on siis, että päivittäinen ajattelu tapahtuu, syntyy ja kehittyy kirjallisen kulttuurin kontekstissa – vaikka yleisö näkisi lopputuotteen vasta vuosien päästä.

3. Ajattelun nyrjähdyksille on annettava aikaa

Silloin tällöin törmää ajatukseen laiskottelun hyödyllisyydestä ajatusten synnylle. Näiden kahden vuoden aikana olen kuitenkin vakuuttunut yhä enemmän siitä, että luovuudessa (mitä ikinä se tarkoittaakaan) tärkeintä on tasapaino vaativan aivokuormituksen, helpompien suorittavien tehtävien, taukojen ja levon suhteen. En lakkaa ihmettelemästä ihmisiä, jotka kerskailevat ”kirjoittaneensa koko yön”, ikään kuin tajunnanvirran tuottaminen itsessään olisi joku arvo. Joillekin yöllinen kukkuminen varmasti sopii, mutta minulle sellainen on ajatuksena kirjaimellisesti painajainen. Olen kokeillut tätä myös empiirisesti.

Nähdäkseni eräs tärkeimpiä asioita, jotka olen ottanut vakavammin viimeisten parin vuoden aikana, on varata aikaa riittävästi nukkumiselle – toki myös muulle levolle. Nukkuminen taas ei onnistu, mikäli työmuistia kuormitetaan erilaisilla elektronisilla ärsykkeillä. Niistä on pyrittävä eroon varhain illalla. Se minkä miellämme ”rentoutumiseksi” ei ole sitä välttämättä kehomme mielestä, joka käy puolenyön aikaan edelleen ylikierroksilla.

Miksi nukkuminen on tärkeimpiä elementtejä tutkimustyössä? Koska mikään merkittävä uuden oppiminen – alkaen käsitteiden omaksumisesta päätyen aina äärimmäisen haastavaan uusien synteesien tekemiseen – ei onnistu ilman riittävää, ja palauttavaa unta.

Olen tietenkin etuoikeutetussa asemassa, koska saan ja minulla on mahdollisuus nukkua. Monilla ei ole, monestakaan syystä. Tätä mahdollisuutta on mielestäni arvostettava, nukkumalla.

4. Ilman tutkimusyhteisöä ei ole mitään

Mikään työskentelymetodeista opittu ei kuitenkaan ole missään määrin verrattavissa sille mittaamattomalle arvolle, jonka olen saanut väitöskirjaprosessin edetessäni tutkijayhteisöltäni.

Tärkeimpiä yksittäisiä opetuksia on ollut poikkitieteellisyyteen kasvaminen. Historiatieteet ovat tietenkin luonteeltaan jo monitieteisiä, mutta todellinen poikkitieteellisyys tapahtuu tutkijaseminaarikokoontumisissa ja muissa tapahtumissa, missä arvioimme toistemme ajatusten järkiperäisyyttä ja punnitsemme tulkintojen kestävyyttä.

On ollut erittäin opettavaista pyrkiä antamaan edes jotain rakentavaa ja hyödyllistä palautetta, oli sitten tutkimusaihe 1800-luvun sotilaskulttuuri, 1900-luvun lihateollisuus tai vaikkapa uhkapelit suomalaisen yhteiskunnan kriisihetkillä. Toivon, että oma panokseni on ollut muille riittävä; ainakin itse olen saanut näistä kokoontumisista sellaista mitä mistään oppikirjoista ei voi omaksua. Tiede sosiaalista toimintaa ja tiede luodaan yhteisössä. Kyse on jatkuvasta väittelystä, kiistelystä ja vakiintuneiden tulkintojen kiistämisistä. Toisaalta tiede on myös jatkuvaa kannustusta, suitsutusta, oivalluksia ja maailman tasokkaimpia lounaskeskusteluita. Näiden rajapintojen seuraaminen on koko työssä kaikkein antoisinta – ja kompensoi mukavasti sinällään heikon tulotason.

5. Realiteetit

Tutkimustyön epävarmuutta ja negatiivisia puolia on revitelty niin paljon viimeisten vuosien aikana eri yhteyksissä, etten koe sitä tässä tarpeelliseksi. Kuitenkin voisin todeta sen, että tähän mennessä tutkijana oleminen on ollut mielekkäin ammatti kaikista kokeilemistani. Mikäli ammatin harjoittaminen on mahdollista vielä seuraavan kahden vuoden jälkeenkin, en epäröi tarttua tilaisuuteen.

Lastuja tutkimusprojektista: Mukavuusliputus 1600-luvun lopun ilmiönä

Kuten koto-Euroopassamme laivanvarustajien nauttimien yritystukien ja erilaisten verohelpotusten määrästä voi epäsuoraan päätellä, mukavuusliputuksen uhka valvottaa silloin tällöin nykyäänkin poliitikkojen yöunia. Laivojen liputtaminen niihin satamiin, joissa niiden omistajien näkökulmasta on… no kaikkein mukavinta, ei ole itsessään uusi eikä moderni ilmiö. Varsinkin uuden ajan alusta alkaen käytäntö oli jo vakiintunut osaksi kansainvälisen kaupan logiikkaa ja aikalaiskuvauksissa (ajoittaisista) mukavuusliputuksesta käytettiin nimitystä ”colouring”.[1]

Motiivina olivat sekä rauhan aikana erilaisten veroluonteisten maksujen (tullien) välttäminen (kuten nykyäänkin) että etenkin halu purjehtia turvallisen, neutraalin lipun alla sodan aikana. 1600-luvun lopun suurvaltasotien myrskyjen ja merkantilististen karikkoisten projektien keskellä kauppiaat luovivat liiketoimintaintressit edellä. Hyvänä esimerkkinä tästä tarjoaa – jälleen kerran – Alankomaiden kauppiaiden toiminta Itämeren piirissä kyseisenä aikana.

Hollantilaisten laivojen väitetyt ajoittaiset mukavuusliputukset olivat etenkin Tanskan kruunun näkökulmasta haitallisia, sillä ruotsalaisiksi tekeytymällä nämä laivat kykenivät välttämään Juutintullin maksun. Suurin syy kuitenkin käytännön yleistymiseen vuosisadan lopulla ei lopulta ollut tullien kierto vaan pitkittyneet suurvaltasodat, jotka uhkasivat konflikteissa mukana olleiden maiden kauppalaivoja.

Kauppaneuvotteluiden kiistakysymys

Alankomaiden ja Tanskan väliset kauppaneuvottelut 1680-luvulla on kuvaava historiallinen esimerkki siitä, millä tavalla mukavuusliputusta käsiteltiin valtapoliittisessa sfäärissä. Neuvotteluiden erääksi tärkeimmistä kiistakapuloista tuli nimittäin väitetty hollantilaislaivureiden tapa kiertää Juutintulli liputtamalla Tukholmassa aluksensa ruotsalaisiksi.

Yleisesti näiden kauppaneuvotteluiden kitkan taustalla oli Tanskan kruunun ja kruunun lähipiirin kasvanut intressi tehostaa maan veronkantoa ja parantuneella talouden otteella edistää omaa tanskalaista kauppamerenkulkua. Tässä tavoitteessa kruunu ja Tanskan kauppakollegio näkivät tärkeänä Alankomaiden kanssa vuonna 1645 solmitun (ja vuonna 1685 raukeavan) Kristianopelin tulli- ja kauppasopimuksen muuttaminen sen keskeisiltä kohdilta. Hollannin kauppiaspiirit eivät taasen toivoneet sopimukseen mitään muutoksia vaan saada lisää – mikäli mahdollista – erilaisia lisähelpotuksia.

Kyseinen sopimus oli taannut hollantilaisten oikeuden purjehtia suoraan Juutinrauman läpi, ainoastaan ilmoittaen tanskalaiselle tullivirkailijalle rahdin sisällön. Varsinainen tulli maksettiin vuosittain Tanskan kruunulle suoraan Alankomaiden erikseen keräämästä tulleista näiden kotisatamassa. Vaikka nämä maksukäytänteet ilmeisesti muuttuivat vuosikymmenten saatossa, hollantilaislaivat pitivät oikeutensa tarkastuksista vapaaseen kauttakulkuun: tämä taas soti voimakkaasti Tanskan kuningas Kristian V:n ja hänen lähipiirinsä intressejä vastaan. Tavoitteena oli, kuten Haagissa vuonna 1681 kuninkaan lähettiläs Simon de Petkum (joka muuten oli syntyjään hollantilainen) totesi, ehkäistä “huijaukset ja vilpit” ja ”Kristianopelinsopimuksen hengen vastaiset käytännöt”. Tällä implisiittisesti tarkoitettiin nimenomaan hollantilaislaivojen matkustamista ”väärillä dokumenteilla”.[2] Petkumin työtä Haagissa jatkoi sittemmin eräs Tanskan vaikutusvaltaisimmista ulkopolitiikan taitajista: Paroni Jens Juel.

