Anu Lahtinen: Historian digiloikka, havaintoja matkan varrelta

Historian maisteriohjelma sai vuosi sitten yliopiston digiloikka-rahoituksen, jonka tavoitteena oli kehittää ja päivittää historian opetuksen digiosaamista. Toimin hankkeen johtajana, pääosin käytännön selvitys- ja testaustyötä on tehnyt FT Kati Katajisto, jonka työ jatkuu vielä maaliskuun 2019 loppuun. Mitä tähän mennessä on tapahtunut?

Digiloikan tavoitteena on ollut selvittää laajasti sitä, miten voisimme integroida digiosaamista maisteriohjelman tutkintoon. Halusimme selvittää, mikä on lähtötilanne ja mitä voimme tehdä jatkossa, jotta digitoitujen lähteiden, digitaalisten oppimis- ja tutkimusalustojen sekä digitaalisen viestinnänja julkaisemisen keinot saataisiin mukaan opetukseen. Tavoite oli, että hankkeen päättyessä käytettävissä olisi mahdollisimman paljon ajantasaista tietoa, kokemusta ja ohjeita jatkon kannalta.

Niinpä Kati Katajisto ja muut kiinnostuneet ovat osallistuneet monenlaisiin digi-, data- ja peda-tilaisuuksiin, joista on kerrottu myös tässä blogissa. Myös blogi on osittain perustettu digiloikan raportointia ja seuraamista varten, vaikka tavoitteenamme on alusta alkaen ollut myös kertoa laajemmin tieteenalamme toiminnasta humanistisessa tiedekunnassa.

Digiloikka on tarjonnut runsaan mahdollisuuden tutustua erilaisiin teknisiin ongelmatilanteisiin ohjelmistojen saatavuudesta projektorien temppuilevuuteen (kuvassa). Mutta yrittänyttä ei laiteta.

Hankkeen piirissä on järjestetty kursseja, tapaamisia ja opetuskokeiluja. Keväällä 2018 ”Helsinki 1918” -twiittikurssilla haettiin tuntumaa digitaalisten aineistojen ja sosiaalisen median käyttöön historian opinnoissa. Kurssista uutisoitiin yliopiston sivuilla, ja se pääsi mukaan myös hiljattain ilmestyneeseen julkaisuun ”Sähköistyvä koulu”, (Riitta Suomisen artikkeli ”Millaista digikoulutusta opettajat tarvitsevat” ss. 176-179, https://www.suomentietokirjailijat.fi/medialle/julkaisut/sahkoistyva-koulu-2019.html).

Matkan varrella olemme päivittäneet kaikenlaisia perusohjeistuksia ja alustoja. Historian kursseille on nyt saatavissa oma moodle-pohja, ja seminaariopetuksessa käytettävä lähde- ja kirjallisuusohjeistus on päivitetty sekä kirjallisen että sähköisen viittaamisen osalta. Olemme testanneet ja kokeilleet erilaisia digitaalisia lähdealustoja. Graduntekijöiden suhdetta datanhallintaan on alustavasti kartoitettu. Ensi syksynä voimme toivottavasti testata joitakin uusia digitaalisia ratkaisuja peruskursseilla, ja muutamia erityiskurssejakin on tulossa.

Matkan varrella olemme tutustuneet monenlaisiin ratkaisuihin, joita eri tieteenaloilla ja oppiaineissa on tehty. Olemme myös törmänneet monenlaisiin ongelmiin. Voi olla, että tarjolla olisi kiinnostavia teknisiä ratkaisuja, opetukseen tai tutkimukseen, mutta ratkaisujen valmistumisen aikataulu ja rahoitus ovat epävarmoja. Historiassa olisi käytettävissä monenlaisia aineistoja ja uusia analyysikeinoja kuten koneavusteista tekstintulkintaa ja tiedonlouhintaa kehitellään, mutta saadaanko vastauksia, jotka hyödyttävät tutkimusta?

Välillä ongelmat ovat erittäin konkreettisia – tietyissä opetustilanteissa tarvittaisiin ATK-luokkaa, mutta oikean ohjelmiston ja laitteiden toimivuus on välillä vaikeaa varmistaa, eikä ATK-luokka ole ympäristönä (pöytä- ja konerivit, hankala sijainti) pedagogisen vuorovaikutuksen kannalta erityisen inspiroiva. Erilaiset opetus- ja ohjelmakokeilut ovatkin antaneet paljon tietoa siitä, mikä ylimalkaan on mahdollista tällä hetkellä ja millaisiin ratkaisuihin kannattaa palata ehkä viiden vuoden päästä, kun teknologia oikeasti on (toivottavasti) kehittynyt joustavammaksi.

Iso haaste on tiedon kulku – kuinka löytää oikeat tekniset, pedagogiset ja tieteelliset asiantuntijat digiosaamisen avuksi? Miten parhaiten saamme tiedotettua opettajille niistä mahdollisuuksista, joita hankkeessa on kehitelty? Hankkeen aikana on kuitenkin luotu yhteyksiä, joista toivottavasti on jatkossakin molemminpuolista iloa.

