Category: tutkijan elämä

Maailma vie ihmisiä välillä yllätyksellisiin paikkoihin, joskus yllättävän lähelle. Ajattelin kirjoittaa lyhyen reflektion elämästä oikeushistorian parissa, nyt kun ”työn imu” on vienyt nähdäkseni riittävän syvälle, jotta jotain yleisempää edes voi sanoa. Minkälainen tutkimusala oikeushistoria on sellaiselle, joka saapuu sinne hieman ulkopuolisena, historian pohjakoulutuksen saaneena tutkijana? Näkökulmani on luonnollisesti rajattu tässä vain joihinkin hyvin rajattuihin näkymiin, ja syvällisempi käsittely vaatisi oluen tai parinkin mittaisen lisämonologin (jonka kyllä saa pyydettäessä, tai jopa pyytämättäkin).

Sukellus uusiin (vanhoihin) tieteellisiin keskusteluihin

Tutkimustyön harjoittaminen on täynnä jokapäiväisiä pieniä älyllisiä ponnisteluita. Olen sattunut olemaan aika onnekas siinä mielessä, että oikeushistorian parissa työskentely on antanut mahdollisuuden tavallaan yhdistää kaikkea sitä mitä olen puuhannut vuosien ajan aivan uudessa akateemisessa kontekstissa. Oikeushistoriaan sisäänpääseminen on edellyttänyt kuitenkin tiettyjen perusasioiden uudelleenopettelua. Häpeäkseni on todettava, että oppineisuus oikeushistorian suhteen jäi aikoinaan historianopiskelijana ja sittemmin väitöskirjaa tehdessä melko pintapuoliselle tasolle. Näin ollen älyllisesti tylsiä päiviä ei ole toistaiseksi ollut.

Eräs olennaisimmista rutiineista on muodostunut keskeisten oikeushistoriallisen kirjallisuuden ja tieteellisten keskusteluiden haltuunottamisesta. Olen monesti eri yhteyksissä puhunut niin sanottujen ”suurten kysymysten” pohdinnan merkityksestä: kullakin alalla on omat tärkeät kysymyksensä ja pitkät keskustelutraditiot, joita on perinteisesti haastettu, uudelleenarvioitu ja nyansoitu nykypäivän relevanttien näkökulmien kautta.

On siis ollut välttämätöntä ottaa haltuun hieman vanhempaa kirjallisuutta (sekä pohjoismaista että ei-pohjoismaista), jotta nykypäivän keskusteluiden premissejä ymmärtäisi paremmin. Tehtävää on helpottanut se perushavainto, että oikeushistoriallisen tutkimuksen historian suurten linjat ovat olleet samankaltaisessa suhteessa ympäröivien yhteiskuntien muutoksiin kuin muissakin historiatieteissä. Oikeushistoriallisen keskustelun ytimessä on muun muassa ollut kysymys Euroopan yhteisen oikeudellisen perinnön (roomalaisen oikeuden, Ius Communen) ja partikularismin suhteesta. Euroopan yhteistä oikeusperintöä korostavat tutkimusnäkökulmat heräsivät henkiin osana toisen maailmansodan jälkeistä Euroopan integraation projektia ja saivat uutta pontta kylmän sodan jälkeisessä huumassa. Keskustelut ovat sittemmin avartuneet käsittämään niin sukupuolen kuin globaalin näkökulman. Koska oma paikkani osana tutkimusprojektiamme on ollut globaalissa oikeushistoriallisessa näkökulmassa, on kognitiivista kompassia pitänyt kalibroida suhteessa oikeushistorian historiaan ja tutkimuksen nykytilaan.

Tämä perusasetelma on vienyt minut yhdessä eteläamerikkalaisten kollegoideni kanssa välillä yllättäviin keskustelupositioihin: suomalaistaustainen tutkija yrittää järkeillä kirjahistoriallisesti orientoituneelle kollegalleen hollantilaisen oikeushistorian suhdetta yleisemmin kolonialismin historian tutkimukseen. On ollut varmaan välillä vaikeaa, ellei jopa turhauttavaa, takoa päähän suomalaiselle ihan perusasioita Espanjan ja Portugalin sekä näiden merentakaisten alueiden oikeushistorian suuresta kaaresta. Tällaisista pohdinnoista on päivät oikiksessa täyttynyt ja niiden kautta on hahmottunut uuden yhteisön kautta joskus täysin uusia maailmoja – jotka toivon mukaan lähitulevaisuudessa jalostuvat myös ns. tieteellisiksi lopputuotteiksi.

