Kati Katajisto: Digiopetus – yhteistyöstä voimaa

Suomen Historiallisen Seuran digijaosto ja Helsingin yliopiston historia-aineiden digiloikka -projekti järjestivät maanantaina 20.8.2018 Helsingissä seminaarin, jossa esiteltiin ja pohdittiin historian digiopetuksen nykyistä tilannetta eri yliopistoissa. Tilaisuuden avasi akatemiaprofessori Hannu Salmi esittelemällä SHS:n digijaoston toimintaa. Jaoston tavoitteena on tehdä ns. digihistoriaa paremmin tunnetuksi ja nostattaa siihen liittyvää keskustelua.

Salmi totesi, että on syytä miettiä historiantutkijoiden digitaalisia työkaluja, työkalupakkia, ja sitä miten metodologinen opetus järjestetään. Näitä kannattaa miettiä yhteistyön kautta, siten kaikki hyötyvät. Digiopetukseen liittyy paljon haasteita ja kysymyksiä lähtien aineistojen tallennuksesta, opetushenkilökunnan koulutuksesta aina monitieteisen yhteistyön vaikutuksiin saakka. Kuten Salmi kuitenkin muistutti – ja kuten muissakin puheenvuoroissa tuli esiin – digiopetuksessa kyse ei ole täysin uudesta asiasta.

Hannu Salmen jälkeen Tapio Onnela (Turun yliopisto) palauttikin mieliin, että Agricola-verkko (www.agricolaverkko.fi) perustettiin jo vuonna 1996, ja vuosituhannen alussa Suomen virtuaaliyliopistossa kehitettiin aktiivisesti suomalaista historian verkkokurssitarjontaa. Nykyään laajentunut Agricola, Suomen humanistiverkko, mahdollistaa muun muassa verkko-opetuksen tarjonnan ja hallinnoinnin kansallisella (ja kansainvälisellä) tasolla. Tiedot ajankohtaisista kursseista löytyvät osoitteesta https://verkko-opetus.utu.fi/

Turun yliopiston opetustarjontaan sisältyy kurssi Johdatus digitaalisiin ihmistieteisiin, joka on pakollinen kaikille historia-aineiden opiskelijoille. Keskustelussa väläyteltiin ajatusta, että kyseinen kurssi voisi olla ns. pohjakurssi kaikissa yliopistoissa digihistorian osalta. Nyt opetus vaihtelee yliopistoittain. Eräs tendenssi on, että kvantitatiivista analyysia on pyritty palauttamaan opetusohjelmaan. Oulun yliopiston puheenvuoron pitänyt dosentti Kaisa Vehkalahti totesi, että Oulussa on päädytty palauttamaan tilastolliset menetelmät pakolliseksi osaksi opintoja. Sen ohella Oulusta löytyy digitaaliset ihmistieteet -kurssi, jonka sisältö löytyy verkosta (http://www.oulu.fi/historia/node/49864).

Tampereen yliopistoa tilaisuudessa edustivat Mervi Kaarninen, Jarmo Peltola ja Jouni Keskinen. He kertoivat lyhyesti ns. Viljo Rasilan perinnöstä eli varhaisista tietokoneavusteisista tutkimushankkeista Tampereella. Parhaillaankin käynnissä oli erilaisia digihistoriallisia projekteja kuten väestöhistoriallinen HoPES -tutkimus (https://research.uta.fi/hopes/jarmo-peltolan-tutkimusprojektit/). Puheenvuorossa ehdotettiin, että historia-alan yksiköt järjestäisivät vuotuisen yhteistapaamisen, jossa päivitettäisiin digiopetuksen tilannetta. Keskustelussa ajatusta pidettiin hyvänä, ja tällaiseksi tapaamisfoorumiksi katsottiin sopivan Historiantutkimuksen päivät, jossa voisi järjestää säännöllisesti session digihistorian ”uusista tuulista ja parhaimmista käytännöistä”.

Professori Anu Lahtinen kertoi Helsingin yliopiston historia-aineiden digiloikka-projektista sekä esitti joukon kysymyksiä, jotka ovat ajankohtaisia niin historian kuin erityisesti digihistorian opetuksen näkökulmasta ja joita olisi hyvä kollektiivisesti pohtia. Miten ottaa digitaalisuus holistisesti käyttöön opetuksessa? Ja miten suunnata rajalliset resurssit ja saada hajallaan olevat tiedot ja taidot parhaiten käyttöön?

Yleiskeskustelun alustanut Mila Oiva (Turun yliopisto) totesi, että digital roadshow (https://digihistfinlandroadmapblog.wordpress.com/) oli osoittanut, että monet ovat kiinnostuneita digitaalisten työkalujen käytöstä, mutta omalta yliopistolta ei koeta saatavan tukea, eikä välttämättä edes löydetä oman yliopiston sisältä digitutkijoita, vaikka Suomessa olisi paljon alan syvällistä osaamista. Itä-Suomen yliopistoa edustanut Kimmo Katajala kuvasikin, miten geoinformatiikka on nimenomaan heidän yliopistonsa vahvuus. ArcGIS-paikkatieto-ohjelmaa koskevat kurssit eivät kuitenkaan ole pakollisia historianopiskelijoille.

