Anu Lahtinen: Digiloikka ja ihmistieteiden digitaalisuus

Lukuvuosina 2017-2019 historian maisteriohjelmassa oli käynnissä niinsanottu digiloikka. Ohjelmallinen nimitys antaa ehkä liiankin vinkeän kuvan toiminnasta – käytännössä voisi sanoa, että kyse oli digipäivityksestä: kävimme läpi maisteriohjelman opetusta ja sitä, millaisia välineitä ja analyysitaitoja digitaalinen yhteistyö aikanaan tarvitsee. Hankkeessa työskennellyt FT Kati Katajisto teki erityisen laajan työn selvittäessään yhteistyötahoja ja toimintamahdollisuuksia niin yliopistossa kuin sen ulkopuolellakin.

Mitä hankkeessa sitten ehdittiin tehdä? Tästä blogista löytyy lastuja, jotka valottavat erilaisia kurssikokeiluja ja muita näkökulmia, joita digiloikka-toiminnassa pyrittiin avaamaan (ks. https://blogs.helsinki.fi/historia/category/digiloikka/). Tänä lukuvuonna toteutetaan myös muutamia kursseja, joissa syntynyttä digiosaamista hyödynnetään (esimerkiksi ns. ”Zotero-kurssi” https://courses.helsinki.fi/fi/hisk-234/129397752 sekä ”Digitaaliset lähteet ja menetelmät” https://courses.helsinki.fi/fi/hism-311/129404483)

Usein digitaalinen muutos merkitsee kuitenkin enemmänkin pientä nakertamista kohta kerrallaan. On esimerkiksi mietittävä sopivan kokoisia harjoitteita, joilla opiskelijat voivat työstää datanhallintaa graduaineistojensa äärellä. https://blogs.helsinki.fi/thinkopen/historian-graduseminaarilaiset-ja-datanhallinta/ Tai sitten on päivitettävä lähdeviittausohjeet siten, että niiden kanssa pärjää uusienkin aineistojen parissa, kuten maisteriohjelmassa tehtiinkin. https://researchportal.helsinki.fi/fi/publications/historian-kandi-ja-maisteriohjelma-helsingin-yliopisto-l%C3%A4hdeviitt 

Prof. Anu Lahtinen ja FT Kati Katajisto kertovat historian maisteriohjelman toiminnasta toukokuun päätösseminaarissa ”Digiloikkaajat skagella”. Kuva: Maiju Wuokko.

Hankkeen aikana myös heräsi uusia kysymyksiä, joita riittää punnittavaksi. Miten digiloikkataidot saadaan välitettyä muille opettajille, ja mitkä taidot ovat tarpeellisia kaikille opettajille? Osaan kysymyksistä ollaan saamassa vastauksia yliopistotasolla, missä on nyt työn alla opettajien ohjesivusto (http://teaching.helsinki.fi) ja opettajien digitaitotavoitteiden kartoitus. Onkin aivan ensisijaisen tärkeää, että yliopisto pystyy tarjoamaan pitkäjänteistä tukea opetukselle ja tutkimukselle tässä asiassa. Opettajien taidon ja opiskelijoiden tarpeiden päivitys vaatisi varmasti vielä oman hankkeensa.

Erittäin tärkeää on myös yhteistyö, historia-alalla luontevaa tukea tulee esimerkiksi Kansallisarkiston ja Kansalliskirjaston digitaalisista aineistohankkeista, joita hyödynnetään niin syksyn johdantokurssilla kuin vapaavalintaisissakin opinnoissa. Tällöin myös työelämäosaamista ja yhteistyökontakteja kehittyy luonnollisena osana opintoja.

Pelkkä yksittäisloikka ei anna vastauksia kaikkiin kysymyksiin, mutta hankkeen perusteella pystymme helpommin seuraamaan sitä, mitä digitaalisten ihmistieteiden ja ihmistieteiden digitaalisuuden parissa tapahtuu. Kaikki muutokset eivät ole laskentatieteellisiä taitoja vaativia, vaan ihan aineistojen luonteeseen liittyviä. Usein erittäin tärkeää on myös, että osaa suunnistaa digitaalisten aineistojen ja hyvinkin konkreettisten paperisten lähteiden, arkistojen ja julkaisujen välillä.

Kirjoittaja, joka hoitaa Suomen ja Pohjoismaiden historian professuuria, johti historian maisteriohjelman digiloikkahanketta. Hän on myös HY:n datatukiverkoston historian yksikön yhteyshenkilö ja on julkaissut aiemmin mm. Think Open -blogissa gradutyöstä ja datanhallinnasta, ks. https://blogs.helsinki.fi/thinkopen/historian-graduseminaarilaiset-ja-datanhallinta/

Hauska on tietää

Digitaaliset opetuskeinot ovat parhaimmillaan, kun ne kulkevat opetuksen mukana luontevasti. Luonteva käyttö arjessa vaatii kuitenkin omien tietojen päivittämistä. Kun historian koulutusohjelmat järjestivät opetuksen kehittämispäivän, kartoitimme digitaaliseen osaamiseen liittyviä toiveita Flinga-työkalun avulla.

”Haluaisin oppia käyttämään” -ideoinnissa nousi esiin sekä opetuksessa tärkeitä alustoja, toiveita saada ”tehot irti Moodlesta”, uusien viestintäkeinojen kuten videoiden ja podcastien käyttötoiveet, sekä kiinnostus tutkimuksellekin tärkeitä paikkatieto-, big data – ja topic modeling -teemoja kohtaan.

Flinga-ideointia opetuksen digitaidoista

Historian opetusohjelman kehittämispäivässä elokuussa koottiin Flingaan näkemyksiä historian opetuksen digitaitojen oppimistavoitteista. Erityisen tärkeinä nähtiin keskeisten järjestelmien osaaminen. Flinga-kyselyn hallinnoinnista vastasi yliopistonlehtori Maiju Wuokko.

Uusia mahdollisuuksia on avautunut viime vuosina paljon, ja osaamisessakin on siten päivitettävää. Historian kandidaattiohjelma on nyt syksyllä hakemassa rahoitusta Helsingin yliopiston digiloikka-hankkeesta, tavoitteena kehittää juuri tätä osa-aluetta.

Elmo Mustonen: Tie vei Santa Maria di Cosmediniin

Santa Maria in Cosmedin tunnetaan parhaiten Bocca della Veritasta, totuuden suusta. ”Totuuden Suu” on kivikiekko, jossa on parrakkaan miehen kasvot. Tarinan mukaan miehen suu puree poikki valehtelijoiden kädet. Legendan testaaminen on turistien parissa niin muodikasta, että kivikiekolle on tammikuussakin pitkä jono. Itse kirkossa ei ollut juuri ketään.

