Anu Lahtinen: Poikkeusajan syksy, outo ja tuttu

Eipä olisi vuosi sitten arvannut, että syksy sujuu kovin kaukana rakkaasta Topeliasta, työhuoneesta ja opetustiloista. Onneksi kaikenlaiset yhteydenpitoratkaisut kehittyvät, mutta silti suurin osa meistä elänee siinä toivossa, että mahdollisimman pian voisimme taas tavata turvallisesti. Syksyn alkuvaiheissa on kuitenkin heti tullut vastaan altistumis- ja karanteeniuutisia, jotka osoittavat, että kasvokkaistapaamiset ovat yhä riskialttiita.

Kampuksen näennäinen hiljaisuus ei kuitenkaan merkitse sitä, että yliopistolaiset pyörittelisivät peukaloitaan. Kirjoitin alkuviikosta tervehdyksen tiedekunnan alumnikirjeeseen ja haluan näillä sanoilla nyt tervehtiä myös tässä:

Monella lienee muistoja omien opintojen aloituksesta: täysistä luentosaleista, puheensorinasta ruokaloissa, innostuneista opiskelijaryhmistä akateemisen sivistyksen porteilla.

Tänä syksynä keskustakampus on hiljaisempi. Verkkoyhteyksien kautta käy silti kova kuhina, kun syksyn tutkimus ja opetus alkavat. Neuvotteluhuoneessa opettaja tallentaa videoluentoa. Virtuaalikahvit kokoavat yhteen yliopistoyhteisön jäseniä. Uusia kasvoja välähtelee tietokoneen ruudulle toinen toisensa viereen, kun seminaarilaiset aloittavat tutkielmatyön.

Poikkeusoloissakin uusista opiskelijoista välittyy tuttu innostus ja uuden odotus. Jokainen uusi sukupolvi saa samalla ainutlaatuisen ja silti perinteisiin kiinnittyvän kokemuksen siitä, mitä tarkoittaa yliopistolain velvoitus ”edistää vapaata tutkimusta ../.. sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa”. (https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2009/20090558)

Tavoitteena on luoda turvallista jatkuvuuden tunnetta samalla, kun suojaudumme tartunnoilta. Etäyhteydet eivät korvaa kasvokkain kohtaamisia teidän, alumniemme kanssa, mutta iloisen jälleennäkemisen odotuksessa välitämme valikoiman uutisia ja tapahtumia, joita voi seurata verkossa.

Det står i universiteslagen att universiteten skall ”främja den fria forskningen ../.. och fostra de studerande till att tjäna fosterlandet och mänskligheten”. (https://www.finlex.fi/sv/laki/ajantasa/2009/20090558) Oberoende av undantagstiders utmaningar arbetar universitetssamfälligheten för att studerande kan börja sin höst så tryggt och lugnt som möjligt.

Och det är glädjande att se de nya, entusiastiska ansikten, även om det är på datorskärmen. Vi skulle gärna träffa era, våra nya och gamla alumnae och alumni på kampus. I väntan på bättre tider måste vi dock nöja oss med att erbjuda olika nyheter och evenemang som kan följas på nätet.

Voikaa hyvin! Sköt om er!

Kirje lähti alumneille, mutta samoilla sanoilla voisi tervehtiä myös vielä opiskelevia tai opintoja suunnittelevia. Yliopistoyhteisö on läsnä ja yliopistolaiset kokoontuvat ennen pitkää taas myös kasvokkain. Kaikenlaisia kupruja tulee poikkeusoloista, kitkaa syntyy ja tiedonkulku voi pätkiä. On ymmärrettävää, jos se painaa välillä mieltä tai jos kaikki ei toimi viimeisen päälle; mutta tämäkin vaihe loppuu aikanaan. Pidetään yhteyttä, pidetään huolta itsestämme ja toisista, pidetään yllä toivoa iloisista jälleennäkemisistä.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian apulaisprofessori. Kirje on lähetetty osana Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan alumnikirjettä. Lisätietoja alumnitoiminnasta: https://www.helsinki.fi/fi/yhteistyo/alumnille Kirjoittaja on aiemmin kirjoittanut omassa blogissaan tieteen velvoituksesta Helvi Hämäläisen romaanin pohjalta: https://anulah.wordpress.com/2015/11/22/rakkaudesta-tieteeseen/

HISTORIAN OPETUS POIKKEUSTILANTEESSA / STATE OF EMERGENCY DUE TO COVID-19

På svenska, se nedan / in English, see below

Lisäys 16.3.2020: Ottakaa rohkeasti yhteyttä opintoihinne liittyvissä asioissa vaikkapa sähköpostilla. Henkilökunta auttaa kaikin mahdollisin keinoin myös poikkeustilan aikana. / Kontakta oss via e-mail e.dyl. om ni har frågor gällande era studier. Vi hjälper så mycket vi bara kan. / Please don’t hesitate to e-mail the teachers and ask for help and advice in your studies. We will help you in all ways possible.