Professori Jari Ojala ja apulaisprofessori Antero Holmila Jyväskylän yliopistosta taas katsoivat, ettei entinen aineisto-osaaminen enää riitä yhä enemmän digitaalistuvassa maailmassa. Aineistojen osuus tutkimuksessa korostuu entisestään, ja lisäksi uusi arkistolaki sekä tietosuoja-asetus ja tiedonhallintalaki asettavat omat haasteensa tutkimuksen tekemiselle. Joten on varsin selvää, että yliopistojen välistä yhteistyötä tulisi toteuttaa aina digiopetuksesta lähtien, jotta suomalaiset pysyisivät kansainvälisesti korkealla tasolla data-aineistojen hallinnassa ja digityökalujen käytössä ja siten myös tutkimuksessa.

Kaikista osallistujien puheenvuoroista päätellen yhteistyötä kaivataan, ja nyt on vain haettava yhteistyön käytännön muodot, joiden löytämiseksi yliopistojen erilaiset institutionaaliset rakenteet muun muassa tohtorikoulutettavien osalta vaativat sopivien väylien etsimistä. Asiasta kiinnostuneiden kannattaa seurata Agricola-verkkoa ja Historiantutkimuksen päivien (Hitu) ohjelmailmoituksia!

Kati Katajisto & Anu Lahtinen

Kati Katajisto: Voyant – kokeilemisen arvoinen DH-työkalu

Digital humanities -työkalut kehittyvät koko ajan, mutta käytännössä niiden soveltaminen tutkimukseen on usein varsin aikaa vievää, sillä harva työkalu soveltuu sellaisenaan tutkimukseen. Useissa tapauksissa vaaditaan koodaustaitoja, jotta tutkimusdata ja työkalu saadaan muokattua tutkimuksen kysymyksenasetteluun soveltuvaksi. Jos aikasi tai mielenkiintosi eivät riitä syvempään perehtymiseen, mutta haluaisit kuitenkin kokeilla jotain uutta tutkimusaineistoosi, niin suosittelen Voyantia.

Voyant on web-pohjainen tekstianalyysi-sovellus, jolla on erittäin helppo päästä alkuun. Mene Voyantin sivulle osoitteeseen https://voyant-tools.org/ ja lisää tekstisi etusivun Add Texts –laatikkoon. Valitse Reveal ja ’dadaa’, edessäsi on Cirruksen muodostama sanapilvi lisäämästäsi aineistosta. Sivun keskellä on Reader, jossa lisäämäsi teksti näkyy kokonaisuudessaan. Valitsemalla sanapilvestä tietyn sanan (klikkaamalla sitä), näet Readerissä ne keltaisella. Sivuston oikeasta yläkulmasta voit valita lisää työkaluja ja oikealla alhaalla taas näkyy sanojen konteksti. Nyt ei kuitenkaan mennä syvemmälle näihin, vaan luodaan katse Cirrukseen.

Cirruksen sanapilvi paljastaa aineistossa kaikkein useimmiten käytetyt sanat, ja sen alapuolella olevassa tekstissä luetellaan lisäksi liittämäsi tekstiaineiston käytetyimmät sanat ja niiden lukumäärät. Jos sanapilvessä on häiritsevän paljon sanoja, joilla ei ole merkitystä analyysin kannalta (kuten esimerkiksi: että, ja, sekä, jos), niin valitse Cirruksen tehtäväpalkista Define options for this tool ja sieltä Edit list. Sen jälkeen lisää listaan, jokaiselle eri riville, sana (stop word), jonka et halua näkyvän sanapilvessä, ja tallenna (Save) ja varmista (Confirm).

Mitä sanapilvi sitten kertoo? Aineistonsa hyvin tuntevalle tutkijalle ei välttämättä mitään uutta, hän saa ennemminkin vain varmistuksen sille, että hän on löytänyt aineistoistaan keskeisimmät asiat. Varsinkin jos tutkimuksen tekstiaineisto on erittäin laaja, on tällainen ns. tarkistus varmastikin useimmille tutkijoille mukava varmistus. Sen sijaan sellaisissa aineistoissa, jotka ovat tutkijalle käytännössä mahdottomia käydä läpi niiden laajuuden vuoksi kuten Hillary Clintonin yli 30 000 sähköpostia (kts. https://www.historians.org/publications-and-directories/perspectives-on-history/summer-2018/digging-through-the-hillary-clinton-email-archive-using-voyant-tools-in-the-classroom), tarjoaa Voyant oivan mahdollisuuden kahlata aineistoa läpi.

Voyant on siis hyvä työkalu, kun tutkija haluaa käydä tekstiaineistoa läpi. Cirruksen avulla onnistuu ns. distant reading, jolloin tutkija voi löytää tietokoneen avulla laajasta aineistosta sanat ja kohdat, johon kohdistaa perinteinen ihmisen suorittama ns. close reading.

FT Kati Katajisto

 

Ahto Apajalahti: Teorian monet merkitykset historiantutkimuksessa

Mitä historiantutkimuksessa tarkoitetaan sanalla teoria?

Yhtäältä on olemassa historian teoria, joka on oikeastaan historiantutkimuksen perusteiden filosofista tarkastelua. Tällä keskustelulla on vakiintuneet muotonsa. Sen sijaan kysymys siitä, millaista on historian alalle ominainen teorianmuodostus ja teoreettinen tieto, odottaa vastausta. Matti O. Hannikaisen, Mirkka Danielsbackan ja Tuomas Teporan toimittama artikkelikokoelma Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa (Gaudeamus, 2018) on ainakin merkittävä avaus vastauksen löytämiseksi.

