Maiju Wuokko: Valoa syksyyn viisaista sanoista ja hienoista perinteistä

Historiantutkimuksen johdantokurssin vuosittainen perinne, historioitsijapaneeli, järjestettiin heti syksyn alkuun 16.9.2021. Tänä vuonna paneeli pidettiin koronarajoitusten takia etänä Zoomissa. Keskustelun vilkkaus ei siitä kuitenkaan kärsinyt, vaan päinvastoin puhuttavaa ja yleisökysymyksiä riitti enemmän kuin aikaa.

Zoom osoitti myös hyödyllisyytensä, kun etämoodin takia mukaan saatiin panelisti myös Iso-Britanniasta, ja kun metro- ja raitioliikenteen työnseisaus ei estänyt esimerkiksi allekirjoittanutta osallistumasta. Toivomme silti hartaasti, että ensi vuonna poikkeusoloista on jo päästy ja että paneeli voidaan järjestää paikan päällä ja liveyleisön edessä luentosalissa.

Koska vain syksyn johdantokurssilaisilla oli etuoikeus päästä seuraamaan paneelikeskustelua, tämä blogiteksti valottaa keskustelun parhaita paloja laajemmallekin yleisölle. Toivottavasti panelistiemme viisaat, innostavat sanat historiasta ja tutkimuksesta tuovat hieman valoa tähän epävarmuuden sävyttämään syksyyn!

Historioitsijapaneeli 16.9.2021

Historioitsijapaneeli Zoomissa 16.9.2021. Kuvakaappaus: Aaro Sahari

Miksi historiaa?

Historioitsijapaneeliin vuosimallia 2021 osallistuivat akatemiatutkija Elise Garritzen, akatemiatutkija Eva Johanna (Hanna) Holmberg, professori Niklas Jensen-Eriksen ja apulaisprofessori Samu Niskanen. Keskustelun puheenjohtaja oli johdantokurssin vastuuopettajana yhdessä Anu Lahtisen kanssa toimiva Aaro Sahari.

Paneeli käynnistyi klassikkokysymyksellä, jota myös johdantokurssilaiset olivat omalta osaltaan päässeet pohtimaan heti kurssin aluksi: miksi tutkit historiaa?

Kysymyksestä päästiin suoraan historiantutkimuksen ytimeen Hanna Holmbergin muistuttaessa, että MIKSI on kaikkein tärkein kysymys, jonka menneisyydelle voi esittää. Vastauksen löytäminen ei useinkaan ole aivan helppoa, silloinkaan kun kysymyksen esittää itselleen. Päivästä tai uravaiheesta riippuen perustelu voi olla esimerkiksi elämäkerrallinen (mikä tie toi minut historian pariin), eettinen tai poliittinen (haluan parantaa maailmaa) tai elämyksellinen (se on ihanaa ja loputtoman kiehtovaa). Huonompina päivinä kysymys voi taas saada päinvastaisen merkityksen: miksi ihmeessä teenkään tätä…

Elise Garritzen jatkoi historiantutkimuksen ominaisluonteen äärellä oivaltavissa pohdinnoissaan siitä, miten historian vetovoima syntyy yhdistelmästä tutkimuksen tekoon liittyvää jännitystä, uusien asioiden oivaltamista, luovaa ilmaisua ja taiteellista vapautta tutkimustulosten kommunikoimisessa. – Alamme onkin tämän luovan elementin takia poikkeus- tai peräti etuoikeutetussa asemassa moneen muuhun, kaavamaisempaa ilmaisua edellyttävään tieteenalaan verrattuna.

Niklas Jensen-Eriksen puolestaan kertoi olleensa innostunut historiasta jo lapsena ja määritteli itsensä ”kutsumushistoriantutkijaksi”, jota menneisyys ei lakkaa kiehtomasta. Hän vertasi historiaa kuin matkaksi vieraaseen maahan, jota tutkija yrittää oppia tuntemaan ja ymmärtämään. Lisäksi tarvitaan salapoliisihenkeä, kun pyritään puutteellisten ja aukollisten lähteiden varassa muodostamaan kokonaiskuvaa tutkimuskohteesta. Kaikki tämä on haastavaa ja vaikeaa, mutta myös jännittävää. Niklas esitti myös hienon kiteytyksen siitä, miten historiantutkijoina ”emme oikeastaan tutki menneisyyttä, vaan ajallista muutosta”.

Lisää osuvia kiteytyksiä tarjosi Samu Niskanen, joka komppasi mutta halusi vielä painottaa lisää aiempien puhujien esiin nostamaa emotionaalista ulottuvuutta. Tutkijan työ on esimerkiksi rahoitushuolien takia henkisesti raskasta, mutta samalla hirvittävän antoisaa. Ennen kaikkea Samu korosti sitä, että ”tutkimus on intellektuaalinen seikkailu – ja sitä on myös opiskelu”.

Samun neuvona opiskelijoille olikin, että yliopistoon kannattaa asennoitua nimenomaan älyllisenä seikkailuna, jonka varrella voi ja saa huoletta muuttaa näkemyksiään: olla vaikkapa yhtä mieltä yhtenä ja toista toisena päivänä. Kaikki mietteet kun eivät välttämättä ole yhtä kantavia ja kestäviä. Samu luonnehtikin tutkimuksen tekoa jatkuvaksi uusien ajatusten synnyttämiseksi ja tappamiseksi, ja heitti arvion, että noin 95 % uusista ajatuksista osoittautuu lähemmin tarkasteltuna toimimattomiksi.

Luettavaa ja kuunneltavaa luvassa

Kaikkien panelistiemme ajatuksissa on ollut myös paljon toimivaa ja oivaltavaa päätellen heidän hurjan kiinnostavista tutkimusaiheistaan ja tulossa olevista julkaisuistaan.

Niklaksen työpöytä on viime aikoina täyttynyt erityisesti hallinnollisista tehtävistä, mutta tutkimusajalla hän on käynnistellyt muun muassa kiertotalouden historiaa kartoittavaa hanketta – siis kierrättämisen historiaa ennen kuin nykyaikainen kierrättämisen idea keksittiin ikään kuin uutena.

Uuden ajan alkua tutkiva Hanna taas kertoi pohtineensa paljon sitä, miten tuon aikakauden matkakokemuksia ja niihin liittyviä aistimuksia, tunteita ja ajatuksia voisi tutkia. Kuten Hanna muistutti, uuden ajan alussa matkustamiseen ei vielä liittynyt  nykyistä viihdyttävän hupimatkailun luonnetta, vaan se oli usein vaarallista ja pelottavaa. Tutkijalle aihe avaa iholle käyviä kysymyksiä vaikkapa siitä, miltä tuntuu sairastua vakavasti Lähi-idän aavikolla. Hannan pohdintoja voi kuunnella lisää Not Just the Tudors -podcastin tuoreesta jaksosta. Myös Hannan uusi kirja on juuri lähdössä painoon.