Yksi aivan ilmeinen seikka on syytä todeta yhä uudestaan. Digitaalinen osaaminen on ja sen täytyy olla tiiviisti yhteydessä tieteenalan kenttään. ”Historian digiloikka” ei ole irrallinen palikka, joka helposti liitetään mukaan tai jätetään pois. Digitaalisten aineistojen rinnalla täytyy kuljettaa tietoa aikaisempien ja syntyvien paperisten ja esineellisten aineistojen luonteesta.

Digitaalisten opetusvälineiden rinnalla täytyy olla myös opettajien, opiskelijoiden ja teknisen tai pedagogisen tuen kasvokkainen yhteistyö. Ja sekä digitaalisen että analogisen opetuksen on pysyttävä yhteydessä tieteenalan tutkimukseen ja asiantuntemukseen. Silloin pysyy myös fokus itse tieteenalan ytimessä: historian asiantuntemuksessa ja tutkimuksessa.

Kirjoittaja, joka toimii Suomen ja Pohjoismaiden historian professorina, on vetänyt historian maisteriohjelman digiloikkaa.

Maiju Wuokko: Sana vuodenvaihteeksi: historiantutkimuksen tila ja tulevaisuudennäkymät

Miltä näyttävät historiantutkimuksen tila ja tulevaisuudennäkymät vuoden 2018 päättyessä? Kenellä professoreistamme on eniten knoppitietoa alun perin Turun Akatemiaan perustetusta historian oppituolista? Montako toistoa tarvitaan perinteen muodostumiseen?

Muun muassa näihin kysymyksiin saatiin vastauksia historioitsijapaneelissa, joka pidettiin historiantutkimuksen johdantokurssilla 15.11.2018. Panelisteina olivat yrityshistorian professori Niklas Jensen-Eriksen, Euroopan historian professori Laura Kolbe, keskiajan historian apulaisprofessori Samu Niskanen sekä yleisen ja aatehistorian professori Markku Peltonen. Puheenjohtajana (ja väliin huutelijana) toimi Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Anu Lahtinen. Vuosi sitten antoisaksi havaittu keskustelu järjestettiin tänä syksynä toistamiseen. Sen katsottiin antavan oikeutuksen käyttää ilmausta ”jo perinteeksi muodostunut historioitsijapaneeli”.

Historioitsijapaneelissa istuivat professorit Laura Kolbe, Niklas Jensen-Eriksen ja Markku Peltonen sekä apulaisprofessori Samu Niskanen. Kuva: Maiju Wuokko.

Yksiselitteisimmän vastauksen paneelikeskustelu tarjosi siis kysymykseen perinteen muodostumisesta: arvovaltaisen raatimme mielestä jo kaksi toistokertaa voi riittää. Alamme oppituoliin liittyvässä knoppitietonokittelussa selkeää voittajaa ei löytynyt, vaan kisa päättyi tasapeliin panelistien välillä. Entä mitä mieltä panelistit olivat tieteenalamme nykytilasta?

Muodit vaihtuvat, mutta historiantutkimuksessa on myös paljon pysyvää

2020-luvun taitteen historiantutkimuksen trendejä ovat paneelikeskustelun perusteella globaalit näkökulmat sekä transnationaalit kytkökset ja virtaukset. Lisäksi pinnalla ovat muun muassa emootiot ja ekologisuus: esimerkiksi keskiajan tutkijat pyrkivät tarkastelemaan tunnehistoriaa ja yrityshistorioitsijat kestävää kehitystä, vihreää bisnestä ja yritysten viherpesua. Muodikasta on myös erilaisten digitaalisten menetelmien ja apuvälineiden hyödyntäminen.

Panelistit muistuttivat, että vanhat alat ja aiheet ovat historiantutkimuksessa aina muodissa. ”Vanhat” ja ”uudet” aiheet kulkevat aina käsi kädessä, eivätkä ole toisiaan poissulkevia. Mitään aihetta ei historiassa voida tutkia loppuun, koska historiantutkimus ei ole aukkojen peittämistä. Historiantutkijat tekevät uusia, arvokkaita tulkintoja yhtä lailla uusista kuin vanhoista aiheista, eikä uutuudella sinällään ole itseisarvoa. Voi päinvastoin olla, että aiemman tutkimuksen sivuuttama aihe ei yksinkertaisesti ole tärkeä – tai sitä ei ole mahdollista historiantutkimuksen keinoin lähestyä.

Trendiaiheisiin tai -menetelmiin tarttumista ei paneelin perusteella kannata arastella. Tärkeintä on huolehtia siitä, että pohjatyö tulee tehdyksi kunnolla. Silloin tutkimus ei perustaltaan vanhene, vaikka näkökulma tai lähestymistapa menisikin muodista. Huolellinen, perusteellinen lähdetyöskentely kestää aikaa siitäkin huolimatta, että käytetty tulkintakehikko vaikuttaisi muodin laannuttua vanhentuneelta.