Historiantutkimuksessa teoreettisuus tarkoittaa usein vain jonkin toisella tieteenalalla kehitetyn teorian käsitteistön hyödyntämistä, tai sitä, että jokin historian ilmiö selitetään tällaisen teorian selitysmalliin sopivaksi yksittäistapaukseksi. Historiantutkimuksen ei ajatella itse kehittävän teorioita. Professori Juha Siltala kiteyttää artikkelissaan Menneisyyden rakentajissa (s. 60): ”Historiantutkimuksessa ja muussa kvalitatiivisessa yhteiskuntatutkimuksessa tapana on ollut ottaa hyllyltä jokin yleinen yhteiskuntateoria ja liimata se sellaisenaan kuvattuun tapaukseen.”

Voidaan kuitenkin ajatella, että kaikki yleistävät väitteet tutkimuksessa ovat sen teoreettista ainesta. Yleistäminen voidaan samaistaa tieteellisen selittämisen käsitteeseen. Danielsbacka, Hannikainen ja Tepora toteavat Menneisyyden rakentajien johdannossa: ”Yleisesti tieteellisellä teorialla pyritään selittämään ja ymmärtämään tai ennustamaan ilmiöitä. – – Yleiskäsitteenä ’teorian’ voisi määritellä esimerkiksi niin, että se on systemaattinen käsitteellisen tason kuvaus ilmiöiden välisistä riippuvuussuhteista tai että se on yleisen tai abstraktin tason selitys sille, miksi tai miten tietty ilmiö tapahtuu tai esiintyy.”

”Keskiaikateoria”

Historiantutkimuksessa ilmiselvästi tuotetaan tämän tyyppistä selittävää tietoa, mutta siitä muodostuvia kokonaisnäkemyksiä tai yleiskäsityksiä ei ole tapana kutsua teorioiksi. Voitaisiin esimerkiksi ajatella, että on olemassa ”keskiaikateoria”, joka koostuu keskiaikaa perustavanlaatuisesti luonnehtivista väitteistä. Keskiajan Euroopalle ominaisia piirteitä olivat esimerkiksi maatalous pääasiallisena elinkeinona, valtakuntien feodaaliset piirteet, ja Roomasta johdetun kirkon suuri merkitys.

Kun historiantutkija yrittää selittää jotakin yksittäistä keskiajan tapahtumaa tai ilmiötä, hän aloittaa työnsä olemassa olevan ”keskiaikateorian” näkökulmasta. Mikäli se ei tarjoa tyydyttävää selitystä, sanoo tutkija johtopäätöksissään jotakin sen suuntaista, että ”keskiaikaa koskevia, historiantutkimuksessa yleisiä käsityksiä on syytä muuttaa”. Aiemmin ”keskiaikateoriaa” luonnehti esimerkiksi käsitys ”pimeästä keskiajasta”, mitä sittemmin alettiin pitää yksipuolisuutena.

Teoreettisuuden voi ajatella koskevan myös yleisiä käsitteitä, vaikkapa sisällissotaa. Sisällissota on eräänlainen malli tietynlaisista aseellisista konflikteista. Voimme tutkia Suomen vuoden 1918 tapahtumia, todeta niiden sopivan tähän malliin ja kutsua tapahtumia sisällissodaksi. Tällöin Suomen sisällissota olisi yksi tapausesimerkki yleisestä ”sisällissotateoriasta”.

Kohti teorioita?

Periaatteessa jokaisen historiantutkimuksen voisi sanoa testaavan näitä aiemmassa tutkimuksessa muodostuneita yleistäviä selityksiä, malleja ja käsitteitä, ja joko vahvistavan tai haastavan niitä. On nähdäkseni sopimuksenvarainen asia, aletaanko tällaista yleistävää tietoa historian alalla kasata kokonaisuuksiksi, joita ruvettaisiin kutsumaan teorioiksi. Vaikka ei alettaisikaan, voitaisiin historiantutkimuksen keskeiset tulokset – yleistävät kokonaiskäsitykset – tuoda esille nykyistä määrätietoisemmin.

Professori Juha Siltala esittää artikkelissaan (s. 61): ”Väitöskirjojen tekemisessä kaivattaisiinkin sellaisia keskitason tutkimusteorioita, jotka yhdistäisivät yleisen yhteiskunta- ja ihmisteorian aikalaisten arkikielellä kuvaamiin ilmiöihin.” Voitaisiinko tältä pohjalta edetä käytäntöön? Ainakin historioitsijat voisivat selkeämmin ja rohkeammin pohtia tutkimustensa yleistettävyyttä ja sitä, miten tutkimustulokset asettuvat osaksi laajempia ihmistieteellisiä tutkimuskonteksteja.

Aihepiiriin liittyy teorian lisäksi muitakin käsitteitä, kuten rakenne, konteksti, metodi, paradigma, malli ja hypoteesi. Pitäisin hyvänä tavoitteena sitä, että joskus saataisiin aikaan kaikkia näitä selventävä, historiantutkimuksen lähtökohdista laadittu oppikirja, joka voitaisiin antaa ensimmäisen vuoden opiskelijoiden luettavaksi.

Kirjoittaja on FM ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston historian yksikössä.

Ps. Tämä kirjoitus syntyi Henri Hannulan kanssa järjestämäni historianteoreettisen ja -filosofisen opintopiirin keskustelujen pohjalta (ks. aiempi kirjoitukseni Historiantutkimuksen tieteellisyys, 25.5.2018).