………………………………………………………….

TEDOTE HISTORIAN KOULUTUSOHJELMIEN OPETUKSESTA

Helsingin yliopisto julisti eilen illalla poikkeustilan koronaviruksen takia. Uusimman ohjeistuksen mukaan 50 hengen opetustilaisuudet on kielletty ja opiskelijoiden läsnäolopakko poistettu. Lisäksi on asetettu muita rajoituksia.

https://flamma.helsinki.fi/fi/group/ajankohtaista/uutinen/-/uutinen/yliopistolle-poikkeustilanne-koronavirustilanteen-takia/10050661

Historian kandi- ja maisteriohjelmat ovat päättäneet, että periodin IV kaikki opetus järjestetään lähtökohtaisesti etänä. Tämä voi tarkoittaa kurssien siirtämistä verkkoon (Moodle) tai niiden korvaamista kirjallisilla suorituksilla. Pienempien kurssien lähiopetusta ei ole varsinaisesti kielletty (ellei yliopisto tai tiedekunta toisin ilmoita), mutta opiskelijoiden ei voi edellyttää saapuvan paikalle.

Opiskelijoiden mahdollisuuksia suorittaa suunnittelemansa opinnot tuetaan kaikin tavoin, eikä tilanne varmastikaan aiheuta historian koulutusohjelmissa ylitsepääsemättömiä ongelmia.

ystävällisin terveisin,
Mirkka Lappalainen, kandiohjelman johtaja
Laura Kolbe, maisteriohjelman johtaja
Niklas Jensen-Eriksen, historian lähijohtaja

***

Kandidat- och magisterprogrammen i historia har i dag fattat beslutet att all undervisning i period IV i utgångspunkten ska ordnas på distans. Det här kan betyda att kurser flyttas till webben (Moodle) eller att studenterna ges tillfälle att ersätta kurser med skriftliga prestationer. Universitetets direktiv från den 12 mars 2020 förbjuder tills vidare inte kontaktundervisning med små grupper, men det är möjligt att direktiven skärps och redan nu är studenternas närvaroplikt upphävd. Vi kan alltså inte kräva att studenterna är närvarande vid kontaktundervisning.

Vi ska stödja studenterna att genomföra sina studier i den takt de planerat också under den här våren, och det här blir säkert inte ett oöverkomligt problem i våra utbildningsprogram.

Vi ber nu att du om du har undervisning i denna period meddelar dina studenter hur de kan avlägga resten av kursen utan kontaktundervisning.

Universitetets information om undantagstillståndet hittar du här:

https://flamma.helsinki.fi/sv/group/ajankohtaista/nyhet/-/uutinen/yliopistolle-poikkeustilanne-koronavirustilanteen-takia/10050661

Vänliga hälsningar,
Mirkka Lappalainen, ledare för kandidatprogrammet i historia
Laura Kolbe, ledare för magisterprogrammet i historia
Niklas Jensen-Eriksen, närmaste chef för historieämnena

***

Yesterday evening, the University of Helsinki declared a state of emergency because of the coronavirus. According to the newest guidelines, all teaching events with more than 50 people are banned, and regulations concerning compulsory attendance in teaching are abolished. There are also other restrictions. Please see:

https://flamma.helsinki.fi/en/group/ajankohtaista/news/-/uutinen/yliopistolle-poikkeustilanne-koronavirustilanteen-takia/10050661

The Bachelor’s and Master’s Programmes in History have decided that all teaching in Period IV is organised primarily as distance learning. This may mean moving them online (Moodle) or replacing them with written assignments. Contact teaching in smaller courses is not actually banned (unless the university or the faculty decides otherwise), but the students have no obligation to come in person to them. Teachers, please tell your students within a couple of days how your course will proceed.

We will support in all available means students’ ability to do the studies they are planning to do, and we are convinced that the situation will not cause insurmountable problems in the history programmes.

