Anu Lahtinen: Monenlaiset perhesuhteet ja niiden tutkimus

Perheestä puhutaan päivittäin niin arjessa, politiikassa kuin tutkimuksissakin. Näkökulmasta riippuen perhe on yhteiskunnan tukipilari tai menneen maailman jäänne, turvasatama tai kriisipesäke. Uusperheet, sateenkaariperheet, adoptiot ja huoltajuuskiistat nähdään nykymaailman ilmiöinä. Mutta tarkempi tutkimus tuo varsin samankaltaisia piirteitä esiin myös menneisyydestä – ja kuitenkaan ei voi väittää, että kaikki olisi pysynyt ennallaan vuosisadasta toiseen. Millaisia olivat entisaikojen perhesuhteet? Tästä kertoo uusi teos Perheen jäljillä. Perhesuhteiden moninaisuus Pohjolassa 1400-2020 (Vastapaino 2021, https://vastapaino.fi/sivu/tuote/perheen-jaljilla/2790986).

Kansikuvassa 1700-luvun perheen muotokuvaan on tuotu sekä elossaolevat lapset että lapsivainajat.

Kirja perustuu Emil Aaltosen säätiön rahoittamaan hankkeeseen tutki perheitä, perhesuhteita, perheensisäisiä tunnesiteitä ja vallankäyttöä sukupuolihistorian näkökulmasta. Tutkimuksessa otettiin huomioon sekä perhe yksikkönä että se, millaisia oikeuksia, velvoitteita ja mahdollisuuksia sen jäsenillä oli kulloisessakin roolissaan. Äidin ja pojan väliseen suhteeseen liittyi toisenlaisia vallan ja vastuun piirteitä kuin isän ja tyttären suhteeseen, on tärkeää analysoida sitä, mitä sukupuoli merkitsi perheenjäsenten asemalle ja toimintamahdollisuuksille.

Kun tein hankehakemusta vuosia sitten, olin juuri osallistunut rahoituksenhakukoulutukseen, jossa kehotettiin korostamaan hankkeen johtajan ylivoimaisia ansioita ja loistoa tutkimusprojektin majakkavalona. Tämä tuntui mielestäni tavattoman keinotekoiselta: koolla oli lahjakkaiden, asiansa tuntevien tutkijoiden ryhmä, ja taisin korostaa hakemuksessa, että hankkeen on tarkoitus tarjota eri tutkijanuran vaiheissa mahdollisuuksia kaikille osoittaa osaamisensa.

Tavoitteena oli myös koota monipuolisesti nuoria ja nuorenpuoleisia tutkijoita yliopisto- ja oppiainerajoihin katsomatta; hankkeen aikana moni tutkija vaihtoi vielä yliopistoa ja oppiainetta, joten lopulta Perheen jäljillä -hanke, jonka kotipaikkana oli Turun yliopisto, on tavoittanut niin Turun, Tampereen, Helsingin, Åbo Akademin kuin vähän Jyväskylän ja Oulun yliopistonkin piirissä. Nyt ilmestyneeseen teokseen ovat kirjoittaneet Ilana Aalto, Julia Dahlberg, Mirkka Danielsbacka, Reetta Eiranen, Johanna Ilmakunnas, Jarkko Keskinen, Mia Korpiola, Anu Lahtinen, Tiina Miettinen, Maija Ojala-Fulwood, Taina Saarenpää, Antti O. Tanskanen ja Mari Välimäki.

Hankkeen aikana ilmestyikin lukuisia teemanumeroita ja teoksia aiheeseen liittyen: Kasvatus & Aika 10:1 (2016) ilmestyi teemanumero Perhehistoria, jonka toimittivat Ilana Aalto, Johanna Ilmakunnas & Mia Korpiola (ks. https://journal.fi/kasvatusjaaika/issue/view/4798). Erinäisten seminaarien ja julkaisujen lisäksi Perheen jäljillä -hanke rahoitti osaltaan seuraavia väitöskirjoja:

  • Maija Ojala, Protection, Continuity and Gender. Craft Trade Culture in the Baltic Sea Region (14th–16th Centuries) (TaY 2014)
  • Henna Karppinen-Kummunmäki, Elite English Girlhood in the Eighteenth Century (TY 2020)
  • Henna Kietäväinen-Sirén, Erityinen ystävyys. Miehen ja naisen välinen rakkaus uuden ajan alun Suomessa (n. 1650–1700) (JY 2015)
  • Veli Pekka Toropainen, Päättäväiset porvarskat. Turun johtavan porvariston naisten toimijuus vuosina 1623–1670 (TY, 2016)
  • Charlotte Cederbom, The Legal Guardian and Married Women. Norms and Practice in the Swedish Realm 1350–1450 (HY, 2017)
  • Julia Dahlberg, Konstnär, kvinna, medborgare. Helena Westermarck och den finskabildningskulturen i det moderna genombrottets tid 1880–1910 (HY, 2018)
  • Mari Välimäki, Esiaviolliset suhteet, oikeuskäytännöt ja toimijuus Ruotsin yliopistokaupungeissa 1600-luvulla (TY, 2021)

Hankkeessa ja ilmestyneessä teoksessa korostuvat tunteet ja perhesuhteet, myös ristiriidat, mutta artikkelien painopiste on perheenjäsenten keskinäisessä tuessa. Etätyövuoden aikana perheteemat ovat kuitenkin jatkuneet synkemmissäkin teemoissa. Helsingin yliopisto ja Oxfordin yliopisto ovat järjestäneet yhdessä useita etä-zoomseminaareja perheväkivallan ja lähisuhdeväkivallan historiasta (Anu Lahtinen, Helsingin yliopisto & Juliana Dresvina, Oxfordin yliopisto, ks. 14.1.2021 ohjelma8.2.2021 ohjelma sekä 13.5.2021 ohjelma). Ensi lukuvuodelle on suunnitteilla verkkokonferenssi aiheesta.

Kirjoittaja https://researchportal.helsinki.fi/fi/persons/anu-lahtinen on Suomen ja Pohjoismaiden historian apulaisprofessori, joka johti tutkimushanketta ”Perheen jäljillä”. Hankkeen blogisivu on osoitteessa http://perheenjaljilla.blogspot.com/ Kustantajan sivu on osoitteessa https://vastapaino.fi/sivu/tuote/perheen-jaljilla/2790986.

Henrika Tandefelt: Förbud mot sång och dans

Även om vi alla vet att världen ständigt förändras och det som gällde i går, kanske inte gäller i dag, är det svårt att förhålla sig till det faktum att sådant som vi upplever som grundmurat i våra egna liv kan förändras. Annorlunda uttryckt, vi tror det inte fast vi vet att det kan ske.

Tidigare i vintras läste jag Seija-Leena Nevalas och Marko Tikkas bok Kielletyt leikit. Tanssin kieltämisen historia 1888–1948 (Förbjudna lekar. Dansförbudets historia i Finland), som belönades med Fack-Finlandiapriset 2020. Då föreföll idén att dans någonsin igen skulle förbjudas i Finland som något mycket främmande, rentav skrattretande. Det var till den boken mina tankar gick då jag den 23 februari 2021 läste följande rubrik i Hufvudstadsbladet: ”Förbud mot sång och dans kan införas”.