Trendikkyys tarkoittaa myös kiinnostavuutta nykyhetkessä. Se on siis varsin luonteva osa historiantutkimusta – nouseehan tutkimuksemme aina nykytilanteesta, sen tarpeista ja kiinnostuksen kohteista. Paneelikeskustelussa korostui historian ilmeinen yhteiskunnallinen merkitys. Historiantutkijoita tarvitaan tarjoamaan ajallista perspektiiviä ja valottamaan niitä pitkiä historiallisia juuria, joita nykyhetken ”uusilla ja ihmeellisillä” ilmiöillä aina on.

Yksilöt ja yhteisöt kuljettavat mukanaan monenlaisia tarinoita

Useimmat tämän hetken näennäiset itsestäänselvyydet ja ikiaikaisuudet ovat tosiasiassa keksittyjä luomuksia. Historiantutkijoiden tehtävänä on purkaa ja selittää näitä kertomuksia. Miten ja milloin tarinat ovat syntyneet? Kuka niitä on luonut, kenelle niitä on kerrottu, ja kuka niitä on uusintanut?

Merkkivuodet, kuten viime vuonna juhlittu Suomi100, tekevät yhteisölliset tarinat erityisen näkyviksi. Historiantutkijoille tasavuosijuhlat ovat hyödyllisiä: erityisesti silloin meitä tarvitaan selittämään ilmiöitä ja taustoittamaan menneisyyden tapahtumia. Merkkivuodet kiinnostavat historiantutkijaa myös itsessään, koska juhlinta ja sen muodot kertovat paljon siitä, mitä menneisyydestä halutaan nostaa juhlittavaksi. Ja kääntäen: Mitä tai ketä ei pidetä muistamisen arvoisina?

Välillä historiantutkijat joutuvat juhlahumun vastapainoksi kertomaan ikäviä asioita menneisyydestä. Menneisyys ei ole ollut ongelmatonta saati siistiä, eikä ennen kaikki todellakaan ollut paremmin. Historiantutkijan on tehtävä tiettäväksi myös ”tuskallisen tiedon hyödyllisyyttä”.

Panelistimme löysivät historiantutkimukselle monia akateemisesti ja yleisemmin yhteiskunnallisesti relevantteja tehtäviä. Samalla he halusivat muistuttaa, että menneisyyden rakastaminen on riittävä syy tutkia historiaa. Aina ei tarvitse kontribuoida nykykeskusteluun. Itsearvoisen tärkeä osa historiantutkimusta on myös silkka antikvaarinen puuhastelu ja nysvääminen.

Entä miltä näyttävät historiantutkimuksen tulevaisuudennäkymät?

Paneelikeskustelussa painottui historiantutkimuksen yhtä aikaa perinteikäs mutta alati uudistuva luonne. Pitkä traditio ei merkitse pysähtyneisyyttä, vaan uudet sukupolvet tekevät asiat aina vähän eri tavoin kuin edelliset.

Paneelikeskustelun viimeinen sana onkin lopulta opiskelijoillamme. Mikä mahtaa olla in ja pop tulevassa historiantutkimuksessa? Sen päätätte te, arvoisa historiaa opiskeleva nuoriso!

Kirjoittaja on FT ja historiantutkija, joka toimii vuoden 2019 loppuun saakka yrityshistorian yliopistonlehtorina.

Kati Katajisto: Voyant – kokeilemisen arvoinen DH-työkalu

Digital humanities -työkalut kehittyvät koko ajan, mutta käytännössä niiden soveltaminen tutkimukseen on usein varsin aikaa vievää, sillä harva työkalu soveltuu sellaisenaan tutkimukseen. Useissa tapauksissa vaaditaan koodaustaitoja, jotta tutkimusdata ja työkalu saadaan muokattua tutkimuksen kysymyksenasetteluun soveltuvaksi. Jos aikasi tai mielenkiintosi eivät riitä syvempään perehtymiseen, mutta haluaisit kuitenkin kokeilla jotain uutta tutkimusaineistoosi, niin suosittelen Voyantia.

Voyant on web-pohjainen tekstianalyysi-sovellus, jolla on erittäin helppo päästä alkuun. Mene Voyantin sivulle osoitteeseen https://voyant-tools.org/ ja lisää tekstisi etusivun Add Texts –laatikkoon. Valitse Reveal ja ’dadaa’, edessäsi on Cirruksen muodostama sanapilvi lisäämästäsi aineistosta. Sivun keskellä on Reader, jossa lisäämäsi teksti näkyy kokonaisuudessaan. Valitsemalla sanapilvestä tietyn sanan (klikkaamalla sitä), näet Readerissä ne keltaisella. Sivuston oikeasta yläkulmasta voit valita lisää työkaluja ja oikealla alhaalla taas näkyy sanojen konteksti. Nyt ei kuitenkaan mennä syvemmälle näihin, vaan luodaan katse Cirrukseen.