With best wishes,

Mirkka Lappalainen, Director of the Bachelor’s Programme in History
Laura Kolbe, Director of the Master’s Programme in History
Niklas Jensen-Eriksen, Immediate Superior of History

Anu Lahtinen: Akateemikko Eino Jutikkala -luento ja palkitut gradut

Historian oppiaineessa järjestettiin 12.11.2019 Akateemikko Eino Jutikkala -luento, joka kokosi vajaan puolensataa kiinnostunutta kuulijaa opiskelijoista professoreihin. Vuosittain järjestettävän luennon puhujaksi kutsutaan vuoroin nuoria, vuoroin varttuneempia kotimaisia ja kansainvälisiä tutkijoita.

Tilaisuuden aluksi Professori Laura Kolbe käsitteli lyhyesti historian oppituolien menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta sekä tietenkin Akateemikko Eino Jutikkalaa.

Professori Niklas Jensen-Eriksen sekä dosentti, yliopistonlehtori Mirkka Lappalainen julkistivat professori emeritus Markku Kuisman valokuvan, jonka kehystyttämisestä oli huolehtinut Helsingin yliopiston museo. Kuva ripustetaan Topeliaan historian oppiaineen opetustiloihin.

Tilaisuudessa jaettiin kolme gradupalkintoa vuosien 2018-2019 graduntekijöille. Seuraavat palkitut gradutyöt ovat luettavissa yliopiston Helda-palvelusta.

Johanna Rehn: Hellish Visions: Punishment in Western European Vision Literature, ca. 800–1200 (historia, sv.) https://helda.helsinki.fi/handle/10138/302979

Lotta Vuorio: Sukupuolittunut liikunta ja kehollisuus 1800-luvun puolivälin Britanniassa (yleinen historia) https://helda.helsinki.fi/handle/10138/299647

Erkki Hietaniemi: Pohjanmaan rykmentti Preussin sodassa 1626–
1629: Rekryyteistä sotilaiksi ja selviytyminen sotaretkellä (Suomen ja Pohjoismaiden historia, tai oikeastaan jo yhteisen historian maisteriohjelman tutkielma) https://helda.helsinki.fi/handle/10138/300547

Tämän jälkeen oli vuorossa itse luento, jonka piti Maiju Wuokko.

 

Filosofian tohtori, yliopistonlehtori Maiju Wuokon luento käsitteli historiallisia muutosvoimia, erityisesti liike-elämän merkitystä yhteiskunnallisena toimijana ja tutkimusaiheena. Maiju Wuokko yhdisti luennossaan tieteelliset kysymykset Jutikkalan ja Kuisman tutkimushistorian kautta tutkijasukupolvien vuorovaikutukseen ja tieteen muutosvoimiin.

Lisätietoja Maiju Wuokon tieteellisestä työstä os.
https://www.helsinki.fi/fi/ihmiset/henkilohaku/maiju-wuokko-9100269

Maiju Wuokko: Tappio tähtitieteelle, voitto historiantutkimukselle!

Jo perinteeksi muodostuneessa Historiantutkimuksen johdantokurssin historioitsijapaneelissa vierailivat tänä syksynä FT Elise Garritzen, professori Niklas Jensen-Eriksen, yliopistonlehtori Risto Marjomaa ja apulaisprofessori Samu Niskanen. Keskustelun puheenjohtajina toimivat kurssin vastuuopettajat, professori Anu Lahtinen ja yliopistonlehtori Maiju Wuokko.

Totuttuun tapaan panelistit esittelivät edustamaansa historiantutkimuksen alaa ja sen uusimpia tuulia. Lisäksi pohdittiin ja perusteltiin historiantutkimuksen antia ja yhteiskunnallista juuri nyt. Panelistit pääsivät myös valottamaan, miksi ovat aikanaan päätyneet historiantutkimuksen pariin.

Panelistit (vasemmalta) Samu Niskanen, Elise Garritzen, Niklas Jensen-Eriksen ja Risto Marjomaa. Kuva: Maiju Wuokko.

Historiantutkimuksen eri aloilla pinnalla ovat Suuret Kysymykset, joilla on sekä maantieteellisesti laajaa että yhteiskunnan ja koko ihmiskunnan kannalta syvällistä merkitystä. Risto puhui pyrkimyksistä ylittää perinteisen ”maailmanhistorian” Eurooppa-keskeisyys ja kirjoittaa aidosti globaalia historiaa, jossa eri alueet tulevat mahdollisimman tasaveroisesti huomioiduiksi. Globaalit näkökulmat liikuttavat Samun mukaan myös tuoretta keskiajan tutkimusta. Taloushistoriaa taas motivoivat Niklaksen mukaan sellaiset kysymykset kuin miksi yhdet valtiot ovat rikkaita ja toiset köyhiä, ja miten nämä asetelmat muuttuvat aikojen saatossa ja miksi.

