Anu Lahtinen: Tiedettä yhteisössä

Kulttuurihistorioitsija, dosentti Maarit Leskelä-Kärki julkaisi viime vuonna teoksen Toisten elämät (Avain 2017), jossa hän käsittelee elämäkertakirjoittamisen keskeisiä tavoitteita ja hasteita.  Leskelä-Kärki pohtii (s. 7): ”Kenestä kukaan ei kirjoita, se ei ole täällä … Kenestä kukaan ei kerro, se unohtuu … kerrottuna puheena tai tekstinä, siten me olemme täällä.”

Leskelä-Kärki viittaa erityisesti elämäkertakirjoittamiseen ja siihen, miten eläneiden yksilöiden elämää muistetaan elämäkerroissa, julkaisuissa tai elokuvissa. Muistaminen ja kertominen on myös tärkeä osa tiedeyhteisön toimintaa. Jos tutkimukseen ei viitata, se unohtuu. Jos kollegan työtä ei oteta huomioon, sen merkitys heikkenee.

Teoksessa Historiantutkijan etiikka (Gaudeamus 2017, toim. Lidman – Koskivirta – Eilola, s. 137) professori Petri Karonen pohtii tutkijaan viittaamisen etiikkaa: ”Aikaisemman tutkimuksen systemaattinen huomioonottaminen on arvostuksen osoittamista myös tutkijan tekemälle työlle.”

Joillakin tieteenaloilla viittausmäärät ovat tärkeä tapa mitata tutkijan työn merkitystä. Ennen kaikkea kyse on silti siitä, että tiedettä edistetään keskustellen. Kun tieteen resurssit ovat aina rajalliset ja urat pätkittäisiä, on sitäkin tärkeämpää muistaa kiittää ja arvostaa sitä työtä, jota kovassa paineessa tehdään.

Olin todella ilahtunut, kun silmiini osui historian johdantokurssilta seuraava portfoliokommentti, jota luvalla lainaan:

Historiantutkimus vaikuttaa erittäin yhteisölliseltä alalta, tutkijat tuntevat toisiaan ja kommentoivat toistensa tutkimuksia, pitävät yhteisiä seminaareja ja ovat kaikki kiinnostuneita omasta alastaan ja sen ”hyvinvoinnista”. Tämän huomaa myös opiskelijana, kun yliopiston henkilökunta selkeästi välittää opiskelijoiden opintojen etenemisestä. (fil. yo Juuso Jääskeläinen)

Tiedettä tehdään, opetetaan ja opiskellaan yhteisöissä, ja toisten huomioonottaminen kuuluu sekä päivittäiseen kanssakäymiseen että tieteelliseen kirjoittamiseen.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori ja Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittaja, joka pohti muistamisen haasteita myös HAikin pääkirjoituksessa 1/2018.

Anu Lahtinen: Vuoden 1918 twiitit

Helsingin yliopisto on myöntänyt historian yksikölle rahoituksen opetuksen digiloikkaan, jonka avulla päivitetään historian opetusta. Ensisijaisesti tarkastelussa on tutkinnon kokonaisuus: millaisia tietoja opintojen eri vaiheissa tarvitaam digitaalisista lähteistä, digitaalisesta historiantutkimuksesta ja digitaalisista menetelmistä?

Digiloikkaan kuuluu myös opetuskokeiluja, joissa painottuvat vuoroin aineistot, vuoroin menetelmät. Keväällä 2018 historiassa on meneillään kurssi #Helsinki1918, joka huipentuu twiitteihin Helsingin sadan vuoden takaisesta historiasta.

Opiskelijat ovat osallistuneet luennoille, tutustuneet arkistoihin ja hahmotelleet omia teemojaan. Kurssilla on käsitelty erilaisia sähköisiä aineistoja kuten Kansalliskirjaston sanomalehtiarkistoa ja helsinkikuvia.fi -kokoelmia. Kokoamiensa tietojen pohjalta opiskelijat twiittaavat 12.4.-27.4.2018 erilaisista teemoista, jotka liittyvät Helsingin historiaan vuonna 1918.

Vastaavan tapaisia kursseja on järjestetty kouluopetuksessa, ja esimerkiksi @Ylehistoria on koordinoinut twiittikampanjoita muun muassa talvisodasta (#sota39) ja kieltolaista (#kieltolaki). Tällä hetkellä monet muutkin tahot twiittaavat vuoden 1918 tapahtumista, mutta yliopisto-opetuksessa kokeilu on varsin uutta.

Kyse ei tietenkään ole siitä, että kaikki opiskelu suoritettaisiin twiitein, vaan sen kokeilemisesta, miten lyhyeen tekstiin voi mahduttaa asiallista tietoa menneisyydestä. Twiittien kautta voidaan käsitellä monenlaisia historiallisen tiedon, tiedeviestinnän ja tutkijan vastuun kysymyksiä. Myös sosiaalisen median käytöstä ja lainalaisuuksista on keskusteltu ja haettu neuvoja muun muassa yliopiston opetusteknologian ja aktiivisten twiittaajien suunnalta.

#Helsinki1918-kurssin ohjaajatili on osoitteessa https://twitter.com/Helsinki1918 ja sen kautta löytää myös opiskelijoiden ja muiden vuodesta 1918 twiittavien toimijoiden tilejä.