Orsakssammanhanget här är så klart hanteringen av den världsomfattande Coronapandemin nationellt i Finland och regionalt i huvudstadsregionen: ”Coronaläget oroar och snart kan myndigheterna fatta beslut om ännu strängare regler”. Ett dansförbud skulle enligt tidningen – som hänvisar till Helsingin Sanomat – innebära att restauranggästerna bara fick sitta vid sina bord och gå på toaletten. Och man får också lämna bordet för att gå hem så klart. Lite oklart blir det om det här innebär krav på bordsservering på alla krogar, men det klarnar väl så småningom.

De facto har ju redan ett tidigare, tillfälligt dansförbud genomförts åtminstone i huvudstadsregionens gymnasier denna vinter då den traditionella ”de gamlas dag” med tillhörande gamlas dans har flyttats framåt på obestämd tid.

”Förbud mot sång och dans kan införas” stod det på Hufvudstadsbladets framstida den 23 februari 2021. Berättelsen om dansförbudens historia i Finland kan få ett nytt kapitel på grund av Coronaviruset. Foto: Henrika Tandefelt

Dansförbud förr

Många har påpekat att vi finländare, liksom många andra, under denna pandemi fått uppleva restriktioner i våra liv som inte varit aktuella sedan andra världskriget. Andra har påmint oss om att allting ändå var mycket värre då för omkring 80 år sedan, och att ingen av oss i dag behöver skjuta någon eller söka osäker trygghet i bombskydd. Det är så klart sant, men ett eventuellt dansförbud kan ändå föra tankarna till krigstiden på 1940-talet.

Dansande och att ordna danser var förbjudet i Finland under krigen och först 1948 upphörde alla förbud. Redan under vinterkriget 1939–1940 infördes förbud som bara lättades något under mellanfreden. Tusentals personer bestraffades årligen under åren 1941–1945 för att ha dansat och ordnat danser, skriver Nevala och Tikka, som har gått igenom både domstolsprotokoll och tidningar från krigsåren. Två civila dömdes till fängelse och två gånger ledde polisingripanden till att dansare sköts till döds. Olagliga danser ordnades i hela landet.

Dans och dansande var främst förbjudet på moraliska grunder. I svåra tider krävs ett allvarligt sinnelag som hjälper alla att göra rätt, och en stark, gemensam kontroll som hindrar medborgarna från att vara oansvariga, var tanken bakom förbudet. Dansandet förknippades med lättsinne och oförstånd, men också mycket starkt med skörlevnad (det vill säga otillåten sex), alkoholkonsumtion och i förlängningen all sköns kriminellt beteende. ”Det börjar med en knappnål och slutar med en silverskål”, som ordspråket lyder.

Här fanns i botten en äldre tradition av dansförbud och av att se dansen som en inkörsport till, och ett uttryck för, den farliga njutningen. Som Nevala och Tikka visar – och bokens rubrik antyder – förekom dansförbud av olika slag i Finland från 1880-talet framåt. Det var särskilt inom frikyrkligheten och i nykterhetsrörelsens och ungdomsföreningarnas led som dansförbuden förespråkades. Den kristna moral som här uttrycktes krävde att köttets lustar tuktades och helst inte alls skulle ges möjligheter att locka någon till något tokigt. Målsättningen var en sedlighet som innebar att kroppar inte rörde sig oanständigt eller rörde vid varandra. Nykterhetsrörelsen hade starka band till frikyrkligheten, och eftersom dans och sprit gick så hand i hand i föreställningsvärlden, och en hel del i verkligheten också, så åkte dansen ut med spriten i nykterhetsrörelsens tankevärld.

Den negativa synen på dans var stark särskilt i Österbotten, men förekom i olika kretsar i hela landet. Förbudslagen (1919-1931)  som förbjöd alkoholen öppnade vägen för andra förbud. Kommuner på flera olika håll införde på 1920- och också på 1930-talet olika slag av restriktioner på offentligt dansande som fortfarande kunde associeras till sprit, slagsmål och sedligt förfall. (För en annan beskrivning av musik, dans och nöjen i 1920-talets Helsingfors, läs gärna Mikko-Olavi Seppäläs Suruton Kaupunki. 1920-luvun iloinen Helsinki, 2016)

Valborgsfest 1931 på Eteläsuomalainen Osakunta i Nya studenthuset, Mannerheimvägen 5. Foto: Väinö Leino. Helsinkikuvia.fi

Samtidigt som dansandet uppfattades ett problem för en del inom nykterhetsrörelsen och ungdomsföreningarna hade uttryckligen det redan på 1800-talet framväxande medborgarsamhället med sitt föreningsliv skapat nya och offentliga arenor för dansandet, konstaterar Nevala och Tikka. Dans var den populäraste programpunkten när ungdoms- och nykterhetsföreningar, frivilliga brandkåren eller arbetarföreningar ordnade kvällssammankomster och soaréer. Det var det folk ville ha. Uppbyggliga föredrag, psalmsång, tablåer och skådespel kunde inte dra lika mycket deltagare som möjligheten att dansa.

Frivilliga brandkårens hus på Hagasundsgatan 3 (Centralgatan 7) i Helsingfors. Byggnaden ritades av Theodor Höijer och stod färdig 1889. Festsalen användes som plats för Finlands enkammarlantdag 1907-1910, men byggnaden tjänstgjorde dessutom som en viktigt dansplats för stadens ungdomar och var ett slags första Folkets hus, skriver Matti Klinge i boken Eurooppalainen Helsinki (2020). Byggnaden som stod bakom Ateneum revs 1967. Fotograf okänd, 1890-tal. Helsinkikuvia.fi

En bakgrund till förbudskraven och förbuden var således det upplevda behovet av att övervaka folket, vanligt folk, som inte bara dansade på föreningarnas soaréer, utan samlades och dansade i de större städernas restauranger, varav en del var öppna också för dem som inte var herrskap. Så här blev dansen ett problem efter att i århundraden ha hört till herrskapets ständiga nöjen och sällskapsliv. (Den som nu vill fördjupa sig i det urbana herrskapets dansande under äldre tider kan till exempel läsa Topi Artukkas artikel om Åbo societetshus i Historisk tidskrift för Finland vol. 103, 3/2018. För en skönlitterär gestaltning, ta fram vilken roman som helst av Jane Austen. Det går också bra att börja med någon filmatisering.)

Från dansförbud till ”baila baila”

Förhållandet till lust och njutning har ju inte varit fullständigt okomplicerat heller efter att dansförbudet upphörde 1948, men man kan väl allmänt taget säga att hela efterkrigstiden fram till våra dagar handlat om en radikal omvärdering och förändring just på denna punkt. Visst har de senaste 70 åren eller så – i Finland och det jag nu lite oartikulerat och slarvigt ämnar kalla ”västvärlden” – upplevt en kroppens och lustens frigörelse, lika väl som individens frigörelse, från kollektivets tukt och förmaning.

För ganska få personer representerar dans i dag något farligt, eller oanständigt. Snarare tänker många av oss kanske att dansen ger glädje, frigör endorfiner, håller oss i fysisk form och mental balans i en tillvaro där vi sitter allt mera stilla i vårt arbete och i vår vardag. Visst har till exempel rejv (”nattlig dansfest till ljud­stark elektronisk musik”, förklarar Svenska Akademiens Ordlista) kunnat skapa en viss oro och moralpanik med associationer till ecstacy och drogmissbruk, men på det hela taget är väl dansande något som upplevs som positivt. Hur många låttexter finns det inte i dag som handlar om att baila baila och att dansa dansa? ”Dance with me” sjöng Michael Jackson 1979, ”Let’s dance” sjöng David Bowie 1983 på albumet med samma namn. ”Just dance, gonna be okay, da da doo-doo-mmm”, sjunger Lady Gaga (Just Dance, 2008) och listan skulle aldrig ta slut, och ännu längre blir den då vi introducerar ytterligare språk. ” Tú y yo a la fiesta – – – bailando, bailando”, sjöng Paradisio 1997, inte att blanda med Enrique Iglesias låt med samma namn, ”Bailando” (2014).