Elise tutkii historiankirjoituksessa käytettyjä paratekstejä – esimerkiksi otsikointia, nimiösivuja, alku- ja jälkisanoja, takakansitekstejä ja viitteitä – eli kirjaimellisesti marginaali-ilmiöitä. Nekään eivät ole merkitykseltään vähäpätöisiä: paljolti juuri parateksteillä tehdään tiettäväksi ja näkyväksi tekstin tieteellisyyttä. Tällaisia tieteellisyyden ulkoisia tuntomerkkejä voidaan käyttää myös härskisti hyväksi, jos ja kun teksti saadaan niiden avulla näyttämään luotettavalta tutkimustiedolta. Samu puolestaan on törmännyt 1100-luvun Ranskaa tutkiessaan tyystin toisenlaiseen uskottavuuteen liittyvään ilmiöön: anti-intellektualismiin eli haluttomuuteen julkaista mitään intellektuellia. Yhtymäkohdat esimerkiksi nykypäivän Iso-Britanniaan ovat ilmeiset.

Juuri menneisyyden ilmiöiden resonointi nykyhetken kanssa tarjoaa historiantutkimukselle sen yhteiskunnallisen relevanssin. Panelistit myös painottivat voimallisesti historian väärinkäytön torjumista historiantutkijoiden yhteiskunnallisena velvollisuutena. Esimerkkinä väärinkäytöstä Samu mainitsi yhdysvaltalaisen alt-right-liikkeen, joka poimii antiikista itseään miellyttäviä asioita mutta sivuuttaa toisia. Liike pyrkii muun muassa kiistämään merkityksen, joka arabialaisella kulttuurilla oli Aristoteleen teosten säilymiselle, vaikka tutkimustieto asiasta on kiistatonta. Totuudenjälkeinen – tai useiden samanaikaisten muka-totuuksien – leimaama aikamme asettaa historiantutkijoiden hartioille suuren vastuun puolustaa punnittua tutkimustietoa valheellisia väitteitä vastaan.

Historiatieteen näkökulmasta ajallinen perspektiivi näyttäytyy usein itsestäänselvyytenä. Paneelikeskustelussa kuitenkin todettiin, että monen muun tieteenalan historiallinen ulottuvuus on hyvin ohut, eivätkä sellaiset historiantutkijan (ja -opiskelijan!) ydintaidot kuin lähdekritiikki ja ilmiöiden asettaminen ajalliseen kontekstiinsa ole suinkaan automaattisia. Historiantutkijoilla on tässäkin suhteessa paljon annettavaa nykypäivän keskusteluille. Esimerkiksi harva nyky-yhteiskunnan ongelmista on syntynyt vasta äsken, vaan useimmilla on juurensa kauempana menneisyydessä. Ongelmien ratkaiseminen edellyttää niiden ymmärtämistä, ja ymmärtäminen puolestaan edellyttää ongelmien syntyjuurien ja kehityksen hahmottamista – siis juuri sitä, mitä historiantutkimus voi tarjota.

Panelistien näkemykset historian yhteiskunnallisesta merkityksestä käyvät hyvin yksiin johdantokurssilaisten ajatusten kanssa. Kun johdantokurssin ensimmäisellä kokoontumiskerralla koottiin Flingaan opiskelijoiden motiiveja historian opiskelulle, vastauksissa korostui halu ymmärtää menneisyyden tuntemuksen avulla nykymaailmaa ja rakentaa parempaa tulevaisuutta. Historiantutkimuksen huominen onkin hyvissä käsissä, kun alallemme hakeutuu vuodesta toiseen kriittisesti ajattelevia mutta ihanteidensa innostamia ihmisiä.

Kuvakaappaus johdantokurssin Flinga-keskustelusta, jossa pohdittiin motiiveja historianopinnoille.

Entä millaisia ovat olleet ne elämää muovanneet kokemukset, jotka ovat alun perin houkutelleet niin opiskelijamme kuin panelistimme historiantutkimuksen pariin? Taustat vaikuttavat johdantokurssin keskustelujen ja paneelin perusteella olevan varsin samanlaiset: alanvalintaan ovat monilla vaikuttaneet hyvät historianopettajat, Tolkienin ja Waltarin kirjat, sekä ripaus hyvää onnea ja suotuisia sattumia. Joillekin kutsumus historian pariin on ollut selvä jo lapsena, toisille on vasta myöhemmin valjennut että juuri historia on sitä, mitä haluaa ja osaa parhaiten tehdä.