Opetuksen ihanteet ja realiteetit

Yliopisto on opiskelijoiden ja opettajien yhteisö, vaikka muitakin näkökulmia kilpailuyliopiston fantastisena aikana on korvia piinaavalla voimakkuudella propagoitu eri suunnilta. Opettaminen on aina tuntunut mieluisalta tehtävältä, ei vähiten sen vuoksi, että omat ajattelun prosessit on ulkoisen paineen alla saatava jonkinlaiseen järjestykseen: on valmisteltava luentoja perustuen kaikkeen viimeaikaiseen luettuun ja opittuun. Luennon valmistelu parhaimmillaan havainnollistaa itselleen yksinkertaiseen muotoon monimutkaisia ilmiöitä ja prosesseja.

Oman mausteensa oikeushistorian opettamiseen tuo se, että opiskelijat eivät lähtökohdiltaan ole (välttämättä) ns. historiaihmisiä – vaikka poikkeuksetta fiksuja ja skarppeja oikiksessa ovatkin. Oikeushistoria on yksi kurssi tai osakokonaisuus opinnoissa, muiden tärkeiden kokonaisuuksien joukossa. Vaikka tämä on itsestäänselvyys, sen huomioonottaminen ei ole aina niin yksinkertaista opetuksen arjessa. Viimeksi opetimme Euroopan oikeushistorian englanninkielistä, kansainväliselle opiskelijajoukolle suunnattua kurssia. Mukana oli paitsi vaihto-opiskelijoita Euroopan eri maista, myös kauempaa.

Ihanteena nykyisessä oikeushistorian opetuksessa olisi, että opiskelija saa peruskurssilla ainakin riittävän hyvät tiedot klassisesta oikeushistorian kaaresta: roomalaisen oikeuden traditio keski-ajalta uudelle ajan alkuun, modernin kansallisvaltion synty ja lopulta Euroopan integraatio. Toisaalta tätä perusnarratiivia pitäisi pystyä samaan aikaan haastamaan ja tuomaan uusimpien tutkimussuuntausten tuulia luentosaleihin.

Näihin tavoitteisiin liittyy kuitenkin monenlaisia rajoitteita, joiden kanssa on pakko elää. Lähtötasot, elämäntilanteet, kielitaito ja tavoitteet ovat  väistämättä erilaisia, historiallisen oppineisuuden sekä ajattelun syvyys monenkirjavaa – etenkin kansainvälisten opiskelijoiden kursseilla. On yhtäältä pohdittava, mitkä ovat sellaisia perusasioita, joita jokaisen voi olettaa jollain tavalla hahmottavan oikeustieteen opiskelijoina. Toisaalta on otettava huomioon, että kurssi on riittävän haastava: olemme yliopistolla tekemässä vaikeita asioita, jotka vaativat ponnistelua ja syväsuuntautunutta asennetta. Kunnianhimoa tulee edellyttää jokaiselta, samalla empaattinen asenne olisi oltava peruslähtökohta vuorovaikutuksessa.

Oikeushistoria suhteessa oikeustieteisiin sekä historia- ja ihmistieteisiin

Tieteenfilosofisesti on ollut hyödyllinen harjoitus yrittää kartoittaa oikeushistorian paikkaa paitsi suhteessa omien tiedekuntien myös muihin historiatieteisiin tai historiallisesti orientoituneihin ihmistieteisiin. Vaikka karttaprojektio on aina jollain tavalla laatijansa näköinen, ja siten myös tiettyyn suuntaan näkökulmiltaan vinoutunut, on sen laatiminen välttämätöntä: yleisempi näkökulma hahmottuu näin syvempien tieteellisten keskusteluiden arjen keskeltä.