Ett nytt kapitel i dansförbudets historia i Finland?

När myndigheterna i Finland i dag diskuterar ett möjligt förbud att sjunga och dansa på restauranger är det inte för att dansandet ses som första steget till moraliskt förfall för individen eller nationen. Liksom under åren 1888–1948 handlar det farliga ändå om kroppar som rör sig för nära varandra och som rör vid andra kroppar. Det handlar ändå inte om sexualmoral, utan om allas moraliska ansvar för det gemensamma bästa, och för att hålla fysiskt avstånd från människor vi inte delar hushåll med. På ett sätt som är typiskt för moderniteten argumenterar man inte med gudomliga moralregler eller krav på att tänka på själens frälsning. Man anför rationella argument och om målet att hålla våra kroppar fysisk friska och virusfria.

Idén om dansförbud handlar om hygien, medicin, vetenskapliga fakta. (Jag kringgår här nu för enkelhetens skull det faktum att religiösa argument och en religiös världsbild ju faktiskt är rationell inom sina egna ramar. Moderniteten har ju byggts på raison, förnuftet och rationaliteten, och så att säga kodat ordet rationell så att det i första hand handlar om att bygga på en vetenskaplig världsbild.)

Som historiker drar jag mig tillbaka och åberopar min rätt att inte ta ställning till vad som är rätt eller fel denna gång. Jag bara iakttar och påpekar likheter och olikheter och presenterar de tankar som förbudsnyheten väckte hos mig: en förundran att följande kapitel i den bok om dansförbudets historia som jag läste på jullovet skulle skrivas så fort efter att jag lagt boken åt sidan. Om inte annat är det intressant.

Valborgsdans på frivilliga brandkårens dansbana på Nyyrikkivägen i Kottby 1945. Foto: Väinö Kannisto. Helsinkikuvia.fi

Henrika Tandefelt: Henrik Meinander 60 år – födelsedagsmottagning i det gröna

Professorn i historia, Henrik Meinander fyllde 60 år den 19 maj 2020. Dagen innan gratulerades han av en liten krets på Topelias innergård i solsken och vårlig grönska. Han hyllades bland annat med en festskrift och hedersmedlemskap i ämnesföreningen Historicus.

Meinander är sedan 2001 innehavare av den svenska lärostolen i historia vid Helsingfors universitet. Då han uppvaktades inför födelsedagen skedde det på lite annat sätt än det var planerat, men Topelias innergård visade sig vara en utmärkt plats att hylla en jubilerande historieprofessor, särskilt som vi hade vädergudarna med oss.

Henrik Meinander 60 år Topelia 18.5.2020

På bilden (fr.v.): dekanus Pirjo Hiidenmaa, Derek Fewster, Kristina Ranki, Henrik Meinander, Niklas Jensen-Eriksen, Henrika Tandefelt, Aleksi Siltala, Anna Öhman, Julia Dahlberg och Saga Brummer. Foto: Matias Uusikylä.

Tal hölls av festkommitténs ordförande Kristina Ranki, humanistiska fakultetens dekanus Pirjo Hiidenmaa, ordföranden för studentföreningen Historicus Saga Brummer, tillförordnade universitetslektorn Henrika Tandefelt och förläggaren Aleksi Siltala samt Henrik Meinander själv. Du kan se en del av programmet och talen här: https://www.youtube.com/watch?v=dOb0vvDnHSc&feature=youtu.be

Pirjo Hiidenmaa förmedlade universitetets och humanistiska fakultetens hälsning och talade om betydelsen av god vetenskaplig litteratur som väcker intresse och diskussion. Saga Brummer framförde studenternas hälsning och tillkännagav att Henrik blivit vald till föreningens hedersmedlem. ”Han är en person som studenterna känner att det är lätt att vända sig till då de behöver råd” och ”du vågar till och med bjuda hem oss för att spöka hos dig varje Halloween” hörde till studenternas omdömen om sin professor.

Henrik Meinander utsågs till Historicus r.f:s hedersmedlem. Topelia 18.5.2020.

Henrika Tandefelt överräckte den festskrift som Henriks vänner, kollegor och elever sammanställt till hans 60-årsdag. Köpa salt i Cádiz och andra berättelserCádizin suolaa ja muita kertomuksia heter skriften som ges ut av bokförlaget Siltala i Helsingfors. Den består av 22 artiklar på svenska, finska och engelska av 24 skribenter. Festskriften har redigerats av Julia Dahlberg, Aapo Roselius, Oula Silvennoinen och Henrika Tandefelt.

Sett ur dagens perspektiv, då all rörelse i rummet minimeras och resa är något de flesta av oss gör ”kanske nästa år”, handlar bokens artiklar frapperande mycket om människor som flyttar på sig av olika anledningar. Så mycket rörelse, resor, flykt, äventyr och färder över hav den här boken visar sig innehålla när man själv bara ska stanna hemma!

Läsaren får följa spanienfarare från Helsingfors på väg mot Atlantens och Medelhavets hamnar och konsumtionsprodukter, handelskaravaner i afrikansk långdistanshandel, unga europeiska ädlingar som besöker kontinentens centralorter eller reser mot nordamerikanska frihetskriget, men också människor som tvingas på flykt eller söker sig hem i orostider och krig.

Att det handlar om rörelse i tid behöver säkert inte särskilt framhållas då det handlar om en festskrift till en professor i historia. Liksom Henrik Meinander själv, för många av skribenterna läsaren till olika blickpunkter i 1900-talets historia, men här bjuds också på 1600-, 1700- och 1800-tal.

En del skribenter ställer också frågor om det förflutnas tid, framtid och förväntningshorisonter. Vilken ny framtid förebådade frigörelsen och uppkomsten av Förenta staterna? Vilken ny framtid ville akademiska, politiska och militära visionärer föreställa sig när de nordiska länderna drabbades av stormakterna under andra världskriget? Vilken tidsuppfattning har nationen och nationalismen skapat och upprätthållit, och hur vidmakthölls och utmanades den gemensamma nationella tiden i Finland under fortsättningskrigets sista skeden?

Festskriftens sista bidrag för oss till vår egen tid och till alla tider i en betraktelse av tidsuppfattningar och historiebruk i spel och särskilt dataspel: ”Att förstå ett fält som influerar miljoner spelares historieuppfattning och förhållande till det förflutna är av betydelse för hela det globala historikerfältet.”

Köpa Salt i Cádiz och andra berättelser är redigerad av Henrika Tandefelt, Julia Dahlberg, Aapo Roselius och Oula Silvennoinen.

Festskriften till Henrik Meinander har möjliggjorts av våra subskribenter som gratulerar Henrik i en tabula gratulatoria och flera generösa donatorer, särskilt Ella och Georg Ehrnrooths stiftelse, Svenska litteratursällskapet i Finland, Nylands Nation, Mannerheim-stiftelsen och Alfred Kordelins stiftelse.

Vi är tacksamma för att så många personer och institutioner ville gratulera Henrik och understödja boken. Ett stort tack går också till förläggaren Aleksi Siltala och förlaget Siltala som beredvilligt tog sig an denna festskrift i sin utgivning.