Elise ja Samu olivat puolestaan molemmat kirjan kirjoittamisprosessin loppusuoralla, ja heidän kirjahankkeissaan on jännittäviä yhtymäkohtia. Elise kirjoittaa ammattimaisen historiantutkijan identiteetin synnystä 1800-luvulla ja Samu latinankielisten kirjoittajien julkaisustrategioista myöhäiskeskiajalla (siis aikana ennen kirjanpainotaitoa). Molemmat painottivat sitä, miten suuri merkitys yleisöllä ja sen olemassaolon oivaltamisella on ollut historiankirjoitukselle.

Tämä onkin oivallinen muistutus meille kaikille: emme ole yksin edes etäaikana mustien Zoom-ruutujen takana. Teemme historiantutkimusta ja kerromme historiasta itsemme lisäksi yleisölle – koostui se sitten (kanssa-)opiskelijoista, ohjaajista ja opettajista tai oppiaineemme ulkopuolisesta, laajemmasta historiasta kiinnostuneiden joukosta.

Toivon, että tämä ajatus auttaa jaksamaan koronarajoitusten ja niiden hetkittäin tuskastuttavan hitaan tuntuisen purkamisen yli. Samoin toivon, että syksyyn tuo valoa myös se, miten perinteet kantavat poikkeusoloissakin – otettakoon esimerkiksi vaikkapa tässä kuvattu historioitsijapaneeli tai myöhemmin syksyllä luvassa oleva, muutaman vuoden ajan järjestetty historia-aineiden Eino Jutikkala -juhlaluento.

Pysyvin lohdun lähde on tietysti historiantutkimus ja sen ikuisesti säilyvä kiehtovuus. Mika Waltaria (Lähdin Istanbuliin, 4. painos, 2008) lainatakseni:

Päätin siis hukuttaa suruni historiaan kuten usein aikaisemminkin. Kaikki henkilökohtainen käy kovin vähäpätöiseksi ja turhanpäiväiseksi, jos työntää päänsä historian hukuttavan hyökylaineen alle.

 

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston historia-aineiden kasvatti, joka toimii tällä hetkellä Turun yliopistossa poliittisen historian yliopisto-opettajana, mutta vierailee Historiantutkimuksen johdantokurssilla osana yliopistopedagogiikan opintojaan.

Eva Ahl-Waris: Teori möter praxis då universitetsstuderande möter museiarbete på Hertonäs gård

Helsingfors universitet och hela universitetsvärlden har sedan mars 2020 varit hänvisad till att ordna största delen av all undervisning genom olika distanslösningar med inspelade föreläsningar samt föreläsningar och diskussioner genom videokonferensverktyget Zoom. Mängden självständigt arbete och isoleringen har ökat för studenterna på ett dramatiskt sätt, vilket har belastat studierna och välmåendet. I denna distanstillvaro var den yrkesorienterade museiprojektkurs som Hertonäs gårds museum och magisterprogrammet kultur och kommunikation ordnade i samarbete vårterminen 2021 ett undantag som vid sidan av föreläsningar och träffar på distans också erbjöd mycket viktiga möjligheter till samtal och arbete tillsammans på plats på museet och i museets park.

Kursen leddes av universitetslektor Derek Fewster och museets intendent, fil.dr Eva Ahl-Waris och lockade nio studerande från utbildningsprogrammen i historia och kultur och kommunikation. Studenterna fick i uppdrag att skapa en miniutställning på Hertonäs gårds museum som är ett litet privat museum som verkat sedan 1920-talet.

Wilhelm Breitenstein som gick kursen i våras berättade om studenternas erfarenheter i sitt blogginlägg den 1 juni 2021. I det följande berättar intendenten på Hertonäs gård fil.dr Eva Ahl-Waris om kursen ur museets perspektiv.

Både universitetsvärlden och museibranschen lider av begränsade resurser, men ett konkret samarbete i form av ett reellt bygge av en utställning, med allt som är förknippat med själva processen, visade sig vara en ypperlig lösning för att främja både yrkeslivsstudier för studenterna och synligheten för ett litet museum. Studenterna fick en god och handgriplig inblick i hur utställningsprojekt genomförs och framskrider. De var engagerade och övade flera olika färdigheter i processen, vilket Wilhelm Breitenstein skrivit om redan tidigare. Samtidigt var det en lärorik och stimulerande upplevelse för museet. Ur en museiexperts och timlärares infallsvinkel fanns det enormt mycket att lära av denna vår. 

Universitetsstudierna erbjuder traditionellt ett teoretiskt perspektiv på studenternas studieämnen, men i allt högre grad är idealet också att kunna erbjuda praktiska övningar och infallsvinklar som breddar synen på den egna vetenskapsgrenen. Yrkesorienterade kurser ingår numera som en fast del av utbildningen. För mig som post doc-forskare och museiexpert gav museikursen möjligheten att få dela med mig av mitt kunnande, för att i gengäld få studenternas idéer, kunskaper och erfarenheter som resurs i museets verksamhet. Den här kombinationen är idealisk eftersom många historiestuderande en dag finner arbete vid olika museer eller andra platser inom kulturarvssektorn då de tagit examen. När också många museer lider av resursbrist är en möjlighet till samarbete mycket värdefull. Som intendent för ett litet, privatägt museum som Hertonäs gårds museum, med en begränsad personal och härliga unika samlingar, var chansen att få arbeta med nio studerande något jag tacksamt tog emot. 

Kursen drog igång med presentationer av deltagarna och lärarna, vars roll under kursen särskilt var handledarens. På grund av det rådande pandemiläget startade kursen med videomöten på distans med teoretiska infallsvinklar på musei- och kulturarvsbranschen. Lärarna använde främst två plattformar: Moodle och Padlet – den sistnämnda är betydligt smidigare och mer visuell och logisk än den formella och digitalt aningen klumpiga Moodle. Padlet är lätt att använda, man kan lätt lägga till och ta bort inlägg, som på en anslagstavla, där alla som har tillgång till plattformen även kan lägga till och kommentera inlägg. Man behöver inte heller logga in till Padleten, utan direkt klicka på den länk som skaparen skickar åt en. Studenterna grundade också en Drive-plattform för bearbetning samt lagring av material, samt använde WhatsApp för kommunikation, men även mer traditionella e-postmeddelanden var i flitigt bruk under kursen. 

Lärarna gick igenom och visade praktiska exempel på större och mindre utställningar de själva byggt, och gruppen diskuterade vilka typer av arbetsinsatser som behövs då man skapar en utställning. Studenterna delade tidigt in sig i mindre grupper som skulle ta sig an olika uppgifter i utställningsprojektet. De flesta studenter hörde till flera grupper och hade på det sättet så varierande uppgifter som möjligt. Mycket fort utkristalliserades behovet av en “ordförande” för studentgruppen och uppdraget axlades av Ida Karlgren som tog ansvar för koordinering och ledarskap. 