Kirkon paikalla oli Rooman tasavallan aikana temppeli, luultavasti Herkulekselle pyhitetty, jonka viemärinkantena Totuuden Suu lienee alun perin palvellut. Paljon muuta temppelistä ei ole säilynyt, mutta koristeellinen turistimagneetti muistuttaa vielä antiikin miljoonakaupungin loistosta. Keisariaikana, Rooman kaupungin ollessa suurimmillaan, kaupunki oli pullollaan koristeellisia temppeleitä ja rikkaiden kartanoita. Maailman keskuksen oli näytettävä siltä ja monumentaalirakentaminen oli hyvää käyttöä sotasaaliille.

Santa Maria di Cosmediniin interiööri. Kuva: Wikipedia. https://en.wikipedia.org/wiki/Santa_Maria_in_Cosmedin#/media/File:Rom,_Santa_Maria_in_Cosmedin,_Innenansicht_2.jpg

Keisarien pröystäily loppui vasta 200-luvulla valtakunnan ajautuessa pitkään ja sotaisaan kriisiin, josta se lopulta ontuen selvisi, mutta Rooman kaupunki ajautui alamäkeen. Vallan keskus siirtyi Konstantinopoliin ja suojaisaan Ravennaan eikä Roomaan enää panostettu. Aikakaudelle on kuvaavaa, että keisariajan viimeinen suuri rakennusprojekti Roomassa olivat Aurelianuksen muurit, jykevät puolustuslaitteet vaikeammille ajoille.

Kiellettyään pakanauskonnot  380, kristitty valtio otti vanhat temppelit huostaansa, mutta ei talousvaikeuksien takia pystynyt pitämään niitä yllä. Ensimmäistä kertaa roomalaiset joutuivat kohtaamaan kaupungissaan jäänteitä menneisyydestä, joka oli peruuttamattomasti ohi. Pakanatemppelit olivat kauniita ja muistuttivat suuruuden päivistä, mutta ne olivat turhia. Pikku hiljaa niistä kierrätettiin osia uusiin rakennuksiin tai niiden marmori poltettiin kalkiksi. Roomalaiset ryöstivät Rooman itse. Santa Maria in Cosmedin sai omat, monimuotoiset klassiset pylväänsä osana tätä hidasta ryöstöä.

Kun Bysantin yritykset valloittaa Rooma takaisin syöksivät Italian sotaan vuosikymmeniksi, romahti Rooman kaupungin väkiluku täysin. 600-luvun taitteessa miljoonalle ihmiselle rakennetussa kaupungissa asui vain n. 30-50 000 ihmistä, keskittyneenä Tiberin rannoille. Tällä asukasluvulla ei olisi saanut Colosseumia täyteen. Rutiköyhille eloonjääneille tuskin oli lohdullista nähdä keisarin virkamiehiä Palatinuksella tai Fokas-tyrannin pylväs Forum Romanumilla. Pienen asutun alueen, abitaton, ympärillä levisi suunnaton hylätty kaupunki, disabitato, joka jatkui Aurelianuksen  muureille asti ja katosi lopullisesti vasta 1800-luvulla. Virallisesti tynkäkaupunkia hallitsi 700-luvulle asti Itä-Rooma, joka kohteli muinaista pääkaupunkia vain osana Ravennasta hallittua provinssiaan. Käytännössä kaupunkilaisten asioita hoiti kirkko, joka neuvotteli niin goottien kuin langobardienkin kanssa turvatakseen kaupungin ruokahuollon. Ruoka-apua jaettiin määrätyistä pisteistä, diaconiae, jotka pitivät listaa tarvitsevista aina 800-luvulle asti. Juuri tällaisena avustuspisteenä Santa Maria in Cosmedin sai alkunsa.

700-luvulla rakennetun kirkon koristelivat Itä-Rooman ikonoklasmiaa paenneet munkit, joiden mukaan kirkko alettiin tuntea kreikan koristeellista tarkoittavalla lisänimellä, Cosmedin. Samoihin aikoihin Rooman väkiluku alkoi taas kasvaa pakolaisten saapuessa sinne paitsi Italiasta, myös arabien valloittamasta Levantista ja uskonnollisten kiistojen repimästä Itä-Roomasta. Kristinuskon levitessä Roomaan alkoi myös virrata pyhiinvaeltajia ihastelemaan marttyyripaikkoja ja aina vain varakkaampia kirkkoja. Totuuden Suuta pällistelemään jonottavat turistit jatkavat tätä perinnettä. Suun legenda onkin peräisin keskiajalta, samoin kuin Cosmedinin lattioita koristavat kauniit mosaiikit. Alun perin kirkon ulkopuolella oli sakristia ja oratorio, mutta ne joutuivat normannien ryöstelyn uhriksi. Rooman korkein kellotorni selvisi. Itä-Rooman vaikutuksen lakatessa ja pyhiinvaellusbisneksen korostaessa Pietarin, Paavalin ja pyhän Laurentiuksen kirkkoja, jäi Santa Maria in Cosmedin varjoon ja rapistui. Uutta huomiota se sai vasta 1700-luvulla, kun siihen rakenettiin pramea valkoinen barokkijulkisivu. Barokkielementit poistettiin 1800-luvun lopussa, kun yhdistynyt Italia alkoi juhlia muinaista perintöään ja äsken kukistuneen kirkkovaltion mahti ei enää ollutkaan muodikasta.

Nykyään Rooma on taas miljoonakaupunki ja Santa Maria in Cosmedin pieni ja syrjäinen, vaikkakin todella kaunis, kirkko. Se rakennettiin Rooman noustessa kirkon siivillä ylös historiansa pahimmasta alennustilasta. Sen rakenteissa on esillä yhtä aikaa vuosisatojen perinteet ja tyylit. Jos barokkifasadi olisi säilytetty, voisi kirkko kertoa yli tuhannen vuoden taidehistorian. Sen sijaan se muistuttaa meitä siitä, miten roomalaisten ja muun maailman suhtautuminen kaupungin historiaan ja sen kerroksiin on muuttunut.

Kun pakanatemppelit suljettiin, ne haluttiin yhä säilyttää ja niitä koetettiin suojella. Pragmaattisuus voitti kuitenkin nostalgian ja vähän kerrallaan rakennukset tuhottiin tai kierrätettiin. Useimmat antiikin rakennukset, jotka ovat yhä pystyssä, saatiin pelastettua vain vihkimällä ne kirkoiksi. Harvoja poikkeuksia ovat Colosseum ja Hadrianuksen mausoleumi, jotka pääsivät uusiokäyttöön muun muassa linnoina.

Kun paavit taas barokkiaikana käyttivät kaupungin julkisivuun valtavia summia, päädyttiin lukemattomia vanhoja kirkkoja peittämään koreilla barokkifasadeilla, kuin kirkko olisi halunnut piilotella vanhoja ja vaatimattomampia rakennuksiaan. Italian yhdistyttyä maan ikiaikaista menneisyyttä taas haluttiin tuoda esille, joskus uudemman kustannuksella. Keskiaikaisia kortteleita jyrättiin, osin, jotta niiden alta voitiin kaivaa raunioita ja osin, jotta Italian uutta loistoa julistavia rakennuksia voitiin rakentaa päälle. Ihannointi saavutti huippunsa fasistihallinnon aikana.