Huhtikuun alussa kurssilaiset kävelivät Helsingin keskustassa aihepiirin asiantuntijan, dosentti Samu Nyströmin johdolla. Nyström toi esiin kaupungin monikerroksisen historian ja hyvin äärimmäisten maailmojen rinnakkaisuuden, nälän, pelon ja satunnaisen yltäkylläisyyden saarekkeet. Kävelyn lopuksi hän korosti sitä, että Helsinkin vuoden 1918 tapahtumissa oli mukana satojatuhansia yksilöitä, jotka tekivät vajavaisen tiedon perusteella kauaskantoisia ratkaisuja.

Kuten Nyström totesi, kurssilaisten twiitit voivat olla osaltaan mukana kertomassa tämän menneisyyden moninaisuudesta, lukemattomista eri näkökulmista, joita menneisyyteen voi löytää.

Twiittaus alkaa 12.4. ja mukana on niin on niin valkoisia ja punaisia kuin sivustakatsojiakin, aikuisten ja lasten näkökulmaa, tiettyjen rakennusten ja ilmiöiden kehitysvaiheita.  Kurssin ohjaajatili #Helsinki1918-kurssi @helsinki1918a on seurattavissa osoitteessa https://twitter.com/helsinki1918a, ja kullakin opiskelijalla on oma twitter-tili, joka on avattu kurssia varten.

Tervetuloa seuraamaan!

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori, historian digiloikan toimija, aktiivinen twiittaaja (@anulah) sekä yksi #Helsinki1918-kurssin vetäjistä. Kurssilaisten lisäksi parhaillaan vuoden 1918 tapahtumia käsittelee myös mm. historian dosentti Samu Nyströmin ylläpitämä twitter-tili https://twitter.com/Helsinki1918

Jutta Riepula: Hedy Lamarr – aikansa Marilyn vai Marie Curie?

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Jutta Riepula.

Näyttelijätär Hedy Lamarr (1914-2000) on tunnettu paitsi kauniista kasvoistaan (”The Most Beautiful Woman In Films”), myös saavutuksistaan teknologian saralla.

Hedy Lamarr elokuvassa ”The Heavenly Body”. MGM, 1944. Wikimedia Commons.

Itävaltalaissyntyisen Hedwig Kieslerin uran muistettavin rooli oli tsekkiläisessä eroottissävytteisessä menestyselokuvassa Hurmio (1933). Nuoren Evan osa toi Lamarrille mainetta ja vahvoja naisrooleja, mutta samalla lokeroi tämän kapeaan naistyyppiin, jollaiselle ei tuon ajan Hollywoodissa ollut pitkäaikaista kysyntää.

Filmi- ja tv-uran jälkeen otsikoihin alkoivat nousta erilaiset kohut tähden yksityiselämässä, ja 1970-luvulle tultaessa tämän julkisuuskuvaa leimasivat oikeusjutut, myymälävarkaudet, avioerot, riidat omaelämäkerrasta sekä epäonniset kauneusleikkaukset. Lamarr kuoli lopulta Floridassa sokeutuneena ja kotiinsa sulkeutuneena.

Lamarr työskenteli koko elämänsä keksintöjen parissa. Niistä merkittävin oli säveltäjä George Antheilin kanssa kehitelty taajuusvaihteluun perustuva salausjärjestelmä. Keksintö ei päätynyt alkuperäiseen tarkoitukseensa armeijan käyttöön, mutta osoittautui myöhemmin menestykseksi, ja onkin pitkälti perustana nykyiselle matkapuhelinteknologialle sekä langattomalle verkolle.

Aikanaan keksintöä ei juuri noteerattu, ja tähti pysyi henkilökuvansa vankina. Lehdistö kyllä saattoi ihmetellä naisen tapaa hämmentää kuvausryhmää vaikkapa siteeraamalla Goethea ottojen välissä, mutta vasta seuraavat sukupolvet nostivat esiin tämän saavutukset keksijänä. Onkin mielenkiintoista, kuinka näyttelijätär ikääntyessään muuttui julkisessa keskustelussa seksikkäästä seireenistä säälin ja ivan kohteeksi, ja kuolemansa jälkeen väärinymmärretyksi älyköksi.

Hedy Lamarr edustaa ongelmallisen ja kahtiajakautuneen naiskuvan jatkumoa läpi historian sekä jakoa pinnalliseen ja älylliseen, syntiseen ja ylevään. Naista on ollut vaikea nähdä yhtäaikaisesti sekä seksuaalisena toimijana että oivaltavan terävänä ajattelijana, ja myös Lamarr on haluttu määrittää joko paheelliseksi kohujulkkikseksi tai nerokkaaksi keksijäksi, ikään kuin fyysisyys ja älyllisyys jollain tapaa kumoaisivat toisensa.

Lamarrin elämästä ilmestyi vastikään dokumentti Bombshell: The Hedy Lamarr Story (2017). Se pyrkii luomaan tähdestä inhimillisemmän kuvan antaen tälle aiempaa moniulotteisemman ja värikkäämmän tulkinnan, sekä ravistelemaan totuttuja ajatusmalleja. Sen ohjaaja Alexandra Dean toivookin elokuvan tuovan tuoreen menestysdraaman Hidden Figuresin (2016) tavoin esiin historian varjoon jääneitä henkilöitä sekä muuttavan käsityksiä siitä, ketkä voivat muokata maailmaa.