Kirjallisuutta:

Matti O. Hannikainen & Mirkka Danielsbacka & Tuomas Tepora (toim.): Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa. Gaudeamus, 2018.

Mirkka Danielsbacka & Matti O. Hannikainen & Tuomas Tepora: ”Teoriaton historia?”, teoksessa Hannikainen & Danielsbacka & Tepora 2018, s. 9–19.

Juha Siltala: ”Teoriat historiantutkimuksen työkaluina ja tutkimustuloksina”, teoksessa Hannikainen & Danielsbacka & Tepora 2018, s. 49–76.

 

Sanna Rantahalvari: Heikki Mikkeli palkittiin vuoden opettajaksi

Yhden lukuvuoden lähestyessä taas loppuaan Kronoksen hallitus sai ehdotuksen vuoden opettajan palkitsemisesta. Historian oppiaineen opetushenkilökunnasta löytyy toinen toistaan taitavampia pedagogeja, joilla on kaikilla omia opetustyylejään ja kiinnostuksen kohteitaan. Arjen keskellä tämä tosiseikka usein unohtuu, ja nyt koimme tarpeelliseksi muistutella sekä opiskelijoita että opettajia siitä, miten lahjakkaiden ihmisten kanssa saamme päivittäin tehdä töitä.

Historian kevätjuhla 23.5.2018. Kuva: Petri Savolainen.

Äänestyksessä opiskelijat valitsivat vuoden opettajan ja kirjoittivat vielä perustelunsa. Äänestyksen voittajaksi ylsi professori Heikki Mikkeli. Onnittelut vielä Heikille! Laitoksen kevätjuhlassa professori palkittiin kukkakimpulla ja kunniakirjalla.

Mikkeliä koskevissa perusteluissa ei kehuja säästelty. Hänet mainittiin ”ylivertaiseksi pedagogiseksi osaajaksi”, joka löytää aina aikaa opiskelijoilleen. Erityistä kiitosta saivat hänen järjestämänsä kandi- ja graduseminaarit, joissa Mikkeli taitavasti kannustaa ja ohjaa opiskelijoitaan. Tärkeänä pidettiin myös sitä, miten helposti professori on tavoitettavissa – moni kertoi ”itkeneensä hänen olkapäätään vasten”, kun seminaarityö ei edistynyt, mutta lähteneensä vastaanotolta itsevarmana ja uutta intoa täynnä.

Sanna Halvari antaa Vuoden opettaja -palkinnon professori Heikki Mikkelille. Kuva: Petri Savolainen

Mikkelin saamat kehut osoittavat, että opiskelijat arvostavat opetushenkilökunnan paneutumista työhönsä ja sitä, että hallinnollisten uudistusten ja kiireen keskellä aikaa löytyy myös opiskelijoiden kohtaamiselle. Opiskelijan arjessa tärkeiksi hetkiksi muodostuvat luennoilla koetut oivallukset sekä keskustelut, joissa opiskelija kokee tulleensa kuulluksi.

Omassa kiitospuheessaan laitoksen kevätjuhlassa Heikki Mikkeli puolestaan kehui opiskelijoita ja kollegoitaan – ilman oppiaineen innostunutta ilmapiiriä ja motivoituneita työtovereita olisi arki huomattavasti työläämpää. Tämä on hyvä muistutus meille kaikille siitä, miten tärkeää on hyvän yhteishengen vaaliminen yhteisön sisällä.

Aurinkoista kesää!

Kirjoittaja on historianopiskelijoiden ainejärjestön Kronoksen opintovastaava ja Suomen ja Pohjoismaiden historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.

Ahto Apajalahti: Historiantutkimuksen tieteellisyys

Yle Radio 1:n Tiedeykkösessä kyseltiin hiljattain, onko historiantutkimus ”ihan oikea, luotettavaa tietoa tuottava tiede vai ei”. Kysymys voi tuntua kummalliselta ajateltaessa suomen kielen tiede-sanan merkitystä – tai kansainvälisesti tunnetummin saksan Wissenschaftia. Ymmärrettävämmäksi kysymys muuttuu ajateltaessa angloamerikkalaista science-käsitystä ja haluttaessa nimenomaisesti erottaa historiantutkimus science-tieteistä.

Vanhemmat tutkijat ehkä miettivät viime vuosisadan ideologisesti värittyneitä historiallisia ”totuuksia”, jotka olivat totalitarismin käyttövoimaa – sellaisia historiantutkimus ei tarjoa! Nuorempaa tutkijaa tai opiskelijaa huolettanee enemmän ajatus tieteen auktoriteetin murentumisesta ja antautumisesta valeuutisten ja vaihtoehtoisten totuuksien vietäväksi. Mitä seuraa, jos edes tieteen tuottaman tiedon ei saa sanoa olevan luotettavaa ja totta?

Tällaisiakin pohdimme Henri Hannulan kanssa järjestämässäni historianfilosofian ja -teorian opintopiirissä, johon osallistui viitisentoista väitöskirjantekijää ja perustutkinto-opiskelijaa. Ensimmäisellä tapaamiskerralla pohdimme filosofi Inkeri Koskisen kanssa objektiivisuuden käsitettä ja sen soveltumista historiantutkimukseen.

Historianfilosofisessa keskustelussa objektiivisuutta on käsitteenä kavahdettu. Taustalla on se, että on tiedostettu historiantutkijoilla oleva yhteiskunnallinen määrittelyvalta ja mahdollisuudet väärinkäyttää sitä. Objektiiviseksi julistautuminen kuulostaa tästä näkökulmasta asettumiselta muiden yläpuolelle ajamaan jotakin ”ainoaa oikeaa” linjaa.