Festskriften hade ändå inte blivit något utan sina skribenter:

Julia Dahlberg, fil.dr, forskare, Samfundet Folkhälsan i Svenska Finland
Ainur Elmgren, fil.dr, postdoc-forskare, Helsingfors universitet
Derek Fewster, fil.dr, universitetslektor, Helsingfors universitet
Annette Forsén, docent, Helsingfors universitet
Björn Forsén, docent, universitetslektor, Helsingfors universitet, direktor för Finlands Athen-institut
Sofia Gustafsson, fil.dr, forskare, Helsingfors universitet
Magdalena af Hällström, fil.mag., doktorand, Helsingfors universitet
Michael Jonas, docent, Helmut-Schmidt-Universität, Hamburg och Helsingfors universitet
Petri Karonen, professor, Jyväskylä universitet
Kasper Kepsu, fil.dr, tillförordnad universitetslärare, Åbo Akademi
Ville Kivimäki, docent, universitetsforskare, Tammerfors universitet
Christer Kuvaja, docent, forskningschef, Svenska litteratursällskapet i Finland
Jani Marjanen, fil.dr, postdoc-forskare, Helsingfors universitet
Stefan Nygård, docent, universitetsforskare, Helsingfors universitet
Kristina Ranki, fil.dr, museichef, Mannerheim-museet, Helsingfors
Aapo Roselius, docent, Helsingfors universitet
Peter Stadius, professor, Helsingfors universitet
Elisabeth Stubb, fil.dr, forskare, Statsrådets kansli
Henrika Tandefelt, docent, tillförordnad universitetslektor, Helsingfors universitet
Tuomas Tepora, docent, tillförordnad universitetslektor, Helsingfors universitet
Holger Weiss, professor, Åbo Akademi
Charlotta Wolff, tillförordnad professor, Åbo universitet
Kjell Östberg, professor, Södertörns högskola, Stockholm
Ann-Catrin Östman, akademilektor, Åbo Akademi

På måndagen utkom också Henrik Meinanders essäsamling Kaleidoskooppi. Tutkielmia Suomen historiasta (Siltala 2020) som också ges ut på svenska: Kalejdoskopet. Studier i Finlands historia (Schildts & Söderströms 2020). Förläggaren Aleksi Siltala avslutade sitt tal till Henrik med att överräcka ett pinfärskt exemplar också av denna bok.

 

Jesse Keskiaho: Lukemista ja lukemisen ohjausta myöhäisantiikissa ja varhaiskeskiajalla

Olen tutkinut Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessani Hippon piispa Augustinuksen (k. 430) keskeisten teosten varhaiskeskiaikaisiin käsikirjoituksiin tehtyjä reunamerkintöjä. Augustinus oli halki keskiajan laajalti luettu ja arvostettu ’kirkkoisä’, yksi merkittävimmistä oppineen kulttuurin auktoriteeteista. Hänen ajattelunsa vastaanotto ja käyttö on ollut pitkään keskeinen osa latinalaisen keskiajan aatehistorian tutkimusta.

Augustinuksen teosten käsikirjoitukset ja niihin tehdyt merkinnät ovat jääneet tähän nähden yllättävän vähälle huomiolle. Ne voivat kuitenkin kertoa siitä, mikä lukijoita näissä teoksissa kiinnosti, sekä esimerkiksi siitä, miten toisten haluttiin teoksia lukevan. Tässä kirjoituksessa esittelen muutamia tällaiseen lukemisen ohjaamiseen pyrkiviä reunamerkintöjä.

Augustinuksen teoksista säilyy muutama myöhäisantiikissa, 400-500-luvuilla, laadittu kopio, kuten vaikkapa 500-luvulla Italiassa laadittu Jumalan valtion (De ciuitate Dei) käsikirjoitus, nykyään Pariisissa Ranskan kansalliskirjastossa säilytettävä Latin 12214. Valtaosa varhaisista käsikirjoituksista on kuitenkin laadittu 800-luvulla, osana frankkien kuningas Kaarle Suuren (k. 814) läpiviemien nk. karolingisten reformien tehostamaa käsikirjoitustuotantoa. Ne on kopioitu myöhäisantiikissa laadituista sittemmin kadonneista käsikirjoituksista. Usein niistä löytyvät reunamerkinnät on kopioitu tuosta samasta kadonneesta mallista. Tällaiset merkinnät eivät kerro lukemisesta 800-luvulla, vaan merkintöjen syntyaikana, usein myöhäisantiikissa.

Jotkin merkinnät ovat alkuaan yksityisiä tai tehty vailla sen kummempaa suunnitelmaa, ja ne yksinkertaisesti osoittavat mielenkiintoisia, tärkeitä tai esimerkiksi jollakin tapaa erityisen hyviä tekstikohtia. Tällaiset merkinnät tarjoavat arvokasta tietoa siitä, miten teoksia luettiin. Mutta kirjoihin oli myös tapana tehdä merkintöjä ohjaamaan muiden lukemista. Näin saatettiin menetellä esimerkiksi luostarissa tai piispankirkossa, jonka kirjakokoelma oli tarkoitettu jäsenyhteisön käyttöön. Useimmat varhaiskeskiajalta säilyvät kirjat on laadittu osaksi tällaista kokoelmaa.

500-luvun Italiassa toiminut valtiomies ja oppinut Cassiodorus laati oppaan kristillisistä ja maallisista opinnoista ja tällaisia opintoja varten kootun kirjakokoelman hoidosta. Pyhän ja maallisen kirjallisuuden periaatteet (Institutiones divinarum et saecularium litterarum) oli omistettu Cassiodoruksen Etelä-Italiaan perustaman luostarin Vivariumin veljille. Teoksessa Cassiodorus myös viittaa siihen, miten on antanut lisätä tai lisännyt itse yhteisön kirjoihin selventäviä ja oikeaan lukemiseen opastavia merkintöjä. Institutiones oli myöhemmin yksi karolingisten reformien keskeisistä oppaista kristillisten kirjakokoelmien koostamiseen ja hoitoon.

Yhtenä esimerkkinä lukijoita ohjaamaan pyrkivistä merkinnöistä voi mainita St. Gallenin luostarissa 800-luvun puolivälin jälkeen kopioidun, yhä luostarin kirjastossa säilytettävän kappaleen Augustinuksen 1. Mooseksen kirjan kirjaimellisesta kommentaarista (De Genesi ad litteram) (St. Gallen cod. 161). Teokseen tehdyt reunamerkinnät on kopioitu päätekstin mukana käsikirjoituksen kadonneesta mallista. Enimmäkseen ne tyytyvät väliotsakkeiden kaltaisesti nimeämään kulloinkin käsiteltäviä aiheita. Muutamat kuitenkin opastavat lukijaa muun muassa huomaamaan kohdan, jossa käsittelemästään asiasta Augustinus itse myöhemmässä teoksessaan ilmaisi muuttaneensa mieltään (s. 165).

Erityisen tiiviisti lukijaa opastetaan ihmissielun luonnetta koskevissa tekstikohdissa. Merkinnöistä opitaan, että kysymys on vaikea, ehkä kiistanalainen: lukijaa muun muassa kehotetaan rukoilemaan ymmärrystä asiassa (s. 251). Kyse on ennen kaikkea sielun absoluuttisesta materiattomuudesta, joka oli Augustinuksen kontribuutio läntiseen teologiseen traditioon: reunamerkinnät kehottavat varomaan tekstissä referoituja ajatuksia sielusta jollakin tavalla materiaalisena (s. 251, 272, 273, 274).