Kirjoittaja on yleisen historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.

Iida Karjalainen: Liian toiveikas? Esperanton isä ja unelma universaalista ihmisyydestä

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Iida Karjalainen.

L.L. Zamenhof (istumassa keskellä vaimonsa Klara Zamenhofin kanssa) 1. esperantokonferenssissa Boulogne-sur-Merissä 1905, Wikimedia Commons.

Ludwig Lazarus Zamenhofilla oli unelma. Puolanjuutalainen silmälääkäri halusi poistaa maailmasta etnisten ryhmien väliset konfliktit, ja tarjosi ongelmaan ratkaisun vuonna 1887 julkaistussa kirjasessa. Neutraali keinotekoinen kieli helpottaisi kansojen välistä kommunikointia, kirjoitti nimimerkki Doktoro Esperanto, Tohtori Toiveikas.

Nimimerkin mukaan nimetyn kielen eli esperanton takana oli Zamenhofin oma tausta: ”Juutalaisuuteni on pääsyy sille, miksi jo aikaisesta lapsuudestani lähtien antauduin kokonaan kaiken kattavalle idealle ja unelmalle, eli ihmiskunnan tuomiselle yhteen veljeyden nimissä.”

Juutalaisen valistuksen haskalan keskellä kasvanut ja 1800-luvun lopun pogromit kokenut Zamenhof hylkäsi sionismin, koska piti nationalismia vahingollisena kaikille. Ratkaisu levottoman ajan ongelmiin oli kansalliset rajat ylittävän pasifistisen liikkeen perustaminen. Esperanto oli vain osa tätä ideaa.

Zamenhof kehitteli esperanton rinnalle rabbi Hillelin ajatusten pohjalta homaranismia, uskonnollista filosofiaa, jonka tarkoitus oli juutalaisuuden uudistaminen ja uskontojen välisenä siltana toimiminen.

Zamenhofin uskonnollinen pasifismi törmäsi kuitenkin vastustukseen Ranskassa, jossa esperantoliikkeen 1. konferenssi järjestettiin vuonna 1905.

Kansainvälisestä kielestä innostuneet ranskalaiset professorit ja tiedemiehet olivat kauhuissaan Zamenhofin konferenssia varten kirjoittamasta puheesta. Tunteikas puhe loppui kaikkia uskontokuntia syleilevään rukoukseen: ”Kristityt, heprealaiset ja muhamettilaiset, me olemme kaikki Jumalan lapsia.”

Ranskalaisten mielestä puhe oli sensuroitava, sillä Dreyfus-tapauksen jakamassa Ranskassa edes Zamenhofin juutalaisuuden mainitseminen oli riskialtista. Ranskalaisten visio esperantosta oli toisenlainen kuin kielen luojan: heille esperanto oli täysin neutraali kansainvälinen kieli, jolla ei tulisi olla poliittisia eikä uskonnollisia kytköksiä.

Zamenhof piti silti puheensa yleisölle, joka otti universaalin ihmisyyden sanoman riemukkaasti vastaan. ”Tänään ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa, me, mitä erilaisimpien kansakuntien edustajat, seisomme vierekkäin, emme vieraina emmekä vihollisina, vaan veljinä”, Zamenhof julisti.

Esperantosta ei kaikesta huolimatta tullut Zamenhofin kaavailemaa uskonnollis-pasifistista liikettä, vaan kieli ja sen ympärille syntynyt liike kävivät läpi 1900-luvun aikana monenlaisia vaiheita.

Saadakseen esperantolle lisää puhujia kansalliset esperanto-organisaatiot yrittivät vuosisadan alussa riisua kielen kokonaan sen ideologisista piirteistä, ja esperanton juutalaiset juuret yritettiin häivyttää kokonaan taustalle. Esperantosta haluttiin tehdä milloin talouden, milloin tieteen neutraali kieli, ja 1920-luvulla kieli sai kannatusta muun muassa Kansainliitossa.

Zamenhofin unelmista huolimatta esperanto ei lopulta pelastanut maailmaa, mutta esperantoliike omaksui silti osan kielen luojan toiveikkuudesta. Vuosittain kansainväliseen esperantokonferenssiin kokoontuvat esperantistit vannovat edelleen rauhan ja kansainvälisyyden nimiin, ja toisin kuin muut 1800-luvun lopulla kehitetyt keinotekoiset kielet, esperanto selvisi. Toiveikkaan tohtorin kuolemasta tuli vuonna 2017 sata vuotta, mutta esperanto elää edelleen.

Ensimmäinen esperantokonferenssi Boulogne-sur-Merissä 1905, Wikimedia Commons.

Tekstin lähteenä on käytetty teoksia Boulton Marjorie, Zamenhof. The Creator of Esperanto. Routledge and Kegan Paul: Lontoo 1960, Forster Peter G., The Esperanto Movement. Mouton Publishers: Haag 1982 ja Garvía Roberto, Esperanto and its Rivals. The Struggle for an International Language. University of Pennsylvania Press: Philadelphia 2015.

Kirjoittaja on yleisen historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.

Sanna Rantahalvari: ”Kuin suuri yhteisvankila”. Juhani Ahon kokema sisällissota Helsingissä 1918

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Sanna Rantahalvari.