Koskinen kertoi, että tieteenfilosofiassa objektiivisuus on todettu monitahoiseksi käsitteeksi. Sitä voi olla vähemmän tai enemmän, ja se voi toteutua erilaisissa yhteyksissä erilaisilla tavoilla. Objektiivisuudessa on kyse tiedollisten vääristymien välttämisestä, johon historiantutkimuksessa on monenlaisia käytäntöjä. Näin nähtynä historiantutkimusta voi hyvin kutsua objektiiviseksi.

Kyse onkin siitä, halutaanko välttämättä tehdä eroa vaikkapa luonnontieteisiin, vai pyrkiä kaikkien akateemisten alojen yhteisiä piirteitä korostavaan puhetapaan.

 

Ääripäät ja tolkun historioitsijat

Opintopiirissä havaitsimme, että historiateoreettinen keskustelu on tavannut keskittyä ääripäiden kuvaamiseen ja niistä irtisanoutumiseen. Yhtäällä ovat positivistit (tai ”rankelaiset”), jotka vähättelevät historiantutkimuksen narratiivisuuteen, objektiivisuuteen ja totuudellisuuteen liittyviä ongelmia. Toisaalla ovat äärimmäiset postmodernistit, joille historiankirjoitus on niin kertomuksellista, ettei sitä voi arvioida tiedollisin kriteerein.

Ääripäiden välissä on tolkun historioitsijoiden suuri joukko, mutta sen ominaispiirteitä ei olla kyetty menestyksekkäästi kuvaamaan. Mahtaako äärilaitojen edustajia edes löytyä mistään? Niitä ruotiva historiateoreettinen keskustelu on ainakin jäänyt etäiseksi monille opiskelijoille ja tutkijoille.

Historiateoreettisessa keskustelussa on keskitytty totuuden ja objektiivisuuden kaltaisten pulmien vatvomiseen. Se, ettei niitä olla kyetty ratkaisemaan alan sisäisesti, on nähty osoituksena historiantutkimuksen erityislaatuisesta ongelmallisuudesta. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin ikiaikaisista filosofisista kiistoista (esimerkiksi konstruktivismi vs. realismi), joten tällainen keskustelu näyttää kohtuuttomalta itseruoskinnalta.

Historianfilosofista ja -teoreettista keskustelua pitäisi suhteuttaa enemmän yleiseen tieteenfilosofiseen keskusteluun. Ehkä sitä kautta päästäisiin eteenpäin nyt melko jumiutuneen oloisesta tilanteesta.

 

Opintopiirissä käsiteltyä kirjallisuutta:

Matti O. Hannikainen & Mirkka Danielsbacka & Tuomas Tepora (toim.): Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa. Gaudeamus, 2018.

Jorma Kalela: Historiantutkimus ja historia. Gaudeamus, 2000.

Inkeri Koskinen: ”Objektiivisuus humanistisissa tieteissä”, Niin & näin 4/2016, 36-42.

Panu Raatikainen: Ihmistieteet ja filosofia. Gaudeamus, 2004.

Kari Väyrynen & Jarmo Pulkkinen (toim.): Historian teoria. Lingvistisestä käänteestä mahdolliseen historiaan. Vastapaino, 2016.

 

Kirjoittaja on FM ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston historian yksikössä.

Mirkka Danielsbacka: Historiako teoriatonta?

Mihin historiantutkija tarvitsee teorioita? Kaikkeen, voisi vastata, vaikkei mitään historian ”omaa” teoriaa olekaan olemassa. Historiantutkimukselle on perinteisesti ollut tyypillistä tietty itsensä sammuttamisen ideaali, joka ei ole kannustanut tutkijoita kirjoittamaan auki omia teoreettisia valintojaan. Tieteellinen tutkimus ei kuitenkaan koskaan voi olla täysin teoriavapaata ja tästä ajatuksesta juuri ilmestynyt kirjamme Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa (Gaudeamus 2018) lähtee liikkeelle.

Menneisyyden rakentajat kertoo havainnollisesti tutkimusesimerkkien avulla, kuinka eri tavoin teoriat voivat rikastaa historiantutkimuksen näkökulmia ja menneiden ilmiöiden selitystapoja. Teoksen kirjoittajat pohtivat esimerkiksi seuraavia kysymyksiä: Miten historioitsija saa valitun lähdeaineiston keskustelemaan teoreettisten selitysmallien, käsitteiden tai erilaisista teorioista johdettujen hypoteesien kanssa? Miten hän tulkitsee tutkimustuloksiaan erilaisten teorioiden valossa? Mitä haasteita teorioiden soveltamiseen liittyy historiantutkimuksen näkökulmasta?

Teoreettisen historiantutkimuksen pioneereja Suomessa ovat olleet Jorma Kalela ja Juha Siltala, jotka molemmat lähtivät mukaan teoksen kirjoittajakuntaan. Nuoremman polven historioitsijoiden parissa teoreettinen tutkimusote on jo ”tavallisempi” vaikkei se vieläkään ole valtavirtaa. Menneisyyden rakentajissa teoreettisista valinnoistaan kertovat muun muassa Johanna Ilmakunnas, Ville Kivimäki, Anu Lahtinen ja Ville Yliaska.