Palaan jälleen itsestäänselvyyksiin, joiden kautta hahmottuu monimutkaisempi vaikutussuhde itse tieteenharjoittamisen todellisuuteen. Oikeushistoriaa harjoitetaan yleisimmin oikeustieteellisissä instituutioissa ja oikeushistorian harjoittajat ovat useimmiten, joskaan eivät aina, oikeudellisen koulutuksen saaneita tutkijoita. Alan lähtökohta on ollut ja on edelleen palvella oikeustieteellistä koulutusta ja tutkimusta yleisemmin: juristit ovat tarvinneet ja tarvitsevat historiallista ymmärrystä ammatissaan jo käytännönkin syistä (joihin en mene tässä sen syvemmin). Toki on toivottavaa, että oikeustieteellisestä valmistuneet ovat muutenkin yleissivistyneitä eikä kapeakatseisia: yhteiskuntamme monet perustavanlaatuiset asiat – joita pidämme usein annettuina – näivettyvät pahimmillaan ulkokuoriksi yleissivistyksellisen näkemyksen kaventuessa.

Toisaalta oikeushistorian relevanssi on nähdäkseni suuri myös yleisemmin historiatieteiden kentässä (laajasti ymmärtäen). Historiantutkimuksen eräs ydintehtävistä on pyrkiä ymmärtämään ja selittämään menneisyyden maailmoja niiden omista lähtökohdista käsin sen sijaan, että historian toimijat ja ilmiöt suljetaan anakronistiseen pakkopaitaan. Oikeushistoria tuo parhaimmillaan tarkkaa asiaosaamista muun muassa oikeudellisten instituutioiden ja oikeuskäytänteiden pluralismin historiaan sekä oikeudellisen muutoksen ja pysyvyyden jännitteen historiaan. Toki oikeushistorian harjoittamisessa näkökulman voi sumentaa teleologinen orientaatio ja anakronismin vinouttama katse. Yleisesti ottaen ”juristioikeushistorioitsijan” katse kuitenkin syventää niin alansa omaa ymmärrystä kuin laajemmin historiantutkimuksellista näkökulmaa eikä ainakaan valtiokeskeinen vinouttava katse ole oikeushistorioitsijoiden parissa kovin yleinen: esimoderneja oikeusjärjestyksiä ja normatiivisuuksia kun ei oikein voi katsoa valtiollisen katseen kautta.

Teen tässä analogian itselleni jonkin verran tuttuun historiantutkimuksen alaan, teknologian historiaan. Teknologian historiaa tutkii ihmisiä eri koulutustaustoista, kuitenkin yhteisenä nimittäjänä kiinnostus tiettyyn historian osa-alueeseen. On monia tapoja ja lähtökohtia tehdä ja tuottaa teknologishistoriallista tutkimusta ja ymmärrystä yhteiskuntaan. Näkymä ja argumentit, jotka ”muualta historiasta” teknologian historiaan hyppäävä tutkija tuottaa, ovat erilaisia kuin sellaisella, jolla on pitkä ja syvällinen teknologian alan koulutus ja osaaminen. Minkälainen olisi yleisesitys internetin ensimmäisistä vuosikymmenistä, jos siihen ei sisällytetä syvää ymmärrystä edellyttävää teknologian historian näkökulmaa?

Hahmotan oikeushistorian tutkijat paitsi omia lähitieteenaloja oikeustieteiden kentässä palvelevana historia-asiantuntijoina myös oikeudellisten ilmiöiden ja normatiivisuuksien historiallisuutta yleisemmin korostavina ammattilaisina. Esimerkiksi oikeusvaltion tulevaisuutta – tai mahdollisia tulevaisuuksia – on vaikeaa, ellei mahdotonta hahmotta, jos oikeuteen ei ole historiallista näkymää.

Lupasin taannoin kertoa vähän laajemmin kokemuksistani vierailevana tutkijana.

Koska lupaukset on pidettävä, olen koonnut alle joitakin lyhyitä, arkisia huomioita elämästäni tutkijavaihdosta Alankomaissa Leidenin yliopiston historian instituutissa (Instituut voor Geschiedenis) syyslukukautena 2019. Ensimmäisen kirjoituksen teemana on maahan asettuminen ja sopeutuminen ensimmäisten viikkojen aikana.

Viikko 1

Saavun Schipolin lentokentälle aamuvarhaisella, takana on kolmen tunnin yöunet. Kiroan ratkaisuani varata aikaiset lennot; mihin minulla nyt oli niin kiire? Onneksi vuokrakämppä odotti jo valmiina Delftissä, joten suuntaan suoraan sinne. Koomailen aamuruuhkaisessa junassa ja kuuntelen sivukorvalla kun kovaääninen herra valittaa työstään kollegalle. Ärsyttää.