Niklas kuuluu niihin varhaisherännäisiin, jotka jo kouluun mennessään tiesivät haluavansa historiantutkimuksen pariin. Tätä vakaumusta tosin edelsi vain muutaman kuukauden mittaiseksi jäänyt haave astronautin urasta. Harmillinen tappio tähtitieteelle, mutta suuri voitto historiantutkimukselle!

Kirjoittaja on FT ja historiantutkija, joka toimii vuoden 2019 loppuun saakka yrityshistorian yliopistonlehtorina.

Elmo Mustonen: Tie vei Santa Maria di Cosmediniin

Santa Maria in Cosmedin tunnetaan parhaiten Bocca della Veritasta, totuuden suusta. ”Totuuden Suu” on kivikiekko, jossa on parrakkaan miehen kasvot. Tarinan mukaan miehen suu puree poikki valehtelijoiden kädet. Legendan testaaminen on turistien parissa niin muodikasta, että kivikiekolle on tammikuussakin pitkä jono. Itse kirkossa ei ollut juuri ketään.

Kirkon paikalla oli Rooman tasavallan aikana temppeli, luultavasti Herkulekselle pyhitetty, jonka viemärinkantena Totuuden Suu lienee alun perin palvellut. Paljon muuta temppelistä ei ole säilynyt, mutta koristeellinen turistimagneetti muistuttaa vielä antiikin miljoonakaupungin loistosta. Keisariaikana, Rooman kaupungin ollessa suurimmillaan, kaupunki oli pullollaan koristeellisia temppeleitä ja rikkaiden kartanoita. Maailman keskuksen oli näytettävä siltä ja monumentaalirakentaminen oli hyvää käyttöä sotasaaliille.

Santa Maria di Cosmediniin interiööri. Kuva: Wikipedia. https://en.wikipedia.org/wiki/Santa_Maria_in_Cosmedin#/media/File:Rom,_Santa_Maria_in_Cosmedin,_Innenansicht_2.jpg

Keisarien pröystäily loppui vasta 200-luvulla valtakunnan ajautuessa pitkään ja sotaisaan kriisiin, josta se lopulta ontuen selvisi, mutta Rooman kaupunki ajautui alamäkeen. Vallan keskus siirtyi Konstantinopoliin ja suojaisaan Ravennaan eikä Roomaan enää panostettu. Aikakaudelle on kuvaavaa, että keisariajan viimeinen suuri rakennusprojekti Roomassa olivat Aurelianuksen muurit, jykevät puolustuslaitteet vaikeammille ajoille.

Kiellettyään pakanauskonnot  380, kristitty valtio otti vanhat temppelit huostaansa, mutta ei talousvaikeuksien takia pystynyt pitämään niitä yllä. Ensimmäistä kertaa roomalaiset joutuivat kohtaamaan kaupungissaan jäänteitä menneisyydestä, joka oli peruuttamattomasti ohi. Pakanatemppelit olivat kauniita ja muistuttivat suuruuden päivistä, mutta ne olivat turhia. Pikku hiljaa niistä kierrätettiin osia uusiin rakennuksiin tai niiden marmori poltettiin kalkiksi. Roomalaiset ryöstivät Rooman itse. Santa Maria in Cosmedin sai omat, monimuotoiset klassiset pylväänsä osana tätä hidasta ryöstöä.

Kun Bysantin yritykset valloittaa Rooma takaisin syöksivät Italian sotaan vuosikymmeniksi, romahti Rooman kaupungin väkiluku täysin. 600-luvun taitteessa miljoonalle ihmiselle rakennetussa kaupungissa asui vain n. 30-50 000 ihmistä, keskittyneenä Tiberin rannoille. Tällä asukasluvulla ei olisi saanut Colosseumia täyteen. Rutiköyhille eloonjääneille tuskin oli lohdullista nähdä keisarin virkamiehiä Palatinuksella tai Fokas-tyrannin pylväs Forum Romanumilla. Pienen asutun alueen, abitaton, ympärillä levisi suunnaton hylätty kaupunki, disabitato, joka jatkui Aurelianuksen  muureille asti ja katosi lopullisesti vasta 1800-luvulla. Virallisesti tynkäkaupunkia hallitsi 700-luvulle asti Itä-Rooma, joka kohteli muinaista pääkaupunkia vain osana Ravennasta hallittua provinssiaan. Käytännössä kaupunkilaisten asioita hoiti kirkko, joka neuvotteli niin goottien kuin langobardienkin kanssa turvatakseen kaupungin ruokahuollon. Ruoka-apua jaettiin määrätyistä pisteistä, diaconiae, jotka pitivät listaa tarvitsevista aina 800-luvulle asti. Juuri tällaisena avustuspisteenä Santa Maria in Cosmedin sai alkunsa.