Nyt tilanne on täysin päinvastainen kuin 1500 vuotta sitten: taas miljoonakaupungiksi paisuneella Roomalla ei ole varaa olla suojelematta menneisyyttään, sillä keskiajalla alkanut matkaperinne on muuttunut ympärivuotiseksi turistien mereksi. Rooma elää menneisyydestään samalla kun se hukkuu sitä pällisteleviin ulkomaalaisiin, jotka saastuttavat, roskaavat ja nostavat asuntojen hintoja tavallisten roomalaisten ulottumattomiin. Colosseum, joka hylättiin keskiajalla maanjäristyksen jälkeen luonnon armoille, on Rooman ikoni. Uusimpia rakennuksia Rooman keskustassa ovat modernit museot.

Mutta Santa Maria in Cosmedinia ei ole hylätty. Useiden muodonmuutoksien läpi se on aina jatkanut toimintaansa. Kirkon alkuperää arvostetaan siinä määrin, että siellä pidetään kerran viikossa ortodoksinen messu. Roomassa ikivanha ja kauan sitten kuollut ovat rinnakkain kaikkialla ja onkin helppo unohtaa, että kuolleen kiven ja turistien meren takana on elävä kaupunki, joka on selvinnyt vaikeista ajoista muuttamalla muotoaan ja rakentamalla uutta vanhan rinnalle.

Kirjoittaja on historian opiskelija, joka osallistui tammikuussa 2019 järjestetylle kurssille Antiikin ja keskiajan perintö Villa Lantessa ja Roomassa. Kurssia rahoitti Jenny ja Antti Wihurin rahasto. Lisätietoja kurssista ja siihen liittyvistä blogiteksteistä: https://blogs.helsinki.fi/historia/2019/05/25/anu-lahtinen-opintomatkalla-ikuisessa-kaupungissa/

Jakov Gerchman: Opintomatka Ravennaan

Tein päiväretken Ravennaan Antiikin ja keskiajan perintö -kurssimatkan ohessa 13. tammikuuta 2019. Tuon antiikin aikoihin juurensa juontavan kaupungin menneisyys kiinnostaa minua, sillä se on ollut tärkeä Bysantin aikana, jonka historia kiehtoo minua. Ravenna oli Itä-Rooman Italian hallintoalueen pääkaupunki (584-751). Sen lisäksi, että vierailukohteeni on ollut Ravennan eksarkaatin hallintokeskuksena, on sieltä käsin hoidettu myös Länsi-Rooman (402-476) ja Itägoottien kuningaskunnan (493-540) asioita.

Matkustin Ravennaan Roomasta Bolognan kautta. Päästyäni paikan päälle etsin aluksi San Vitalen basilikan. Basilica di San Vitale on bysanttilaistyylinen vuonna 547 valmiiksi saatettu kirkko, jota koristavat monet vaikuttavat mosaiikit. Tunnetuimmat sen mosaiikeista esittävät Bysantin keisaria Justinianus I:stä ja häneen vaimoaan keisarinna Theodoraa. Justinianuksen vieressä seisovat muun muassa hänen tunnetuin kenraalinsa Belisarius ja Ravennan silloinen piispa.

Ravennan mosaiikkitaide kertoo Bysantin ajoista. Kuva: Jakov Gerchman

Mosaiikeissa on huomattavaa areiolaisvastaista symboliikkaa, mikä kuvastaa ”oikeaoppisen” Rooman ja areiolaiseten itägoottien välistä eroa. Areiolaiset eivät uskoneet Jeesuksen olevan samaa olemusta Jumalan kanssa, mutta San Vitalen koristelussa tämä yhteys on ilmeinen.

Kirkosta siirryin sen lähellä sijaitsevaan mausoleumiin, jonne on perimätiedon mukaan haudattu keisari Theodosius I:n tytär Galla Placidia. Sekin on koristeltu kauniilla mosaiikeilla ja erinäisillä sarkofageilla. Pienestä mausoleumista taivalsin hieman kauempana sijaitsevaan pieneen Battistero Neoniano -nimiseen kastekappeliin, jonka kattoa koristaa Johannes Kastajan suorittama Jeesuksen kaste. Kappelin vieressä sijaitseva Museo Arcivescovile e Capella di Sant’Andrea oli seuraava kohteeni – siellä esiteltiin erilaisia historiallisia esineitä sekä värikkäillä mosaiikeilla päällystettyä pientä kappelia.

Kuva: Jakov Gerchman

Lopuksi pääsin yhteislipulla vielä lyhyen etäisyyden päässä sijaitsevaan henkeäsalpaavan upeaan Sant’Apollinare Nuovo -kirkkoon, joka on rakennettu 500-luvun alussa eli itägoottien hallitessa kaupunkia. Sen mosaiikkiseinät, jotka kuvaavat pyhimyksiä, ovat pitkän pylväsrivin kannattelemia. Lisäksi takaseinässä riippuu pieni vanhaa keisari Justinianusta kuvaava mosaiikki.

Olen käynyt ”ikuisessa kaupungissa” jo neljästi. Tämä viikon mittainen kurssimatka tarjosi Ravennan matkan lisäksi paljon uutta, ja antiikin taloihin, kuten keisari Augustuksen kotiin, tutustuminen oli minulle mukava kokemus. Ravenna oli kuitenkin täysin erilainen – Roomassa oli tammikuussakin paljon turisteja etenkin esittelemääni kohteeseen verrattuna. Ravenna vaikutti puhtaasti italialaiselta kaupungilta.

Kirjoittaja on historian opiskelija, joka osallistui tammikuussa 2019 järjestetylle kurssille Antiikin ja keskiajan perintö Villa Lantessa ja Roomassa. Kurssia rahoitti Jenny ja Antti Wihurin rahasto. Lisätietoja kurssista ja siihen liittyvistä blogiteksteistä: https://blogs.helsinki.fi/historia/2019/05/25/anu-lahtinen-opintomatkalla-ikuisessa-kaupungissa/

Anu Lahtinen: Opintomatkalla ikuisessa kaupungissa

Suunnittele, aikatauluta, tarkista. Aikatauluta uudelleen, improvisoi. Odottele, tarkista, aikatauluta uudelleen, improvisoi. Improvisoi lisää. Tämäntapaisten vaiheiden kautta kulki tammikuussa 2019 kurssin Antiikin ja keskiajan perintö toteutus. Kyse oli kurssimatkasta Villa Lanteen, ikuiseen kaupunkiin sekä Vatikaaniin ja Ostiaan. Kurssivierailujen mittaan seminaarilaiset pitivät esittelyjä sekä erilaisia kohde-esittelyitä. He myös kuuntelivat luentoja ja osallistuvat sekä keskustelevaan seminaariosuuteen että arkisto- ja muistomerkkivierailuihin.