Saavuttuani kämpälle, otan kolmen tunnin päiväunet ja herään iltapäivän kirkonkellojen soittoon. Tästä se lähtee!

Ensimmäisen viikon olen päättänyt ottaa rennosti ja hoitaa juoksevat asiat kerralla kuntoon. Hoidan ne päivässä ja käytän loppuviikon arkistossa ja kirjastossa Haagissa. ”Vihdoin on aikaa tälle kaikelle, ilman kiirettä lähteä parin päivän sisällä kotiin” ajattelen, kun selaan kansalliskirjaston merihistoriakokoelmaa. Alan silti stressata, miten optimoisin parhaiten ajankäyttöni.

Tapaan viikon lopulla ohjaajani hänen työhuoneellaan. Sovittuamme syksyn ohjelmastani ja aktiviteeteista hän kehottaa olemaan ”murehtimatta liikoja”. Alan murehtia, miten voisin olla mahdollisimman tehokkaasti olla murehtimatta.

Viikonloppuna syön ranskalaiset torilla. Valmistaudun normaaliin elämään hankkimalla joogamaton ja lenkkarit.

Viikko 2

Elämä asettuu uomiinsa ja alan elää arkea. Totun asuntoni ulkopuolella soiviin kirkonkelloihin, muutamassa päivässä ja nukun lopulta viimeiset univelat pois. Saatuani työhuoneen avaimet, epäilen aluksi jotain erehdystä: huone on tilava, upealla näkymällä ulos kanaalille. Eikö täällä tarvitse oikeasti taistella työtilasta? Onko tämä normaalia?

Alkuinnostusta pitää aisoissa lounaskulttuuri, tarkalleen ottaen sen puute. Elän edelleen suomalaisessa ruokailurytmissä ja kärsin nälästä noin puolet työpäivästä. Onneksi kotimatkalla voin valita huokeista wokki- ja muista paikoista jokaiselle päivälle jotain erilaista.

Historian instituuttimme lukukauden avajaiset on ehdoton viikon kohokohta. Pääsen tapaamaan vihdoin paikallisia kollegoita ja todistamaan avajaisseremonian. Urut soivat akatemiatalon upeassa salissa. Tunnelma viestii hengeltään akatemian vivahteista suhdetta kristilliseen kulttuuriperintöön.

Suomalaisena tähän jäykistelyyn on tietenkin helppo samastua ja tunnen oloni suorastaan kotoisaksi puupenkeillä. Fuksit vääntelehtivät kuunnellessaan avausluentoa. Tutkijan lehtereiden on kai määrä toimia varhaismodernin kontrollikoneiston tapaan.

Ei ihme, että Huizinga kirjoitti tässä miljöössä ”Leikkivän ihmisensä”. Ikonoklasmin ja puhdistukset eivät poistaneet koskaan tarvetta semanttisille, seremoniallisille viesteille. Jopa katoliseen loistoon törmään Vilhelm Oranialaisen hautamonumentilla Delftin uudessa kirkossa. Juuri näiden myyttien takana olevia rakenteita alkaa pienen pintaraaputuksen jälkeen paljastua.

Viikko 3

Tutkijaseminaarikurssi diplomatian historiasta alkaa. Olen lupautunut osallistumaan kurssille eräänlaisessa kaksoisroolissa: yhtäältä pääsen esittelemään maisterivaiheen opiskelijoille omaa tutkimustani ja toisaalta osallistun oppijan roolissa keskusteluun viikoittaisten lukujen jälkeen. Tämä on ehdottoman mukava lisä elämään, sillä pääsen näkemään ja kokemaan vierestä myös paikallista opiskelijakulttuuria, arkisine huolineen.

Pohdimme kurssilla diplomatian historian uusia tuulia ja analysoimme, miten vanhoja totuttuja teleologisen historiannäkemyksen teesejä voisi haastaa silti säilyttäen niiden tärkeät tutkimukselliset ansiot. Vierailen saman viikon aikana myös eräässä nationalismiseminaarissa, jossa samaa pohdintaa käytiin vähän eri kontekstissa.