Merkinnät osoittavat, että vaikka Augustinus jo myöhäisantiikissa muodostui arvostetuksi auktoriteetiksi, ei häntä luettu kritiikittä. Selvää on myös, ettei kaikkea hänen kirjoittamaansa koettu sopivaksi kaikille. Esimerkkinä voi mainita eräät todennäköisesti myöhäisantiikkiset reunamerkinnät teokseen Jumalan valtio. Sen ensimmäiset kymmenen kirjaa Augustinus oli laatinut vastineena väitteelle, että Roomaa vuonna 410 kohdannut hävitys barbaarien käsissä olisi seurannut siitä, että se oli hylännyt perinteiset jumalansa. Teos sisältää laajoja katsauksia esikristilliseen uskontoon, joka pyritään asettamaan naurunalaiseksi, esimerkiksi osoittamalla miten vähäpätöisille tai häpeällisille asioille oli osoitettu omat jumaluutensa.

Mielenkiintoiset reunamerkinnät tähän Augustinuksen teokseen löytyvät nykyään Ranskan kansalliskirjastossa säilytettävästä kirjassa, johon ne on Jumalan valtion tekstin mukana kopioitu 800-luvun lopussa tuntemattomassa pohjoisfrankkilaisessa keskuksessa (Latin 2053). Merkinnöissä näkyy lukijaa tiiviisti ohjaava ote. Valtaosa kehuu tiettyjä tekstikohtia. Mutta teoksesta löytyy myös varottavaa. Esikristillistä uskontoa koskevat yksityiskohdat ovat kirvoittaneet reunamerkintöjä tehneeltä varoituksia: muutaman kirjan alussa huomautetaan, miten ne sisältävät hämäriä satuja (obscuras fabulas), ja kyse on selvästi vakavasta asiasta (fol. 69v, 79v). Ainakin osaksi syynä ovat juuri häpeällisiksi koetut yksityiskohdat: kun Augustinus luettelee sukupuoliyhteyteen liitettyjä jumaluuksia tehtävineen, kehottaa reunamerkintä: ’sinä, joka olet heikko, hyppää tässä seuraavaan merkkiin, jottet tulisi entistä heikommaksi’ (fol. 76v).

Kirjallisuutta

Jesse Keskiaho, ‘The annotation of patristic texts as curatorial activity? The case of marginalia to Augustine’s De Genesi ad litteram in late antiquity and the early middle ages’, teoksessa M.J. Teeuwen & I. Van Renswoude toim., The Annotated Book in the Early Middle Ages. Practices of Reading and Writing, Utrecht Studies in Medieval Literacy 38 (Turnhout, 2017), s. 673–704.

Kirjoittaja on FT ja dosentti Helsingin yliopiston historian oppiaineessa.

Ahto Apajalahti: Teorian monet merkitykset historiantutkimuksessa

Mitä historiantutkimuksessa tarkoitetaan sanalla teoria?

Yhtäältä on olemassa historian teoria, joka on oikeastaan historiantutkimuksen perusteiden filosofista tarkastelua. Tällä keskustelulla on vakiintuneet muotonsa. Sen sijaan kysymys siitä, millaista on historian alalle ominainen teorianmuodostus ja teoreettinen tieto, odottaa vastausta. Matti O. Hannikaisen, Mirkka Danielsbackan ja Tuomas Teporan toimittama artikkelikokoelma Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa (Gaudeamus, 2018) on ainakin merkittävä avaus vastauksen löytämiseksi.

Historiantutkimuksessa teoreettisuus tarkoittaa usein vain jonkin toisella tieteenalalla kehitetyn teorian käsitteistön hyödyntämistä, tai sitä, että jokin historian ilmiö selitetään tällaisen teorian selitysmalliin sopivaksi yksittäistapaukseksi. Historiantutkimuksen ei ajatella itse kehittävän teorioita. Professori Juha Siltala kiteyttää artikkelissaan Menneisyyden rakentajissa (s. 60): ”Historiantutkimuksessa ja muussa kvalitatiivisessa yhteiskuntatutkimuksessa tapana on ollut ottaa hyllyltä jokin yleinen yhteiskuntateoria ja liimata se sellaisenaan kuvattuun tapaukseen.”

Voidaan kuitenkin ajatella, että kaikki yleistävät väitteet tutkimuksessa ovat sen teoreettista ainesta. Yleistäminen voidaan samaistaa tieteellisen selittämisen käsitteeseen. Danielsbacka, Hannikainen ja Tepora toteavat Menneisyyden rakentajien johdannossa: ”Yleisesti tieteellisellä teorialla pyritään selittämään ja ymmärtämään tai ennustamaan ilmiöitä. – – Yleiskäsitteenä ’teorian’ voisi määritellä esimerkiksi niin, että se on systemaattinen käsitteellisen tason kuvaus ilmiöiden välisistä riippuvuussuhteista tai että se on yleisen tai abstraktin tason selitys sille, miksi tai miten tietty ilmiö tapahtuu tai esiintyy.”

”Keskiaikateoria”

Historiantutkimuksessa ilmiselvästi tuotetaan tämän tyyppistä selittävää tietoa, mutta siitä muodostuvia kokonaisnäkemyksiä tai yleiskäsityksiä ei ole tapana kutsua teorioiksi. Voitaisiin esimerkiksi ajatella, että on olemassa ”keskiaikateoria”, joka koostuu keskiaikaa perustavanlaatuisesti luonnehtivista väitteistä. Keskiajan Euroopalle ominaisia piirteitä olivat esimerkiksi maatalous pääasiallisena elinkeinona, valtakuntien feodaaliset piirteet, ja Roomasta johdetun kirkon suuri merkitys.

Kun historiantutkija yrittää selittää jotakin yksittäistä keskiajan tapahtumaa tai ilmiötä, hän aloittaa työnsä olemassa olevan ”keskiaikateorian” näkökulmasta. Mikäli se ei tarjoa tyydyttävää selitystä, sanoo tutkija johtopäätöksissään jotakin sen suuntaista, että ”keskiaikaa koskevia, historiantutkimuksessa yleisiä käsityksiä on syytä muuttaa”. Aiemmin ”keskiaikateoriaa” luonnehti esimerkiksi käsitys ”pimeästä keskiajasta”, mitä sittemmin alettiin pitää yksipuolisuutena.

Teoreettisuuden voi ajatella koskevan myös yleisiä käsitteitä, vaikkapa sisällissotaa. Sisällissota on eräänlainen malli tietynlaisista aseellisista konflikteista. Voimme tutkia Suomen vuoden 1918 tapahtumia, todeta niiden sopivan tähän malliin ja kutsua tapahtumia sisällissodaksi. Tällöin Suomen sisällissota olisi yksi tapausesimerkki yleisestä ”sisällissotateoriasta”.

Kohti teorioita?

Periaatteessa jokaisen historiantutkimuksen voisi sanoa testaavan näitä aiemmassa tutkimuksessa muodostuneita yleistäviä selityksiä, malleja ja käsitteitä, ja joko vahvistavan tai haastavan niitä. On nähdäkseni sopimuksenvarainen asia, aletaanko tällaista yleistävää tietoa historian alalla kasata kokonaisuuksiksi, joita ruvettaisiin kutsumaan teorioiksi. Vaikka ei alettaisikaan, voitaisiin historiantutkimuksen keskeiset tulokset – yleistävät kokonaiskäsitykset – tuoda esille nykyistä määrätietoisemmin.