Viikon mittaisen kurssin tavoitteena oli voimistaa kiinnostusta antiikin ja keskiajan perintöä ja näiden aikakausien välistä jatkumoa kohtaan. Seminaari ”Rooman antiikin ja keskiajan perintö” perehdytti luennoin, retkin ja alustuksin opiskelijat Roomaan sekä sen historiaan ja merkitykseen eurooppalaiselle sivilisaatiolle. Kurssilla tuotiin esiin muun muassa Pohjolan ja Rooman välisiä yhteyksiä. Lisäksi kurssilaiset valitsivat itselleen tärkeitä vierailukohteita – joku teki päivämatkan Ravennaan, joku toinen taas kävi messussa kuuluisassa pyhiinvaelluskirkossa omalla ajallaan.

Näkymä Colosseumilta tammikuussa 2019.

Rooman kaltaisessa kaupungissa kaikkea ei voi yksinkertaisesti suunnitella valmiiksi. Ruuhkat, arkisten tarvikkeiden hankinnat tai odottamattomat aukioloaikojen muutokset voivat tehdä aikataulutoiveet tyhjiksi. Lippuja on voitu myydä kohteisiin, jotka todellisuudessa eivät ole auki lippujen voimassaolon aikana. Toisaalta yllättäen ohikulkijat houkutellaankin näyttelyyn tai kirkkoon, joka ei yleensä ole ollut lainkaan nähtävissä, ja tilaisuuteen on tartuttava.

Villa Lante on paikkana erityislaatuinen; sen pitkä historia ja upeat näkymät saavat tutkijan tuntemaan sekä pienuutta että tavatonta kiitollisuutta. Kerrankin pienen maan tieteentekijät ja opiskelijat saavat ihailla maailmaa aitiopaikalta ja tähyillä kuuluisia kohteita aamuruskosta auringonlaskuun.

Kurssisuoritukseen kuului lyhyt loppuraportti, joista on työstetty blogijulkaisuja sopiviin blogeihin kuten (Fenestra finnorum https://fenestrafinnorum.wordpress.com/), Villa Lanten ystävät (https://www.villalante.net/blogi2) sekä tämä Historian oma blogi (https://blogs.helsinki.fi/historia). Julkaistut blogitekstit linkitetään tähän lastuun sitä mukaa kun ne ilmestyvät. Blogilastut edustavat ja edistävät siten omalta osaltaan opintojen yleisiä tavoitteita kuten kirjallisen ilmaisun ja viestinnän kehittämistä digitaalisessa ympäristössä.

Kirjoittaja järjesti tammikuussa 2019 kurssin Antiikin ja keskiajan perintö Villa Lantessa Roomassa yhteistyössä dosentti Marja-Leena Hännisen kanssa. Matkakuluja rahoitti Jenny ja Antti Wihurin rahasto.

Anu Lahtinen: Historian digiloikka, havaintoja matkan varrelta

Historian maisteriohjelma sai vuosi sitten yliopiston digiloikka-rahoituksen, jonka tavoitteena oli kehittää ja päivittää historian opetuksen digiosaamista. Toimin hankkeen johtajana, pääosin käytännön selvitys- ja testaustyötä on tehnyt FT Kati Katajisto, jonka työ jatkuu vielä maaliskuun 2019 loppuun. Mitä tähän mennessä on tapahtunut?

Digiloikan tavoitteena on ollut selvittää laajasti sitä, miten voisimme integroida digiosaamista maisteriohjelman tutkintoon. Halusimme selvittää, mikä on lähtötilanne ja mitä voimme tehdä jatkossa, jotta digitoitujen lähteiden, digitaalisten oppimis- ja tutkimusalustojen sekä digitaalisen viestinnänja julkaisemisen keinot saataisiin mukaan opetukseen. Tavoite oli, että hankkeen päättyessä käytettävissä olisi mahdollisimman paljon ajantasaista tietoa, kokemusta ja ohjeita jatkon kannalta.

Niinpä Kati Katajisto ja muut kiinnostuneet ovat osallistuneet monenlaisiin digi-, data- ja peda-tilaisuuksiin, joista on kerrottu myös tässä blogissa. Myös blogi on osittain perustettu digiloikan raportointia ja seuraamista varten, vaikka tavoitteenamme on alusta alkaen ollut myös kertoa laajemmin tieteenalamme toiminnasta humanistisessa tiedekunnassa.

Digiloikka on tarjonnut runsaan mahdollisuuden tutustua erilaisiin teknisiin ongelmatilanteisiin ohjelmistojen saatavuudesta projektorien temppuilevuuteen (kuvassa). Mutta yrittänyttä ei laiteta.

Hankkeen piirissä on järjestetty kursseja, tapaamisia ja opetuskokeiluja. Keväällä 2018 ”Helsinki 1918” -twiittikurssilla haettiin tuntumaa digitaalisten aineistojen ja sosiaalisen median käyttöön historian opinnoissa. Kurssista uutisoitiin yliopiston sivuilla, ja se pääsi mukaan myös hiljattain ilmestyneeseen julkaisuun ”Sähköistyvä koulu”, (Riitta Suomisen artikkeli ”Millaista digikoulutusta opettajat tarvitsevat” ss. 176-179, https://www.suomentietokirjailijat.fi/medialle/julkaisut/sahkoistyva-koulu-2019.html).

Matkan varrella olemme päivittäneet kaikenlaisia perusohjeistuksia ja alustoja. Historian kursseille on nyt saatavissa oma moodle-pohja, ja seminaariopetuksessa käytettävä lähde- ja kirjallisuusohjeistus on päivitetty sekä kirjallisen että sähköisen viittaamisen osalta. Olemme testanneet ja kokeilleet erilaisia digitaalisia lähdealustoja. Graduntekijöiden suhdetta datanhallintaan on alustavasti kartoitettu. Ensi syksynä voimme toivottavasti testata joitakin uusia digitaalisia ratkaisuja peruskursseilla, ja muutamia erityiskurssejakin on tulossa.

Matkan varrella olemme tutustuneet monenlaisiin ratkaisuihin, joita eri tieteenaloilla ja oppiaineissa on tehty. Olemme myös törmänneet monenlaisiin ongelmiin. Voi olla, että tarjolla olisi kiinnostavia teknisiä ratkaisuja, opetukseen tai tutkimukseen, mutta ratkaisujen valmistumisen aikataulu ja rahoitus ovat epävarmoja. Historiassa olisi käytettävissä monenlaisia aineistoja ja uusia analyysikeinoja kuten koneavusteista tekstintulkintaa ja tiedonlouhintaa kehitellään, mutta saadaanko vastauksia, jotka hyödyttävät tutkimusta?

Välillä ongelmat ovat erittäin konkreettisia – tietyissä opetustilanteissa tarvittaisiin ATK-luokkaa, mutta oikean ohjelmiston ja laitteiden toimivuus on välillä vaikeaa varmistaa, eikä ATK-luokka ole ympäristönä (pöytä- ja konerivit, hankala sijainti) pedagogisen vuorovaikutuksen kannalta erityisen inspiroiva. Erilaiset opetus- ja ohjelmakokeilut ovatkin antaneet paljon tietoa siitä, mikä ylimalkaan on mahdollista tällä hetkellä ja millaisiin ratkaisuihin kannattaa palata ehkä viiden vuoden päästä, kun teknologia oikeasti on (toivottavasti) kehittynyt joustavammaksi.