Sata vuotta sitten Helsingissä elettiin hyvin erilaista talvea kuin nyt. Sama lumi ja Ioska varmasti vaivasivat kaupunkilaisia, mutta suurempi huolenaihe oli tammikuussa 2018 alkanut sisällissota. Elintarvikkeista oli pulaa, kaupungeista puuttui laillinen järjestysvalta ja aseellisia kaarteja putkahteli sieltä täältä. Kaupunkitila militarisoitui, kuin punakaarti alkoi valvoa yhteiskunnallisesti merkittäviä rakennuksia valtauksensa jälkeen. Helsingissä elettiin ”kuin suuressa yhteisvankilassa”, kuten Juhani Aho luonnehti päiväkirjassaan.

Juhani Aho (1861–1921). Lähde: Haila, V. A. & Kauko Heikkilä: Suomalaisen kirjallisuuden historia, neljäs painos (julkaistu vuonna 1953 Suomessa). Wikimedia Commons.

Juhani Aho oli sisällissodan syttyessä 57-vuotias kuuluisa kansalliskirjailija, joka oli teoksessaan tottunut kuvaamaan kansan syviä rivejä. Kirjailijalle olikin shokki huomata, miten huonosti hän enää tunsi kansaansa. Arkinen elämä muuttui oudoksi ja uhkaavaksi, kun ”vartijoita ja vakoilijoita liikkui kintereillämme kaduilla ja vaani meitä monessa kodissakin”.

Sota muutti peruuttamattomasti arjen kaupungissa. Aho suhtautui tähän kenties hieman lakonisesti, sillä hän raportoi usein päiväkirjassaan siitä, kuinka hankalaa oli mennä Hufvudstadsbladetin toimistoon tai senaatin tiloihin, kun punakaartilaiset partioivat kaikkialla. Varsinaiset taistelut olivat kaukana Ahon kodista Eirasta, ja sotakokemus olikin ennen kaikkea henkinen, kun ”alituinen tunne tukehtumisesta ahdisti rintaa”.

Koko punaisen miehityksen ajan kirjailija jaksoi uskoa ja odottaa valkoisen Suomen armeijan saapumista. Aho oli porvariston tapaan suojeluskuntien puolella konfliktissa, sillä punakaarti horjutti hänelle tutun ja ikuisena pidetyn yhteiskuntajärjestyksen rakenteita. Sisällissota oli ohimenevä vaihe yhteiskunnassa, punakaartin ”talviyön unelmaa”, sillä Ahon mielestä valtaa kaupungeissa ja isänmaassa tulisi aina  käyttämään koulutettu omistava luokka.

Talviyön unelmaa seurasi Aholle ”hirmuinen kesä”, sillä sekä punaiset että valkoiset osoittautuivat hänelle pettymykseksi. Rakentavan eheyttämispolitiikan sijaan valkoiset asettuivat vallankahvaan ja punaiset suljettiin vankileireille. Tilanne alkoi helpottaa vasta 1920-Iuvulle tultaessa, kun uusi perustuslaki ja orastava talouskasvu vakauttivat kansakuntaa. 1920 julkaistussa romaanissaan Muistatko Aho puhuukin unohtamisen tärkeydestä, sillä vääryyksien ja kauheuksien muistelu ei panna yhteiskunnan haavoja, vaan silloin ”täytyisi verikostossa surmata kaikki”.

Juhani Ahon patsas Engelin aukiolla (Armfeltintie 6:n edustalla). Kuvaaja:
Grünberg Constantin, 1960-luku. Helsingin kaupunginmuseo.

Tekstin lähteenä on käytetty Ahon teosta ”Hajamietteitä kapinaviikolta” (1918) sekä romaania ”Muistatko” (1920).

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.

Elmo Mustonen: Miltä Eurooppa näytti intiaanin silmin?

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Elmo Mustonen.

Tisquantum astui purjelaivalle ensimmäistä kertaa elämässään päivänä, jona hänet siepattiin orjaksi, kesällä 1614. Massachusettsissa koko elämänsä viettänyt intiaani vietiin kahleissa Eurooppaan. Seuraavat kuusi viikkoa hän vietti kannen alla sidottuna, eläen kuivatulla turskalla. Hän pääsi vapaaksi Malagassa.

Malaga oli ahdas, välimerellinen ja meluisa. Kaupungissa oli suuri katedraali ja sitä ympäröivillä kukkuloilla kohosi linnoitus, joka oli rakennettu kivestä. Kirkossa oli lasi-ikkunat.

Eurooppalaiset asuivat liikkumattomissa taloissaan ympäri vuoden ja palelivat talvisin, koska eivät hallinneet lämpöeristystä yhtä hyvin kuin Amerikan alkuasukkaat. Pienestä kylästä kotoisin ollut Tisquantum on varmasti ollut sanaton. Kaikki ruoka oli hänelle vierasta. Miten hänen vatsansa kesti vehnää? Tai kananmunia? Pitikö hän oluesta? Hän oli elänyt koko elämänsä kalalla ja maissilla.

Squanto eli Tisquantum opettamassa kalatemppuaan. Lähde: Bricker, Garland Armor. The Teaching of Agriculture in the High School. New York: Macmillan, 1911, s. 112. Wikimedia Commons.