Paroni ja suurmaanomistaja Jens Juel (1631-1700) oli eräs vaikutusvaltaisimmista Tanskan ulkopolitiikan vaikuttajista. Samalla hän istui muun muassa Tanskan Länsi-Intian/Guinean komppanian johtajistossa. (Tekijä: tuntematon 1600-luvulla)

Kuten oli tuohon aikaan tavallista, suurvaltapoliittiset liittolaissuhteet nivoutuivat osaksi kaupankäynnin hallinnan tavoitteita. Tanskan kruunu liittoutui vuonna 1683 Ranskan kanssa avokätisten subsidien toivossa samaan aikaan kun Alankomaiden ja Ruotsin suhteet olivat lämmenneet Kaarle XI:n vaihtaessa ranskalaismielisen politiikan merivaltoja ja Habsburgeja hiljaisesti tukevaksi.

Ei ollut siis ihme, että maiden väliset kauppaneuvottelut eivät saaneet tuulta purjeiden alle vaan kariutuivat kerta toisensa jälkeen. Tulehtuneiden kauppapoliittisten suhteiden huipentumana Tanskan kuningas julisti vuoden 1683 tariffilistan, jonka hollantilainen kauppiasoligarkia tulkitsi suoraksi kauppasodan julistukseksi. Vastaavasti vuoden 1684 alussa Amsterdamissa junailtiin maahantuontikielto Tanskan kuninkaan mailta rahdatulta puulta, pieltä ja kalalta.

Vaikka osapuolet ottivat pian neuvotteluissa uuden suotuisamman kurssin, varsinainen suuri kiistakysymys hollantilaisten tullinkierrosta jäi avoimeksi. Haagissa Tanskan kruunua edustanut suurmaanomistaja ja kaukokaupan taustapeluri Jens Juel esitti yhä uudelleen tanskalaisille oikeutta tarkistaa hollantilaisaluksia Juutinraumalla, kun taas hollantilaisten näkökulmasta tämä nähtiin kilpailuasemaa murentavana, hidastavana tekijänä. Vapaus seilata suoraan tullin läpi nähtiin amsterdamilaisten näkökulmasta oleelliseksi etenkin kaupanteon nopeuden säilyttämiseksi, varsinkin suhteessa kilpaileviin englantilaisiin aluksiin.[3]

Lopulta uudetkin neuvottelut kariutuivat Amsterdamin vastustukseen, vaikka varsinainen sopimusteksti saatiin vuonna 1684 valmiiksi. Maiden edustajat pääsivät yhteisymmärrykseen vasta vuoden 1686 jälkeen, kun suurvaltasuhteiden kiemurat sysäsivät Tanskan lopullisesti ulos ranskalaisesta liittoumasta. Tanskan oli taivuttava hollantilaisten ehtoihin Kristianopelin rauhansopimuksen suhteellisesta muuttumattomuudesta. Hollantilaiskauppiaat ottivat siis erävoiton heille strategisesti tärkeässä asiassa – nopeaa kauttakulkua ei hidastettu turhilla ankkuroinneilla. Mutta oliko itse ilmiö todellinen, kiersivätkö hollantilaiset todella tulleja ruotsalaisilla dokumenteilla? Oliko kyse vain tanskalaisten tekosyystä kiristää tullipolitiikkaa?

Neutraalit satamat houkuttimena

Neuvotteluiden varsinainen kiistakysymys ei tietenkään suoraan kerro siitä, minkälaiset kaupankäynnin ja kansallisuuden vaihtamisen käytänteet 1600-luvun lopulla olivat erilaisissa historiallisissa tilanteissa de facto. Kuten aina silloin (ja nykyään), diplomaattisissa neuvotteluissa ammuttiin kovilla panoksilla – ja väitteillä – ajaen tiettyjä valtapoliittisia tavoitteita. Mitä siis ilmiön yleisyydestä 1600-luvun lopulla voidaan sanoa tarkempien tutkimusten perusteella?

Aihepiiriä tutkineen Tonko Ufkesin mukaan hollantilaisten ajoittainen ruotsalaisilla dokumenteilla seilaaminen ei ollut tavatonta 1670- ja 1680-luvuilla[4], mutta varsinainen piikki tässä käytänteessä nähtiin kuitenkin vasta 1690-luvun aikana yhdeksänvuotisen sodan aikana. Tuolloin Ruotsin neutraali asema houkutteli ennätysmäärän hollantilaislaivureita ostamaan ruotsalaiset dokumentit etenkin Tukholman satamista ja välttämään näin mahdolliset vihollislaivojen kaappaustoimet. Vuonna 1694 hollantilaisalkuperää (etenkin Länsi-Friisien ”laivurisaarien” asukkaita) oli emigroitunut Tukholmaan muutamassa vuodessa useita kymmeniä, käsittäen (varovaisen arvion mukaan) noin neljäsosan koko ruotsalaisesta kauppalaivastosta.[5] Päämotiivina ei siis tällöin ollut väitetty tullien kierto Tanskan salmissa vaan kaupanteon turvallisuus sotaoloissa. Itse asiassa, hollantilaiset ryhtyivät mukavuusliputtamaan suurissa määrin myös aikaisemman kiistakumppaninsa Tanskan satamiin. Kööpenhaminan 274 laivurista noin puolet olivat alkuperältään hollantilaisia.[6]

Nooms, Reinier: Kaksi alankomaalaista laivaa Skandinavian rannikoilla (1600-luku). Yhdeksänvuotisen sodan aikana 1689-1697 liput vaihtuivat nopeasti tarvittaessa ruotsalaisiksi.

Eikö kyseessä ollut sitten lopullinen (meri)työvoiman ja samalla bisneksen maahanmuutto? Onko hollantilaisten ruotsalaistuminen on katsottava vain tilapäiseksi mukavuusliputukseksi eikä immigraatioksi? Ufkesin tutkimukset antavat osviittaa siitä, että ainakin useimmat hollantilaislaivurit palasivat pian kotimaahansa yhdeksänvuotisen sodan päätyttyä ja jatkoivat seilaamista hollantilaislippujen alla. Tämä viittaisi myös siihen, että varsinainen bisnes pysyi luottoineen, tilauksineen ja kontrahteineen visusti hollantilaisten käsissä. Toki osa muuttoliikkeestä jäi pysyväksi ja vähemmistö laivureista jatkoi uraansa Ruotsin kruunun alamaisina.

Usein tilastoissa näkyvä piikki ruotsalaisessa merenkulun kasvussa 1690-luvulla oli siis osittain laskettava mukavuusliputuksen syyksi, joskaan ei kokonaan, sillä tiettävästi myös ruotsalainen ”kotimainen” kauppalaivasto kasvatti osuuttaan vuosikymmenen saatossa. Tuolloin Ruotsi oli aivan erilaisessa tilanteessa kuin vielä Skoonen sodan jälkimainingeissa, ison reduktion alkumetreillä – velkaisena ja uudesta laivastosta vasta haaveilevana, haavojaan nuolevana potilaana.

[1] Åström 1988, s. 17.

[2] Hollannin maakunnan säätykokouksen asiakirjat: Resolutien van de Staten van Holland 1681, 10.12.1681.

[3] Danmark-Norges Traktater 1523-1750 med dertil horende aktstykker. p. 299-304.

[4] Oma tulkintani on, että eräs tärkeä motiivi rauhanajan tilapäisille ”ulosliputuksille” oli kaupankäynti Englannin kanssa. Purjehdussäännöt nimittäin estivät useiden strategisesti tärkeiden tuotteiden välityskaupan Englantiin Amsterdamin kautta.

[5] Kts. Ufkesin keräämä data s. 48–57

[6] Jørgensen, D. (1976) s. 297, Ufkes (2001) s. 44.

Lähteet ja kirjallisuus:

Danmark-Norges traktater, 1523-1750, med dertil hørende aktstykker. Paa Carlsbergfondets bekostning. Edited by L. Laursen.

Jørgensen, D. (1976). Danmark-Norge mellom stormaktene 1688-1697: Dansk-norsk sjøfart og utenrikspolitikk under den pfalziske arvefølgekrig. Oslo: Universitetsforlaget.

Resolutien van de Staten van Holland 1681, 10.12.1681.

Ufkes, T. (2001) ‘Nederländska skeppare på stockholmska handelsskepp, 1685–1700’, in Forum navale, 56, pp. 35–59.

Åström, S.E. (1988). From tar to timber: Studies in Northeast European forest exploitation and foreign trade 1660-1860. Helsinki: Societas scientiarum Fennica.