Med facit på hand kunde lärarna notera att uppgiftsfördelningen och frågor kring ledarskap måste klargöras tydligare än vad vi gjorde denna gång. Fördelningen av uppgifter måste vara genomtänkt, eftersom det är frågan om en kurs med samma kriterier för bedömning för varje student. Vi lärare hade även lämnat en period av kursen utan konkreta träffar, eftersom vi hade planerat att studenterna då skulle arbeta med uppgifterna. Då kursen framskred insåg vi att det ändå fanns mera behov av regelbundna, handledande träffar än av arbetsro i denna typ av praktiskt orienterade kurs och vi fick tänka om vår ursprungliga plan. 

Som lärare, handledare och museiexpert på en kurs som denna ska man ge verktyg, stöd och utrymme för studenterna att arbeta, och det var det en glädje att se med vilken iver och energi studenterna tog sig an arbetet med att planera och förverkliga miniutställningen. De valde barndomen på 1800-talet som tema. Museet har en mängd fina leksaker i samlingarna och studenterna konstaterade att temat kunde locka flera slag av museibesökare. Planer gjordes, texter skrevs, ansökningar om finansiering skickades in (och fick positiva resultat), sponsorer och samarbetspartners samt pressen kontaktades och föremål grävdes fram ur museets lagerrum. Bilder valdes och hundratals fotografier togs, en grafisk design för utställningen, marknadsföringen och informationsspridningen skapades och förverkligades. 

Vid universitetet skall studenterna uttrycka sig noggrant och analytiskt, gärna förankra sina utsagor teoretiskt. I en utställningstext bör man kunna använda ett lättläst språk och uttrycka sig lättfattligt, intresseväckande och koncist. I museiarbete kastas man in i en värld där kravet är att snabbt fånga besökarens intresse och att popularisera stoffet, samtidigt som det ändå ska vara korrekt och ge föda för reflexion. Här fick studenterna arbeta med kommunikation och språk, men också med frågor om historia och etik.  

Studenterna tog även hänsyn till tillgänglighetsaspekter: materialet finns tillgängligt i den virtuella världen på webben i form av en utställning och parkvandring på tre språk (svenska, finska och engelska) på plattformen bookcreator.com. Parkvandringen är en form av skattjakt för barn, som även finns som utskrivna kartor som delas ut på museet och konkreta lappar ute i museets park. 

Ur timlärarens och intendentens perspektiv överträffade Museiprojektkursen alla förväntningar. Enligt studenternas feedback upplevde de just det som upplevs också då en expert bygger utställningar: arbetsuppgifter som sväller, information som saknas, tidspress och frågor som inte får konkreta svar. Men även en enorm stolthet och glädje då allt är klart, pressen är på plats och vernissageskålarna höjs. Som lärare vill man på ett så mångsidigt sätt som möjligt dela med sig av sin kunskap och sina erfarenheter för att ett dylikt projekt skall lyckas så att studenterna får uppleva att processen varit både lärorik och givande. Tack till er alla: Derek Fewster, Eira Aalto, Wilhelm Breitenstein, Emil Eklund, Karl Heikkilä, Ida Karlgren, Tanja Rintala, Emelie Schauman, Sten Selin och Kajsa Väyrynen. Det har varit en ära att få arbeta med er! Jag vill även rikta min tacksamhet till alma mater, i vars tjänst jag än en gång fått stå denna vår. Förhoppningsvis kommer samarbetet mellan Helsingfors universitet och Hertonäs gårds museum att fortsätta även i framtiden!

Vernissage på Hertonäs gårds museum den 6 maj 2021.

Wilhelm Breitenstein fotograferar docka i folkdräkt som ingick i studenternas utställning ”Sommar och spel”.

Työpajat johdattavat arkistoon

Helsingin yliopiston historian oppiaine ja Kansallisarkisto tekevät monenlaista yhteistyötä. Vuodesta 2018 alkaen historian kursseilla on toteutettu arkistoaineistojen analyysiharjoituksia sekä koneavusteista asiakirjatekstien lukua.

Historiantutkimuksen johdantokurssilla aineistoihin tutustuminen tarkoittaa aineistotilausten harjoittelua ja asiakirjakokoelmiin tutustumista. Aineopinnoissa ja syventävissä opinnoissa opiskelijat ovat perehtyneet muun muassa aineiston skannaamiseen ja Transkribus-käsialanlukuohjelmaan.

Opiskelijat kehittyvät asiantuntijoina, kun he analysoivat arkistokokonaisuuksia tai analysoivat lähdetekstejä. Arkisto puolestaan saa tukea tekstinlukutyössä ja hyötyy opiskelijoiden antamasta käyttäjäpalautteesta.

Asiakirjojen skannausta ja konelukua Kansallisarkiston tapahtumapäivässä.

Lukuvuonna 2021-2022 opetus laajenee uudenlaiseksi työpajojen sarjaksi. Nyt opiskelija voi koota wiki-työhön, käsialatulkintaan ja sähköisiin aineistoihin liittyvää kokemusta eri yhteistyöhankkeissa. Työpajat toteutetaan näillä näkymin perjantaisin, päivän mittaisina luentojen ja harjoitustehtävien sarjoina.

Kansallisarkiston kanssa järjestettävissä työpajoissa tutustutaan arkistoaineistoihin ja niiden järjestämisperiaatteisiin ja pohditaan yhdessä aineistojen saatavuutta, luettavuutta sekä arkisto-ohjeiden päivittämistarpeita, esimerkiksi Arkistojen Portin sisältöjä. Lisäksi on suunnitteilla työpajoja Kansalliskirjaston, useiden museoiden sekä paikallishistoriallisten hankkeiden kanssa.

Työpajojen tavoitteena on tukea opiskelijoiden asiantuntija- ja työelämätaitoja sekä konkreettista osaamista, ja niissä tarjotaan kurkistuksia tiettyihin työkaluihin, joita voi hyödyntää historiatiedon ja lähteiden käsittelyssä, arkistotyössä, opetuksessa, sukututkimuksessa tai viestinnässä.

Työpajoista saadut kokemukset ovat osa Kansallisarkiston arkistopedagogista kehitystyötä, ja kokemuksia voidaan varmasti hyödyntää esimerkiksi, kun Kansallisarkistossa suunnitellaan ohjelmaa ja vierailuja esimerkiksi koululaisryhmille.

Lisätietoja Suomen ja Pohjoismaiden historian apulaisprofessori Anu Lahtiselta,
https://researchportal.helsinki.fi/fi/persons/anu-lahtinen

 

Laura Tarkka & Melike Çakan: Introducing the History Source Guide

During the spring term 2021, the History BA programme at the University of Helsinki has taken some new steps on the digital front. One outcome is a website entitled “History Source Guide” (https://blogs.helsinki.fi/historysources/), available since the beginning of April. The key objective guiding the design of this new resource was to make it (1) updatable and (2) accessible from inside as well as outside of the university. But how did this come about? And, more importantly, what happens next?