Miltä Eurooppa haisi? Suuret, ahtaat kaupungit ovat varmasti lemunneet inhottavilta. Maallakin oli karjaa, hevosia ja sikoja, joita hän ei koskaan ollut nähnyt. Meille tuttu navetan tuoksu oli hänelle uusi ja epämiellyttävä. Jopa ihmiset haisivat pahalta, sillä Euroopassa peseydyttiin paljon harvemmin kuin Amerikassa.

Espanjalaisille munkeille Tisquantumin sielu oli ykkösprioriteetti. Ei tiedetä, kääntyikö hän kristityksi. Luultavasti hän osallistui jumalanpalveluksiin Euroopassa ollessaan. Miltä tuntui palvoa vierasta jumalaa oudolla kielellä? Miten hän sovitti oman kansansa uskonnolliset perinteet kristinuskoon? Tisquantum taivutteli munkit päästämään hänet protestanttiseen Englantiin. Ymmärsikö hän kristikuntien välisen vihanpidon?

Ehkä vielä kiinnostavampaa on miettiä asioita, jotka Tisquantum tunnisti. Euroopassakin noudatettiin tiukkoja sukupuolirooleja. Varakkaat osoittivat statustaan kalliilla vaatteilla ja koruilla. Sotaa käytiin jatkuvasti ja se oli poikkeuksetta miesten tehtävä. Ruoka tuli pöytään merestä ja pelloilta. Ehkä kotoutuminen ei ollutkaan niin vaikeaa. Lopulta Euroopassa oli ehkä sittenkin enemmän tuttua kuin vierasta.

Tisquantum palasi lopulta kotiin kuuden vuoden jälkeen ja löysi kotikylänsä tautien autioittamana. Maailma, jota hän oli paennut, oli ehtinyt hänen edelleen. Ne intiaanit, jotka hän löysi, eivät luottaneet häneen enää. Hänestä oli tullut liian eurooppalainen. Hän kuoli englantilaisten parissa 1622.

Hän oli poissa vain kuusi vuotta. Tuona aikana koko se maailma, jossa hän oli kasvanut, tuhoutui äkisti. Englantilaiset rakensivat linnoituksen hänen kotikylänsä paikalle. Koti, johon Tisquantum yritti niin pitkään päästä takaisin, oli lakannut olemasta.

Tekstin lähteenä on käytetty Charles C. Mannin teosta 1491 – Amerikka ennen Kolumbusta (2005).

Kirjoittaja on kandivaiheen historianopiskelija Helsingin yliopistossa.

Tuomas Harju: Julius Tallberg, Lauttasaaren omistaja

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Tuomas Harju.

Julius Tallberg (1857–1921) saattaa olla nimi, jota monikaan helsinkiläinen ei tunne. Hänen kädenjälkensä näkyy kuitenkin joka puolella Helsinkiä. Kolmen sepän patsasta, City-Käytävää ja Lauttasaarta ei olisi ainakaan nykymuodossa olemassa ilman ehtymätöntä tarmonpesää, Julius Tallbergiä.

Kolmen sepän patsas. Wikimedia Commons.

Tallberg oli synnynnäinen kauppamies. Jo teini-ikäisenä ensimmäisessä työpaikassaa rautakaupan apulaisena Turussa hän osoitti poikkeuksellista bisnesvainua. Tallberg oli myös ahkera: joka aamu hän lähti aikaisin myymään nauloja torille, mihin maalaiset tulivat ostamaan niitä. Ei siis mikään ihme, että hänellä oli jo 30-vuotiaana menestyvä rakennustarvikeliike Helsingissä.

Tallbergin tarmo oli kuitenkin kyltymätön. Helsingin rakennusbuumin kiihtyessä vuosisadan vaihteessa hän ryhtyi myös itse kivitalojen rakennuttajaksi. Tallbergin sanottiinkin olevan itse rakennustarvikeliikkeensä paras asiakas! Hän uskalsi myös rohkeasti levittäytyä uusille aloille. Tallberg oli perustamassa Suomen ensimmäistä sementtivalimoa ja rahoitti aloittelevia yrityksiä (esimerkiksi Strömbergin sähkökonetehdasta).

Tallberg oli kiinnostunut myös kotikaupunkinsa asioista ja hän aloitti kaupunginvaltuustossa vasta 31-vuotiaana. Erityisesti hän halusi varmistaa elinkeinoelämän edellytykset Helsingissä ja oli mukana niin satamaradan rakentamisessa kuin liikennelaitoksen perustamisessa. Hänellä oli myös silmää kaupungin kehittämiselle: kun hän osti korttelin Kaivokadun ja Aleksanterinkadun välissä rakentaakseen uuden hulppean myymälän, rakennutti hän samalla nykyisin City-Käytävänä tunnetun vilkkaan kauppakujan yhdistämään sen rautatieasemaan.

Tallberg oli myös aktiivinen lahjoittaja. Hänen perustamansa säätiöt lahjoittivat rahaa niin kaupungille kuin nuorille opiskelijoille. Hänen Helsingin kaupungille lahjoittamansa Kolmen sepän patsas komeilee yhä Aleksanterinkadun päässä, Tallbergin nimeä kantavan talon edessä.