Lastuja tutkimusprojektista: Maailmankaupan käsikirja

Kauppias Lewes Roberts (1596–1641)

Kasvava kauppamerenkulku 1500-luvulta alkaen loi vakaan kysynnän erilaisille alan opaskirjoille, joiden sisältö vaihteli maantiedettä ja kauppapaikkoja yleisluonteisesti esittelevistä perusteoksista aina erikoistuneempiin navigointioppaisiin. Yhteistä tälle genrelle oli helposti lähestyttävä kieliasu ja rakenne: oppaiden kohdeyleisönä ei ollut niinkään yliopisto-oppineet vaan pikemminkin lukutaitoiset kauppiaat ja merikapteenit. Eräs malliesimerkki tällaisesta laajalle levinneestä, erittäin kattavasta oppaasta on englantilaisen kauppiaan Lewes Robertsin vuonna 1638 julkaistu The Merchants Mappe of Commerce; wherein the Universall Manner and Matter of Trade is compendiously handled, &c.*

Roberts kuului siihen sukupolveen, joka tarttui 1600-luvun alkuvuosikymmenien suomiin tilaisuuksiin kilpailussa avautuvista maailmanmarkkinoista. Hän toimi muun muassa 1620-luvulla tuolloin Alankomaiden Delftissä lontoolaisen Merchant Adventures -kauppakomppanian palveluksessa. Hän oli ennen tätä kerennyt kartuttaa suurkauppias Thomas Harveyn palveluksessa ymmärrystä maailman eri kolkista niin Kanadan Newfoundlandista kuin Pohjois-Afrikan kaupungeistakin. Uransa lopulla hän toimi vielä Levantin komppaniassa Konstantinopolissa sekä Englannin Itä-Intian komppanian johdossa.

Oppineen Robertsin opaskirjaa voi luonnehtia hyvällä syyllä alansa bestselleriksi: siitä otettiin suuri painos vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1700. Tuolloin kartografia ja maantiede oli kerennyt jo muuttaa moneen kertaa juuri niitä käsityksiä, joita Robertsin opas tarjoaa lukijoilleen. Teoksella oli siis ilmiselvästi pysyvä asema ja auktoriteetti, huolimatta sen osaltaan vanhentuneista tiedoista.

Teoksen esipuheessaan Roberts toteaa eräänä päämotiivina olevan kauppiaalle oleellisen tiedon välittäminen maailman eri alueista ja kaupungeista ”perustuen moderneihin kirjoituksiin”. Hän kertoo oppaan paitsi esittelevän maailman tunnettujen ”imperiumien, kuningaskuntien ja provinssien” kaupunkeja myös niiden ”luonnollisia ja keinotekoisia kauppatavaroita”. Osansa teoksen luvuissa saavat niin paikalliset rahayksiköt kuin käytetyt mitat siten kuin ”ne on laskettu italialaisten parissa, jotka ovat tunnettu pankkitoiminnan ja vaihdannan suurimmiksi taitajiksi–”. Näin Roberts liittää teoksensa myös pitkään jatkumoon: osaksi Italian kaupungeissa 1200-luvulta alkaen levinnyttä kauppaismanuaalin perinnettä. Roberts itse arvottaa tärkeäksi osaksi teostaan sen lopussa olevan liitteen sisältäen kaikkien tärkeimpien kauppapaikkojen sijainnit pituus- ja leveyssuunnissa.

Teoksen alkuosassa hän tulee käsitelleeksi maantiedettä, navigointia, sekä yleisiä kauppiaan taitoja, kuten laivan varustamista ja tullien maksukäytänteitä. Erityistä huomiota oppaassa on kiinnitetty taulukoihin, jotka käsittelevät mitta- ja rahayksiköiden suhteita ympäri maailmaa. Jokaista eri maanosaa käsittelevä käsittelyluku sisältää koko aukeaman mittaisen kartan, jotka myös päivitettiin uudemmissa painoksissa.

Kustantaja Philip Chetwinden lisäämä päivitetty kartta vuoden 1677 painokseen.

Miten yksityiskohtaisia kuvauksia teos on sitten antanut aikalaisilleen? Otetaan esimerkiksi meille tuttu Itämeren ympäristö. Tuolloin Juutinrauman Kronborg oli jo maineensa ansainnut Tanskan kuninkaan tärkeimpänä tulonlähteenä. Roberts kirjoittaa:

”Elsinour of it self is but a poor Village, but much frequented by Sea-men by reason of his neighbour hood to that straight Sea called the Sound, where the King of Denmark hath laid so great Impositions upon all Ships and Goods coming out or going into the Baltick Sea, as this sole profit surpasseth far all the Revenues of his Kingdom: the strong Castle of Cronborg lies in this Village upon the mouth of this straight, to which on the other side of this narrow Sea in the Kingdom of Norwaay, another Castle is opposite, called Elsburg, which two are the Keppers of this Straight, that no Ship can pass in, or come out of the Baltick Sea without their leave; and consequently without due payment of this Imposition.”

Kuvauksesta ei jää epäselväksi, minkälainen kuristusote Tanskan kuninkaalla oli tuolloin Tanskan salmista. Tekstin ilmeisenä tehokeinona on myös juorun kaltaiset maininnat paikkakuntien ja alueiden kuuluisuuksista. Tanskan osalta hän mainitsee “kuuluisan matemaatikon Tyko Brahen”, jonka lähellä sijaitsevasta asujaimistossa oli Robertsin mukaan edelleen runsaasti häneltä jäänyttä esineistöä.

Kirjoittaja myös tuo esille kattavasti valtakuntien merenkulkutaidon tasot. Tanskan osalta hän valistaa maan löytöretkien tuottaneen siihen mennessä vain laihoja tuloksia, joskin Roberts kyllä mainitsee joidenkin onnistuneiden Itä-Intian retkien olevan ”suureksi rohkaisuksi” uusien matkojen toteutumiselle.

Siirtyessään kuvaamaan Ruotsin kuningaskuntaa, Roberts lähestyy sitä maailmaa, joka vielä osittain oli heikommin kartoitettua 1600-luvun alussa. Hänen kuvauksessaan lienee tärkeänä lähteenä edelleen ollut Olaus Magnuksen Carta Marina sekä muut, usein toisiaan lainaavat 1500-luvun puolivälin jälkeen ilmestyneet alan teokset. Ruotsin maantieteestä hän kirjoittaa seuraavasti:

”It containeth five Provinces, Lappia, Bodia, Finland, Gothland, and Sweden; of all which a word. In Lappia I find not any City of note, being cold and comfortless. In Bodia is the Town of Vireis and Helsinga. In Finland are many strong Towns, populous and rich, Albo and Narwe, both of great strength, also those two strong Cities of Veburg and Ruiallia, which cost the Sweden 100 000 Crowns yearly the keeping, by nature defending his own, and offending his Enemies Territories.

In Gothland stands the chief City of This Kindom, Stockholm, seated in the waters after the manner of Venice, and the residence of the Sweden King, next Lodusia, a Town of great Traffick, then Waldburg, and Colmar, two impregnable Cities.

In Sweden are the chief Cities of Upsal a Bishoprick, second Nicopea, a Sea-town of good strength, third Copperdole, most famous for its abundance of Brass, which is here in such plenty, that there are round 400 Brass pieces in the Castle of Stockholm; under which I will comprehend the Trade of Sweden.”

Ruotsin viriävä kaivostoiminta oli jo siis tullut tunnetuksi muiden, kartoissa vilisevien kuuluisempien paikannimien lisäksi. Tukholma saa Juutinrauman tapaan Robertsin kuvauksessa aivan erityisen, yllättävästi melko imartelevan huomion tullessaan verratuksi Venetsiaan. Toki vertauksessa voi olla perääkin… tuoksujen maailma on voinut ainakin olla yllättävän lähellä toisiaan 1600-luvun alussa.

Tukholman kaupan tuontiartikkeleista hän tietää luetella raudan, teräksen ja kuparin. Rahayksiköistä tulee mainituksi taalerit, markat sekä ”clippingit” ja ”stiverit” ja painoyksiköistä pauna (100 Lontoon paunaa=116 Ruotsin paunaa). Hyvän kuvan aikakauden eri mittayksiköiden runsaudesta ja kutsumanimistä antaa Lewesin mainitsema viljan punnituksessa käytetty yksikkö, englantilaisittain loop, jonka hän tiesi vastaavan yhtä Amsterdamin lästiä tai vaihtoehtoisesti 10 Lontoon kvartaaria.

Robertsin erittelemiä Itämeren kaupan mitta- ja painoyksiköitä.

Mitä merkittävämpi kauppakaupunki oli sitä enemmän myös yksityiskohtaista informaatiota kauppatavaroista, mittayksiköistä, rahoista ja tullimaksuista lukija sai. Itämeren aluetta kaupanteon ympäristönä esitellään yksityiskohtaisesti sellaisten suurten kaupunkien kuin Danzigin, Königsbergin, Stettinin, Elbingin ja Hampurin osalta. Myös ”Moscovia”, eli koko siihen asti tunnettu Venäjä saa niin ikään kattavan kuvauksen. Tähän on tietenkin luonnollinen syy, sillä englantilaiset kauppayhteydet Venäjälle luotiin jo 1570-luvulla Elisabetin aikana.