Cirruksen sanapilvi paljastaa aineistossa kaikkein useimmiten käytetyt sanat, ja sen alapuolella olevassa tekstissä luetellaan lisäksi liittämäsi tekstiaineiston käytetyimmät sanat ja niiden lukumäärät. Jos sanapilvessä on häiritsevän paljon sanoja, joilla ei ole merkitystä analyysin kannalta (kuten esimerkiksi: että, ja, sekä, jos), niin valitse Cirruksen tehtäväpalkista Define options for this tool ja sieltä Edit list. Sen jälkeen lisää listaan, jokaiselle eri riville, sana (stop word), jonka et halua näkyvän sanapilvessä, ja tallenna (Save) ja varmista (Confirm).

Mitä sanapilvi sitten kertoo? Aineistonsa hyvin tuntevalle tutkijalle ei välttämättä mitään uutta, hän saa ennemminkin vain varmistuksen sille, että hän on löytänyt aineistoistaan keskeisimmät asiat. Varsinkin jos tutkimuksen tekstiaineisto on erittäin laaja, on tällainen ns. tarkistus varmastikin useimmille tutkijoille mukava varmistus. Sen sijaan sellaisissa aineistoissa, jotka ovat tutkijalle käytännössä mahdottomia käydä läpi niiden laajuuden vuoksi kuten Hillary Clintonin yli 30 000 sähköpostia (kts. https://www.historians.org/publications-and-directories/perspectives-on-history/summer-2018/digging-through-the-hillary-clinton-email-archive-using-voyant-tools-in-the-classroom), tarjoaa Voyant oivan mahdollisuuden kahlata aineistoa läpi.

Voyant on siis hyvä työkalu, kun tutkija haluaa käydä tekstiaineistoa läpi. Cirruksen avulla onnistuu ns. distant reading, jolloin tutkija voi löytää tietokoneen avulla laajasta aineistosta sanat ja kohdat, johon kohdistaa perinteinen ihmisen suorittama ns. close reading.

FT Kati Katajisto

 

Ahto Apajalahti: Teorian monet merkitykset historiantutkimuksessa

Mitä historiantutkimuksessa tarkoitetaan sanalla teoria?

Yhtäältä on olemassa historian teoria, joka on oikeastaan historiantutkimuksen perusteiden filosofista tarkastelua. Tällä keskustelulla on vakiintuneet muotonsa. Sen sijaan kysymys siitä, millaista on historian alalle ominainen teorianmuodostus ja teoreettinen tieto, odottaa vastausta. Matti O. Hannikaisen, Mirkka Danielsbackan ja Tuomas Teporan toimittama artikkelikokoelma Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa (Gaudeamus, 2018) on ainakin merkittävä avaus vastauksen löytämiseksi.

Historiantutkimuksessa teoreettisuus tarkoittaa usein vain jonkin toisella tieteenalalla kehitetyn teorian käsitteistön hyödyntämistä, tai sitä, että jokin historian ilmiö selitetään tällaisen teorian selitysmalliin sopivaksi yksittäistapaukseksi. Historiantutkimuksen ei ajatella itse kehittävän teorioita. Professori Juha Siltala kiteyttää artikkelissaan Menneisyyden rakentajissa (s. 60): ”Historiantutkimuksessa ja muussa kvalitatiivisessa yhteiskuntatutkimuksessa tapana on ollut ottaa hyllyltä jokin yleinen yhteiskuntateoria ja liimata se sellaisenaan kuvattuun tapaukseen.”

Voidaan kuitenkin ajatella, että kaikki yleistävät väitteet tutkimuksessa ovat sen teoreettista ainesta. Yleistäminen voidaan samaistaa tieteellisen selittämisen käsitteeseen. Danielsbacka, Hannikainen ja Tepora toteavat Menneisyyden rakentajien johdannossa: ”Yleisesti tieteellisellä teorialla pyritään selittämään ja ymmärtämään tai ennustamaan ilmiöitä. – – Yleiskäsitteenä ’teorian’ voisi määritellä esimerkiksi niin, että se on systemaattinen käsitteellisen tason kuvaus ilmiöiden välisistä riippuvuussuhteista tai että se on yleisen tai abstraktin tason selitys sille, miksi tai miten tietty ilmiö tapahtuu tai esiintyy.”

”Keskiaikateoria”

Historiantutkimuksessa ilmiselvästi tuotetaan tämän tyyppistä selittävää tietoa, mutta siitä muodostuvia kokonaisnäkemyksiä tai yleiskäsityksiä ei ole tapana kutsua teorioiksi. Voitaisiin esimerkiksi ajatella, että on olemassa ”keskiaikateoria”, joka koostuu keskiaikaa perustavanlaatuisesti luonnehtivista väitteistä. Keskiajan Euroopalle ominaisia piirteitä olivat esimerkiksi maatalous pääasiallisena elinkeinona, valtakuntien feodaaliset piirteet, ja Roomasta johdetun kirkon suuri merkitys.

Kun historiantutkija yrittää selittää jotakin yksittäistä keskiajan tapahtumaa tai ilmiötä, hän aloittaa työnsä olemassa olevan ”keskiaikateorian” näkökulmasta. Mikäli se ei tarjoa tyydyttävää selitystä, sanoo tutkija johtopäätöksissään jotakin sen suuntaista, että ”keskiaikaa koskevia, historiantutkimuksessa yleisiä käsityksiä on syytä muuttaa”. Aiemmin ”keskiaikateoriaa” luonnehti esimerkiksi käsitys ”pimeästä keskiajasta”, mitä sittemmin alettiin pitää yksipuolisuutena.