Iso haaste on tiedon kulku – kuinka löytää oikeat tekniset, pedagogiset ja tieteelliset asiantuntijat digiosaamisen avuksi? Miten parhaiten saamme tiedotettua opettajille niistä mahdollisuuksista, joita hankkeessa on kehitelty? Hankkeen aikana on kuitenkin luotu yhteyksiä, joista toivottavasti on jatkossakin molemminpuolista iloa.

Yksi aivan ilmeinen seikka on syytä todeta yhä uudestaan. Digitaalinen osaaminen on ja sen täytyy olla tiiviisti yhteydessä tieteenalan kenttään. ”Historian digiloikka” ei ole irrallinen palikka, joka helposti liitetään mukaan tai jätetään pois. Digitaalisten aineistojen rinnalla täytyy kuljettaa tietoa aikaisempien ja syntyvien paperisten ja esineellisten aineistojen luonteesta.

Digitaalisten opetusvälineiden rinnalla täytyy olla myös opettajien, opiskelijoiden ja teknisen tai pedagogisen tuen kasvokkainen yhteistyö. Ja sekä digitaalisen että analogisen opetuksen on pysyttävä yhteydessä tieteenalan tutkimukseen ja asiantuntemukseen. Silloin pysyy myös fokus itse tieteenalan ytimessä: historian asiantuntemuksessa ja tutkimuksessa.

Kirjoittaja, joka toimii Suomen ja Pohjoismaiden historian professorina, on vetänyt historian maisteriohjelman digiloikkaa.

Maiju Wuokko: Sana vuodenvaihteeksi: historiantutkimuksen tila ja tulevaisuudennäkymät

Miltä näyttävät historiantutkimuksen tila ja tulevaisuudennäkymät vuoden 2018 päättyessä? Kenellä professoreistamme on eniten knoppitietoa alun perin Turun Akatemiaan perustetusta historian oppituolista? Montako toistoa tarvitaan perinteen muodostumiseen?

Muun muassa näihin kysymyksiin saatiin vastauksia historioitsijapaneelissa, joka pidettiin historiantutkimuksen johdantokurssilla 15.11.2018. Panelisteina olivat yrityshistorian professori Niklas Jensen-Eriksen, Euroopan historian professori Laura Kolbe, keskiajan historian apulaisprofessori Samu Niskanen sekä yleisen ja aatehistorian professori Markku Peltonen. Puheenjohtajana (ja väliin huutelijana) toimi Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Anu Lahtinen. Vuosi sitten antoisaksi havaittu keskustelu järjestettiin tänä syksynä toistamiseen. Sen katsottiin antavan oikeutuksen käyttää ilmausta ”jo perinteeksi muodostunut historioitsijapaneeli”.

Historioitsijapaneelissa istuivat professorit Laura Kolbe, Niklas Jensen-Eriksen ja Markku Peltonen sekä apulaisprofessori Samu Niskanen. Kuva: Maiju Wuokko.

Yksiselitteisimmän vastauksen paneelikeskustelu tarjosi siis kysymykseen perinteen muodostumisesta: arvovaltaisen raatimme mielestä jo kaksi toistokertaa voi riittää. Alamme oppituoliin liittyvässä knoppitietonokittelussa selkeää voittajaa ei löytynyt, vaan kisa päättyi tasapeliin panelistien välillä. Entä mitä mieltä panelistit olivat tieteenalamme nykytilasta?

Muodit vaihtuvat, mutta historiantutkimuksessa on myös paljon pysyvää

2020-luvun taitteen historiantutkimuksen trendejä ovat paneelikeskustelun perusteella globaalit näkökulmat sekä transnationaalit kytkökset ja virtaukset. Lisäksi pinnalla ovat muun muassa emootiot ja ekologisuus: esimerkiksi keskiajan tutkijat pyrkivät tarkastelemaan tunnehistoriaa ja yrityshistorioitsijat kestävää kehitystä, vihreää bisnestä ja yritysten viherpesua. Muodikasta on myös erilaisten digitaalisten menetelmien ja apuvälineiden hyödyntäminen.

Panelistit muistuttivat, että vanhat alat ja aiheet ovat historiantutkimuksessa aina muodissa. ”Vanhat” ja ”uudet” aiheet kulkevat aina käsi kädessä, eivätkä ole toisiaan poissulkevia. Mitään aihetta ei historiassa voida tutkia loppuun, koska historiantutkimus ei ole aukkojen peittämistä. Historiantutkijat tekevät uusia, arvokkaita tulkintoja yhtä lailla uusista kuin vanhoista aiheista, eikä uutuudella sinällään ole itseisarvoa. Voi päinvastoin olla, että aiemman tutkimuksen sivuuttama aihe ei yksinkertaisesti ole tärkeä – tai sitä ei ole mahdollista historiantutkimuksen keinoin lähestyä.

Trendiaiheisiin tai -menetelmiin tarttumista ei paneelin perusteella kannata arastella. Tärkeintä on huolehtia siitä, että pohjatyö tulee tehdyksi kunnolla. Silloin tutkimus ei perustaltaan vanhene, vaikka näkökulma tai lähestymistapa menisikin muodista. Huolellinen, perusteellinen lähdetyöskentely kestää aikaa siitäkin huolimatta, että käytetty tulkintakehikko vaikuttaisi muodin laannuttua vanhentuneelta.

Trendikkyys tarkoittaa myös kiinnostavuutta nykyhetkessä. Se on siis varsin luonteva osa historiantutkimusta – nouseehan tutkimuksemme aina nykytilanteesta, sen tarpeista ja kiinnostuksen kohteista. Paneelikeskustelussa korostui historian ilmeinen yhteiskunnallinen merkitys. Historiantutkijoita tarvitaan tarjoamaan ajallista perspektiiviä ja valottamaan niitä pitkiä historiallisia juuria, joita nykyhetken ”uusilla ja ihmeellisillä” ilmiöillä aina on.

Yksilöt ja yhteisöt kuljettavat mukanaan monenlaisia tarinoita

Useimmat tämän hetken näennäiset itsestäänselvyydet ja ikiaikaisuudet ovat tosiasiassa keksittyjä luomuksia. Historiantutkijoiden tehtävänä on purkaa ja selittää näitä kertomuksia. Miten ja milloin tarinat ovat syntyneet? Kuka niitä on luonut, kenelle niitä on kerrottu, ja kuka niitä on uusintanut?

Merkkivuodet, kuten viime vuonna juhlittu Suomi100, tekevät yhteisölliset tarinat erityisen näkyviksi. Historiantutkijoille tasavuosijuhlat ovat hyödyllisiä: erityisesti silloin meitä tarvitaan selittämään ilmiöitä ja taustoittamaan menneisyyden tapahtumia. Merkkivuodet kiinnostavat historiantutkijaa myös itsessään, koska juhlinta ja sen muodot kertovat paljon siitä, mitä menneisyydestä halutaan nostaa juhlittavaksi. Ja kääntäen: Mitä tai ketä ei pidetä muistamisen arvoisina?