Mikä merkitys Robertsin kirjalla sitten on ollut aikakautensa kulttuurissa? Teoksesta otetut suuret painosmäärät (lienee ollut yhteensä tuhansia kappaleita 1600-luvulla) ainakin osoittaa, että siitä oli tullut vuosikymmenien saatossa jonkinlainen kulttuurinen monumentti ja alansa klassikko-opus. Yleisesti uuden ajan alusta alkaen kehittynyt opaskirjojen laji on epäilemättä erittäin tärkeä, joskin hieman vähäisemmälle huomiolle jäänyt osa lukemisen ja populaarin tietämyksen historiaa (history of knowledge). Siksi Merchants Mapin kaltaiset oman aikakautensa klassikot ehkä ansaitsisivat myös suurempaa huomiota. Robertsista ei liene kukaan kirjoittanut yhtäkään tieteellistä artikkelia, ensyklopedia-artikkeleita lukuun ottamatta.

*Roberts, Lewes (1638): The Merchants Map of Commerce: Wherein the Universal Manner and Matter of Trade is Compendiously Handled. The Standard and Current Coins of Sundry Princes Observed. The Real and Imaginary Coins of Accounts and Exchanges Expressed. The Natural and Artificial Commodities of All Cpuntreys for Transportation Declared. The Weights and Measures of All Eminent Cities and Towns of Traffick, Collected and Reduced One Into Another; and All to the Meridian of Commerce Practised in the Famous City of London. By Lewes Roberts, Merchant. Necessary for All Such as Shall be Imployed in the Publick Affairs of Princes in Foreign Parts, for All Gentlemen and Others that Travel Abroad for Delight Or Pleasure, and for All Merchants Or Their Factors that Exercise the Art of Merchandizing in Any Part of the Habitable Word.

Lastuja tutkimusprojektista: Saattuetoiminta Itämerellä ja vuoden 1645 merkitys

Itämeren bulkkitavarakauppa ja kysymys meriturvallisuudesta

Tarkastellessa niitä tekijöitä, jotka olivat Alankomaiden Itämeren kaupan dominanssin takana 1600-luvulla, tulee ensimmäisenä usein mainituksi hollantilaisten satamien, etenkin Zaandamin innovatiivinen laivanrakennustoiminta. Itämerellä seilanneet flöitit (Fluitschepen) maksimoivat voittomarginaalit mahdollisimman suurella rahtikapasiteetillaan ja minimaalisella miehistöntarpeellaan. Asian kääntöpuoli oli se, että tämä kustannustehokkuus saavutettiin suurelta osin purkamalla laivojen aseistusta ja tulivoimaa.

Tämä voitiin tehdä kahdesta syystä: yhtäältä reitti Pohjanmereltä Itämerelle oli merirosvouden ja kaappausuhan osalta huomattavasti turvallisempi kuin monet muut merialueet, etenkin verrattuna Välimereen barbareskimerirosvoineen. Toisaalta tulivoima – sen tarpeen tullessa – saatettiin ulkoistaa valtiokoneistolle, tässä tapauksessa Hollannin maakunnan amiraliteeteille. Amsterdamissa seurattiin tämän takia silmä kovana uutisia, joita diplomaatit ja asiamiehet lähettivät Itämeren piiristä kirjeitse paikallisista turvallisuusoloista.

1600-luvun flöitin pienoismalli Amsterdamin merenkulkumuseossa.

Raportit olivat täynnä yksityiskohtaista tietoa paitsi jokapäiväisestä kauppalaivojen kohtelusta satamissa, myös suurvaltapolitiikan juoruista. Tarpeen vaatiessa kauppiaat vetosivat yhdessä ensin kaupungin johdolle, ja sitten Hollannin maakunnan delegaatioon yleissäädyissä, jotta saattueita saataisiin kriisin tullen käyttöön. Ongelmaksi 1600-luvun alkupuolella tuli, että Itämeren piiri ei ollut tärkeä painopiste silloisessa voimapolitiikassa. Oikeastaan koko 1620- ja 1630-luvun Itämeren kauppiaat olivat tästä syystä yksin vaatimustensa kanssa parantaa Itämeren kauppalaivojen reittien turvallisuutta. Käskynhaltija, Oranian ruhtinas Frederik Hendrik ja tasavallan yleissäädyt katsoivat parhaaksi sitoa kokonaan resurssit Espanjan kanssa käytyyn 80-vuotiseen sotaan.

Mikä sitten sai lopulta kääntämään tasavallan ylimmän johdon Itämeren suuntaan? Pohjolan kauppiaat saivat tarvitsemansa huomion, kun Tanskan kuningas Kristian IV kääntyi yhtäältä Habsburgien liittolaiseksi ja toisaalta alkoi kiristää tulli- ja ulkopolitiikkaansa. Molemmat näistä toimista oli suunnattu etenkin Alankomaita vastaan.

Ruotsi oli osoittautunut hyödylliseksi liittolaiseksi Habsburgeja vastaan 30-vuotisen sodan aikana, vaikka Kustaa II Aadolfin sotatoimet olivatkin hetkellisesti halvaannuttaneet viljan saannin Danzigista 1620-luvun lopulla. Nyt kuningatar Kristiinan hallinnon aikana Ruotsi osoittautui jälleen hyödylliseksi liittolaiseksi, kun Axel Oxenstrierna ryhtyi vastustamaan niin ikään Juutinrauman nousseita tulleja. Niin sanotussa Torstenssonin sodassa Tanskaa vastaan 1643–1645 Ruotsi onnistui saavuttamaan merkittävän voiton ja käänsi Itämeren voimatasapainoa sen eduksi.

Hendrick Vroomin maalaus Juutinraumalta vuodelta 1620. Edessä näkyy Kronborgin linna, joka symboloi tanskalaisten verotusvaltaa raumalla. Tanskalainen laiva ampuu iloisen tervehdyslaukauksen.

Tämä sota tuli kuin tilauksesta Alankomaille. Vaikka tasavalta ei virallisesti liittoutunutkaan Ruotsin kanssa, käskynhaltija ja yleissäädyt päättivät irrottaa lopulta erillisen sotalaivaston demonstroimaan merimahtinsa voimaa Itämerellä. Tästä tuli paitsi nöyryyttävä spektaakkeli Tanskan kuninkaalle myös tärkeä merkkipaalu Itämeren saattuetoiminnan institutionalisoimisessa.

Saattueen kokoonpano ja ohjeet

Vuoden 1645 toukokuussa tasavallan yleissäädyt antoi amiraali Witte de Witthille (lempinimeltään ”Tuplawit”, Dubbelwith) käskyn koota johdolla saattuelaivaston, jonka kooksi tuli lopulta ”47 alusta, niin fregattia kuin sotalaivaakin”. Tämä saattue, joka piti sisällään yhteensä 4300 miehen miehistön, purjehti ilman estettä Juutinrauman läpi voimansa tunnossa: Helsingörin edustalla olevaa Kronborgin linnaa tervehdittiin liputuksella ja merkkilaukauksella. Vastarannalta Helsingborgissa kaupunkia miehittäneet ruotsalaiset vastasivat tervehdyslaukauksella. Tanskalaisten Kronborg vaikeni tyystin, kuten Alankomaiden taloushistorian pioneeri Gerhard Willem Kernkamp vuoden 1890 klassikkoteoksessaan ”Sleutels van de Sont” tuo nasevasti esille. Saattuelaivaston perässä kulkevat kymmenet kauppalaivat seilasivat tällä kertaa ilman tullimaksua, saaden eräänlaisen varhaismodernin kesäbonuksen.

Miksi vuosi 1645 on niin tärkeä merkkipaalu Itämeren piirin merihistoriassa? Ensinnäkin Tanskasta ei ollut enää vastusta Alankomaille: Tanskan pyrkimykset korottaa tullimaksuja loppuivat tyystin vuosikymmeniksi eteenpäin. Toiseksi, oleellista vuoden 1645 tapahtumissa oli Witte de Within laivaston jättämä pysyvä jälki saattuetoiminnan institutionalisoitumiselle: ensimmäistä kertaa saattueet saivat tarkat menettelyohjeet laivamatkoja varten. Tämän lisäksi vuonna ensimmäistä kertaa kerätty 1632 erillinen saattuevero ”last- en veilgeld” laajentui koko Itämeren kaupan osalta vuoden 1645 jälkeen. Nämä ohjeet ja säännöt kirjattiin ylös Alankomaiden tasavallan ”suureen plakaattikirjaan”, joka oli monessa mielessä maan tärkein – ja käytetyin – yksittäinen lakikirja.

“Suuren plakaattikirjan” (Groot placaet-boeck) ohjeet saattuelaivojen toiminnalle Itämerelle purjehtiessa.