Teoreettisuuden voi ajatella koskevan myös yleisiä käsitteitä, vaikkapa sisällissotaa. Sisällissota on eräänlainen malli tietynlaisista aseellisista konflikteista. Voimme tutkia Suomen vuoden 1918 tapahtumia, todeta niiden sopivan tähän malliin ja kutsua tapahtumia sisällissodaksi. Tällöin Suomen sisällissota olisi yksi tapausesimerkki yleisestä ”sisällissotateoriasta”.

Kohti teorioita?

Periaatteessa jokaisen historiantutkimuksen voisi sanoa testaavan näitä aiemmassa tutkimuksessa muodostuneita yleistäviä selityksiä, malleja ja käsitteitä, ja joko vahvistavan tai haastavan niitä. On nähdäkseni sopimuksenvarainen asia, aletaanko tällaista yleistävää tietoa historian alalla kasata kokonaisuuksiksi, joita ruvettaisiin kutsumaan teorioiksi. Vaikka ei alettaisikaan, voitaisiin historiantutkimuksen keskeiset tulokset – yleistävät kokonaiskäsitykset – tuoda esille nykyistä määrätietoisemmin.

Professori Juha Siltala esittää artikkelissaan (s. 61): ”Väitöskirjojen tekemisessä kaivattaisiinkin sellaisia keskitason tutkimusteorioita, jotka yhdistäisivät yleisen yhteiskunta- ja ihmisteorian aikalaisten arkikielellä kuvaamiin ilmiöihin.” Voitaisiinko tältä pohjalta edetä käytäntöön? Ainakin historioitsijat voisivat selkeämmin ja rohkeammin pohtia tutkimustensa yleistettävyyttä ja sitä, miten tutkimustulokset asettuvat osaksi laajempia ihmistieteellisiä tutkimuskonteksteja.

Aihepiiriin liittyy teorian lisäksi muitakin käsitteitä, kuten rakenne, konteksti, metodi, paradigma, malli ja hypoteesi. Pitäisin hyvänä tavoitteena sitä, että joskus saataisiin aikaan kaikkia näitä selventävä, historiantutkimuksen lähtökohdista laadittu oppikirja, joka voitaisiin antaa ensimmäisen vuoden opiskelijoiden luettavaksi.

Kirjoittaja on FM ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston historian yksikössä.

Ps. Tämä kirjoitus syntyi Henri Hannulan kanssa järjestämäni historianteoreettisen ja -filosofisen opintopiirin keskustelujen pohjalta (ks. aiempi kirjoitukseni Historiantutkimuksen tieteellisyys, 25.5.2018).

Kirjallisuutta:

Matti O. Hannikainen & Mirkka Danielsbacka & Tuomas Tepora (toim.): Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa. Gaudeamus, 2018.

Mirkka Danielsbacka & Matti O. Hannikainen & Tuomas Tepora: ”Teoriaton historia?”, teoksessa Hannikainen & Danielsbacka & Tepora 2018, s. 9–19.

Juha Siltala: ”Teoriat historiantutkimuksen työkaluina ja tutkimustuloksina”, teoksessa Hannikainen & Danielsbacka & Tepora 2018, s. 49–76.

 

Sanna Rantahalvari: Heikki Mikkeli palkittiin vuoden opettajaksi

Yhden lukuvuoden lähestyessä taas loppuaan Kronoksen hallitus sai ehdotuksen vuoden opettajan palkitsemisesta. Historian oppiaineen opetushenkilökunnasta löytyy toinen toistaan taitavampia pedagogeja, joilla on kaikilla omia opetustyylejään ja kiinnostuksen kohteitaan. Arjen keskellä tämä tosiseikka usein unohtuu, ja nyt koimme tarpeelliseksi muistutella sekä opiskelijoita että opettajia siitä, miten lahjakkaiden ihmisten kanssa saamme päivittäin tehdä töitä.

Historian kevätjuhla 23.5.2018. Kuva: Petri Savolainen.

Äänestyksessä opiskelijat valitsivat vuoden opettajan ja kirjoittivat vielä perustelunsa. Äänestyksen voittajaksi ylsi professori Heikki Mikkeli. Onnittelut vielä Heikille! Laitoksen kevätjuhlassa professori palkittiin kukkakimpulla ja kunniakirjalla.

Mikkeliä koskevissa perusteluissa ei kehuja säästelty. Hänet mainittiin ”ylivertaiseksi pedagogiseksi osaajaksi”, joka löytää aina aikaa opiskelijoilleen. Erityistä kiitosta saivat hänen järjestämänsä kandi- ja graduseminaarit, joissa Mikkeli taitavasti kannustaa ja ohjaa opiskelijoitaan. Tärkeänä pidettiin myös sitä, miten helposti professori on tavoitettavissa – moni kertoi ”itkeneensä hänen olkapäätään vasten”, kun seminaarityö ei edistynyt, mutta lähteneensä vastaanotolta itsevarmana ja uutta intoa täynnä.