Välillä historiantutkijat joutuvat juhlahumun vastapainoksi kertomaan ikäviä asioita menneisyydestä. Menneisyys ei ole ollut ongelmatonta saati siistiä, eikä ennen kaikki todellakaan ollut paremmin. Historiantutkijan on tehtävä tiettäväksi myös ”tuskallisen tiedon hyödyllisyyttä”.

Panelistimme löysivät historiantutkimukselle monia akateemisesti ja yleisemmin yhteiskunnallisesti relevantteja tehtäviä. Samalla he halusivat muistuttaa, että menneisyyden rakastaminen on riittävä syy tutkia historiaa. Aina ei tarvitse kontribuoida nykykeskusteluun. Itsearvoisen tärkeä osa historiantutkimusta on myös silkka antikvaarinen puuhastelu ja nysvääminen.

Entä miltä näyttävät historiantutkimuksen tulevaisuudennäkymät?

Paneelikeskustelussa painottui historiantutkimuksen yhtä aikaa perinteikäs mutta alati uudistuva luonne. Pitkä traditio ei merkitse pysähtyneisyyttä, vaan uudet sukupolvet tekevät asiat aina vähän eri tavoin kuin edelliset.

Paneelikeskustelun viimeinen sana onkin lopulta opiskelijoillamme. Mikä mahtaa olla in ja pop tulevassa historiantutkimuksessa? Sen päätätte te, arvoisa historiaa opiskeleva nuoriso!

Kirjoittaja on FT ja historiantutkija, joka toimii vuoden 2019 loppuun saakka yrityshistorian yliopistonlehtorina.

Anu Lahtinen: Eurooppa tieteen aiheena ja tiedepolitiikassa

Oletteko joskus katsoneet tieteellisen EU-yhteistyön hakemuslomakkeita? Ne saattavat olla aika tyrmääviä sekä tavoitteiden että sivumäärien osalta. Jos haluaa hakea rahoitusta tutkimushankkeelle, opiskelijavaihtoon tai verkostoitumiseen, on syytä varata paljon aikaa ja kahvia; ja lisäksi on hyvä kysyä apuja byrokratian asiantuntijoilta. Usein on myös hyvä koettaa järjestää valmistelevia tapaamisia. (Jossain vaiheessa voi tietysti herätä kysymys, onko mahdollisesti saatava rahoitus kaiken valmisteluvaivan arvoinen, mutta se on toinen juttu.)

Osallistuin lokakuussa 2018 erään ERASMUS-hankkeen (Euroopan unionin vaihto-ohjelman) ideointiin ja suunnitteluun. Paikalla oli osanottajia noin kymmenestä yliopistosta, ja keskustelun aiheena se, miten historiaa opetetaan ja historiallista tietoa jaetaan. ”You have so many problems with language and concepts; which is fascinating”, tuumi Unkarin edustaja kansainvälisestä historian opetuksesta.

Pyöräilymaan yliopiston yhteistyölahja: pyörän kello.

 

Historian opinnot tieteellisenä, EU poliittisena hankkeena

EU-rahoituksissa yksi ongelma on, että niiden hakuohjeet esittävät jo kovia odotuksia tuloksista. Enkä tarkoita vain sitä, että rahoittaja odottaa yhtaikaisesti ilmaisia ja tuottoisia sovelluksia ja innovaatioita, siis hyviä tuloksia vähällä sijoituksella. Kyse on myös siitä, että rahoitettujen hankkeiden odotetaan esimerkiksi rakentavan ymmärrystä Euroopan yhteisestä historiasta. Historioitsija ei voi kuitenkaan tuosta vaan tarjota helppoa menestystarinaa vaan saattaa päätyä toteamaan, että yhteistä säveltä ei aina löydy. Muutenkin liian siloteltu, päämäärähakuinen historian esitys pikemminkin etäännyttää sekä historiasta että EU:sta.

Yksi ristiriitainen piirre tämänkertaisessa kokouksessa oli se, että Britannian EU-ero kummitteli yhteistyösuunnitelmien taustalla. Britannian edustaja pohti, onko hänellä enää osaa ja arpaa hankkeessa kevään 2019 jälkeen. Jotkut maat olivat jo selvästi suunnittelemassa, miten houkuttelevat itselleen maksavat opiskelijat, jotka ennen Brexitiä ovat menneet Britanniaan. Kansainvälinen opetus on edelleen voittopuolisesti englanniksi, eikä Brexit tätä näytä muuttavan.

Erasmus-tapaamisessa oli aistittavissa toive mannereurooppalaisen historiakerronnan noususta: halu kertoa Euroopan historiasta eri maiden historiaa korostaen ja Britannian ja USA:n roolia karsien. Tähän liittyy erilaisia poliittisia ja kansallisia intressejä, mutta monien opettajien aito kokemus oli, että kansainvälisillä historiakursseilla käytetään paljon angloamerikkalaisia oppikirjoja, joissa korostuu Britannian ja USA:n näkökulma. Varsinkin uudessa historiallisessa tilanteessa, post-Brexitin häämöttäessä, kaivattiin uusia teoksia. Samalla tosin todettiin, että on myös jo olemassa joitakin EU:n rahoittamia oppikirjoja, jotka eivät ole tavoittaneet yleisöään.

Oma lukunsa on joka tapauksessa, kenen historiaa mahdollisissa yhteisissä oppikirjoissa kirjoitettaisiin. Miten eri kansallisuudet, yhteiskuntaryhmät ja alueet voitaisiin kuvata kunnioittavasti ja kiinnostavasti? Entä miten huomioida sukupuolihistorian ja ympäristöhistorian näkökulmat?

Utrechtin historiallista keskustaa.Moniäänisen eurooppalaisen historian puolesta eriarvoisuutta vastaan

Keskustelimme myös eurooppalaisten opiskelijoiden eriarvoisuudesta. Joissakin Euroopan maissa yläluokkaisten perheiden lapset, joilla on parempi englannintaito, osallistuvat paitsi ulkomaanvaihtoon myös omassa yliopistossaan kansainvälisille ja englanninkielisille kursseille, mutta alempien yhteiskuntaryhmien lapsilla ei ole kylliksi kielitaitoa englanninkielisten kokonaisuuksien suorittamiseen. Englannin- ja kotimaankielisten kurssien osanottajat siis tulevat eri yhteiskuntaryhmistä eivätkä välttämättä kohtaa opinnoissa.