Vuoden 1645 ”suuren Itämeren armadan” ohjeet vakiintuivat siis yleiseksi käytännöksi koskien saattueiden viestintää,  liputuksia ja merkkitulien laukaisua. Katsaus ohjeistoon antaa hyvän yleiskuvan siitä, miten haastavaa 1600-luvun navigointi suuren laivaston kanssa oli:

”Ensinnäkin, amiraalin päättäessä laivaston lähdöstä hän liputtaa sinisellä lipulla ja ampuu kaksi laukausta. Ja Vara-amiraali, Schout by Nacht (kontra-amiraali) sekä seuraavat komentajat laukaisevat yhden laukauksen. Tämän jälkeen kaikkien laivojen on suunnattava oikeaan muodostelmaan.

Mikäli amiraali päättää öisestä lähdöstä, hän ampuu kaksi laukausta, ja sytyttää yhden merkkitulen laivan perälle ja yhden ylös. Vara-amiraalit ja komentajat asettavat kaksi merkkitulta perälle ja ampuvat yhden laukauksen. Jokainen kauppalaiva pitää yllä yhtä merkkitulta, mutta lähdön jälkeen tuli sammutetaan, mikäli sää on kirkas. Huonolla ilmalla kauppalaivat saavat pitää tulta läpi yön.

Mikäli laivat ankkuroidaan yöllä, amiraali ampuu kaksi laukausta merkiksi. Vara-amiraali, kontra-amiraali ja komentajat ampuvat jokainen yhden laukauksen, sekä asettavat merkkitulen fokkalle (etupurjeelle). Kauppalaivat asettavat jokainen perälle merkkitulen.–

–Mikäli kurssia muutetaan, amiraali ampuu kaksi merkkilaukausta, ja vara-amiraali sekä komentajat yhden laukauksen. Mikäli amiraali kutsuu kaikki kapteenit kannellensa, liputetaan valkoisella lipulla perällä ja ammutaan yksi laukaus.”

Erilaisten liputusten ja tavallisten yksittäisten merkkitulien lisäksi sumuisella säällä amiraali ohjeistettiin käskemään komentajia ja kapteeneita lyömään merkkirummuilla ja ampumaan musketeilla merkkilaukauksia. Miehen ollessa yli laidan, oli onnettomuuslaivan sytytettävä 6 merkkitulta, ja niin edelleen.

Navigointi karikkoisella Itämerellä oli – ja on edelleen erityisen haastavaa. Siksi tulkitessa 1600-luvun puolenvälin saattuetoimintaa, on oltava samaan aikaan äärimmäisen nöyrä, mutta samaan aikaan varovainen. Merenkäynnin historiassa pätee varmaankin sama sääntö kuin sotahistoriassakin: vähiten sähläävä pärjää parhaiten.

Vuoden 1645 saattueen ohjesäännön vakiinnuttaminen yleiseksi Itämeren kauppiaiden saattuesäännöstöksi on tulkittava juuri tätä taustaa vasten. Pyrkimyksenä oli sähläämisen minimointi institutionalisoimalla monenkirjavat käytännöt, jotka olivat erityinen ongelma Alankomaiden kaltaisessa partikularistisen poliittisen järjestelmän maassa. Moottorina prosessissa toimi yhtenäistävä voimapolitiikka, joka on läheistä sukua myöhempien sukupolvien tykkivenediplomatialle. Tätä voimapolitiikan hahmotustapaa kuvaa Amsterdamin silloisen pormestarin Coenraad van Beuningenin suuhun laitettu lausahdus: “Avaimet Juutinraumaan ovat nyt Amsterdamin satamassa”. 

Kirjallisuus ja lähteet:

Cau, C., van Leeuwen, S., Scheltus, J., Scheltus, P., Scheltus, I., Lulius, D., & Van der Linden, J. (1658). Groot placaet-boeck, vervattende de placaten, ordonnantien ende edicten van de […] Staten Generael der Vereenighde Nederlanden, ende vande […] Staten van Hollandt en West-Vrieslandt, mitsgaders vande […] Staten van Zeelandt […]. In ‘s Graven-hage: By de weduwe, ende erfgenamen van wylen Hillebrandt Iacobsz van Wouw […].

Kernkamp, G. W. (1890). De sleutels van de Sont : het aandeel van de Republiek in den Deensch-Zweedschen oorlog van 1644-1645. ‘s-Gravenhage: Nijhoff.

Lastuja tutkimusprojektista: Alankomaiden kauppadiplomatian arjesta Itämerellä

Perinteisimmillään diplomatian historiassa on ollut tapana hahmottaa eräänlainen väistämätön kehitystarina, institutionalisoitumisen ja modernisaation prosessi, jossa Westfalenin rauha nähdään tärkeänä merkkipaaluna kohti vakiintunutta suvereenien valtioiden edustusjärjestelmää vakiintuneine lähetystöineen ja lähettiläineen.

Kuten olen joskus aiemmin blogissani todennut, viime aikoina on kuitenkin herännyt diplomatian historian osalta uusia tutkimusintressejä, jotka ovat laajentaneet huomattavasti kansainvälisten suhteiden historian kuvaa niin tiedonvälityksen, kulttuuristen käytäntöjen kuin ei-valtiollisten toimijoidenkin näkökulmasta. Tärkeänä osana näitä tutkimusasetelmia on ollut teleologisten kehityskertomusten kyseenalaistaminen – tai ainakin taka-alalle jättäminen – ja diplomaattisten käytäntöjen ristiriitaisuuden ja moninaisuuden korostaminen. Kiitettävällä tavalla keskusteluun on nostettu niin Westfalenin rauhaa yksisilmäisesti korostavan ”alkupisteajattelun” ongelmallisuus kuin diplomaattisten toimijoiden roolien suuri kirjavuus uuden ajan alussa.

Varsinkin 1600-luvun merkittävintä kauppaimperiumia, Alankomaiden tasavaltaa ymmärtääkseen pelkkä ylimpien valtiollisten toimijoiden tarkastelu jättää väistämättä tutkimusasetelman vajaaksi, oli tarkastelun kohteena sitten maan edustajien valtapoliittiset toimet rauhankonferensseissa tai kaupanteon puitteiden luonti ja ylläpitäminen. Kansainvälisten suhteiden hoito oli maalle 1600-luvulla ennen kaikkea kauppapolitiikkaa, jonka takana seisoi meri- ja maasotilaallinen voima. Tämä tarkoitti kauppa-asemien suojelua, jatkuvien neuvotteluiden käymistä ja kauppasopimusten tekemistä ulkovaltojen kanssa – ja pakottavien toimien soveltamista niitä räikeästi rikottaessa. Merkittävä määrä ulkovaltojen kanssa solmituista sopimuksista ei ollut niitä, jotka ovat jääneet historiaan tavanomaisina valtioiden välisinä sopimuksina – ja niiden kanonisoituna historiana.

Kun tarkastellaan vaikkapa Itämeren piiriä, alueen kannalta tällainen tärkeä, mutta jokseenkin unholaan jäänyt merkkipaalusopimus oli vuoden Alankomaiden ja Tanskan vuonna 1645 solmittu Kristianopolin kauppasopimus (myös itse Kristianopolin kaupunki on aikalailla unohdettu, siitähän piti Tanskan kuninkaan päätöksellä tulla Itämeren Konstantinopoli!). Uusi sopimus paitsi vakiinnutti kaupanteon käytännöt ja varmisti edulliset tullitariffit myös sinetöi alankomaalaisille laivoille vapaan kauttakulun Juutinrauman läpi ilman tanskalaisten tullimiesten tarkastusoikeutta (Visiteren van Schepen). Tämä oli erittäin tärkeä taustatekijä sille, että Alankomaissa kotipaikkaansa pitävät alukset dominoivat alueen kaupankäyntiä vuosikymmenet eteenpäin.

Alankomaiden ja Tanskan solmima Kristianopolin kauppasopimus 1645. Nykyään sekä kaupunki että sopimus on jäänyt yleisestä historiatietoisuudesta unholaan. Tuplasti häviäjien historiaa?

Tullisopimus oli erittäin edullinen Alankomaille, jonka pääsy Itämerelle oli tärkeää bulkkitavarakaupan, etenkin Danzigin ja Riikan viljan, mutta myös muun muassa Tukholman kuparin ja raudan vuoksi. Sopimukset ovat tietenkin vain paperia ilman varsinaisia pelotevaikutuksia ja oikeudellisia oloja. Mitään kansainvälistä merioikeutta hoitavia instituutioita ei tuolloin vielä ollut perustettu. Ketkä sitten sopimusten noudattamista konkreettisesti kaupanteon arjessa valvoi? Miten väärinkäytöksistä saattoi valittaa ja miten asiat etenivät? Miten ”pienten ihmisten” asioita ajettiin kehittyvissä virkakoneistoissa?

Kaupanteon käytännön kannalta ehkä tärkein yksittäinen diplomaattinen toimijaverkosto oli ”komissaarien” (kommissaris) titteleillä varustetut kotimaan asiamiehet. Heillä ei ollut varsinaisesti virallista seremoniallista diplomaatin statusta vaan kuuluivat ulkosuhteiden hoidon kaikkein alimpaan rankiryhmään. Heidän roolinsa oli silti ehkä kaikkein merkittävin kaupankäynnin takuumiehinä yhdessä alimman luokan lähettiläiden (minister-resident/resident) kanssa.