Sanna Halvari antaa Vuoden opettaja -palkinnon professori Heikki Mikkelille. Kuva: Petri Savolainen

Mikkelin saamat kehut osoittavat, että opiskelijat arvostavat opetushenkilökunnan paneutumista työhönsä ja sitä, että hallinnollisten uudistusten ja kiireen keskellä aikaa löytyy myös opiskelijoiden kohtaamiselle. Opiskelijan arjessa tärkeiksi hetkiksi muodostuvat luennoilla koetut oivallukset sekä keskustelut, joissa opiskelija kokee tulleensa kuulluksi.

Omassa kiitospuheessaan laitoksen kevätjuhlassa Heikki Mikkeli puolestaan kehui opiskelijoita ja kollegoitaan – ilman oppiaineen innostunutta ilmapiiriä ja motivoituneita työtovereita olisi arki huomattavasti työläämpää. Tämä on hyvä muistutus meille kaikille siitä, miten tärkeää on hyvän yhteishengen vaaliminen yhteisön sisällä.

Aurinkoista kesää!

Kirjoittaja on historianopiskelijoiden ainejärjestön Kronoksen opintovastaava ja Suomen ja Pohjoismaiden historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.

Ahto Apajalahti: Historiantutkimuksen tieteellisyys

Yle Radio 1:n Tiedeykkösessä kyseltiin hiljattain, onko historiantutkimus ”ihan oikea, luotettavaa tietoa tuottava tiede vai ei”. Kysymys voi tuntua kummalliselta ajateltaessa suomen kielen tiede-sanan merkitystä – tai kansainvälisesti tunnetummin saksan Wissenschaftia. Ymmärrettävämmäksi kysymys muuttuu ajateltaessa angloamerikkalaista science-käsitystä ja haluttaessa nimenomaisesti erottaa historiantutkimus science-tieteistä.

Vanhemmat tutkijat ehkä miettivät viime vuosisadan ideologisesti värittyneitä historiallisia ”totuuksia”, jotka olivat totalitarismin käyttövoimaa – sellaisia historiantutkimus ei tarjoa! Nuorempaa tutkijaa tai opiskelijaa huolettanee enemmän ajatus tieteen auktoriteetin murentumisesta ja antautumisesta valeuutisten ja vaihtoehtoisten totuuksien vietäväksi. Mitä seuraa, jos edes tieteen tuottaman tiedon ei saa sanoa olevan luotettavaa ja totta?

Tällaisiakin pohdimme Henri Hannulan kanssa järjestämässäni historianfilosofian ja -teorian opintopiirissä, johon osallistui viitisentoista väitöskirjantekijää ja perustutkinto-opiskelijaa. Ensimmäisellä tapaamiskerralla pohdimme filosofi Inkeri Koskisen kanssa objektiivisuuden käsitettä ja sen soveltumista historiantutkimukseen.

Historianfilosofisessa keskustelussa objektiivisuutta on käsitteenä kavahdettu. Taustalla on se, että on tiedostettu historiantutkijoilla oleva yhteiskunnallinen määrittelyvalta ja mahdollisuudet väärinkäyttää sitä. Objektiiviseksi julistautuminen kuulostaa tästä näkökulmasta asettumiselta muiden yläpuolelle ajamaan jotakin ”ainoaa oikeaa” linjaa.

Koskinen kertoi, että tieteenfilosofiassa objektiivisuus on todettu monitahoiseksi käsitteeksi. Sitä voi olla vähemmän tai enemmän, ja se voi toteutua erilaisissa yhteyksissä erilaisilla tavoilla. Objektiivisuudessa on kyse tiedollisten vääristymien välttämisestä, johon historiantutkimuksessa on monenlaisia käytäntöjä. Näin nähtynä historiantutkimusta voi hyvin kutsua objektiiviseksi.

Kyse onkin siitä, halutaanko välttämättä tehdä eroa vaikkapa luonnontieteisiin, vai pyrkiä kaikkien akateemisten alojen yhteisiä piirteitä korostavaan puhetapaan.

 

Ääripäät ja tolkun historioitsijat

Opintopiirissä havaitsimme, että historiateoreettinen keskustelu on tavannut keskittyä ääripäiden kuvaamiseen ja niistä irtisanoutumiseen. Yhtäällä ovat positivistit (tai ”rankelaiset”), jotka vähättelevät historiantutkimuksen narratiivisuuteen, objektiivisuuteen ja totuudellisuuteen liittyviä ongelmia. Toisaalla ovat äärimmäiset postmodernistit, joille historiankirjoitus on niin kertomuksellista, ettei sitä voi arvioida tiedollisin kriteerein.

Ääripäiden välissä on tolkun historioitsijoiden suuri joukko, mutta sen ominaispiirteitä ei olla kyetty menestyksekkäästi kuvaamaan. Mahtaako äärilaitojen edustajia edes löytyä mistään? Niitä ruotiva historiateoreettinen keskustelu on ainakin jäänyt etäiseksi monille opiskelijoille ja tutkijoille.