Koen keskustelun virkistäväksi, joskaan en ollenkaan vieraaksi, sillä huomaan lukeneeni kaikki samat teokset ja artikkelit kuin kaikki muutkin – muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Uutta oli minulle täällä monilla uuden ajan alun tutkijoilla oleva tarve kyseenalaistaa – joskin maltillisesti – jopa nationalismin modernisaatioteorian kaltaista rakennelmaa. En ole argumenteista vakuuttunut, mutta olen tyytyväinen, että olen päässyt todistamaan paikallista “rohkeaa totuttujen totuuksien kyseenalaistamista” livenä.

Viikko 4

Alan kirjoittaa edellisten viikkojen arkistoreissujen pohjalta uudestaan väikkärini ensimmäisiä lukuja. Käy ilmi, että kaikki mitä olen Suomessa ajatellut olevan yksinkertaista, onkin vähän monimutkaisempaa. Olin tähän varautunut, koska näinhän se hermeneuttinen noidankehä toimii. Pää onneksi kestää nämä käsikirjoituksen väkivaltaiset moukaroinnit paremmin kuin projektia aloittaessani. Nyt siitä saa jopa jonkinlaista tarmoa: kyse ei ole lineaarisesta etenemisestä sivulta 1 sivulle 250 vaan monien pienten luovien tehtävien samanaikaisesta ratkomisesta.

Yritän pitää tästä edes jokapäiväisen kirjoitusrutiinin yllä ja saada aikaiseksi ainakin puoli sivua tekstiä joka aamu. Tässä auttaa instituutin minulle myöntämä kahvipassi, jolla saan rajoittamattoman määrän kofeiiniyliannostuksia. Vältän pahimpia ylilyöntejä pitämällä annoskoon paikalliseen tapaan espressomaisen pienenä. Sovin itseni kanssa, että olen oikeutettu kupilliseen kahvia jokaisen kirjoitetun kappaleen jälkeen.

Viikko 5

Tapaan uudestaan toisen ohjaajani, jonka kanssa käyn läpi esille tulleita metodologisia kysymyksiä. Hän kehottaa minua katsomaan pari uutta arkistokokoelmaa Amsterdamissa ja Haagissa. Saan hyviä sisäpiirivinkkejä kokoelmien tehokkaaseen hyödyntämiseen. Alan päästä jyvälle. Mielialat vaihtelevat innostuksesta lievään haikeuteen: ”olisinpa tiennyt tai osannut kysyä näistä jutuista jo pari vuotta sitten.”

Annan kuitenkin itselleni armoa ja päätän ajatella positiivisesti.

Kuukauden viimeisen viikon aikana elämä on jo niin arkista ja rutinoitunutta, että alan kyllästyä paikallisiin ärsyttäviin piirteisiin. Alan ns. disautella joillekin tarkoin valituille kollegoilleni ruuhkista, kunnollisten lounaiden puutteista ja yleisistä maan arroganteista piirteistä. Jaan huoneen skotin ja tanskalaisen tohtorikoulutettavan kanssa, joten löydämme tässä hienosti yhteisen sävelen.

Päätimme, että jos tämä disauttelutarve kasvaa liian suureksi, menemme syömään yliopistoalueen ainoaan kunnolliseen ravintolaan kakkukahvit. Usein tämä tepsii akuuttiin ”plättyahdistukseen” (termi, jota olen alkanut käyttää tilan ja maantieteellisten erojen puutteesta).

 

Tämän lyhyen kirjoituksen piti olla oikeastaan alun perin vain reflektointia omaan pöytälaatikkoon väitöskirjatutkimuksen ja tutkijana kasvamisen vaiheista nyt kun noin puolivälin virstanpylväs on tullut ohitettua tohtorikoulutettavana. Ajattelin kuitenkin laittaa sen näin julkiseksi, sillä kirjoitus pitää sisällään sellaisia teemoja, jotka ovat nousseet lukuisissa hedelmällisissä keskusteluissa yhdessä kollegoiden kanssa. Korostan tekstin henkilökohtaista luonnetta; se ei pyri yleistämään. Kirjoituksessa esitetyt ajatukset ovat luonteeltaan kuitenkin sen verran yleisluonteisia, että ehkä niiden kautta joku voi saada ajatuksia suhteessa omiin työtapoihinsa.