Suomessakin perhetausta ja varallisuus vaikuttavat opiskelijoiden mahdollisuuksiin – oman yliopiston kansainväliselle kurssille tulo ei liene englannin kielen perustaidoista kiinni, mutta vaihtoon lähteminen voi tyssätä rahoitusvaikeuksiin, vaihtostipendeistä huolimatta. Ja monissa maissa perhevelvoitteet tai työ rajoittavat opiskelijoiden osallistumista ERASMUS-tyyppiseen kokonaisia lukukausia kestävään opiskelijavaihtoon. Pohdimmekin sitä, miten voisimme parantaa eri taustoista tulevien opiskelijoiden mahdollisuuksia saada kansainvälisiä historian opiskelukokemuksia. Intensiiviset kesäkoulut voisivat olla tähän yksi mahdollisuus.

Keskustelussa vaihdettiin kokemuksia erilaisista aikaisemmista EU:n rahoittamista hankkeista ja ylimalkaan eurooppalaisesta yhteistyöstä. Kuten olen aiemminkin todennut (ks. esim. Unelma eurooppalaisesta historioitsijayhteisöstä) hankkeiden tavoitteet ja ruohonjuuritason realiteetit eivät mitenkään itsestäänselvästi kohtaa. Neljännesvuosisadan yhteistyökokemus on kuitenkin tuottanut myös myönteisiä yhteistyöverkostoja ja hankkeita. Todellisuuden eurooppalaiset kontaktit eivät ole ehkä yhtä suureellisia kuin EU-ohjelmien tavoitesanoissa kuvataan, mutta ne ovat hyvin todellisia henkilökohtaisten suhteiden ja yhteisten mielenkiinnonkohteiden kohtaamisia.

”Sol iustitie illustra nos” – Utrechtin yliopiston tunnuslause.

Eurooppa, meille ja muille

Unkarilainen professori totesi, että Euroopan ulkopuolelta tulleiden opiskelijoiden mielestä eurooppalainen sivistysyliopiston perinne on vaikuttava, kunhan ensimmäinen kulttuurishokki on ohi. Ulkopuolelta tulleiden innostus muistutti siitä, että kaikista ristiriidoista huolimatta eurooppalainen yliopistosivistys edustaa perintöä, jota kannattaa pitää yllä. Samalla paikallisen variaation tunnistaminen on tärkeää. Kuten tapaamisessa pohdittiin, ”eurooppalainen identiteetti on verkostojen luoma identiteetti, olipa kyse rautatieyhteyksistä tai oppineista”.

Keskustelusta tuli mieleeni Ying-chang Chuangin & Arthur P. Wolfin artikkeli: ”The European marriage pattern in perspective, or, what if Hajnal had been Chinese?” (Marriage and the family in Eurasia, Amsterdam 2005). Artikkelissa pohdittiin, että jos eurooppalaisia perhemalleja ja alueellisia eroja luokitellut perhehistorioitsija Hajnal olisi ollut kiinalainen (ts. ensin tutustunut Kiinan perhestrategioihin ja siitä näkökulmasta alkanut tutkia Eurooppaa), hän ei olisi niinkään ihmetellyt perhemalleja kuin eurooppalaisten nuorten hämmentävän laajoja mahdollisuuksia vaikuttaa puolison valintaan ja avioliittoonsa (toki kulloisenkin aikakauden ja kulttuurin rajoissa).

Variaation ja valinnanmahdollisuuden elementit tuntuvat olevan osa Euroopan alueen historiaa. Tällaisia piirteitä ei voi pitää mitenkään yksinomaan eurooppalaisina, ja muilla alueilla on omat piirteensä, jotka inspiroivat vastavuoroisesti. Opettajien kokemukset ruohonjuuritasolla puhuivat kuitenkin sen puolesta, että voimme nostaa esiin Euroopan yhteiskuntia läpäiseviä piirteitä, joiden historia on tutustumisen, tutkimisen ja opettamisen väärti.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori (ma.), joka osallistui ERASMUS-yhteistyötapaamiseen Utrechtin yliopistossa Alankomaissa 3.-5.10.2018. Hän on aiemmin kirjoittanut EU-hankkeista esim. Ennen ja nyt –julkaisussa http://www.ennenjanyt.net/2007/09/unelma-eurooppalaisesta-historioitsijayhteisosta-substanssi-ja-instituutio/

Utrechtin humanististen tieteiden kirjasto.

Kati Katajisto: Digiopetus – yhteistyöstä voimaa

Suomen Historiallisen Seuran digijaosto ja Helsingin yliopiston historia-aineiden digiloikka -projekti järjestivät maanantaina 20.8.2018 Helsingissä seminaarin, jossa esiteltiin ja pohdittiin historian digiopetuksen nykyistä tilannetta eri yliopistoissa. Tilaisuuden avasi akatemiaprofessori Hannu Salmi esittelemällä SHS:n digijaoston toimintaa. Jaoston tavoitteena on tehdä ns. digihistoriaa paremmin tunnetuksi ja nostattaa siihen liittyvää keskustelua.

Salmi totesi, että on syytä miettiä historiantutkijoiden digitaalisia työkaluja, työkalupakkia, ja sitä miten metodologinen opetus järjestetään. Näitä kannattaa miettiä yhteistyön kautta, siten kaikki hyötyvät. Digiopetukseen liittyy paljon haasteita ja kysymyksiä lähtien aineistojen tallennuksesta, opetushenkilökunnan koulutuksesta aina monitieteisen yhteistyön vaikutuksiin saakka. Kuten Salmi kuitenkin muistutti – ja kuten muissakin puheenvuoroissa tuli esiin – digiopetuksessa kyse ei ole täysin uudesta asiasta.

Hannu Salmen jälkeen Tapio Onnela (Turun yliopisto) palauttikin mieliin, että Agricola-verkko (www.agricolaverkko.fi) perustettiin jo vuonna 1996, ja vuosituhannen alussa Suomen virtuaaliyliopistossa kehitettiin aktiivisesti suomalaista historian verkkokurssitarjontaa. Nykyään laajentunut Agricola, Suomen humanistiverkko, mahdollistaa muun muassa verkko-opetuksen tarjonnan ja hallinnoinnin kansallisella (ja kansainvälisellä) tasolla. Tiedot ajankohtaisista kursseista löytyvät osoitteesta https://verkko-opetus.utu.fi/

Turun yliopiston opetustarjontaan sisältyy kurssi Johdatus digitaalisiin ihmistieteisiin, joka on pakollinen kaikille historia-aineiden opiskelijoille. Keskustelussa väläyteltiin ajatusta, että kyseinen kurssi voisi olla ns. pohjakurssi kaikissa yliopistoissa digihistorian osalta. Nyt opetus vaihtelee yliopistoittain. Eräs tendenssi on, että kvantitatiivista analyysia on pyritty palauttamaan opetusohjelmaan. Oulun yliopiston puheenvuoron pitänyt dosentti Kaisa Vehkalahti totesi, että Oulussa on päädytty palauttamaan tilastolliset menetelmät pakolliseksi osaksi opintoja. Sen ohella Oulusta löytyy digitaaliset ihmistieteet -kurssi, jonka sisältö löytyy verkosta (http://www.oulu.fi/historia/node/49864).