The guide page can be found at https://blogs.helsinki.fi/historysources/

Ulkomaiset digitaaliset lähteet / Digital Sources in History

The website was constructed by participants of the project course “Ulkomaiset digitaaliset lähteet/Digital Sources in History”, which connected source criticism with transferable skills. In essence, this meant learning about recent developments in Digital Humanities and getting to know the WordPress blog environment.

In January 2021, two teachers and seven BA students came together to help future students find useful source material online. When discussing the background of each participant, the group identified having to “reinvent the wheel” as a widely shared experience when starting the BA/MA thesis. Everyone wished they had been told exactly where to look for online sources, but the great variety of research interests even among just the nine participants was also immediately acknowledged.

In February, the group learned more about “digital sources” via lectures and literature provided by a guest teacher from the field of digital humanities. One student also contributed an interview on this theme. By March, the team was ready to start developing the website. This was done by first comparing some existing source guides and then trying out the WordPress tools available at the University of Helsinki. During the final stage, each student contributed four posts to the website, in addition to improving its appearance and functionality.

Encyclopaedic practice meets the local perspective

The resulting History Source Guide aspires to familiarise Helsinki-based students with material sourced from abroad and uses the lingua franca of English to connect people with new sources. On the home page, blog posts introducing digital collections summarise information provided by the websites of memory institutions and other data providers. Since the History Source Guide’s home page is not static but cumulative, the group came up with the solution of categorising the posts by historical periods and tagging them with keywords. These can be found on the left-hand side.

In addition, however, the History Source Guide also includes some static pages. The first one contains links to Helka, the University of Helsinki Library’s own database. Via this page, students (with a user account) can easily access the resources provided by the University Library. Another static page contains links to further source guides, each one of which has a different focus and their own way of structuring information. A third page serves as a gateway to material sourced from Finland. This may be useful to readers who are based abroad but require sources relating to the history of Finland.

To prevent the project from coming to a standstill, the designers also came up with the idea of a “suggestions box”. This box is open for anyone who wishes to suggest a new digital collection to be added to the Guide. In the future, contributing to the website may also be used as a way of supplementing course work. Students could do this, for example, by introducing sources they have used themselves, or by interviewing more experienced researchers.

To conclude, the History Source Guide team would like to thank everyone already involved. Recognising what expertise we already have, bringing it to bear and actively seeking advice from others are basic things, but that is why they also work in the digital world.

Laura Tarkka has a background in eighteenth-century intellectual and cultural history. In 2021, she has been coordinating the ”Digital Leap” project of the History BA programme of the University of Helsinki. Melike Çakan is a doctoral student in history at the University of Helsinki. She is working on a doctoral dissertation concerning Francis Bacon and ‘scientia civilis’ in Early Modern England.

Anu Lahtinen: Poikkeusajan syksy, outo ja tuttu

Eipä olisi vuosi sitten arvannut, että syksy sujuu kovin kaukana rakkaasta Topeliasta, työhuoneesta ja opetustiloista. Onneksi kaikenlaiset yhteydenpitoratkaisut kehittyvät, mutta silti suurin osa meistä elänee siinä toivossa, että mahdollisimman pian voisimme taas tavata turvallisesti. Syksyn alkuvaiheissa on kuitenkin heti tullut vastaan altistumis- ja karanteeniuutisia, jotka osoittavat, että kasvokkaistapaamiset ovat yhä riskialttiita.

Kampuksen näennäinen hiljaisuus ei kuitenkaan merkitse sitä, että yliopistolaiset pyörittelisivät peukaloitaan. Kirjoitin alkuviikosta tervehdyksen tiedekunnan alumnikirjeeseen ja haluan näillä sanoilla nyt tervehtiä myös tässä:

Monella lienee muistoja omien opintojen aloituksesta: täysistä luentosaleista, puheensorinasta ruokaloissa, innostuneista opiskelijaryhmistä akateemisen sivistyksen porteilla.

Tänä syksynä keskustakampus on hiljaisempi. Verkkoyhteyksien kautta käy silti kova kuhina, kun syksyn tutkimus ja opetus alkavat. Neuvotteluhuoneessa opettaja tallentaa videoluentoa. Virtuaalikahvit kokoavat yhteen yliopistoyhteisön jäseniä. Uusia kasvoja välähtelee tietokoneen ruudulle toinen toisensa viereen, kun seminaarilaiset aloittavat tutkielmatyön.

Poikkeusoloissakin uusista opiskelijoista välittyy tuttu innostus ja uuden odotus. Jokainen uusi sukupolvi saa samalla ainutlaatuisen ja silti perinteisiin kiinnittyvän kokemuksen siitä, mitä tarkoittaa yliopistolain velvoitus ”edistää vapaata tutkimusta ../.. sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa”. (https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2009/20090558)

Tavoitteena on luoda turvallista jatkuvuuden tunnetta samalla, kun suojaudumme tartunnoilta. Etäyhteydet eivät korvaa kasvokkain kohtaamisia teidän, alumniemme kanssa, mutta iloisen jälleennäkemisen odotuksessa välitämme valikoiman uutisia ja tapahtumia, joita voi seurata verkossa.

Det står i universiteslagen att universiteten skall ”främja den fria forskningen ../.. och fostra de studerande till att tjäna fosterlandet och mänskligheten”. (https://www.finlex.fi/sv/laki/ajantasa/2009/20090558) Oberoende av undantagstiders utmaningar arbetar universitetssamfälligheten för att studerande kan börja sin höst så tryggt och lugnt som möjligt.

Och det är glädjande att se de nya, entusiastiska ansikten, även om det är på datorskärmen. Vi skulle gärna träffa era, våra nya och gamla alumnae och alumni på kampus. I väntan på bättre tider måste vi dock nöja oss med att erbjuda olika nyheter och evenemang som kan följas på nätet.

Voikaa hyvin! Sköt om er!

Kirje lähti alumneille, mutta samoilla sanoilla voisi tervehtiä myös vielä opiskelevia tai opintoja suunnittelevia. Yliopistoyhteisö on läsnä ja yliopistolaiset kokoontuvat ennen pitkää taas myös kasvokkain. Kaikenlaisia kupruja tulee poikkeusoloista, kitkaa syntyy ja tiedonkulku voi pätkiä. On ymmärrettävää, jos se painaa välillä mieltä tai jos kaikki ei toimi viimeisen päälle; mutta tämäkin vaihe loppuu aikanaan. Pidetään yhteyttä, pidetään huolta itsestämme ja toisista, pidetään yllä toivoa iloisista jälleennäkemisistä.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian apulaisprofessori. Kirje on lähetetty osana Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan alumnikirjettä. Lisätietoja alumnitoiminnasta: https://www.helsinki.fi/fi/yhteistyo/alumnille Kirjoittaja on aiemmin kirjoittanut omassa blogissaan tieteen velvoituksesta Helvi Hämäläisen romaanin pohjalta: https://anulah.wordpress.com/2015/11/22/rakkaudesta-tieteeseen/

HISTORIAN OPETUS POIKKEUSTILANTEESSA / STATE OF EMERGENCY DUE TO COVID-19

På svenska, se nedan / in English, see below

Lisäys 16.3.2020: Ottakaa rohkeasti yhteyttä opintoihinne liittyvissä asioissa vaikkapa sähköpostilla. Henkilökunta auttaa kaikin mahdollisin keinoin myös poikkeustilan aikana. / Kontakta oss via e-mail e.dyl. om ni har frågor gällande era studier. Vi hjälper så mycket vi bara kan. / Please don’t hesitate to e-mail the teachers and ask for help and advice in your studies. We will help you in all ways possible.