Komissaarien rooli tiedonvälittäjinä oli keskeinen ja erityisen tärkeä rooli oli Itämerellä Juutinraumalla hollantilaisten kauppiaiden etuja ajaneilla virkailijoilla. Juutinraumalla oli vakituinen ”kauppakomissaari” valvomassa sopimusten noudattamista lähes katkeamattomasti 1600-luvun puolivälistä aina 1800-luvun alkuun, jolloin Juutinrauman tulli lakkautettiin USA:n tykkivenediplomatian painostuksella.

Nämä virkailijat eivät valvoneet ainoastaan Juutinraumaa vaan yleisesti Tanskan alueiden väärinkäytöstapauksia vakituisille lähettiläille. Resident-arvolla maihin lähetetyt ulkosuhteiden hoitajat taas vetosivat kulloisenkin tilanteen vaatimalla vakavuudella asemamaan virkakoneistossa ylöspäin aina kuninkaaseen saakka. Kun Tanskassa 1660-luvulta eteenpäin vahvistui kuningasvalta absolutismiin siirryttäessä, tuli kuninkaan hovinpiirin hoitoon yllättävän vähäpätöiseltäkin vaikuttavia rikkomusasioita. Nämä tapaukset antavat pienen tarkasteluikkunan kaupankäynnin oikeusoloihin tuona aikana Itämerellä.

Eräs tällainen tyypillinen esimerkki oli Kapteeni Pieter Evertsz Struyck van Amelantin tapaus. Tämä Amsterdamilaisen laivan kapteeni oli joutunut tanskalaisen sotalaivan kapteenin väärinkäytöksen uhriksi Juutinraumalla. Tapaus on niin kuvaava tämän ajan matkanteon arjelle, että lähettiläs (resident) Johan Hottonin diplomaattikirjeeseen liitetty, spontaanin vapaata puhetta ainakin näennäisesti ilmentävä Juutinrauman komissaarin laatima haastattelupöytäkirja on parasta julkaista tässä kokonaisuudessaan (suomennoksessa toki saattaa olla puutteita):

”Kapteeni Pieter Evertsz Struyck van Amelant, kotoisin Amsterdamista, matkalla Windauw’n Kuurinmaalle, joka on saapunut 26. maaliskuuta, yöllä kellon ollessa arvailujen mukaan kymmenen ja yhdentoista välillä, on tavannut tanskalaisen laivan, joka on sanottu olevan Witte Lam nimeltään, ja erään Boonveldt-nimisen kapteenin ohjaama, ja näin kapteeni joutui vastatuulen takia olemaan pakotettu luovimaan ja ohittamaan tanskalaisen laivan, jolloin ammuttiin häntä kohti laukauksia luodeilla, jonka jälkeen purjeet laskettiin välittömästi, kapteenin tietämättä asiasta mitään hänen ollessa kajuutassa, jonka jälkeen tanskalainen soutuveneen mukana noustiin laivaan, ja he sanoivat,

teidän pitää purjehtia meidän taaksemme, joka myöskin tehtiin, jonka jälkeen kapteenin oli tultava tanskalaisen soutuveneen mukana tanskalaiseen laivaan, jossa häneltä kysyttiin, mistä hän tulee? vastaus kuului

Amsterdamista, johon kapteeni sanoi,

miksi et ole pukeissa? johon kapteeni vastasi,

on yö, ja minä nukuin kajuutassani, eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, että joku kuninkaan laivoista sattuisi osumaan kohdalle,

häneltä vaadittiin rangaistukseksi 10 riikintaaleria, johon kapteeni sanoi,

minulla ei ole muuta rahaa kuin hollantilaista,

jonka hän punnitsi arvionsa mukaan olleen kahdeksastatoista kahteenkymmeneen hollantilaista shillinkiä,

ja tämän lisäksi häneltä veloitettiin pakolla kolme kas-kolikkoa, niin että yhteensä tuli hänelle maksettavaksi viisdestätoista kahteenkymmeneen guldenia, ensimmäiseen verrattuna kolmestakymmenestä neljäänkymmeneen riikintaaleria sakkoa, jonka jälkeen kapteeni oli kysynyt,

mitä väkeä te sitten olette? johon annettiin vastaus,

Kuninkaan Väkeä, ja jos et halua maksaa, silloin viemme sinut mukanamme Norjaan,

johon kapteeni vastasi,

sen voitte kyllä tehdä, tai viekää minut Kööpenhaminaan tai mihin haluatte, sen kestän kyllä,

lopulta hänet vietiin soutuveneellä takasin laivalle, jonka jälkeen häntä pidettiin joitakin puolituntisia pidätettynä, ja hänen oli hyvän matkaa jälleen seilattava takaisin, ja niin, kapteenin mukaan häntä oli merkittävästi viivytetty, ja mitä tämän jälkeen oli tapahtunut, ei hän halunnut kirjallisesti kertoa.”

Originaalikirje Amsterdamin pormestareille lähettiläs Johan Hottonilta 6. kesäkuuta 1682. Tärkeät diplomaattikirjeet usein painettiin kirjapainossa useaksi kappaleeksi, jotka lähetettiin tasavallan eri hallintoportaille tiedoksi.

Tapauksen otti lopulta hoitoonsa Tanskan valtakunnan amiraali! Hän totesi Alankomaiden Tanskan lähettiläälle: ”kapteeni Boomvelt, joka on kotoisin Holsteinista, on kyllä tunnetaan hyväksi sotilaaksi, mutta hän on tehnyt enemmänkin ennenkuulumattomia asioita, joita tämä tapaus edelleen vahvistaa.”

Lyhyt noususuhdanne Skoonen sodan jälkeen 1680-luvulla Itämeren kaupankäynnissä aiheutti tällaisten korvaus- tai oikeustoimia vaativien tapausten merkittävän kasvun ja ne alkoivat työllistää yhä enemmän lähettiläitä. Vuonna 1686 Alankomaiden Tanskan lähettiläs Robert Goes valitteli työtaakkaansa ja pyysi nöyrimmin lisää henkilöstöä Juutinraumalle ”konsulin tai sihteerin” nimikkeillä. Hänen mukaansa tämä oli välttämätöntä, jotta laivojen kapteenit osaisivat maksaa oikean summan Juutinraumalla ja välttää näin lisääntyneet väärinkäytökset. Toisaalta vankempi edustus Juutinraumalla olisi edesauttanut säädösten ja sopimustekstien kiemuroiden tuomista laivojen kapteenien tietoisuuteen.

Van Amelantin tapauksesta jäi epäselväksi, saiko kyseinen kapteeni lopulta rahallista kompensaatiota, ja mitä tuomioita kyseiselle sotilaalle langetettiin, mutta ainakin siitä voi päätellä jotain aikakauden kansainvälisen oikeudenhoidon dynamiikasta (itse valituksen tekijä pelkäsi, että tämä olisi maksanut sotilaan hengen, eikä tämä lähettilään mukaan toivonut näin julmaa ratkaisua!). Pienet arkiset väärinkäytökset sekoittuvat näin diplomaattiasiakirjoissa valtakunnan ylimpään päätöksentekoon liittyvien spekulaatioiden raportointiin. Tällaista oli jokseenkin tyypillinen kansainvälisten asioiden hoito Itämerellä 1680-luvulla Alankomaiden näkökulmasta.

Lähdeaineisto:

Stadsarchief Amsterdam:

5027: Archief van Burgemeesters: diplomatieke missiven van ambassadeurs, gezanten en residenten in het buitenland aan burgemeesters

5030: Archief van de Burgemeesters: stukken betreffende lands- en gewestelijk bestuur

Historianfilosofian ja -teorian opintopiiri alkaa 23.3.

Historianfilosofian ja -teorian opintopiiri

Opintopiiri on suunnattu erityisesti Helsingin yliopistossa historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa väitöskirjaa tekeville. Opintopiirissä käsiteltävät kysymykset koskettavat kaikkia humanistisia tieteitä, mutta tarkastelemme niitä erityisesti historiantutkimuksen ja viime vuosikymmenten historiateoreettisten keskustelujen valossa.

Tapaamiskerroilla käsitellään seuraavia historianfilosofisia kysymyksiä:

  • Onko historiantutkimus objektiivista?
  • Miten historiantutkimus eroaa muista tieteistä, tai onko se edes tiedettä?
  • Mitä humanistisissa tieteissä tarkoitetaan “teorialla”?
  • Miten väitöskirjatyössä pitäisi suhtautua erilaisiin teorioihin?

Kokoonnumme perjantaisin 23.3., 6.4., 20.4., 4.5. kello 14.15 Topelian kokoushuoneessa A225.