Kirja sai alkunsa keväällä 2015 erään kollegan väitöskaronkan jatkoilta (kuten niin monet muutkin hyvät ideat) ja lopputulos on nyt tässä. Suuri kiitos kaikille kirjaan kirjoittaneille sekä opiskelijoille, jotka nykyisin yhä useammin toivovat lisää opetusta teorioiden merkityksestä historiassa. Tämä kirja on suunnattu erityisesti teille.

Lisätietoja: Matti O. Hannikainen, Mirkka Danielsbacka & Tuomas Tepora (toim.): Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa. Gaudeamus.

Mirkka Danielsbacka on Suomen ja Pohjoismaiden historian sekä sosiologian dosentti, hän työskentelee tällä hetkellä historian yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.

Anu Lahtinen: Tiedettä yhteisössä

Kulttuurihistorioitsija, dosentti Maarit Leskelä-Kärki julkaisi viime vuonna teoksen Toisten elämät (Avain 2017), jossa hän käsittelee elämäkertakirjoittamisen keskeisiä tavoitteita ja hasteita.  Leskelä-Kärki pohtii (s. 7): ”Kenestä kukaan ei kirjoita, se ei ole täällä … Kenestä kukaan ei kerro, se unohtuu … kerrottuna puheena tai tekstinä, siten me olemme täällä.”

Leskelä-Kärki viittaa erityisesti elämäkertakirjoittamiseen ja siihen, miten eläneiden yksilöiden elämää muistetaan elämäkerroissa, julkaisuissa tai elokuvissa. Muistaminen ja kertominen on myös tärkeä osa tiedeyhteisön toimintaa. Jos tutkimukseen ei viitata, se unohtuu. Jos kollegan työtä ei oteta huomioon, sen merkitys heikkenee.

Teoksessa Historiantutkijan etiikka (Gaudeamus 2017, toim. Lidman – Koskivirta – Eilola, s. 137) professori Petri Karonen pohtii tutkijaan viittaamisen etiikkaa: ”Aikaisemman tutkimuksen systemaattinen huomioonottaminen on arvostuksen osoittamista myös tutkijan tekemälle työlle.”

Joillakin tieteenaloilla viittausmäärät ovat tärkeä tapa mitata tutkijan työn merkitystä. Ennen kaikkea kyse on silti siitä, että tiedettä edistetään keskustellen. Kun tieteen resurssit ovat aina rajalliset ja urat pätkittäisiä, on sitäkin tärkeämpää muistaa kiittää ja arvostaa sitä työtä, jota kovassa paineessa tehdään.

Olin todella ilahtunut, kun silmiini osui historian johdantokurssilta seuraava portfoliokommentti, jota luvalla lainaan:

Historiantutkimus vaikuttaa erittäin yhteisölliseltä alalta, tutkijat tuntevat toisiaan ja kommentoivat toistensa tutkimuksia, pitävät yhteisiä seminaareja ja ovat kaikki kiinnostuneita omasta alastaan ja sen ”hyvinvoinnista”. Tämän huomaa myös opiskelijana, kun yliopiston henkilökunta selkeästi välittää opiskelijoiden opintojen etenemisestä. (fil. yo Juuso Jääskeläinen)

Tiedettä tehdään, opetetaan ja opiskellaan yhteisöissä, ja toisten huomioonottaminen kuuluu sekä päivittäiseen kanssakäymiseen että tieteelliseen kirjoittamiseen.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori ja Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittaja, joka pohti muistamisen haasteita myös HAikin pääkirjoituksessa 1/2018.

Anu Lahtinen: Vuoden 1918 twiitit

Helsingin yliopisto on myöntänyt historian yksikölle rahoituksen opetuksen digiloikkaan, jonka avulla päivitetään historian opetusta. Ensisijaisesti tarkastelussa on tutkinnon kokonaisuus: millaisia tietoja opintojen eri vaiheissa tarvitaam digitaalisista lähteistä, digitaalisesta historiantutkimuksesta ja digitaalisista menetelmistä?

Digiloikkaan kuuluu myös opetuskokeiluja, joissa painottuvat vuoroin aineistot, vuoroin menetelmät. Keväällä 2018 historiassa on meneillään kurssi #Helsinki1918, joka huipentuu twiitteihin Helsingin sadan vuoden takaisesta historiasta.

Opiskelijat ovat osallistuneet luennoille, tutustuneet arkistoihin ja hahmotelleet omia teemojaan. Kurssilla on käsitelty erilaisia sähköisiä aineistoja kuten Kansalliskirjaston sanomalehtiarkistoa ja helsinkikuvia.fi -kokoelmia. Kokoamiensa tietojen pohjalta opiskelijat twiittaavat 12.4.-27.4.2018 erilaisista teemoista, jotka liittyvät Helsingin historiaan vuonna 1918.

Vastaavan tapaisia kursseja on järjestetty kouluopetuksessa, ja esimerkiksi @Ylehistoria on koordinoinut twiittikampanjoita muun muassa talvisodasta (#sota39) ja kieltolaista (#kieltolaki). Tällä hetkellä monet muutkin tahot twiittaavat vuoden 1918 tapahtumista, mutta yliopisto-opetuksessa kokeilu on varsin uutta.

Kyse ei tietenkään ole siitä, että kaikki opiskelu suoritettaisiin twiitein, vaan sen kokeilemisesta, miten lyhyeen tekstiin voi mahduttaa asiallista tietoa menneisyydestä. Twiittien kautta voidaan käsitellä monenlaisia historiallisen tiedon, tiedeviestinnän ja tutkijan vastuun kysymyksiä. Myös sosiaalisen median käytöstä ja lainalaisuuksista on keskusteltu ja haettu neuvoja muun muassa yliopiston opetusteknologian ja aktiivisten twiittaajien suunnalta.