1. Järjestelmälliset työtavat säästävät energiaa – ja hermoja

Tämä ensimmäisen otsikon pääajatus on ollut kenties vaikeimmin sisäistettävissä ja asian kanssa painimiseen olen käyttänyt merkittävän osan arjesta aina maisteriopinnoista alkaen. Jokainen ihminen on temperamentiltaan hieman erilainen ja on oppinut ympäristöstään erilaisia toimintamalleja. Ei siis ole yhtä sopivaa tai yleispätevää työtapaa, joka sopii kaikille.

Kaikki voivat kuitenkin parantaa nähdäkseni työskentelytapojensa taloudellisuutta. Tämä tarkoittaa normaalissa arjessa sitä, että uusien asioiden omaksumiselle, vaativalle aivotyöskentelylle ja työmuistin kuormitukselle varataan oikea aika päivästä – ja tässä suunnitelmassa myös pysytään. Itselleni tämä ajankohta on usein varhainen aamu. Aamulla aikaa ei käytetä työprosessin suunnitteluun vaan se on tehtävä jo edellisenä iltana: näin myös suunnittelun avulla poistuu osa hartioilla painavasta ”pitäisi vielä” tunteesta.

Tätä yllä mainittua tunnetta helpottaa myös jatkuva, mutta tiettyyn ennalta määrättyyn päivämäärään merkitty reflektiotuokio. Erittäin hyvänä ohjenuorana olen pitänyt sitä, että jokainen viikko päätetään oppimispäiväkirjan laatimiseen. Kun kuukausi tulee päätökseen, samanlainen laajempi oppimisreflektio tehdään näiden viikoittaisten pohdintojen pohjalta.

Olen onnistunut tällä yksinkertaisella metodilla luomaan autonomian ja hallinnan tunnetta väistökirjaprosessin väistämättömälle kaoottisuudelle.

2. Kirjoitus- ja tutkimusrutiini on peruskallio

Toinen itselleni haastava tekijä varsinkin gradua tehdessä oli luoda uudenlainen kirjoitus- ja tutkimusrutiini. Tähän tietenkin auttoivat jo aikaisemmat kirjoitusharrastukset, seminaarityöskentelytapaan orientoituminen ja kaikenlaiset esseekirjoitustehtävät. Tästä kirjallisesta orientaatiosta huolimatta on ollut erittäin haasteellista tottua siihen, että kirjoitustyön aikana ajatusten kanssa joutuu olla yksin ja muut asiat on kyettävä sulkemaan täysin ulkopuolelle. Kun lopputuote häämöttää viikon sijaan vasta kuukausien, ellei vuosien päässä, märehtimiselle käytettyä aikaa on kyettävä minimoimaan. Möröt on pidettävä sisällä, ainakin hetken.

Näin puolessa välissä väitöskirjaprosessia huomaan, että kirjoitus- ja tutkimusrutiinin saloihin pääsee kuitenkin vasta kunnolla ajan kanssa, päivittäisen harjoittelun avulla. Ehkä nyt olen jo oikeasti kärryillä? Mene ja tiedä. Erityisen vaikeaa on ollut tulkita vieraita kieliä sellaisella kielellä, joka ei ole oma äidinkieli. Graduvaiheessa haasteena oli taasen vieraiden kielien ja yleisesti haastavan datan tulkitseminen omalla äidinkielellä. Tämä haaste oli huomattavasti helpommin selätettävissä.

Toisaalta olen huomannut, että vieraalla kielellä kirjoittaminen on jollain tavalla nautinnollisen sadistista: jaarittelulle ei ole sijaa, sillä tekstin tuottaminen on jo itsessään suhteellisen hidasta. Löysälle ajattelulle ei voi uhrata ylimääräistä aikaa ja tekstin merkkimäärä pysyy helpommin hallittavana. Tämä on ehdoton etu, etenkin mitä tulee jälkikäteiseditointiin.

Johtotähtenäni on toiminut jo pari vuotta eräs tunnettu ohje: ”Ei päivääkään ilman riviä”. Olennaista on siis, että päivittäinen ajattelu tapahtuu, syntyy ja kehittyy kirjallisen kulttuurin kontekstissa – vaikka yleisö näkisi lopputuotteen vasta vuosien päästä.