Lauttasaari, ilmakuva. Kuvaaja: H. Sternberg, 1965. Helsingin kaupunginmuseo

Tallberg osti Lauttasaaren vuonna 1913 tarkoituksenaan myydä se eteenpäin kaupungille. Valtuusto ei kuitenkaan nähnyt vielä tuolloin tarvetta kaupungilla laajentua länteen ja hylkäsi tarjouksen. Tallberg päätti kehittää Lauttasaarta itse: hän perusti sinne lauttayhteyden Ruoholahdesta (jonka mukaan saari sai suomenkielisen nimensä!) ja antoi laatia asemakaavoja. Kun kaupunki lopulta liitti Lauttasaaren itseensä vuonna 1946, tuli se huomattavasti Tallbergin pyytämää hintaa kalliimmaksi!

Kirjoittaja on yleisen historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.

 

Soile Ylivuori: Postdoc Lontoossa – historianopetuksen kulttuuri- ja resurssieroja

Väiteltyäni yleisestä historiasta Helsingistä vuoden 2015 lopussa olen työskennellyt nyt vuoden verran Lontoossa Queen Mary -yliopistossa tutkijatohtorina. Vaikka pestini onkin tutkimusfellowship, halusin myös opetuskokemusta britannialaisesta yliopistosta, minkä seurauksena päädyin täksi kevääksi osaksi ensimmäisen vuoden opiskelijoille tarkoitetun, 1500–1700-lukujen eurooppalaisen historian kurssin opetustiimiä.

Opiskelijoita kurssilla on noin 120, ja opetus koostuu viikoittaisesta massaluennosta (50 min) ja pienryhmäseminaarista (12-15 opiskelijaa, 50 min). Opiskelijoiden valtaisan määrän takia kurssia opettaa kymmenhenkinen iskujoukko, joista osa pitää vain luentoja, osa pelkkiä seminaareja, ja osa – kuten minä – molempia.

Britannian yliopisto-opetus eroaa luonnollisesti monin tavoin Suomesta; opiskelijoita vuosikurssilla on enemmän, luennot ovat lyhyempiä, arvosanajärjestelmä on täysin toisenlainen. Käytännön tasolla aloittelevaa opettajaa eniten hämmästyttää kuitenkin se monitasoinen järjestelmä, joka kätkeytyy sen opiskelijoille torstaiaamuna pidettävän 50-minuuttisen luennon taakse. Näkökulmasta riippuen brittijärjestelmä on joko äärimmäisen byrokraattinen – tai tarjoaa niin opettajalle kuin opiskelijallekin äärimmäisen pitkälle viedyn tukiverkoston.

Opetuskokemukseni Helsingin yliopistossa olivat monin tavoin todella upeita ja palkitsevia. Sain opettaa omia erikoisosaamisalueitani valitsemillani metodeilla, ja opiskelijat olivat ihania, motivoituneita ja teräviä. Toisaalta opetuskokemus oli myös varsin yksinäinen; valmistautuessani opettamaan ensimmäistä kurssiani en ollut mahtunut mukaan henkilökunnalle tarjotulle yliopistopedagogiikan kurssille enkä tiennyt keneltä voisin saada käytännön tukea tuntien suunnitteluun tai opetuksen sisältöihin. Vaikka kaikki kääntyi lopulta parhain päin, kokemus ensimmäisen kurssini valmistelusta ja opettamisesta muistutti kovasti uimaan opettelua metodilla ”pudotetaan syvään päähän ja katsotaan, selviääkö kokelas hengissä”.

Queen Maryssa kaikki on toisin. Opettamaan on suorastaan mahdotonta päästä käymättä ensin läpi useita erilaisia ja eri tahojen tarjoamia valmistavia koulutuksia. Yliopisto tarjoaa erilaisia opetuksen kehittämiseen tarkoitettuja workshoppeja, joihin ilmoittautuminen on suosittua ja suotavaa. Historian laitos järjestää kaikille uusille opettajille kuukausittain seminaareja opetuksen käytännön kiemuroista, arvioinnista sekä pedagogisista tavoitteista ja metodeista. Laitoksella on myös useita opetuksen eri osa-alueiden vastuuopettajia, minkä seurauksena kaltaisellani aloittelevalla opettajalla on aina matalan kynnyksen henkilö, jonka oveen koputtaa tai jolle lähettää sähköpostia typeristä mieleen juolahtavista kysymyksistä.

Lisäksi opettamani kurssin vastuuopettaja tarjoaa tukea, ja kurssin opetustiimi pitää säännöllisiä tapaamisia, joissa puimme opetuksen haasteita ja jaamme toisillemme hyväksihavaittuja materiaaleja ja metodeja. (Aloittelevaa) opettajaa todella ohjataan kädestä pitäen, mistä varsinkin eri maista ja akateemisista systeemeistä tulevat akateemikot ovat todella kiitollisia. Toisaalta kaikkeen tähän menee tietysti myös paljon aikaa, ja odotan lievällä kauhulla esseiden ja kokeiden arviointia, mikä tehdään tuplana opiskelijoiden oikeusturvan varmistamiseksi.

Tämän kaiken mahdollistaa henkilökunnan moninkertainen määrä suomalaisiin yliopistoihin verrattuna. Queen Maryn historian laitoksella on 55 vakinaista tutkimus- ja opetushenkilökunnan jäsentä. 47 ”teaching associatea” eli osa- tai väliaikaista opetustyötä tekevää. 12 tutkijatohtoria, joista osa myös opettaa. 11 hallinnollista työntekijää mahdollistamassa sen, että tutkijat, opettajat ja opiskelijat voivat keskittyä varsinaisiin tehtäviinsä vaikkapa kopiokoneen tai tilavarausjärjestelmän kanssa tappelemisen sijaan.