700-luvulla rakennetun kirkon koristelivat Itä-Rooman ikonoklasmiaa paenneet munkit, joiden mukaan kirkko alettiin tuntea kreikan koristeellista tarkoittavalla lisänimellä, Cosmedin. Samoihin aikoihin Rooman väkiluku alkoi taas kasvaa pakolaisten saapuessa sinne paitsi Italiasta, myös arabien valloittamasta Levantista ja uskonnollisten kiistojen repimästä Itä-Roomasta. Kristinuskon levitessä Roomaan alkoi myös virrata pyhiinvaeltajia ihastelemaan marttyyripaikkoja ja aina vain varakkaampia kirkkoja. Totuuden Suuta pällistelemään jonottavat turistit jatkavat tätä perinnettä. Suun legenda onkin peräisin keskiajalta, samoin kuin Cosmedinin lattioita koristavat kauniit mosaiikit. Alun perin kirkon ulkopuolella oli sakristia ja oratorio, mutta ne joutuivat normannien ryöstelyn uhriksi. Rooman korkein kellotorni selvisi. Itä-Rooman vaikutuksen lakatessa ja pyhiinvaellusbisneksen korostaessa Pietarin, Paavalin ja pyhän Laurentiuksen kirkkoja, jäi Santa Maria in Cosmedin varjoon ja rapistui. Uutta huomiota se sai vasta 1700-luvulla, kun siihen rakenettiin pramea valkoinen barokkijulkisivu. Barokkielementit poistettiin 1800-luvun lopussa, kun yhdistynyt Italia alkoi juhlia muinaista perintöään ja äsken kukistuneen kirkkovaltion mahti ei enää ollutkaan muodikasta.

Nykyään Rooma on taas miljoonakaupunki ja Santa Maria in Cosmedin pieni ja syrjäinen, vaikkakin todella kaunis, kirkko. Se rakennettiin Rooman noustessa kirkon siivillä ylös historiansa pahimmasta alennustilasta. Sen rakenteissa on esillä yhtä aikaa vuosisatojen perinteet ja tyylit. Jos barokkifasadi olisi säilytetty, voisi kirkko kertoa yli tuhannen vuoden taidehistorian. Sen sijaan se muistuttaa meitä siitä, miten roomalaisten ja muun maailman suhtautuminen kaupungin historiaan ja sen kerroksiin on muuttunut.

Kun pakanatemppelit suljettiin, ne haluttiin yhä säilyttää ja niitä koetettiin suojella. Pragmaattisuus voitti kuitenkin nostalgian ja vähän kerrallaan rakennukset tuhottiin tai kierrätettiin. Useimmat antiikin rakennukset, jotka ovat yhä pystyssä, saatiin pelastettua vain vihkimällä ne kirkoiksi. Harvoja poikkeuksia ovat Colosseum ja Hadrianuksen mausoleumi, jotka pääsivät uusiokäyttöön muun muassa linnoina.

Kun paavit taas barokkiaikana käyttivät kaupungin julkisivuun valtavia summia, päädyttiin lukemattomia vanhoja kirkkoja peittämään koreilla barokkifasadeilla, kuin kirkko olisi halunnut piilotella vanhoja ja vaatimattomampia rakennuksiaan. Italian yhdistyttyä maan ikiaikaista menneisyyttä taas haluttiin tuoda esille, joskus uudemman kustannuksella. Keskiaikaisia kortteleita jyrättiin, osin, jotta niiden alta voitiin kaivaa raunioita ja osin, jotta Italian uutta loistoa julistavia rakennuksia voitiin rakentaa päälle. Ihannointi saavutti huippunsa fasistihallinnon aikana.

Nyt tilanne on täysin päinvastainen kuin 1500 vuotta sitten: taas miljoonakaupungiksi paisuneella Roomalla ei ole varaa olla suojelematta menneisyyttään, sillä keskiajalla alkanut matkaperinne on muuttunut ympärivuotiseksi turistien mereksi. Rooma elää menneisyydestään samalla kun se hukkuu sitä pällisteleviin ulkomaalaisiin, jotka saastuttavat, roskaavat ja nostavat asuntojen hintoja tavallisten roomalaisten ulottumattomiin. Colosseum, joka hylättiin keskiajalla maanjäristyksen jälkeen luonnon armoille, on Rooman ikoni. Uusimpia rakennuksia Rooman keskustassa ovat modernit museot.