Tampereen yliopistoa tilaisuudessa edustivat Mervi Kaarninen, Jarmo Peltola ja Jouni Keskinen. He kertoivat lyhyesti ns. Viljo Rasilan perinnöstä eli varhaisista tietokoneavusteisista tutkimushankkeista Tampereella. Parhaillaankin käynnissä oli erilaisia digihistoriallisia projekteja kuten väestöhistoriallinen HoPES -tutkimus (https://research.uta.fi/hopes/jarmo-peltolan-tutkimusprojektit/). Puheenvuorossa ehdotettiin, että historia-alan yksiköt järjestäisivät vuotuisen yhteistapaamisen, jossa päivitettäisiin digiopetuksen tilannetta. Keskustelussa ajatusta pidettiin hyvänä, ja tällaiseksi tapaamisfoorumiksi katsottiin sopivan Historiantutkimuksen päivät, jossa voisi järjestää säännöllisesti session digihistorian ”uusista tuulista ja parhaimmista käytännöistä”.

Professori Anu Lahtinen kertoi Helsingin yliopiston historia-aineiden digiloikka-projektista sekä esitti joukon kysymyksiä, jotka ovat ajankohtaisia niin historian kuin erityisesti digihistorian opetuksen näkökulmasta ja joita olisi hyvä kollektiivisesti pohtia. Miten ottaa digitaalisuus holistisesti käyttöön opetuksessa? Ja miten suunnata rajalliset resurssit ja saada hajallaan olevat tiedot ja taidot parhaiten käyttöön?

Yleiskeskustelun alustanut Mila Oiva (Turun yliopisto) totesi, että digital roadshow (https://digihistfinlandroadmapblog.wordpress.com/) oli osoittanut, että monet ovat kiinnostuneita digitaalisten työkalujen käytöstä, mutta omalta yliopistolta ei koeta saatavan tukea, eikä välttämättä edes löydetä oman yliopiston sisältä digitutkijoita, vaikka Suomessa olisi paljon alan syvällistä osaamista. Itä-Suomen yliopistoa edustanut Kimmo Katajala kuvasikin, miten geoinformatiikka on nimenomaan heidän yliopistonsa vahvuus. ArcGIS-paikkatieto-ohjelmaa koskevat kurssit eivät kuitenkaan ole pakollisia historianopiskelijoille.

Professori Jari Ojala ja apulaisprofessori Antero Holmila Jyväskylän yliopistosta taas katsoivat, ettei entinen aineisto-osaaminen enää riitä yhä enemmän digitaalistuvassa maailmassa. Aineistojen osuus tutkimuksessa korostuu entisestään, ja lisäksi uusi arkistolaki sekä tietosuoja-asetus ja tiedonhallintalaki asettavat omat haasteensa tutkimuksen tekemiselle. Joten on varsin selvää, että yliopistojen välistä yhteistyötä tulisi toteuttaa aina digiopetuksesta lähtien, jotta suomalaiset pysyisivät kansainvälisesti korkealla tasolla data-aineistojen hallinnassa ja digityökalujen käytössä ja siten myös tutkimuksessa.

Kaikista osallistujien puheenvuoroista päätellen yhteistyötä kaivataan, ja nyt on vain haettava yhteistyön käytännön muodot, joiden löytämiseksi yliopistojen erilaiset institutionaaliset rakenteet muun muassa tohtorikoulutettavien osalta vaativat sopivien väylien etsimistä. Asiasta kiinnostuneiden kannattaa seurata Agricola-verkkoa ja Historiantutkimuksen päivien (Hitu) ohjelmailmoituksia!

Kati Katajisto & Anu Lahtinen

Kati Katajisto: Voyant – kokeilemisen arvoinen DH-työkalu

Digital humanities -työkalut kehittyvät koko ajan, mutta käytännössä niiden soveltaminen tutkimukseen on usein varsin aikaa vievää, sillä harva työkalu soveltuu sellaisenaan tutkimukseen. Useissa tapauksissa vaaditaan koodaustaitoja, jotta tutkimusdata ja työkalu saadaan muokattua tutkimuksen kysymyksenasetteluun soveltuvaksi. Jos aikasi tai mielenkiintosi eivät riitä syvempään perehtymiseen, mutta haluaisit kuitenkin kokeilla jotain uutta tutkimusaineistoosi, niin suosittelen Voyantia.

Voyant on web-pohjainen tekstianalyysi-sovellus, jolla on erittäin helppo päästä alkuun. Mene Voyantin sivulle osoitteeseen https://voyant-tools.org/ ja lisää tekstisi etusivun Add Texts –laatikkoon. Valitse Reveal ja ’dadaa’, edessäsi on Cirruksen muodostama sanapilvi lisäämästäsi aineistosta. Sivun keskellä on Reader, jossa lisäämäsi teksti näkyy kokonaisuudessaan. Valitsemalla sanapilvestä tietyn sanan (klikkaamalla sitä), näet Readerissä ne keltaisella. Sivuston oikeasta yläkulmasta voit valita lisää työkaluja ja oikealla alhaalla taas näkyy sanojen konteksti. Nyt ei kuitenkaan mennä syvemmälle näihin, vaan luodaan katse Cirrukseen.

Cirruksen sanapilvi paljastaa aineistossa kaikkein useimmiten käytetyt sanat, ja sen alapuolella olevassa tekstissä luetellaan lisäksi liittämäsi tekstiaineiston käytetyimmät sanat ja niiden lukumäärät. Jos sanapilvessä on häiritsevän paljon sanoja, joilla ei ole merkitystä analyysin kannalta (kuten esimerkiksi: että, ja, sekä, jos), niin valitse Cirruksen tehtäväpalkista Define options for this tool ja sieltä Edit list. Sen jälkeen lisää listaan, jokaiselle eri riville, sana (stop word), jonka et halua näkyvän sanapilvessä, ja tallenna (Save) ja varmista (Confirm).

Mitä sanapilvi sitten kertoo? Aineistonsa hyvin tuntevalle tutkijalle ei välttämättä mitään uutta, hän saa ennemminkin vain varmistuksen sille, että hän on löytänyt aineistoistaan keskeisimmät asiat. Varsinkin jos tutkimuksen tekstiaineisto on erittäin laaja, on tällainen ns. tarkistus varmastikin useimmille tutkijoille mukava varmistus. Sen sijaan sellaisissa aineistoissa, jotka ovat tutkijalle käytännössä mahdottomia käydä läpi niiden laajuuden vuoksi kuten Hillary Clintonin yli 30 000 sähköpostia (kts. https://www.historians.org/publications-and-directories/perspectives-on-history/summer-2018/digging-through-the-hillary-clinton-email-archive-using-voyant-tools-in-the-classroom), tarjoaa Voyant oivan mahdollisuuden kahlata aineistoa läpi.

Voyant on siis hyvä työkalu, kun tutkija haluaa käydä tekstiaineistoa läpi. Cirruksen avulla onnistuu ns. distant reading, jolloin tutkija voi löytää tietokoneen avulla laajasta aineistosta sanat ja kohdat, johon kohdistaa perinteinen ihmisen suorittama ns. close reading.

FT Kati Katajisto