Opiskelijoitakin on luonnollisesti suomalaisyliopistoja enemmän, mutta henkilökunnan ja opiskelijoiden määrällisessä suhteessa on silti vissi ero. Käytännön puitteet toki jättävät usein toivomisen varaa täälläkin. Videotykin tilttaaminen on pikemminkin sääntö kuin poikkeus, opetustilat ovat usein ahtaat, hankalat ja epätarkoituksenmukaiset, virtuaalinen oppimisalusta on monimutkaisuudessaan ja puutteellisuudessaan lähes mahdoton käyttää.

Myös opiskelijan näkökulmasta yliopisto ja laitos tarjoavat uskomattoman tukiverkoston. Jokaisella opiskelijalla on oma tutoropettaja, jonka kanssa tapaamisia järjestetään kuukausittain. Kurssien vetäjille teroitetaan opiskelijoiden kokonaisvaltaista huolenpitoa; esimerkiksi poissaolo luennolta tai seminaarista johtaa automaattisesti yhteydenottoon paitsi opiskelijaan itseensä, myös hänen tutoropettajaansa, opetuksesta vastaavaan opettajaan sekä oppiaineen toimistoon. Näin pyritään varmistamaan, että opiskelijalla on kaikki hyvin ja tarvittaessa puuttumaan varhaisessa vaiheessa erilaisiin terveydellisiin, sosiaalisiin tai taloudellisiin ongelmiin.

Opettajia myös jatkuvasti muistutetaan siitä, kuinka voidaan ottaa opetuksessa huomioon erilaiset oppijat ja opiskelijoiden mahdolliset (mielen)terveydelliset ongelmat sekä tukea erilaisia vähemmistöjä. Tämän huolehtivaisuuden kääntöpuoli on tietenkin se, että opiskelijoita valvotaan herkeämättä tavalla, joka saattaa tuntua jopa ahdistavalta. Suomalainen ”akateeminen vapaus”, jossa opiskelija saa halutessaan keskittyä vaikkapa järjestötoimintaan opiskelun kustannuksella, on brittiyliopistoista kaukana.

Tämän niin opettajien kuin opiskelijoidenkin valvonnan taustalla ovat luonnollisesti taloudelliset tekijät. Opiskelijat maksavat koulutuksestaan yli 9000 puntaa vuodessa ja odottavat saavansa rahoillensa vastinetta. Samaan aikaan yhä suurempi osa yliopiston rahoituksesta on riippuvaista opetusministeriön lanseeraamasta erityisestä Teaching Excellence and Student Outcomes Frameworkista, jossa opiskelijoiden tyytyväisyyden ja opetuksen laadun mittaaminen sanelevat tulevan budjetin suuruuden.

Kun Suomessa mietitään vaikkapa yliopistojen lukukausimaksuja, on hyvä pitää mielessä, että voidakseen tarjota maksaville opiskelijoille esimerkiksi brittiyliopistoja vastaavaa palvelua yliopistojen olisi pikemminkin kasvatettava niin akateemisen kuin hallintohenkilökuntansakin määrää – ei supistettava sitä kuten viime aikoina on tehty.

Torstaiaamuna luentosaliin astuessani en kuitenkaan mieti yliopistopolitiikkaa tai byrokratian kiemuroita, vaan sitä, kuinka opiskelijat täällä ovat ihania, motivoituneita ja teräviä, aivan kuten Suomessakin. Erot ovat järjestelmässä, eivät itse työssä.

Kirjoittaja on FT, joka työskentelee Queen Mary University of Londonissa postdoc-tutkijana Marie Curie -fellowshipin turvin. Tutkimus käsittelee englantilaisuuden rakentumista kansallisena ja rodullisena identiteettinä 1700-luvulla.

Anu Lahtinen: Opiskelua sosiaalisessa mediassa

Yksikössämme on suunnitteilla muutamia kursseja, joissa blogit ja sosiaalinen media ovat osa kurssin sisältöä. Kokoonnuimme juuri opetusteknologian edustajan kanssa ja pohdimme, millaisia asioita on otettava huomioon, jos esimerkiksi käsittelemme historiallisia tapahtumia twitterissä.

Viime vuosina on nähty muutamiakin hankkeita, joissa osin kuvitteelliset, osin todelliset historian toimijat ovat heränneet henkiin twitterissä. #sota39 toi esiin suomalaisten ääniä niin YLEn, koulujen kuin yksittäisten tutkijoiden ja harrastajien kautta. Itsekin osallistuin siihen tuolloin Hyvinkään seudun historian tutkijana twittertilillä Eva_T_dt. Myöhemmin on nähty hieno #titanicilla -twittertarina, ja esimerkiksi Historiallinen Aikakauskirja 3/2016 uutisoi useista kokeiluista.

Esimerkkejä talvisotaa käsitelleistä #sota39-twiiteistä. Mukana oli mm. YLEn oma #sota39-hanke, minkä lisäksi mm. Siilinjärven koululaiset osallistuivat aktiivisesti omilla twitter-hahmoillaan. Eva_T_dt liittyi Hyvinkään seudun historia -hankkeeseen, Claude Holman havaintoja taustoitti Turun yliopiston historioitsija. Kuvakaappaukset Anu Lahtinen.