………………………………………………………….

TEDOTE HISTORIAN KOULUTUSOHJELMIEN OPETUKSESTA

Helsingin yliopisto julisti eilen illalla poikkeustilan koronaviruksen takia. Uusimman ohjeistuksen mukaan 50 hengen opetustilaisuudet on kielletty ja opiskelijoiden läsnäolopakko poistettu. Lisäksi on asetettu muita rajoituksia.

https://flamma.helsinki.fi/fi/group/ajankohtaista/uutinen/-/uutinen/yliopistolle-poikkeustilanne-koronavirustilanteen-takia/10050661

Historian kandi- ja maisteriohjelmat ovat päättäneet, että periodin IV kaikki opetus järjestetään lähtökohtaisesti etänä. Tämä voi tarkoittaa kurssien siirtämistä verkkoon (Moodle) tai niiden korvaamista kirjallisilla suorituksilla. Pienempien kurssien lähiopetusta ei ole varsinaisesti kielletty (ellei yliopisto tai tiedekunta toisin ilmoita), mutta opiskelijoiden ei voi edellyttää saapuvan paikalle.

Opiskelijoiden mahdollisuuksia suorittaa suunnittelemansa opinnot tuetaan kaikin tavoin, eikä tilanne varmastikaan aiheuta historian koulutusohjelmissa ylitsepääsemättömiä ongelmia.

ystävällisin terveisin,
Mirkka Lappalainen, kandiohjelman johtaja
Laura Kolbe, maisteriohjelman johtaja
Niklas Jensen-Eriksen, historian lähijohtaja

***

Kandidat- och magisterprogrammen i historia har i dag fattat beslutet att all undervisning i period IV i utgångspunkten ska ordnas på distans. Det här kan betyda att kurser flyttas till webben (Moodle) eller att studenterna ges tillfälle att ersätta kurser med skriftliga prestationer. Universitetets direktiv från den 12 mars 2020 förbjuder tills vidare inte kontaktundervisning med små grupper, men det är möjligt att direktiven skärps och redan nu är studenternas närvaroplikt upphävd. Vi kan alltså inte kräva att studenterna är närvarande vid kontaktundervisning.

Vi ska stödja studenterna att genomföra sina studier i den takt de planerat också under den här våren, och det här blir säkert inte ett oöverkomligt problem i våra utbildningsprogram.

Vi ber nu att du om du har undervisning i denna period meddelar dina studenter hur de kan avlägga resten av kursen utan kontaktundervisning.

Universitetets information om undantagstillståndet hittar du här:

https://flamma.helsinki.fi/sv/group/ajankohtaista/nyhet/-/uutinen/yliopistolle-poikkeustilanne-koronavirustilanteen-takia/10050661

Vänliga hälsningar,
Mirkka Lappalainen, ledare för kandidatprogrammet i historia
Laura Kolbe, ledare för magisterprogrammet i historia
Niklas Jensen-Eriksen, närmaste chef för historieämnena

***

Yesterday evening, the University of Helsinki declared a state of emergency because of the coronavirus. According to the newest guidelines, all teaching events with more than 50 people are banned, and regulations concerning compulsory attendance in teaching are abolished. There are also other restrictions. Please see:

https://flamma.helsinki.fi/en/group/ajankohtaista/news/-/uutinen/yliopistolle-poikkeustilanne-koronavirustilanteen-takia/10050661

The Bachelor’s and Master’s Programmes in History have decided that all teaching in Period IV is organised primarily as distance learning. This may mean moving them online (Moodle) or replacing them with written assignments. Contact teaching in smaller courses is not actually banned (unless the university or the faculty decides otherwise), but the students have no obligation to come in person to them. Teachers, please tell your students within a couple of days how your course will proceed.

We will support in all available means students’ ability to do the studies they are planning to do, and we are convinced that the situation will not cause insurmountable problems in the history programmes.

With best wishes,

Mirkka Lappalainen, Director of the Bachelor’s Programme in History
Laura Kolbe, Director of the Master’s Programme in History
Niklas Jensen-Eriksen, Immediate Superior of History

Anu Lahtinen: Akateemikko Eino Jutikkala -luento ja palkitut gradut

Historian oppiaineessa järjestettiin 12.11.2019 Akateemikko Eino Jutikkala -luento, joka kokosi vajaan puolensataa kiinnostunutta kuulijaa opiskelijoista professoreihin. Vuosittain järjestettävän luennon puhujaksi kutsutaan vuoroin nuoria, vuoroin varttuneempia kotimaisia ja kansainvälisiä tutkijoita.

Tilaisuuden aluksi Professori Laura Kolbe käsitteli lyhyesti historian oppituolien menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta sekä tietenkin Akateemikko Eino Jutikkalaa.

Professori Niklas Jensen-Eriksen sekä dosentti, yliopistonlehtori Mirkka Lappalainen julkistivat professori emeritus Markku Kuisman valokuvan, jonka kehystyttämisestä oli huolehtinut Helsingin yliopiston museo. Kuva ripustetaan Topeliaan historian oppiaineen opetustiloihin.

Tilaisuudessa jaettiin kolme gradupalkintoa vuosien 2018-2019 graduntekijöille. Seuraavat palkitut gradutyöt ovat luettavissa yliopiston Helda-palvelusta.

Johanna Rehn: Hellish Visions: Punishment in Western European Vision Literature, ca. 800–1200 (historia, sv.) https://helda.helsinki.fi/handle/10138/302979

Lotta Vuorio: Sukupuolittunut liikunta ja kehollisuus 1800-luvun puolivälin Britanniassa (yleinen historia) https://helda.helsinki.fi/handle/10138/299647

Erkki Hietaniemi: Pohjanmaan rykmentti Preussin sodassa 1626–
1629: Rekryyteistä sotilaiksi ja selviytyminen sotaretkellä (Suomen ja Pohjoismaiden historia, tai oikeastaan jo yhteisen historian maisteriohjelman tutkielma) https://helda.helsinki.fi/handle/10138/300547

Tämän jälkeen oli vuorossa itse luento, jonka piti Maiju Wuokko.

 

Filosofian tohtori, yliopistonlehtori Maiju Wuokon luento käsitteli historiallisia muutosvoimia, erityisesti liike-elämän merkitystä yhteiskunnallisena toimijana ja tutkimusaiheena. Maiju Wuokko yhdisti luennossaan tieteelliset kysymykset Jutikkalan ja Kuisman tutkimushistorian kautta tutkijasukupolvien vuorovaikutukseen ja tieteen muutosvoimiin.