Professori Juha Siltala esittää artikkelissaan (s. 61): ”Väitöskirjojen tekemisessä kaivattaisiinkin sellaisia keskitason tutkimusteorioita, jotka yhdistäisivät yleisen yhteiskunta- ja ihmisteorian aikalaisten arkikielellä kuvaamiin ilmiöihin.” Voitaisiinko tältä pohjalta edetä käytäntöön? Ainakin historioitsijat voisivat selkeämmin ja rohkeammin pohtia tutkimustensa yleistettävyyttä ja sitä, miten tutkimustulokset asettuvat osaksi laajempia ihmistieteellisiä tutkimuskonteksteja.

Aihepiiriin liittyy teorian lisäksi muitakin käsitteitä, kuten rakenne, konteksti, metodi, paradigma, malli ja hypoteesi. Pitäisin hyvänä tavoitteena sitä, että joskus saataisiin aikaan kaikkia näitä selventävä, historiantutkimuksen lähtökohdista laadittu oppikirja, joka voitaisiin antaa ensimmäisen vuoden opiskelijoiden luettavaksi.

Kirjoittaja on FM ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston historian yksikössä.

Ps. Tämä kirjoitus syntyi Henri Hannulan kanssa järjestämäni historianteoreettisen ja -filosofisen opintopiirin keskustelujen pohjalta (ks. aiempi kirjoitukseni Historiantutkimuksen tieteellisyys, 25.5.2018).

Kirjallisuutta:

Matti O. Hannikainen & Mirkka Danielsbacka & Tuomas Tepora (toim.): Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa. Gaudeamus, 2018.

Mirkka Danielsbacka & Matti O. Hannikainen & Tuomas Tepora: ”Teoriaton historia?”, teoksessa Hannikainen & Danielsbacka & Tepora 2018, s. 9–19.

Juha Siltala: ”Teoriat historiantutkimuksen työkaluina ja tutkimustuloksina”, teoksessa Hannikainen & Danielsbacka & Tepora 2018, s. 49–76.

 

Ahto Apajalahti: Historiantutkimuksen tieteellisyys

Yle Radio 1:n Tiedeykkösessä kyseltiin hiljattain, onko historiantutkimus ”ihan oikea, luotettavaa tietoa tuottava tiede vai ei”. Kysymys voi tuntua kummalliselta ajateltaessa suomen kielen tiede-sanan merkitystä – tai kansainvälisesti tunnetummin saksan Wissenschaftia. Ymmärrettävämmäksi kysymys muuttuu ajateltaessa angloamerikkalaista science-käsitystä ja haluttaessa nimenomaisesti erottaa historiantutkimus science-tieteistä.

Vanhemmat tutkijat ehkä miettivät viime vuosisadan ideologisesti värittyneitä historiallisia ”totuuksia”, jotka olivat totalitarismin käyttövoimaa – sellaisia historiantutkimus ei tarjoa! Nuorempaa tutkijaa tai opiskelijaa huolettanee enemmän ajatus tieteen auktoriteetin murentumisesta ja antautumisesta valeuutisten ja vaihtoehtoisten totuuksien vietäväksi. Mitä seuraa, jos edes tieteen tuottaman tiedon ei saa sanoa olevan luotettavaa ja totta?

Tällaisiakin pohdimme Henri Hannulan kanssa järjestämässäni historianfilosofian ja -teorian opintopiirissä, johon osallistui viitisentoista väitöskirjantekijää ja perustutkinto-opiskelijaa. Ensimmäisellä tapaamiskerralla pohdimme filosofi Inkeri Koskisen kanssa objektiivisuuden käsitettä ja sen soveltumista historiantutkimukseen.

Historianfilosofisessa keskustelussa objektiivisuutta on käsitteenä kavahdettu. Taustalla on se, että on tiedostettu historiantutkijoilla oleva yhteiskunnallinen määrittelyvalta ja mahdollisuudet väärinkäyttää sitä. Objektiiviseksi julistautuminen kuulostaa tästä näkökulmasta asettumiselta muiden yläpuolelle ajamaan jotakin ”ainoaa oikeaa” linjaa.

Koskinen kertoi, että tieteenfilosofiassa objektiivisuus on todettu monitahoiseksi käsitteeksi. Sitä voi olla vähemmän tai enemmän, ja se voi toteutua erilaisissa yhteyksissä erilaisilla tavoilla. Objektiivisuudessa on kyse tiedollisten vääristymien välttämisestä, johon historiantutkimuksessa on monenlaisia käytäntöjä. Näin nähtynä historiantutkimusta voi hyvin kutsua objektiiviseksi.

Kyse onkin siitä, halutaanko välttämättä tehdä eroa vaikkapa luonnontieteisiin, vai pyrkiä kaikkien akateemisten alojen yhteisiä piirteitä korostavaan puhetapaan.

 

Ääripäät ja tolkun historioitsijat

Opintopiirissä havaitsimme, että historiateoreettinen keskustelu on tavannut keskittyä ääripäiden kuvaamiseen ja niistä irtisanoutumiseen. Yhtäällä ovat positivistit (tai ”rankelaiset”), jotka vähättelevät historiantutkimuksen narratiivisuuteen, objektiivisuuteen ja totuudellisuuteen liittyviä ongelmia. Toisaalla ovat äärimmäiset postmodernistit, joille historiankirjoitus on niin kertomuksellista, ettei sitä voi arvioida tiedollisin kriteerein.

Ääripäiden välissä on tolkun historioitsijoiden suuri joukko, mutta sen ominaispiirteitä ei olla kyetty menestyksekkäästi kuvaamaan. Mahtaako äärilaitojen edustajia edes löytyä mistään? Niitä ruotiva historiateoreettinen keskustelu on ainakin jäänyt etäiseksi monille opiskelijoille ja tutkijoille.

Historiateoreettisessa keskustelussa on keskitytty totuuden ja objektiivisuuden kaltaisten pulmien vatvomiseen. Se, ettei niitä olla kyetty ratkaisemaan alan sisäisesti, on nähty osoituksena historiantutkimuksen erityislaatuisesta ongelmallisuudesta. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin ikiaikaisista filosofisista kiistoista (esimerkiksi konstruktivismi vs. realismi), joten tällainen keskustelu näyttää kohtuuttomalta itseruoskinnalta.

Historianfilosofista ja -teoreettista keskustelua pitäisi suhteuttaa enemmän yleiseen tieteenfilosofiseen keskusteluun. Ehkä sitä kautta päästäisiin eteenpäin nyt melko jumiutuneen oloisesta tilanteesta.

 

Opintopiirissä käsiteltyä kirjallisuutta:

Matti O. Hannikainen & Mirkka Danielsbacka & Tuomas Tepora (toim.): Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa. Gaudeamus, 2018.

Jorma Kalela: Historiantutkimus ja historia. Gaudeamus, 2000.

Inkeri Koskinen: ”Objektiivisuus humanistisissa tieteissä”, Niin & näin 4/2016, 36-42.

Panu Raatikainen: Ihmistieteet ja filosofia. Gaudeamus, 2004.

Kari Väyrynen & Jarmo Pulkkinen (toim.): Historian teoria. Lingvistisestä käänteestä mahdolliseen historiaan. Vastapaino, 2016.