Historiallisten tai kuvitteellisten henkilöiden tuominen sosiaaliseen mediaan vaatii oman miettimisensä, lyhyesti sanottuna on mietittävä historiantutkijan etiikkaa. Millaisia asioita voi tuoda esiin, milloin on nimenomaan paikallaan käyttää historiallista henkilöä kertomassa omin alkuperäisin sanoin kokemuksiaan, milloin taas on ehdottomasti paikallaan häivyttää henkilötiedot? Pohdimme myös kurssin suunnitteluprosessia ja sitä, mitä täytyy miettiä valmiiksi ja mitä voi muokata kurssin aikana.

Näistä asioita on keskusteltava opiskelijoiden ja opettajien kesken kurssin alussa, eikä meillä ainakaan tällä hetkellä ole valmiita vastauksia; mutta aiempien kokeilujen hienosti eläytyvät tarinat tuntuvat osoittavan, että kokeilu on sen väärtti. Somen käyttö ei ole itsetarkoitus. Keskeistä on se, että twiittejä varten on mietittävä lähdekritiikin, tutkijan etiikan, viittaamisen ja tiedon popularisoinnin isoja kysymyksiä. Samalla voidaan kertoa menneisyydestä laajemmallekin yleisölle kuin saman kurssin osanottajille.

Lisää suunnitelluista aiheista ja kursseista myöhemmin tällä kanavalla, ja tietysti sosiaalisessa mediassa.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori (ma) ja blogissa mainitun Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittaja, jolla on myös oma twitter-tili os. twitter.com/anulah.

Maiju Wuokko: Opi perusasiat!

Opetuksen ja koulutuksen digiloikka puhututtaa, eikä pelkästään ihastuneessa sävyssä. Digielementtien ymppääminen opetukseen on pahimmillaan ulkoa ja ylhäältä päin syötettyä pakkopullaa. Sellaisena digiavusteisen oppimisen, opetuksen ja tutkimuksen suomat lupaavat mahdollisuudet jäävät hyödyntämättä. Helsingin yliopiston historianopetuksen digiloikkapohdinnoissa johtotähdeksi onkin otettu tieteenalan omat, aidot tarpeet. Mitä etua digitaalisten välineiden, menetelmien ja oppimisympäristöjen tunteminen ja hyödyntäminen voisivat tuoda nimenomaan historianopetukselle ja -tutkimukselle?

Henkilökunnan pohdinnoissa historian opetuksen digiloikalle hahmottuu ilmeisiä hyödyllisiä etenemissuuntia. Fyysisten arkistojen tuntemuksen lisäksi opintojen olisi hyvä tutustuttaa opiskelijat monipuolisesti myös digitaalisiin aineistoihin – ja niiden luotettavuuden arvioimiseen. Anu Lahtinen muistuttikin blogissamme vastikään lähdekritiikin tärkeydestä digitoituja aineistoja hyödynnettäessä ja peräänkuuluttaa digiloikan nivomista yhteen metodiopetuksen kehittämisen kanssa.

Kun aineistojen äärelle pääsy helpottuu ja nopeutuu, voitaisiinkin vapautunutta aikaa kohdentaa lähdetyöskentelyn, erityisesti tietenkin lähdekritiikin harjoittelemiseen. Digitoitujen aineistojen helppo saavutettavuus aiheuttaa myös ongelmia: tietoa on tarjolla liikaa. Tiedon lähteille pääsyssä säästyneen ajan ja vaivan voisi epäilemättä täysimääräisesti tuhlata paisuvien tietomassojen rajaamisen ja prosessoinnin ongelmien kanssa kamppailemiseen. Tämäkin näkökohta painottaa metodiopetuksen merkitystä: vain menetelmällistä osaamista harjoittelemalla voi digimaailman tietotulvassa oppia navigoimaan menestyksekkäästi.

On lisäksi muistettava, ettei historioitsija ideaalisti ole pelkkä valmiiksi olemassa olevan tiedon etsijä ja hyödyntäjä. Hänen olisi tärkeää osata myös tallentaa ja jakaa aineistoja sekä luoda niille metadataa eli kuvailutietoja. Tällaiset taidot muodostavat aineistonhallinnan ytimen, joten niillä on relevanssia sekä akateemisessa maailmassa että muussa työelämässä.  Mitä aiemmin tällaisia taitoja karttuu, sen parempi. Jälleen kerran korostuu metodiopetukseen panostamisen tarve.

Digimaailman tulee kaiken kaikkiaan konkretisoitua ja tulla liki ollakseen mielekästä. Viime kädessä kyse on perusasioiden opettamisesta ja opettelemisesta. Ollaksemme kehityksen kärjessä ja ottaaksemme digiloikan meidän olisikin paradoksaalisesti keskityttävä historian tekemisen perustaitoihin: aineiston kartoittamiseen, valikoimiseen, arvioimiseen, työstämiseen jne. Lähdetään siis rohkeasti digiloikkaamaan, mutta menetelmät, ei välineet edellä!

Kirjoittaja on FT, joka tutkii tällä hetkellä työnantajien strategisia valintoja ja yleis- ja työmarkkinapoliittisia tavoitteita Tupo-Suomessa. Tutkimus on osa hanketta Pitkät kihlajaiset: Yritykset ja kolmikantakorporatismi Suomessa 1940–2020. (https://blogs.helsinki.fi/kihlajaiset/).