Opintopiirin lukemisto:

  • Inkeri Koskinen: “Objektiivisuus humanistisissa tieteissä, Niin & näin 4/2016, 36-42.
  • Kari Väyrynen & Jarmo Pulkkinen (toim.): Historian teoria. Lingvistisestä käänteestä mahdolliseen historiaan. Vastapaino, 2016.
  • Jorma Kalela: Historiantutkimus ja historia. Gaudeamus, 2000.
  • Panu Raatikainen: Ihmistieteet ja filosofia. Gaudeamus, 2004.

 

Tapaamiskerrat:

23.3. Tiede ja historiantutkimus

Mitä tieteenfilosofia sanoo historiantutkimuksesta ja yleisemmin humanistisista tieteistä? Alustajana filosofi Inkeri Koskinen, jonka tutkimusten mukaan humanististen tieteiden filosofiaa on tutkittu hyvin vähän ja humanististen ja luonnontieteiden välisiä eroja on usein liioiteltu. Voiko lopulta historiantutkimuskin olla objektiivista ja millä ehdoin? Vai onko ongelmana toisten tieteenalojen naiivi tiedekäsitys?

Lukemista tapaamiskerralle:

Inkeri Koskinen: “Objektiivisuus humanistisissa tieteissä“, Niin & näin 4/2016, 36-42.

Panu Raatikainen: Ihmistieteet ja filosofia. Gaudeamus, 2004, s. 9-14, 69-70, 82-84, 138-156.

 

6.4. Historiantutkimus, narrativismi ja objektiivisuuden ongelma 2010-luvulla

Tapaamiskerralla tutustutaan etenkin Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian tutkijoiden viimeisimpiin kontribuutioihin koskien historianfilosofista keskustelua. Mikä on oppialan nykyinen suhde lingvistisen käänteen ja postmodernismin virittämään keskusteluun objektiivisuudesta ja narrativismista? Mitkä ovat tämän keskustelun keskeiset väitteet ja tulokset? Mitä käytännön hyötyä tästä keskustelusta voi olla historiantutkijoille?

Lukemista tapaamiskerralle:

Kuukkanen, Jouni-Matti. “Narrativistinen ja jälkinarrativistinen historiografian filosofia”, teoksessa Väyrynen & Pulkkinen 2016, 50-84.

Pihlainen, Kalle. “Konstruktivistinen historiateoria fiktiivisyys-keskustelun jälkeen”, teoksessa Väyrynen & Pulkkinen 2016, 85-113.

 

20.4. Jorma Kalela historianfilosofian klassikkona

Tapaamiskerralla tutustutaan Jorma Kalelan 1990-luvulta eteenpäin esittämiin historianfilosofisiin kantoihin suhteessa postmodernismiin ja positivismiin. Kuka näitä filosofisia kantoja edusti? Kalela esitti teoksessaan Historiantutkimus ja historia eräänlaisen dualistisen, välittävän historianäkökulman erotukseksi tiedenäkökulmaan. Mitä Kalelan historianfilosofia antaa 2010-luvun historioitsijalle?

Lukemista tapaamiskerralle:

Jorma Kalela: Historiantutkimus ja historia. Gaudeamus, 2000, luvut 2, 6, 7 ja loppusanat.

Panu Raatikainen: Ihmistieteet ja filosofia. Gaudeamus, 2004, s. 112-127.

Kalelan teoksen kirja-arvostelu: https://societies.uta.fi/patina/hile/kirja/03_02_09.html

 

4.5. Historia ja teoria

Viimeisessä lukupiirissä tarkastellaan perustavanlaatuista tieteenfilosofista kysymystä:  mitä kaikkea historiassa voidaan tarkoittaa teorialla? Miten teoria-sanan käyttö eroaa historiantutkimuksessa muista tieteenaloista? Entä ovatko historiantutkijat teoriaa vieroksuvia rankelaisia?

Tapaamiskerralla voidaan myös suunnitella jatkoa: mitä opintopiirissä opittiin ja miten tästä eteenpäin?

Lukemisto viimeiselle kokoontumiselle ilmoitetaan ensimmäisellä tapaamiskerralla.

Lastuja tutkimusprojektista: Suuryrittäjät Itämerellä – Deutzin kauppahuone

Fernand Braudel vertasi vuonna 1979 julkaistussa teoksessaan Civilisation matérielle, économie et capitalisme, xvexviiie siècle 1600-luvun Amsterdamia toisen maailmansodan jälkeiseen New Yorkiin taloudellisen painoarvonsa ja suuryrittäjien vaikutusvallan ansiosta. Haagin hallintokaupunkia hän puolestaan vertasi Washingtoniin. Menemättä sen tarkemmin edelleen käynnissä olevaan Braudel-keskusteluun, on tämä klassinen analogia yksinkertaisuudessaan hyvä lähtökohta hieman epäannalistiselle otteelle. Seuraavassa lyhyessä kirjoituksessa käsittelen Itämeren piirin erään vaikutusvaltaisimman kauppahuoneen taustoja ja merkitystä.

Amsterdamin rikkaimpiin perheisiin kuulunut Deutzin perhe ansaitsee tulla mainituksi monestakin syystä, kun pohdimme sitä varhaismodernin talouden dynamiikkaa, joka nosti Pohjanmeren rannalla sijainneen piskuisen kalastajakaupungin maailmantalouden keskukseksi. Tärkeät sosiaalihistorialliset aspektit, kuten perheen tausta, solmitut avioliitot ja perheen aktiivisimman kauppiaan Joseph Deutzin toimijuus Itämeren kaupassa piirtävät kuvan kauppamahdin nousun ja laskun vaiheista 1600-luvun repivien sotien Euroopassa. Perheen vaiheita voi tarkastella niin suurten valtastruktuureiden osana kuin niiden osittaisena rakentajana, ylläpitäjänä ja jatkuvuutta luovana voimana.

Uskonsotien ajan talousdynamiikka

Deutzin suvun alankomaalainen tarina alkaa Hans nimisen kauppiaan muutettua Amsterdamiin Kölnistä 1600-luvun alussa. Kölnistä tullut muuttovirta ei ehkä ollut samaa luokkaa kuin Antwerpenistä ja muualta Espanjan Alankomaiden alueelta saapunut vastaava liike. Joka tapauksessa Hans Deutzin päätös kirjoittautua kasvavan kaupungin asukkaaksi ja kauppiasoikeuksien saaminen suhteellisen ongelmattomasti asettuu sen suureen murroskauden kontekstiin, joka muovasi Euroopan taloudellispoliittista karttaa ennennäkemättömällä vauhdilla. Kalvinistinen kapina Habsburgeja vastaan rikkoi säpäleiksi niin pyhimysten patsaat kuin Kaarle V:n luoman vision universaalista keisariudesta. Hänen poikansa Filip II joutui myöntämään, että Alankomaiden kapinallisten pohjoisten provinssien pitäminen Habsurgien suvun otteessa osoittautui lopulta mahdottomaksi tehtäväksi.

Amsterdamin uusi kaupankäynnin solmukohta houkutteli kasvavalla vauhdilla maahanmuuttajia ympäröiviltä alueilta. Antwerpenin kalvinistipakolaiset, juutalaiset, Kölnin kauppiaat; kaikkia näitä ryhmiä yhdisti ”uuden Israelin” aatos, jossa kaupankäynnillä oli vain vähän esteitä, mutta sitäkin enemmän kasvavia mahdollisuuksia. 1600-luvun alussa arvopaperipörssi luototti jo kauppiaiden toimia, synnyttäen maailman ensimmäiset laajamittaiset pörssikuplat. Tähän miljööseen asettui Hans Deutz, joka sittemmin alettiin tuntea kauppiaspiireissä uudella ääntämismuodolla ”Jean” – kuvastaen sen ajan kieli- ja kulttuurioloja. Samaan aikaan, kun ”Pohjolan Leijona” Kustaa II Aadolf tuhosi ja autioitti vuosikymmeniksi armeijoineen pohjoissaksalaisia alueita, tehtiin Pohjanmeren rannoilla omaisuuksia. Hans Deutzin kyky luoda merkittävä vauraus nimenomaan Itä-Intian kauppatavaralla osoittaa uuden aikakauden alkua maailmantaloudessa: valtakeskus oli siirtynyt vähitellen vuosisadassa Välimereltä Pohjanmeren rannikolle.

Suuromaisuuden hallinta: avioliitot ja perheliitot

Deutzin suvun valtarakenteen kannalta oli tietenkin ratkaisevaa avioliitot. Hans Deutz oli mennyt naimisiin vasta saavuttuaan Amsterdamiin ja puolisoksi oli valikoitunut Elisabeth Coymans -niminen kauppiaantytär. Coymansin vanhemmat olivat nimeltään Balhasar Coymans ja Elisabeth de Picquer. ”Rikkaisiin naimisiin” pääseminen ei tietenkään ollut ainut funktio. Oli varmistuttava, että avioliitto maksimoi vaikutusvaltaa sen kaikissa muodoissa.