3. Ajattelun nyrjähdyksille on annettava aikaa

Silloin tällöin törmää ajatukseen laiskottelun hyödyllisyydestä ajatusten synnylle. Näiden kahden vuoden aikana olen kuitenkin vakuuttunut yhä enemmän siitä, että luovuudessa (mitä ikinä se tarkoittaakaan) tärkeintä on tasapaino vaativan aivokuormituksen, helpompien suorittavien tehtävien, taukojen ja levon suhteen. En lakkaa ihmettelemästä ihmisiä, jotka kerskailevat ”kirjoittaneensa koko yön”, ikään kuin tajunnanvirran tuottaminen itsessään olisi joku arvo. Joillekin yöllinen kukkuminen varmasti sopii, mutta minulle sellainen on ajatuksena kirjaimellisesti painajainen. Olen kokeillut tätä myös empiirisesti.

Nähdäkseni eräs tärkeimpiä asioita, jotka olen ottanut vakavammin viimeisten parin vuoden aikana, on varata aikaa riittävästi nukkumiselle – toki myös muulle levolle. Nukkuminen taas ei onnistu, mikäli työmuistia kuormitetaan erilaisilla elektronisilla ärsykkeillä. Niistä on pyrittävä eroon varhain illalla. Se minkä miellämme ”rentoutumiseksi” ei ole sitä välttämättä kehomme mielestä, joka käy puolenyön aikaan edelleen ylikierroksilla.

Miksi nukkuminen on tärkeimpiä elementtejä tutkimustyössä? Koska mikään merkittävä uuden oppiminen – alkaen käsitteiden omaksumisesta päätyen aina äärimmäisen haastavaan uusien synteesien tekemiseen – ei onnistu ilman riittävää, ja palauttavaa unta.

Olen tietenkin etuoikeutetussa asemassa, koska saan ja minulla on mahdollisuus nukkua. Monilla ei ole, monestakaan syystä. Tätä mahdollisuutta on mielestäni arvostettava, nukkumalla.

4. Ilman tutkimusyhteisöä ei ole mitään

Mikään työskentelymetodeista opittu ei kuitenkaan ole missään määrin verrattavissa sille mittaamattomalle arvolle, jonka olen saanut väitöskirjaprosessin edetessäni tutkijayhteisöltäni.

Tärkeimpiä yksittäisiä opetuksia on ollut poikkitieteellisyyteen kasvaminen. Historiatieteet ovat tietenkin luonteeltaan jo monitieteisiä, mutta todellinen poikkitieteellisyys tapahtuu tutkijaseminaarikokoontumisissa ja muissa tapahtumissa, missä arvioimme toistemme ajatusten järkiperäisyyttä ja punnitsemme tulkintojen kestävyyttä.

On ollut erittäin opettavaista pyrkiä antamaan edes jotain rakentavaa ja hyödyllistä palautetta, oli sitten tutkimusaihe 1800-luvun sotilaskulttuuri, 1900-luvun lihateollisuus tai vaikkapa uhkapelit suomalaisen yhteiskunnan kriisihetkillä. Toivon, että oma panokseni on ollut muille riittävä; ainakin itse olen saanut näistä kokoontumisista sellaista mitä mistään oppikirjoista ei voi omaksua. Tiede sosiaalista toimintaa ja tiede luodaan yhteisössä. Kyse on jatkuvasta väittelystä, kiistelystä ja vakiintuneiden tulkintojen kiistämisistä. Toisaalta tiede on myös jatkuvaa kannustusta, suitsutusta, oivalluksia ja maailman tasokkaimpia lounaskeskusteluita. Näiden rajapintojen seuraaminen on koko työssä kaikkein antoisinta – ja kompensoi mukavasti sinällään heikon tulotason.

5. Realiteetit

Tutkimustyön epävarmuutta ja negatiivisia puolia on revitelty niin paljon viimeisten vuosien aikana eri yhteyksissä, etten koe sitä tässä tarpeelliseksi. Kuitenkin voisin todeta sen, että tähän mennessä tutkijana oleminen on ollut mielekkäin ammatti kaikista kokeilemistani. Mikäli ammatin harjoittaminen on mahdollista vielä seuraavan kahden vuoden jälkeenkin, en epäröi tarttua tilaisuuteen.