Historiateoreettisessa keskustelussa on keskitytty totuuden ja objektiivisuuden kaltaisten pulmien vatvomiseen. Se, ettei niitä olla kyetty ratkaisemaan alan sisäisesti, on nähty osoituksena historiantutkimuksen erityislaatuisesta ongelmallisuudesta. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin ikiaikaisista filosofisista kiistoista (esimerkiksi konstruktivismi vs. realismi), joten tällainen keskustelu näyttää kohtuuttomalta itseruoskinnalta.

Historianfilosofista ja -teoreettista keskustelua pitäisi suhteuttaa enemmän yleiseen tieteenfilosofiseen keskusteluun. Ehkä sitä kautta päästäisiin eteenpäin nyt melko jumiutuneen oloisesta tilanteesta.

 

Opintopiirissä käsiteltyä kirjallisuutta:

Matti O. Hannikainen & Mirkka Danielsbacka & Tuomas Tepora (toim.): Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa. Gaudeamus, 2018.

Jorma Kalela: Historiantutkimus ja historia. Gaudeamus, 2000.

Inkeri Koskinen: ”Objektiivisuus humanistisissa tieteissä”, Niin & näin 4/2016, 36-42.

Panu Raatikainen: Ihmistieteet ja filosofia. Gaudeamus, 2004.

Kari Väyrynen & Jarmo Pulkkinen (toim.): Historian teoria. Lingvistisestä käänteestä mahdolliseen historiaan. Vastapaino, 2016.

 

Kirjoittaja on FM ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston historian yksikössä.

Anu Lahtinen: Tiedettä yhteisössä

Kulttuurihistorioitsija, dosentti Maarit Leskelä-Kärki julkaisi viime vuonna teoksen Toisten elämät (Avain 2017), jossa hän käsittelee elämäkertakirjoittamisen keskeisiä tavoitteita ja hasteita.  Leskelä-Kärki pohtii (s. 7): ”Kenestä kukaan ei kirjoita, se ei ole täällä … Kenestä kukaan ei kerro, se unohtuu … kerrottuna puheena tai tekstinä, siten me olemme täällä.”

Leskelä-Kärki viittaa erityisesti elämäkertakirjoittamiseen ja siihen, miten eläneiden yksilöiden elämää muistetaan elämäkerroissa, julkaisuissa tai elokuvissa. Muistaminen ja kertominen on myös tärkeä osa tiedeyhteisön toimintaa. Jos tutkimukseen ei viitata, se unohtuu. Jos kollegan työtä ei oteta huomioon, sen merkitys heikkenee.

Teoksessa Historiantutkijan etiikka (Gaudeamus 2017, toim. Lidman – Koskivirta – Eilola, s. 137) professori Petri Karonen pohtii tutkijaan viittaamisen etiikkaa: ”Aikaisemman tutkimuksen systemaattinen huomioonottaminen on arvostuksen osoittamista myös tutkijan tekemälle työlle.”

Joillakin tieteenaloilla viittausmäärät ovat tärkeä tapa mitata tutkijan työn merkitystä. Ennen kaikkea kyse on silti siitä, että tiedettä edistetään keskustellen. Kun tieteen resurssit ovat aina rajalliset ja urat pätkittäisiä, on sitäkin tärkeämpää muistaa kiittää ja arvostaa sitä työtä, jota kovassa paineessa tehdään.

Olin todella ilahtunut, kun silmiini osui historian johdantokurssilta seuraava portfoliokommentti, jota luvalla lainaan:

Historiantutkimus vaikuttaa erittäin yhteisölliseltä alalta, tutkijat tuntevat toisiaan ja kommentoivat toistensa tutkimuksia, pitävät yhteisiä seminaareja ja ovat kaikki kiinnostuneita omasta alastaan ja sen ”hyvinvoinnista”. Tämän huomaa myös opiskelijana, kun yliopiston henkilökunta selkeästi välittää opiskelijoiden opintojen etenemisestä. (fil. yo Juuso Jääskeläinen)

Tiedettä tehdään, opetetaan ja opiskellaan yhteisöissä, ja toisten huomioonottaminen kuuluu sekä päivittäiseen kanssakäymiseen että tieteelliseen kirjoittamiseen.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori ja Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittaja, joka pohti muistamisen haasteita myös HAikin pääkirjoituksessa 1/2018.

Maiju Wuokko: Opi perusasiat!

Opetuksen ja koulutuksen digiloikka puhututtaa, eikä pelkästään ihastuneessa sävyssä. Digielementtien ymppääminen opetukseen on pahimmillaan ulkoa ja ylhäältä päin syötettyä pakkopullaa. Sellaisena digiavusteisen oppimisen, opetuksen ja tutkimuksen suomat lupaavat mahdollisuudet jäävät hyödyntämättä. Helsingin yliopiston historianopetuksen digiloikkapohdinnoissa johtotähdeksi onkin otettu tieteenalan omat, aidot tarpeet. Mitä etua digitaalisten välineiden, menetelmien ja oppimisympäristöjen tunteminen ja hyödyntäminen voisivat tuoda nimenomaan historianopetukselle ja -tutkimukselle?