#Helsinki1918-kurssin ohjaajatili on osoitteessa https://twitter.com/Helsinki1918 ja sen kautta löytää myös opiskelijoiden ja muiden vuodesta 1918 twiittavien toimijoiden tilejä.

Huhtikuun alussa kurssilaiset kävelivät Helsingin keskustassa aihepiirin asiantuntijan, dosentti Samu Nyströmin johdolla. Nyström toi esiin kaupungin monikerroksisen historian ja hyvin äärimmäisten maailmojen rinnakkaisuuden, nälän, pelon ja satunnaisen yltäkylläisyyden saarekkeet. Kävelyn lopuksi hän korosti sitä, että Helsinkin vuoden 1918 tapahtumissa oli mukana satojatuhansia yksilöitä, jotka tekivät vajavaisen tiedon perusteella kauaskantoisia ratkaisuja.

Kuten Nyström totesi, kurssilaisten twiitit voivat olla osaltaan mukana kertomassa tämän menneisyyden moninaisuudesta, lukemattomista eri näkökulmista, joita menneisyyteen voi löytää.

Twiittaus alkaa 12.4. ja mukana on niin on niin valkoisia ja punaisia kuin sivustakatsojiakin, aikuisten ja lasten näkökulmaa, tiettyjen rakennusten ja ilmiöiden kehitysvaiheita.  Kurssin ohjaajatili #Helsinki1918-kurssi @helsinki1918a on seurattavissa osoitteessa https://twitter.com/helsinki1918a, ja kullakin opiskelijalla on oma twitter-tili, joka on avattu kurssia varten.

Tervetuloa seuraamaan!

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori, historian digiloikan toimija, aktiivinen twiittaaja (@anulah) sekä yksi #Helsinki1918-kurssin vetäjistä. Kurssilaisten lisäksi parhaillaan vuoden 1918 tapahtumia käsittelee myös mm. historian dosentti Samu Nyströmin ylläpitämä twitter-tili https://twitter.com/Helsinki1918

Jutta Riepula: Hedy Lamarr – aikansa Marilyn vai Marie Curie?

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Jutta Riepula.

Näyttelijätär Hedy Lamarr (1914-2000) on tunnettu paitsi kauniista kasvoistaan (”The Most Beautiful Woman In Films”), myös saavutuksistaan teknologian saralla.

Hedy Lamarr elokuvassa ”The Heavenly Body”. MGM, 1944. Wikimedia Commons.

Itävaltalaissyntyisen Hedwig Kieslerin uran muistettavin rooli oli tsekkiläisessä eroottissävytteisessä menestyselokuvassa Hurmio (1933). Nuoren Evan osa toi Lamarrille mainetta ja vahvoja naisrooleja, mutta samalla lokeroi tämän kapeaan naistyyppiin, jollaiselle ei tuon ajan Hollywoodissa ollut pitkäaikaista kysyntää.

Filmi- ja tv-uran jälkeen otsikoihin alkoivat nousta erilaiset kohut tähden yksityiselämässä, ja 1970-luvulle tultaessa tämän julkisuuskuvaa leimasivat oikeusjutut, myymälävarkaudet, avioerot, riidat omaelämäkerrasta sekä epäonniset kauneusleikkaukset. Lamarr kuoli lopulta Floridassa sokeutuneena ja kotiinsa sulkeutuneena.

Lamarr työskenteli koko elämänsä keksintöjen parissa. Niistä merkittävin oli säveltäjä George Antheilin kanssa kehitelty taajuusvaihteluun perustuva salausjärjestelmä. Keksintö ei päätynyt alkuperäiseen tarkoitukseensa armeijan käyttöön, mutta osoittautui myöhemmin menestykseksi, ja onkin pitkälti perustana nykyiselle matkapuhelinteknologialle sekä langattomalle verkolle.

Aikanaan keksintöä ei juuri noteerattu, ja tähti pysyi henkilökuvansa vankina. Lehdistö kyllä saattoi ihmetellä naisen tapaa hämmentää kuvausryhmää vaikkapa siteeraamalla Goethea ottojen välissä, mutta vasta seuraavat sukupolvet nostivat esiin tämän saavutukset keksijänä. Onkin mielenkiintoista, kuinka näyttelijätär ikääntyessään muuttui julkisessa keskustelussa seksikkäästä seireenistä säälin ja ivan kohteeksi, ja kuolemansa jälkeen väärinymmärretyksi älyköksi.

Hedy Lamarr edustaa ongelmallisen ja kahtiajakautuneen naiskuvan jatkumoa läpi historian sekä jakoa pinnalliseen ja älylliseen, syntiseen ja ylevään. Naista on ollut vaikea nähdä yhtäaikaisesti sekä seksuaalisena toimijana että oivaltavan terävänä ajattelijana, ja myös Lamarr on haluttu määrittää joko paheelliseksi kohujulkkikseksi tai nerokkaaksi keksijäksi, ikään kuin fyysisyys ja älyllisyys jollain tapaa kumoaisivat toisensa.