 

Kirjoittaja on FM ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston historian yksikössä.

Mirkka Danielsbacka: Historiako teoriatonta?

Mihin historiantutkija tarvitsee teorioita? Kaikkeen, voisi vastata, vaikkei mitään historian ”omaa” teoriaa olekaan olemassa. Historiantutkimukselle on perinteisesti ollut tyypillistä tietty itsensä sammuttamisen ideaali, joka ei ole kannustanut tutkijoita kirjoittamaan auki omia teoreettisia valintojaan. Tieteellinen tutkimus ei kuitenkaan koskaan voi olla täysin teoriavapaata ja tästä ajatuksesta juuri ilmestynyt kirjamme Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa (Gaudeamus 2018) lähtee liikkeelle.

Menneisyyden rakentajat kertoo havainnollisesti tutkimusesimerkkien avulla, kuinka eri tavoin teoriat voivat rikastaa historiantutkimuksen näkökulmia ja menneiden ilmiöiden selitystapoja. Teoksen kirjoittajat pohtivat esimerkiksi seuraavia kysymyksiä: Miten historioitsija saa valitun lähdeaineiston keskustelemaan teoreettisten selitysmallien, käsitteiden tai erilaisista teorioista johdettujen hypoteesien kanssa? Miten hän tulkitsee tutkimustuloksiaan erilaisten teorioiden valossa? Mitä haasteita teorioiden soveltamiseen liittyy historiantutkimuksen näkökulmasta?

Teoreettisen historiantutkimuksen pioneereja Suomessa ovat olleet Jorma Kalela ja Juha Siltala, jotka molemmat lähtivät mukaan teoksen kirjoittajakuntaan. Nuoremman polven historioitsijoiden parissa teoreettinen tutkimusote on jo ”tavallisempi” vaikkei se vieläkään ole valtavirtaa. Menneisyyden rakentajissa teoreettisista valinnoistaan kertovat muun muassa Johanna Ilmakunnas, Ville Kivimäki, Anu Lahtinen ja Ville Yliaska.

Kirja sai alkunsa keväällä 2015 erään kollegan väitöskaronkan jatkoilta (kuten niin monet muutkin hyvät ideat) ja lopputulos on nyt tässä. Suuri kiitos kaikille kirjaan kirjoittaneille sekä opiskelijoille, jotka nykyisin yhä useammin toivovat lisää opetusta teorioiden merkityksestä historiassa. Tämä kirja on suunnattu erityisesti teille.

Lisätietoja: Matti O. Hannikainen, Mirkka Danielsbacka & Tuomas Tepora (toim.): Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa. Gaudeamus.

Mirkka Danielsbacka on Suomen ja Pohjoismaiden historian sekä sosiologian dosentti, hän työskentelee tällä hetkellä historian yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.

Ville Eerola: Ajatuksia paikallishistoriasta

Vuosi sitten aloitin väitöstutkimukseni Helsingin yliopiston Eteläsuomalaisen osakunnan (ESO) Helsinki-suhteesta ja viime syksynä ryhdyin kirjoittamaan Lahteen vuoden 2016 alusta liitetyn Nastolan kunnan historiaa 1940-luvulta vuoteen 2015. Samanaikainen väitöskirjatyö suuntasi huomioni ensiksi siihen, mitä paikallishistorialla ylipäätään tarkoitetaan, ja miten se eroaa varsinaisesta akateemisesta tutkimuksesta.

Paikallis- ja nimenomaan kunnanhistorioiden kirjoittaminen on Norjan ja Englannin paikallishistoriaperinteen ohella ollut suomalainen erikoisuus. On esimerkiksi laskettu, että yksistään vuosina 1965–1994 Suomessa ilmestyi kokonaista 427 paikallishistoriallista monografiaa – ja kunta-, kaupunki- ja maakunta ynnä muiden historioiden lisäksi tulevat vielä kyläkirjat ja muut paikallishistorialuonteiset ja -aiheiset tutkielmat ja artikkelit, joiden määrää voi vain arvailla. Paikallishistoriaa sääteli pitkään aivan keskeisesti vuonna 1933 perustettu Paikallishistoriallinen Toimisto, nykyinen (2000–) Tilaushistoriakeskus (http://paikallishistoria.fi). Paikallishistoriallisen Toimiston vaikutusvalta perustui suurelta osin sen tieteellisesti meritoituneisiin jäseniin, ja esimerkiksi Toimiston puheenjohtajisto koostui vuosina 1936–1994 peräjälkeen kahdestatoista historian professorista.

Paikallishistoriallisen tutkimuksen lähtökohtana oli pitkään, että kunnanhistorioita kirjoittamalla voitaisiin täyttää valkoiset läiskät Suomen kartalla, jolloin niiden pohjalta voitaisiin kirjoittaa kansallista, ”varsinaista” historiaa. Tavoitteena oli, että kun ”nämä asiat olisivat tulleet riittävän monessa pitäjässä tutkituiksi, niiden nojalla voitaisiin selvittää vastaavat kysymykset yleisemminkin”. Paikallishistoria oli Suomen historiaa, minkä edellytyksenä taas oli paikallishistorioiden yhteismitallisuus ja vertailukelpoisuus, mihin vaadittiin riittävää normittamista ja standardisointia. Samalla kunnanhistorioille muodostui eräänlainen kaava, josta todettiin vuonna 1986, että se muistutti ”jonkinlaista tyhjää ristikkoa joka täytetään työntämällä sinne erilaisia laatikoita ja nämä laatikot sisältävät vähän kustakin asiasta”. Tällainen ristikoiden täyttäminen oli johtanut siihen, että paikallishistoriat olivat ”hukanneet elämän”. Samaan aikaan ne olivat ongelmallisia myös tieteellisen historiantutkimuksen suuntaan.

Vaikka paikallishistoria oli suosittua, se kärsi akateemisesti vähäisestä arvostuksesta nimenomaan siksi, ettei se täyttänyt akateemiselle tutkimukselle elintärkeää johtavan tutkimuskysymyksen vaatimusta. Hyvin kuvaavia ovat Paikallishistoriallisen Toimiston ensivuosien voimamiesten Eino Jutikkalan ja Pentti Renvallin lausunnot paikallishistoriasta. Kun Turkuun valittiin Suomen historian professoria vuonna 1957, myös paikallishistoria joutui suurennuslasin alle. Jutikkala totesi tuolloin paikallishistorioihin viitaten: ”Professorinvirkaa täytettäessä tällaisia julkaisuja ei yleensä voi pitää sen kummempina ansioina kuin lääketieteen professorinviran hakijalle erikoisalan praktiikkaa tai juridiikan professorinvirkaa hakevalle toimintaa tuomioistuimen jäsenenä. Ne ovat rutiinityötä.”

Akateemista tutkimusta luonnehtii näkökulman valitseminen ja tutkimuksen suorittaminen kylmän johdonmukaisesti valitusta näkökulmasta käsin. Tässä mielessä akateeminen tutkimus ei siis ole niin sanottua totaalihistoriaa, jossa pyritään sanomaan ”kaikesta kaikki”, mitä paikallishistorian taas voi katsoa olevan. Totaalihistorian edessä historiankirjoittaja on kuitenkin jo lähtökohtaisesti mahdottoman ja ehkä järjettömänkin tehtävän edessä. Jos vaikkapa puolen tusinan ihmisen on vaikea päästä yksimielisyyteen siitä, mitä pankkiryöstön yhteydessä tapahtui muutamassa minuutissa, miten voitaisiinkaan päästä yksimielisyyteen siitä, mitä tapahtui kokonaisessa kunnassa kolmen neljäsosavuosisadan aikana? Historiankirjoituksessa kysymyksen on klassisesti muotoillut Leopold von Ranke 1800-luvulla: wie es eigentlich gewesen ist? mitä oikeastaan tapahtui? Kysymykseen onkin mahdotonta vastata tyhjentävästi, objektiivisesti, sillä historiankirjoitus on tulkintaa, ja nimenomaan perusteltua tulkintaa.