Lisätietoja Maiju Wuokon tieteellisestä työstä os.
https://www.helsinki.fi/fi/ihmiset/henkilohaku/maiju-wuokko-9100269

Maiju Wuokko: Tappio tähtitieteelle, voitto historiantutkimukselle!

Jo perinteeksi muodostuneessa Historiantutkimuksen johdantokurssin historioitsijapaneelissa vierailivat tänä syksynä FT Elise Garritzen, professori Niklas Jensen-Eriksen, yliopistonlehtori Risto Marjomaa ja apulaisprofessori Samu Niskanen. Keskustelun puheenjohtajina toimivat kurssin vastuuopettajat, professori Anu Lahtinen ja yliopistonlehtori Maiju Wuokko.

Totuttuun tapaan panelistit esittelivät edustamaansa historiantutkimuksen alaa ja sen uusimpia tuulia. Lisäksi pohdittiin ja perusteltiin historiantutkimuksen antia ja yhteiskunnallista juuri nyt. Panelistit pääsivät myös valottamaan, miksi ovat aikanaan päätyneet historiantutkimuksen pariin.

Panelistit (vasemmalta) Samu Niskanen, Elise Garritzen, Niklas Jensen-Eriksen ja Risto Marjomaa. Kuva: Maiju Wuokko.

Historiantutkimuksen eri aloilla pinnalla ovat Suuret Kysymykset, joilla on sekä maantieteellisesti laajaa että yhteiskunnan ja koko ihmiskunnan kannalta syvällistä merkitystä. Risto puhui pyrkimyksistä ylittää perinteisen ”maailmanhistorian” Eurooppa-keskeisyys ja kirjoittaa aidosti globaalia historiaa, jossa eri alueet tulevat mahdollisimman tasaveroisesti huomioiduiksi. Globaalit näkökulmat liikuttavat Samun mukaan myös tuoretta keskiajan tutkimusta. Taloushistoriaa taas motivoivat Niklaksen mukaan sellaiset kysymykset kuin miksi yhdet valtiot ovat rikkaita ja toiset köyhiä, ja miten nämä asetelmat muuttuvat aikojen saatossa ja miksi.

Elise tutkii historiankirjoituksessa käytettyjä paratekstejä – esimerkiksi otsikointia, nimiösivuja, alku- ja jälkisanoja, takakansitekstejä ja viitteitä – eli kirjaimellisesti marginaali-ilmiöitä. Nekään eivät ole merkitykseltään vähäpätöisiä: paljolti juuri parateksteillä tehdään tiettäväksi ja näkyväksi tekstin tieteellisyyttä. Tällaisia tieteellisyyden ulkoisia tuntomerkkejä voidaan käyttää myös härskisti hyväksi, jos ja kun teksti saadaan niiden avulla näyttämään luotettavalta tutkimustiedolta. Samu puolestaan on törmännyt 1100-luvun Ranskaa tutkiessaan tyystin toisenlaiseen uskottavuuteen liittyvään ilmiöön: anti-intellektualismiin eli haluttomuuteen julkaista mitään intellektuellia. Yhtymäkohdat esimerkiksi nykypäivän Iso-Britanniaan ovat ilmeiset.

Juuri menneisyyden ilmiöiden resonointi nykyhetken kanssa tarjoaa historiantutkimukselle sen yhteiskunnallisen relevanssin. Panelistit myös painottivat voimallisesti historian väärinkäytön torjumista historiantutkijoiden yhteiskunnallisena velvollisuutena. Esimerkkinä väärinkäytöstä Samu mainitsi yhdysvaltalaisen alt-right-liikkeen, joka poimii antiikista itseään miellyttäviä asioita mutta sivuuttaa toisia. Liike pyrkii muun muassa kiistämään merkityksen, joka arabialaisella kulttuurilla oli Aristoteleen teosten säilymiselle, vaikka tutkimustieto asiasta on kiistatonta. Totuudenjälkeinen – tai useiden samanaikaisten muka-totuuksien – leimaama aikamme asettaa historiantutkijoiden hartioille suuren vastuun puolustaa punnittua tutkimustietoa valheellisia väitteitä vastaan.

Historiatieteen näkökulmasta ajallinen perspektiivi näyttäytyy usein itsestäänselvyytenä. Paneelikeskustelussa kuitenkin todettiin, että monen muun tieteenalan historiallinen ulottuvuus on hyvin ohut, eivätkä sellaiset historiantutkijan (ja -opiskelijan!) ydintaidot kuin lähdekritiikki ja ilmiöiden asettaminen ajalliseen kontekstiinsa ole suinkaan automaattisia. Historiantutkijoilla on tässäkin suhteessa paljon annettavaa nykypäivän keskusteluille. Esimerkiksi harva nyky-yhteiskunnan ongelmista on syntynyt vasta äsken, vaan useimmilla on juurensa kauempana menneisyydessä. Ongelmien ratkaiseminen edellyttää niiden ymmärtämistä, ja ymmärtäminen puolestaan edellyttää ongelmien syntyjuurien ja kehityksen hahmottamista – siis juuri sitä, mitä historiantutkimus voi tarjota.

Panelistien näkemykset historian yhteiskunnallisesta merkityksestä käyvät hyvin yksiin johdantokurssilaisten ajatusten kanssa. Kun johdantokurssin ensimmäisellä kokoontumiskerralla koottiin Flingaan opiskelijoiden motiiveja historian opiskelulle, vastauksissa korostui halu ymmärtää menneisyyden tuntemuksen avulla nykymaailmaa ja rakentaa parempaa tulevaisuutta. Historiantutkimuksen huominen onkin hyvissä käsissä, kun alallemme hakeutuu vuodesta toiseen kriittisesti ajattelevia mutta ihanteidensa innostamia ihmisiä.

Kuvakaappaus johdantokurssin Flinga-keskustelusta, jossa pohdittiin motiiveja historianopinnoille.

Entä millaisia ovat olleet ne elämää muovanneet kokemukset, jotka ovat alun perin houkutelleet niin opiskelijamme kuin panelistimme historiantutkimuksen pariin? Taustat vaikuttavat johdantokurssin keskustelujen ja paneelin perusteella olevan varsin samanlaiset: alanvalintaan ovat monilla vaikuttaneet hyvät historianopettajat, Tolkienin ja Waltarin kirjat, sekä ripaus hyvää onnea ja suotuisia sattumia. Joillekin kutsumus historian pariin on ollut selvä jo lapsena, toisille on vasta myöhemmin valjennut että juuri historia on sitä, mitä haluaa ja osaa parhaiten tehdä.

Niklas kuuluu niihin varhaisherännäisiin, jotka jo kouluun mennessään tiesivät haluavansa historiantutkimuksen pariin. Tätä vakaumusta tosin edelsi vain muutaman kuukauden mittaiseksi jäänyt haave astronautin urasta. Harmillinen tappio tähtitieteelle, mutta suuri voitto historiantutkimukselle!