Mutta Santa Maria in Cosmedinia ei ole hylätty. Useiden muodonmuutoksien läpi se on aina jatkanut toimintaansa. Kirkon alkuperää arvostetaan siinä määrin, että siellä pidetään kerran viikossa ortodoksinen messu. Roomassa ikivanha ja kauan sitten kuollut ovat rinnakkain kaikkialla ja onkin helppo unohtaa, että kuolleen kiven ja turistien meren takana on elävä kaupunki, joka on selvinnyt vaikeista ajoista muuttamalla muotoaan ja rakentamalla uutta vanhan rinnalle.

Kirjoittaja on historian opiskelija, joka osallistui tammikuussa 2019 järjestetylle kurssille Antiikin ja keskiajan perintö Villa Lantessa ja Roomassa. Kurssia rahoitti Jenny ja Antti Wihurin rahasto. Lisätietoja kurssista ja siihen liittyvistä blogiteksteistä: https://blogs.helsinki.fi/historia/2019/05/25/anu-lahtinen-opintomatkalla-ikuisessa-kaupungissa/

Jakov Gerchman: Opintomatka Ravennaan

Tein päiväretken Ravennaan Antiikin ja keskiajan perintö -kurssimatkan ohessa 13. tammikuuta 2019. Tuon antiikin aikoihin juurensa juontavan kaupungin menneisyys kiinnostaa minua, sillä se on ollut tärkeä Bysantin aikana, jonka historia kiehtoo minua. Ravenna oli Itä-Rooman Italian hallintoalueen pääkaupunki (584-751). Sen lisäksi, että vierailukohteeni on ollut Ravennan eksarkaatin hallintokeskuksena, on sieltä käsin hoidettu myös Länsi-Rooman (402-476) ja Itägoottien kuningaskunnan (493-540) asioita.

Matkustin Ravennaan Roomasta Bolognan kautta. Päästyäni paikan päälle etsin aluksi San Vitalen basilikan. Basilica di San Vitale on bysanttilaistyylinen vuonna 547 valmiiksi saatettu kirkko, jota koristavat monet vaikuttavat mosaiikit. Tunnetuimmat sen mosaiikeista esittävät Bysantin keisaria Justinianus I:stä ja häneen vaimoaan keisarinna Theodoraa. Justinianuksen vieressä seisovat muun muassa hänen tunnetuin kenraalinsa Belisarius ja Ravennan silloinen piispa.

Ravennan mosaiikkitaide kertoo Bysantin ajoista. Kuva: Jakov Gerchman

Mosaiikeissa on huomattavaa areiolaisvastaista symboliikkaa, mikä kuvastaa ”oikeaoppisen” Rooman ja areiolaiseten itägoottien välistä eroa. Areiolaiset eivät uskoneet Jeesuksen olevan samaa olemusta Jumalan kanssa, mutta San Vitalen koristelussa tämä yhteys on ilmeinen.

Kirkosta siirryin sen lähellä sijaitsevaan mausoleumiin, jonne on perimätiedon mukaan haudattu keisari Theodosius I:n tytär Galla Placidia. Sekin on koristeltu kauniilla mosaiikeilla ja erinäisillä sarkofageilla. Pienestä mausoleumista taivalsin hieman kauempana sijaitsevaan pieneen Battistero Neoniano -nimiseen kastekappeliin, jonka kattoa koristaa Johannes Kastajan suorittama Jeesuksen kaste. Kappelin vieressä sijaitseva Museo Arcivescovile e Capella di Sant’Andrea oli seuraava kohteeni – siellä esiteltiin erilaisia historiallisia esineitä sekä värikkäillä mosaiikeilla päällystettyä pientä kappelia.

Kuva: Jakov Gerchman

Lopuksi pääsin yhteislipulla vielä lyhyen etäisyyden päässä sijaitsevaan henkeäsalpaavan upeaan Sant’Apollinare Nuovo -kirkkoon, joka on rakennettu 500-luvun alussa eli itägoottien hallitessa kaupunkia. Sen mosaiikkiseinät, jotka kuvaavat pyhimyksiä, ovat pitkän pylväsrivin kannattelemia. Lisäksi takaseinässä riippuu pieni vanhaa keisari Justinianusta kuvaava mosaiikki.

Olen käynyt ”ikuisessa kaupungissa” jo neljästi. Tämä viikon mittainen kurssimatka tarjosi Ravennan matkan lisäksi paljon uutta, ja antiikin taloihin, kuten keisari Augustuksen kotiin, tutustuminen oli minulle mukava kokemus. Ravenna oli kuitenkin täysin erilainen – Roomassa oli tammikuussakin paljon turisteja etenkin esittelemääni kohteeseen verrattuna. Ravenna vaikutti puhtaasti italialaiselta kaupungilta.