Kun Nastolan historiaa kirjoittaessa pohtii omaa aihettaan näistä lähtökohdista käsin, huomaa olevansa hyvin mielenkiintoisen aiheen äärellä. Nastolan historiassa on moniakin piirteitä, jotka ovat sille leimallisia. 1960- ja 1970-luvuilla Nastola oli eräinä vuosina Suomen nopeimmin teollistuva kunta ja kaiken kaikkiaan Nastolan kasvu oli tuona aikana poikkeuksellisen voimakasta. Väestönkasvu oli voimakkaan muuttoliikkeen myötä hallitsemattoman nopeaa, kymmenisen prosenttia vuodessa. Samalla harjulla sijaitsevan kunnan rakenne muodostui sekin poikkeukselliseksi, niin sanotuksi nauhataajamaksi. Voimakkaasta muuttoliikkeestä johtuen nastolalainen identiteetti on sekin mielenkiintoinen aihe. Samalla ympyrä tulee kierroksensa täyteen, helsinkiläisidentiteetti ESO:ssa kun on väitöskirjani tärkeä teema.

VTM, FM Ville Eerola on historioitsija, joka julkaisi viime vuonna suomalaisen meri- ja telakkateollisuuden historiasta kertovan teoksen ”Kun rauta kelluu. Välähdyksiä suomalaisen meriteollisuuden vuosisadasta”. Parhaillaan hän syventyy tutkimuksissaan helsinkiläisyyden ja nastolalaisuuden teemoihin.

Eeva Kotioja: Sukuhistoriaa ja Suomen historiaa – mahtavat Ehrnroothit

Mitä yhden suvun tarina voi kertoa kansakunnan vaiheista, sen kehityksistä, haasteista ja onnistumisista?

Vastikään julkaistu, Helsingin yliopiston historiantutkijoiden laatima artikkelikokoelma ”Ehrnrooth – Kenraali- ja liikesuku modernin Suomen synnyssä 1750–1950” valottaa Ehrnroothin suvun kautta Suomen historiaa Ruotsin ajalta itsenäisyyden alkuvuosiin. Teos liittyy kansainväliseen sukudynastioita tarkastelevaan tutkimustraditioon. Vaikutusvaltaisten sukujen, kuten Ruotsin Wallenbergien, saksalaisten Rothschildien ja suomalaisten Ehrnroothien sukuhistorian kautta tulee näkyviin merkittävien yksilöiden ja sukujen rooli modernin eurooppalaisen yhteiskunnan kehityksessä. Artikkelikokoelman otsikossa Ehrnroothit niputetaan kenraali- ja liikesuvuksi, mutta sen jäsenet olivat myös mukana kylpyläkaupunki Kauniaisten rakennuttamisessa, viinatehtaita rakentamassa ja ruumiinpolttoyhdistystä perustamassa. Kenraali- ja liikesuvun perintö ulottuu laajalle.

Ehrnroothin suvun mahtimiehen viittaa kantaa Johan Casimir Ehrnrooth (1833–1913). Hän oli kenraaliluutnantti, Bulgarian sotaministeri ja Suomen ministerivaltiosihteeri, mutta ei oman aikansa sankari. Kolmenkymmenen Venäjällä vietetyn vuoden jälkeen Ehrnroothin nousu ministerivaltiosihteerin virkaan herätti epäilyksiä erityisesti fennomaanipiireissä. ”Herra Ehrnroothin nimitystä ei odoteta sanottavin mielihyvin”, kirjoitti Åbo Tidning alakuloisesti lokakuussa 1888, tovi ennen Ehrnroothin nimitystä. Casimir Ehrnrooth astui virkaan tuulisella hetkellä, ensimmäisen venäläistämiskauden alla. Hänen pestinsä jäikin lyhyeksi. Erottuaan postimanifestiin livahtaneen käännösvirheen vuoksi kenraaliluutnantti vetäytyi Nastolan Seestaan viettämään eläkevuosiaan.

Hänen sisarensa, Lovisa Adelaïde Ehrnrooth (1826–1905), oli toisenlainen sotilas. Suomalaisen naisasialiikkeen soturi, itsensä ja aikalaisten esitaistelijaksi nimittämä nainen kävi väsymättä hyökkäykseen kirkkoa, vanhasuomalaisia ja keisaria vastaan pyrkimyksessään tuoda suomalainen nainen osaksi yhteiskuntaa. Taistelu kävi välillä uuvuttavaksi, jolloin Adelaïde Ehrnrooth ”nosti siipensä lentoon ja lähti kauas muualle maailmaan”, kuten Maikki Friberg häntä myöhemmin muisteli. Kokoelman Adelaïde Ehrnroothia käsittelevä artikkeli kuvailee hänen matkojaan Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä 1880- ja 1890-luvuilla. Ehrnrooth oli rohkea ja innokas matkailija, joka kuvaili seikkailujaan eläväisesti matkakirjeissään. Hänen kyydissään Hufvudstadsbladetin lukijat pääsivät kurkistamaan mauriperheen kotiin Algerissa, sulttaanin palatsiin Konstantinopolissa ja Pyhän haudan kirkkoon Jerusalemissa.

Sekä Casimir että Adelaïde Ehrnrooth olivat itsenäisiä ja itsepäisiä, omanarvontuntoisia toimijoita. Casimir väheksyi avoimesti ministerivaltiosihteerin viran vaativuutta, halusi erottaa apulaisensa ja pudottaa omaa palkkaansa työn helppouden vuoksi. Adelaïde suivaantui yhteiskunnan epätasa-arvosta, kritisoi vastustajiaan nimeltä mainiten lehtien palstoilla ja joutui poistumaan valtiopäiväistunnon lehteriltä huudeltuaan vastalauseita ohjesääntöisen prostituution puolustajille. Tämä ei ollut ylimmälle säädylle tyypillistä käytöstä, mutta sen juuret olivat osaltaan aatelissuvun asemassa. Yhteiskunnallinen itsetunto, kyky luottaa omiin ajatuksiin ja rohkeus tuoda ne julki, kumpuaa suvusta, sen aineellisesta ja aineettomasta perinnöstä. Artikkelikokoelmassa tehty yksilöiden valintojen lähempi tarkastelu osoittaa, miten he suvun perintöä hyödynsivät.

Näiden esimerkkien lisäksi kokoelma esittelee suvun vaurauden isän Carl Albert Ehrnroothin, patologi Ernst Ehrnroothin ja sotasankari Gustaf Adolf Ehrnroothin. Seitsemän eri päähenkilön kautta suvun historiaa tarkasteleva kokoelma on väistämättä pintaraapaisu aiheeseensa.

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija, jonka tutkimuskohteena on sukupiiri aatelisnaisen sosiaalisen pääoman lähteenä 1800-luvun jälkipuolen Suomessa. Lisätietoja Ehrnrooth-artikkelikokoelmasta http://www.siltalapublishing.fi/kirja/317/