Lamarrin elämästä ilmestyi vastikään dokumentti Bombshell: The Hedy Lamarr Story (2017). Se pyrkii luomaan tähdestä inhimillisemmän kuvan antaen tälle aiempaa moniulotteisemman ja värikkäämmän tulkinnan, sekä ravistelemaan totuttuja ajatusmalleja. Sen ohjaaja Alexandra Dean toivookin elokuvan tuovan tuoreen menestysdraaman Hidden Figuresin (2016) tavoin esiin historian varjoon jääneitä henkilöitä sekä muuttavan käsityksiä siitä, ketkä voivat muokata maailmaa.

Kirjoittaja on yleisen historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.

Iida Karjalainen: Liian toiveikas? Esperanton isä ja unelma universaalista ihmisyydestä

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Iida Karjalainen.

L.L. Zamenhof (istumassa keskellä vaimonsa Klara Zamenhofin kanssa) 1. esperantokonferenssissa Boulogne-sur-Merissä 1905, Wikimedia Commons.

Ludwig Lazarus Zamenhofilla oli unelma. Puolanjuutalainen silmälääkäri halusi poistaa maailmasta etnisten ryhmien väliset konfliktit, ja tarjosi ongelmaan ratkaisun vuonna 1887 julkaistussa kirjasessa. Neutraali keinotekoinen kieli helpottaisi kansojen välistä kommunikointia, kirjoitti nimimerkki Doktoro Esperanto, Tohtori Toiveikas.

Nimimerkin mukaan nimetyn kielen eli esperanton takana oli Zamenhofin oma tausta: ”Juutalaisuuteni on pääsyy sille, miksi jo aikaisesta lapsuudestani lähtien antauduin kokonaan kaiken kattavalle idealle ja unelmalle, eli ihmiskunnan tuomiselle yhteen veljeyden nimissä.”

Juutalaisen valistuksen haskalan keskellä kasvanut ja 1800-luvun lopun pogromit kokenut Zamenhof hylkäsi sionismin, koska piti nationalismia vahingollisena kaikille. Ratkaisu levottoman ajan ongelmiin oli kansalliset rajat ylittävän pasifistisen liikkeen perustaminen. Esperanto oli vain osa tätä ideaa.

Zamenhof kehitteli esperanton rinnalle rabbi Hillelin ajatusten pohjalta homaranismia, uskonnollista filosofiaa, jonka tarkoitus oli juutalaisuuden uudistaminen ja uskontojen välisenä siltana toimiminen.

Zamenhofin uskonnollinen pasifismi törmäsi kuitenkin vastustukseen Ranskassa, jossa esperantoliikkeen 1. konferenssi järjestettiin vuonna 1905.

Kansainvälisestä kielestä innostuneet ranskalaiset professorit ja tiedemiehet olivat kauhuissaan Zamenhofin konferenssia varten kirjoittamasta puheesta. Tunteikas puhe loppui kaikkia uskontokuntia syleilevään rukoukseen: ”Kristityt, heprealaiset ja muhamettilaiset, me olemme kaikki Jumalan lapsia.”

Ranskalaisten mielestä puhe oli sensuroitava, sillä Dreyfus-tapauksen jakamassa Ranskassa edes Zamenhofin juutalaisuuden mainitseminen oli riskialtista. Ranskalaisten visio esperantosta oli toisenlainen kuin kielen luojan: heille esperanto oli täysin neutraali kansainvälinen kieli, jolla ei tulisi olla poliittisia eikä uskonnollisia kytköksiä.

Zamenhof piti silti puheensa yleisölle, joka otti universaalin ihmisyyden sanoman riemukkaasti vastaan. ”Tänään ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa, me, mitä erilaisimpien kansakuntien edustajat, seisomme vierekkäin, emme vieraina emmekä vihollisina, vaan veljinä”, Zamenhof julisti.

Esperantosta ei kaikesta huolimatta tullut Zamenhofin kaavailemaa uskonnollis-pasifistista liikettä, vaan kieli ja sen ympärille syntynyt liike kävivät läpi 1900-luvun aikana monenlaisia vaiheita.

Saadakseen esperantolle lisää puhujia kansalliset esperanto-organisaatiot yrittivät vuosisadan alussa riisua kielen kokonaan sen ideologisista piirteistä, ja esperanton juutalaiset juuret yritettiin häivyttää kokonaan taustalle. Esperantosta haluttiin tehdä milloin talouden, milloin tieteen neutraali kieli, ja 1920-luvulla kieli sai kannatusta muun muassa Kansainliitossa.

Zamenhofin unelmista huolimatta esperanto ei lopulta pelastanut maailmaa, mutta esperantoliike omaksui silti osan kielen luojan toiveikkuudesta. Vuosittain kansainväliseen esperantokonferenssiin kokoontuvat esperantistit vannovat edelleen rauhan ja kansainvälisyyden nimiin, ja toisin kuin muut 1800-luvun lopulla kehitetyt keinotekoiset kielet, esperanto selvisi. Toiveikkaan tohtorin kuolemasta tuli vuonna 2017 sata vuotta, mutta esperanto elää edelleen.

Ensimmäinen esperantokonferenssi Boulogne-sur-Merissä 1905, Wikimedia Commons.

Tekstin lähteenä on käytetty teoksia Boulton Marjorie, Zamenhof. The Creator of Esperanto. Routledge and Kegan Paul: Lontoo 1960, Forster Peter G., The Esperanto Movement. Mouton Publishers: Haag 1982 ja Garvía Roberto, Esperanto and its Rivals. The Struggle for an International Language. University of Pennsylvania Press: Philadelphia 2015.

Kirjoittaja on yleisen historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.