Kirjoittaja on FT ja historiantutkija, joka toimii vuoden 2019 loppuun saakka yrityshistorian yliopistonlehtorina.

Elmo Mustonen: Tie vei Santa Maria di Cosmediniin

Santa Maria in Cosmedin tunnetaan parhaiten Bocca della Veritasta, totuuden suusta. ”Totuuden Suu” on kivikiekko, jossa on parrakkaan miehen kasvot. Tarinan mukaan miehen suu puree poikki valehtelijoiden kädet. Legendan testaaminen on turistien parissa niin muodikasta, että kivikiekolle on tammikuussakin pitkä jono. Itse kirkossa ei ollut juuri ketään.

Kirkon paikalla oli Rooman tasavallan aikana temppeli, luultavasti Herkulekselle pyhitetty, jonka viemärinkantena Totuuden Suu lienee alun perin palvellut. Paljon muuta temppelistä ei ole säilynyt, mutta koristeellinen turistimagneetti muistuttaa vielä antiikin miljoonakaupungin loistosta. Keisariaikana, Rooman kaupungin ollessa suurimmillaan, kaupunki oli pullollaan koristeellisia temppeleitä ja rikkaiden kartanoita. Maailman keskuksen oli näytettävä siltä ja monumentaalirakentaminen oli hyvää käyttöä sotasaaliille.

Santa Maria di Cosmediniin interiööri. Kuva: Wikipedia. https://en.wikipedia.org/wiki/Santa_Maria_in_Cosmedin#/media/File:Rom,_Santa_Maria_in_Cosmedin,_Innenansicht_2.jpg

Keisarien pröystäily loppui vasta 200-luvulla valtakunnan ajautuessa pitkään ja sotaisaan kriisiin, josta se lopulta ontuen selvisi, mutta Rooman kaupunki ajautui alamäkeen. Vallan keskus siirtyi Konstantinopoliin ja suojaisaan Ravennaan eikä Roomaan enää panostettu. Aikakaudelle on kuvaavaa, että keisariajan viimeinen suuri rakennusprojekti Roomassa olivat Aurelianuksen muurit, jykevät puolustuslaitteet vaikeammille ajoille.

Kiellettyään pakanauskonnot  380, kristitty valtio otti vanhat temppelit huostaansa, mutta ei talousvaikeuksien takia pystynyt pitämään niitä yllä. Ensimmäistä kertaa roomalaiset joutuivat kohtaamaan kaupungissaan jäänteitä menneisyydestä, joka oli peruuttamattomasti ohi. Pakanatemppelit olivat kauniita ja muistuttivat suuruuden päivistä, mutta ne olivat turhia. Pikku hiljaa niistä kierrätettiin osia uusiin rakennuksiin tai niiden marmori poltettiin kalkiksi. Roomalaiset ryöstivät Rooman itse. Santa Maria in Cosmedin sai omat, monimuotoiset klassiset pylväänsä osana tätä hidasta ryöstöä.

Kun Bysantin yritykset valloittaa Rooma takaisin syöksivät Italian sotaan vuosikymmeniksi, romahti Rooman kaupungin väkiluku täysin. 600-luvun taitteessa miljoonalle ihmiselle rakennetussa kaupungissa asui vain n. 30-50 000 ihmistä, keskittyneenä Tiberin rannoille. Tällä asukasluvulla ei olisi saanut Colosseumia täyteen. Rutiköyhille eloonjääneille tuskin oli lohdullista nähdä keisarin virkamiehiä Palatinuksella tai Fokas-tyrannin pylväs Forum Romanumilla. Pienen asutun alueen, abitaton, ympärillä levisi suunnaton hylätty kaupunki, disabitato, joka jatkui Aurelianuksen  muureille asti ja katosi lopullisesti vasta 1800-luvulla. Virallisesti tynkäkaupunkia hallitsi 700-luvulle asti Itä-Rooma, joka kohteli muinaista pääkaupunkia vain osana Ravennasta hallittua provinssiaan. Käytännössä kaupunkilaisten asioita hoiti kirkko, joka neuvotteli niin goottien kuin langobardienkin kanssa turvatakseen kaupungin ruokahuollon. Ruoka-apua jaettiin määrätyistä pisteistä, diaconiae, jotka pitivät listaa tarvitsevista aina 800-luvulle asti. Juuri tällaisena avustuspisteenä Santa Maria in Cosmedin sai alkunsa.

700-luvulla rakennetun kirkon koristelivat Itä-Rooman ikonoklasmiaa paenneet munkit, joiden mukaan kirkko alettiin tuntea kreikan koristeellista tarkoittavalla lisänimellä, Cosmedin. Samoihin aikoihin Rooman väkiluku alkoi taas kasvaa pakolaisten saapuessa sinne paitsi Italiasta, myös arabien valloittamasta Levantista ja uskonnollisten kiistojen repimästä Itä-Roomasta. Kristinuskon levitessä Roomaan alkoi myös virrata pyhiinvaeltajia ihastelemaan marttyyripaikkoja ja aina vain varakkaampia kirkkoja. Totuuden Suuta pällistelemään jonottavat turistit jatkavat tätä perinnettä. Suun legenda onkin peräisin keskiajalta, samoin kuin Cosmedinin lattioita koristavat kauniit mosaiikit. Alun perin kirkon ulkopuolella oli sakristia ja oratorio, mutta ne joutuivat normannien ryöstelyn uhriksi. Rooman korkein kellotorni selvisi. Itä-Rooman vaikutuksen lakatessa ja pyhiinvaellusbisneksen korostaessa Pietarin, Paavalin ja pyhän Laurentiuksen kirkkoja, jäi Santa Maria in Cosmedin varjoon ja rapistui. Uutta huomiota se sai vasta 1700-luvulla, kun siihen rakenettiin pramea valkoinen barokkijulkisivu. Barokkielementit poistettiin 1800-luvun lopussa, kun yhdistynyt Italia alkoi juhlia muinaista perintöään ja äsken kukistuneen kirkkovaltion mahti ei enää ollutkaan muodikasta.

Nykyään Rooma on taas miljoonakaupunki ja Santa Maria in Cosmedin pieni ja syrjäinen, vaikkakin todella kaunis, kirkko. Se rakennettiin Rooman noustessa kirkon siivillä ylös historiansa pahimmasta alennustilasta. Sen rakenteissa on esillä yhtä aikaa vuosisatojen perinteet ja tyylit. Jos barokkifasadi olisi säilytetty, voisi kirkko kertoa yli tuhannen vuoden taidehistorian. Sen sijaan se muistuttaa meitä siitä, miten roomalaisten ja muun maailman suhtautuminen kaupungin historiaan ja sen kerroksiin on muuttunut.