Erityisen tärkeäksi on arkistolähteiden perusteella osoittautunut Elisabeth Coymansin toimijuus Hans Deutzin kuoleman (1638) jälkeen. Koska ajan tapojen mukaan Hans Deutzin ja Elisabeth Coymansin välinen ikäero oli suhteellisen suuri, 15 vuotta, otti Coymans vastuun leskenä miehensä liiketoimista ja omaisuudesta lasten varttuessa miehen ikään. Erityisen jäljen tästä toiminnasta on Coymansin jättämät tilikirjat vuosilta 1649–1653, jotka ovat Välimeren piirin kauppiaiden välityksellä levinneen italialaistyylisen kirjanpidon tyylinäyte. Tilikirjat osoittavat Coymansin harjoittaneen merkittävää rahoitusbisnestä aikuiseksi kasvavien poikiensa kanssa. Kun vuonna 1653 Coymans kuoli, hän jätti lapsilleen merkittävän omaisuuden – ja kirjanpitäjän pikkutarkan ammattitaidon.

Elisabeth Coymansin pitämän tilikirjan sivu. Ohessa pitkä lista hallinnoiduista veloista.

Deutzin lapsikatraalla oli 1650-luvulla poikkeuksellisen hyvät lähtökohdat elämälleen. Heitä voisi verrata Braudelin analogiaa vapaasti mukaillen modernin New Yorkin valtaperheisiin; raha ratkaisee, mutta niin myös sosiaalinen verkosto, oikeat klubit, kovat otteet, kyky tarttua jokaiseen liiketoiminnan tilaisuuteen ja ennen kaikkea kyky hallita riskejä. Deutzeilla oli varhaismodernin Amsterdamin piireissä tätä kaikkea. Kun 1950-luvun Yhdysvallat oli lainoittamassa sodan runtelemaa Eurooppaa ja ottamassa haltuun maailmanmarkkinat, lainoitti 1650-luvun Amsterdam pienemmässä kaavassa – mutta yllättävän samalla perusperiaatteella – suurkauppiaita, jotka ottivat haltuunsa maailman meret. Deutzien viisi poikaa ja yksi tytär olivat kasvaneet aikuisiksi juuri sopivaan aikaan. jolloin neuvospensionääri Johan de Wittin piti huolen, että Alankomaiden ulkopolitiikka tarkoitti kauppiasluokan etujen vaalimista kauppasopimuksien, kauppakomppanioiden ja tiheän diplomaattisen verkoston avulla. Erityisen vauraaksi tyyppiesimerkiksi tästä eliittien ”regenttiluokasta” nousi Hans Deutzin ja Elisabeth Coymansin poika Joseph. Maa eli vaurautensa huippukautta, ja Joseph kuului koko elämänsä ajan siihen vähemmistöön, joka tästä vaurauden mahdollisuuksista otti kaiken irti.

Joseph Deutzin tervakauppa: Itämeri maailmanmerenä

Perheen toiseksi vanhin poika Joseph otti äitivainaansa tilikirjat ja rahoitusbisneksen hoitaakseen vuodesta 1654 alkaen. Hän oli tuolloin 30-vuotias, rahankiilto silmissään. Joseph Deutz erikoistui 1660-luvulta alkaen tervantuontiin ja Itämeren piiristä tuli näin ollen yksi hänen tärkeimmistä, ellei tärkein markkina-alueensa. Miten tämä ”tervakeisarin” asema oli mahdollista saavuttaa? Pohditaan asiaa kiinnittämällä ensin huomiota kansainvälisen valtapolitiikan ja diplomatian kiemuroihin, ja sen jälkeen perhesuhteisiin.

1660-luvulla Ruotsin holhoojahallitus oli päättänyt panna toimeen pitkällisen vision tervamonopolin keskittämisestä Tukholmaan. Tällä päätöksellä oli, kuten tiedämme, traagiset seuraukset suomalaisille tervatalonpojille, jotka joutuivat nyt myymään tuotteensa alihintaan kuningaskunnan pääkaupunkiin. Aikakauden merkantilistisen (anakronistisesti ilmaistuna) opin mukaisesti valtion tuli keskittää kaupankäyntinsä ja saatava ulkomaankaupasta mahdollisimman suuri ylijäämä.

Muotokuvat kertoivat sukujen vauraudesta. Michael Sweertsin maalaamassa muotokuvassa kolmissakymmenissä oleva Joseph Deutz.

Tällaisella politiikalla on aina voittajat ja häviäjät. Voittajiin kuului, hieman yllättäen Joseph Deutz, hollantilaiskauppias, jonka olisi kaiken järjen mukaan kuulunut istua tällaisen merkantilistisen politiikan vastustajien pöydässä. Tukholman keskitetty tervakauppa tarjosi hänelle kuitenkin ainutlaatuisen välittäjän roolin, jossa markkinoiden dynamiikka oli yksinkertainen. Ainut haaste oli vain saada yksinoikeus tervantuontiin Alankomaihin. Tähän tarvittiin voimakkaita otteita ja vakaita kotioloja: kirjanpidossa Joseph Deutzia auttoi hänen puolisonsa Lucretzia Ortt, joka oli niin ikään Amsterdamiin tulleiden vaurastuneiden kauppiaiden jälkeläisiä.

Ruotsissa oli vaikuttanut 1600-luvulla kaksi erityisen voimakasta alankomaalaistaustaista, kosmopoliittista teollisuus- ja kauppasukua: De Geerit ja Tripit (jotka sittemmin avioituivat aktiivisesti keskenään). Näistä jälkimmäisten dynastian vahvat veljekset Louis ja Hendrik Trip olivat kaapanneet ensin Abraham van Eyck -nimiseltä hollantilaiselta kuparikauppiaalta yksinoikeuden tervan ja pien maahantuontiin Alankomaihin. Tämän jälkeen monopolikaupan välittivät Tripit edelleen tuttavilleen Joseph Deutzille ja tämän anopin uudelle aviomiehelle Christoffel van Gangeltille. Van Gangeltista oli tullut erityisen tärkeä henkilö Deutzin bisneksien laajentamisessa, sillä tämän ensimmäisen avioliiton kautta, Anna Manees uit Angoulêmen, kanssa oli saatu mahtiasema mahtavassa Ranskan paperi- ja kirjakaupassa. Anoppinsa miehen vaikutusvallan turvin hän saattoi ostaa oikeudet Tripeiltä tervakauppaan, jotka taas hyödynsivät rahojaan kehitteillä olleeseen asetehdasimperiumiinsa. Lopulta Joseph Deutz osti van Gangeltin ulos tervantuontibisneksestä 250 000 guldenilla vuonna 1668. Hän oli vaurautensa huipulla; ja niin oli Alankomaiden tasavaltakin.

Kauppiaan arkea vuonna 1667: Viipurissa lastattu laiva oli haaksirikkoutunut Bremenin edustalla. Tukholmassa Joachim Pötter johti pelastusoperaatiota, jossa 177 lästiä tervaa ja 6 lästiä pikeä hinattiin Wrangerootin satamaan ja myytiin Joseph Deutzille 5832 riikintaalerilla.

Huolimatta tervabisneksen negatiivisista käänteistä 1670-luvun Skoonen sodan johdosta, alkoi uusi nousukausi Itämerellä vuodesta 1679 alkaen. Joseph Deutz, eräs Amsterdamin rikkaimmista miehistä, oli tuolloin 55-vuotias. Hän kerkesi nauttia Alankomaiden viimeisestä poliittisesta ja taloudellisesta nousukaudesta Itämeren piirissä aina kuolemaansa, vuoteen 1684 saakka. Hänen tukenaan 1680-luvulla oli Tukholman taloudellisesti aktiivinen diplomaatti Christiaan Constantijn Rupmf, jonka elämäntehtävänä oli hollantilaiskauppiaiden etujen puolustaminen Tukholmassa.

Joseph Deutzin kuoltua hänen vaimonsa sukulaiset ottivat liiketoimet haltuunsa (tärkeä muistutus avioliiton tärkeydestä myös tässä suhteessa). Liiketoimia johtanut Abraham Ortt todisti kuitenkin erilaisen poliittisen aikakauden alkua: Amsterdamin joutui yhä enemmän kansainvälisen politiikan puristukseen, niin kotimaan politiikan sotaherrojen kuin Ranskan, Englannin ja Venäjänkin valtapiirien takia. 1690-luvulla Deutzin kauppahuoneen asema Itämeren piirissä muuttui kylmenevän poliittisen (ja oikeankin) ilmaston vuoksi dramaattisesti. Joseph Deutzin kauppahuoneen tarina on samalla eurooppalaisen talouspoliittisen kentän murroksen tarina. Kauppahuoneelle oleellinen tervakomppania lakkautettiin Ruotsissa vuonna 1712.

 

Lähdeaineisto: Stadsarchief Amsterdam, 234: Archief van de Familie Deutz