Henkilökunnan pohdinnoissa historian opetuksen digiloikalle hahmottuu ilmeisiä hyödyllisiä etenemissuuntia. Fyysisten arkistojen tuntemuksen lisäksi opintojen olisi hyvä tutustuttaa opiskelijat monipuolisesti myös digitaalisiin aineistoihin – ja niiden luotettavuuden arvioimiseen. Anu Lahtinen muistuttikin blogissamme vastikään lähdekritiikin tärkeydestä digitoituja aineistoja hyödynnettäessä ja peräänkuuluttaa digiloikan nivomista yhteen metodiopetuksen kehittämisen kanssa.

Kun aineistojen äärelle pääsy helpottuu ja nopeutuu, voitaisiinkin vapautunutta aikaa kohdentaa lähdetyöskentelyn, erityisesti tietenkin lähdekritiikin harjoittelemiseen. Digitoitujen aineistojen helppo saavutettavuus aiheuttaa myös ongelmia: tietoa on tarjolla liikaa. Tiedon lähteille pääsyssä säästyneen ajan ja vaivan voisi epäilemättä täysimääräisesti tuhlata paisuvien tietomassojen rajaamisen ja prosessoinnin ongelmien kanssa kamppailemiseen. Tämäkin näkökohta painottaa metodiopetuksen merkitystä: vain menetelmällistä osaamista harjoittelemalla voi digimaailman tietotulvassa oppia navigoimaan menestyksekkäästi.

On lisäksi muistettava, ettei historioitsija ideaalisti ole pelkkä valmiiksi olemassa olevan tiedon etsijä ja hyödyntäjä. Hänen olisi tärkeää osata myös tallentaa ja jakaa aineistoja sekä luoda niille metadataa eli kuvailutietoja. Tällaiset taidot muodostavat aineistonhallinnan ytimen, joten niillä on relevanssia sekä akateemisessa maailmassa että muussa työelämässä.  Mitä aiemmin tällaisia taitoja karttuu, sen parempi. Jälleen kerran korostuu metodiopetukseen panostamisen tarve.

Digimaailman tulee kaiken kaikkiaan konkretisoitua ja tulla liki ollakseen mielekästä. Viime kädessä kyse on perusasioiden opettamisesta ja opettelemisesta. Ollaksemme kehityksen kärjessä ja ottaaksemme digiloikan meidän olisikin paradoksaalisesti keskityttävä historian tekemisen perustaitoihin: aineiston kartoittamiseen, valikoimiseen, arvioimiseen, työstämiseen jne. Lähdetään siis rohkeasti digiloikkaamaan, mutta menetelmät, ei välineet edellä!

Kirjoittaja on FT, joka tutkii tällä hetkellä työnantajien strategisia valintoja ja yleis- ja työmarkkinapoliittisia tavoitteita Tupo-Suomessa. Tutkimus on osa hanketta Pitkät kihlajaiset: Yritykset ja kolmikantakorporatismi Suomessa 1940–2020. (https://blogs.helsinki.fi/kihlajaiset/).

Tervetuloa, lukija!

Helsingin yliopiston Topelia-korttelissa tutkitaan ja opetetaan historiaa. Kuva: Henrika Tandefelt

Tämä blogi on perustettu kurkistusikkunaksi Helsingin yliopiston historian yksikön toimintaan. Blogiamme kirjoittavat historian tutkijat, opettajat ja opiskelijat.  Kirjoitamme havainnoista ja löydöistä, jotka liittyvät historiaan, historian tutkimiseen, historian opetukseen ja historiatietoon. Tavoitteena on tuoda yhteen historian yksikön väkeä, heidän työtään ja ajatuksiaan. Haluamme kertoa myös muille siitä, mitä kaikkea yksikössämme on meneillään.

Blogi ei ole ajankohtaisten opetusasioiden tiedotuskanava, mutta käsittelemme ajankohtaisia asioita, jotka liittyvät historian yksikköön ja sen jäsenten toimintaan. Pian voit seurata uutisvirtaamme myös facebook-sivuillamme. Virallisesti blogi aloittaakin toimintansa ensi viikolla, facebook-sivujen julkistamisen yhteydessä.

Kuten tavallista, blogitekstit edustavat kirjoittajiensa näkemyksiä, ei välttämättä yksikön tai yliopiston yleistä linjaa. Joka tapauksessa kirjoittajia yhdistää kiinnostus menneisyyttä ja sen tutkimista kohtaan.

Oletko historian tutkija tai opiskelija ja onko sinulla ajatus historiaan liittyvästä blogiaiheesta, joka sopisi aiheisiimme? Ota yhteyttä vastaaviin toimittajiin!

Mukana muun muassa Anu Lahtinen – anu.z.lahtinen@helsinki.fi, Reetta Hänninen – reetta.hanninen@helsinki.fi, Henrika Tandefelt – henrika.tandefelt@helsinki.fi, Maiju Wuokko – maiju.wuokko@helsinki.fi.