Kun pakanatemppelit suljettiin, ne haluttiin yhä säilyttää ja niitä koetettiin suojella. Pragmaattisuus voitti kuitenkin nostalgian ja vähän kerrallaan rakennukset tuhottiin tai kierrätettiin. Useimmat antiikin rakennukset, jotka ovat yhä pystyssä, saatiin pelastettua vain vihkimällä ne kirkoiksi. Harvoja poikkeuksia ovat Colosseum ja Hadrianuksen mausoleumi, jotka pääsivät uusiokäyttöön muun muassa linnoina.

Kun paavit taas barokkiaikana käyttivät kaupungin julkisivuun valtavia summia, päädyttiin lukemattomia vanhoja kirkkoja peittämään koreilla barokkifasadeilla, kuin kirkko olisi halunnut piilotella vanhoja ja vaatimattomampia rakennuksiaan. Italian yhdistyttyä maan ikiaikaista menneisyyttä taas haluttiin tuoda esille, joskus uudemman kustannuksella. Keskiaikaisia kortteleita jyrättiin, osin, jotta niiden alta voitiin kaivaa raunioita ja osin, jotta Italian uutta loistoa julistavia rakennuksia voitiin rakentaa päälle. Ihannointi saavutti huippunsa fasistihallinnon aikana.

Nyt tilanne on täysin päinvastainen kuin 1500 vuotta sitten: taas miljoonakaupungiksi paisuneella Roomalla ei ole varaa olla suojelematta menneisyyttään, sillä keskiajalla alkanut matkaperinne on muuttunut ympärivuotiseksi turistien mereksi. Rooma elää menneisyydestään samalla kun se hukkuu sitä pällisteleviin ulkomaalaisiin, jotka saastuttavat, roskaavat ja nostavat asuntojen hintoja tavallisten roomalaisten ulottumattomiin. Colosseum, joka hylättiin keskiajalla maanjäristyksen jälkeen luonnon armoille, on Rooman ikoni. Uusimpia rakennuksia Rooman keskustassa ovat modernit museot.

Mutta Santa Maria in Cosmedinia ei ole hylätty. Useiden muodonmuutoksien läpi se on aina jatkanut toimintaansa. Kirkon alkuperää arvostetaan siinä määrin, että siellä pidetään kerran viikossa ortodoksinen messu. Roomassa ikivanha ja kauan sitten kuollut ovat rinnakkain kaikkialla ja onkin helppo unohtaa, että kuolleen kiven ja turistien meren takana on elävä kaupunki, joka on selvinnyt vaikeista ajoista muuttamalla muotoaan ja rakentamalla uutta vanhan rinnalle.

Kirjoittaja on historian opiskelija, joka osallistui tammikuussa 2019 järjestetylle kurssille Antiikin ja keskiajan perintö Villa Lantessa ja Roomassa. Kurssia rahoitti Jenny ja Antti Wihurin rahasto. Lisätietoja kurssista ja siihen liittyvistä blogiteksteistä: https://blogs.helsinki.fi/historia/2019/05/25/anu-lahtinen-opintomatkalla-ikuisessa-kaupungissa/

Jakov Gerchman: Opintomatka Ravennaan

Tein päiväretken Ravennaan Antiikin ja keskiajan perintö -kurssimatkan ohessa 13. tammikuuta 2019. Tuon antiikin aikoihin juurensa juontavan kaupungin menneisyys kiinnostaa minua, sillä se on ollut tärkeä Bysantin aikana, jonka historia kiehtoo minua. Ravenna oli Itä-Rooman Italian hallintoalueen pääkaupunki (584-751). Sen lisäksi, että vierailukohteeni on ollut Ravennan eksarkaatin hallintokeskuksena, on sieltä käsin hoidettu myös Länsi-Rooman (402-476) ja Itägoottien kuningaskunnan (493-540) asioita.

Matkustin Ravennaan Roomasta Bolognan kautta. Päästyäni paikan päälle etsin aluksi San Vitalen basilikan. Basilica di San Vitale on bysanttilaistyylinen vuonna 547 valmiiksi saatettu kirkko, jota koristavat monet vaikuttavat mosaiikit. Tunnetuimmat sen mosaiikeista esittävät Bysantin keisaria Justinianus I:stä ja häneen vaimoaan keisarinna Theodoraa. Justinianuksen vieressä seisovat muun muassa hänen tunnetuin kenraalinsa Belisarius ja Ravennan silloinen piispa.

Ravennan mosaiikkitaide kertoo Bysantin ajoista. Kuva: Jakov Gerchman

Mosaiikeissa on huomattavaa areiolaisvastaista symboliikkaa, mikä kuvastaa ”oikeaoppisen” Rooman ja areiolaiseten itägoottien välistä eroa. Areiolaiset eivät uskoneet Jeesuksen olevan samaa olemusta Jumalan kanssa, mutta San Vitalen koristelussa tämä yhteys on ilmeinen.

Kirkosta siirryin sen lähellä sijaitsevaan mausoleumiin, jonne on perimätiedon mukaan haudattu keisari Theodosius I:n tytär Galla Placidia. Sekin on koristeltu kauniilla mosaiikeilla ja erinäisillä sarkofageilla. Pienestä mausoleumista taivalsin hieman kauempana sijaitsevaan pieneen Battistero Neoniano -nimiseen kastekappeliin, jonka kattoa koristaa Johannes Kastajan suorittama Jeesuksen kaste. Kappelin vieressä sijaitseva Museo Arcivescovile e Capella di Sant’Andrea oli seuraava kohteeni – siellä esiteltiin erilaisia historiallisia esineitä sekä värikkäillä mosaiikeilla päällystettyä pientä kappelia.

Kuva: Jakov Gerchman

Lopuksi pääsin yhteislipulla vielä lyhyen etäisyyden päässä sijaitsevaan henkeäsalpaavan upeaan Sant’Apollinare Nuovo -kirkkoon, joka on rakennettu 500-luvun alussa eli itägoottien hallitessa kaupunkia. Sen mosaiikkiseinät, jotka kuvaavat pyhimyksiä, ovat pitkän pylväsrivin kannattelemia. Lisäksi takaseinässä riippuu pieni vanhaa keisari Justinianusta kuvaava mosaiikki.

Olen käynyt ”ikuisessa kaupungissa” jo neljästi. Tämä viikon mittainen kurssimatka tarjosi Ravennan matkan lisäksi paljon uutta, ja antiikin taloihin, kuten keisari Augustuksen kotiin, tutustuminen oli minulle mukava kokemus. Ravenna oli kuitenkin täysin erilainen – Roomassa oli tammikuussakin paljon turisteja etenkin esittelemääni kohteeseen verrattuna. Ravenna vaikutti puhtaasti italialaiselta kaupungilta.

Kirjoittaja on historian opiskelija, joka osallistui tammikuussa 2019 järjestetylle kurssille Antiikin ja keskiajan perintö Villa Lantessa ja Roomassa. Kurssia rahoitti Jenny ja Antti Wihurin rahasto. Lisätietoja kurssista ja siihen liittyvistä blogiteksteistä: https://blogs.helsinki.fi/historia/2019/05/25/anu-lahtinen-opintomatkalla-ikuisessa-kaupungissa/