Kirjoittaja on historian opiskelija, joka osallistui tammikuussa 2019 järjestetylle kurssille Antiikin ja keskiajan perintö Villa Lantessa ja Roomassa. Kurssia rahoitti Jenny ja Antti Wihurin rahasto. Lisätietoja kurssista ja siihen liittyvistä blogiteksteistä: https://blogs.helsinki.fi/historia/2019/05/25/anu-lahtinen-opintomatkalla-ikuisessa-kaupungissa/

Anu Lahtinen: Historian digiloikka, havaintoja matkan varrelta

Historian maisteriohjelma sai vuosi sitten yliopiston digiloikka-rahoituksen, jonka tavoitteena oli kehittää ja päivittää historian opetuksen digiosaamista. Toimin hankkeen johtajana, pääosin käytännön selvitys- ja testaustyötä on tehnyt FT Kati Katajisto, jonka työ jatkuu vielä maaliskuun 2019 loppuun. Mitä tähän mennessä on tapahtunut?

Digiloikan tavoitteena on ollut selvittää laajasti sitä, miten voisimme integroida digiosaamista maisteriohjelman tutkintoon. Halusimme selvittää, mikä on lähtötilanne ja mitä voimme tehdä jatkossa, jotta digitoitujen lähteiden, digitaalisten oppimis- ja tutkimusalustojen sekä digitaalisen viestinnänja julkaisemisen keinot saataisiin mukaan opetukseen. Tavoite oli, että hankkeen päättyessä käytettävissä olisi mahdollisimman paljon ajantasaista tietoa, kokemusta ja ohjeita jatkon kannalta.

Niinpä Kati Katajisto ja muut kiinnostuneet ovat osallistuneet monenlaisiin digi-, data- ja peda-tilaisuuksiin, joista on kerrottu myös tässä blogissa. Myös blogi on osittain perustettu digiloikan raportointia ja seuraamista varten, vaikka tavoitteenamme on alusta alkaen ollut myös kertoa laajemmin tieteenalamme toiminnasta humanistisessa tiedekunnassa.

Digiloikka on tarjonnut runsaan mahdollisuuden tutustua erilaisiin teknisiin ongelmatilanteisiin ohjelmistojen saatavuudesta projektorien temppuilevuuteen (kuvassa). Mutta yrittänyttä ei laiteta.

Hankkeen piirissä on järjestetty kursseja, tapaamisia ja opetuskokeiluja. Keväällä 2018 ”Helsinki 1918” -twiittikurssilla haettiin tuntumaa digitaalisten aineistojen ja sosiaalisen median käyttöön historian opinnoissa. Kurssista uutisoitiin yliopiston sivuilla, ja se pääsi mukaan myös hiljattain ilmestyneeseen julkaisuun ”Sähköistyvä koulu”, (Riitta Suomisen artikkeli ”Millaista digikoulutusta opettajat tarvitsevat” ss. 176-179, https://www.suomentietokirjailijat.fi/medialle/julkaisut/sahkoistyva-koulu-2019.html).

Matkan varrella olemme päivittäneet kaikenlaisia perusohjeistuksia ja alustoja. Historian kursseille on nyt saatavissa oma moodle-pohja, ja seminaariopetuksessa käytettävä lähde- ja kirjallisuusohjeistus on päivitetty sekä kirjallisen että sähköisen viittaamisen osalta. Olemme testanneet ja kokeilleet erilaisia digitaalisia lähdealustoja. Graduntekijöiden suhdetta datanhallintaan on alustavasti kartoitettu. Ensi syksynä voimme toivottavasti testata joitakin uusia digitaalisia ratkaisuja peruskursseilla, ja muutamia erityiskurssejakin on tulossa.

Matkan varrella olemme tutustuneet monenlaisiin ratkaisuihin, joita eri tieteenaloilla ja oppiaineissa on tehty. Olemme myös törmänneet monenlaisiin ongelmiin. Voi olla, että tarjolla olisi kiinnostavia teknisiä ratkaisuja, opetukseen tai tutkimukseen, mutta ratkaisujen valmistumisen aikataulu ja rahoitus ovat epävarmoja. Historiassa olisi käytettävissä monenlaisia aineistoja ja uusia analyysikeinoja kuten koneavusteista tekstintulkintaa ja tiedonlouhintaa kehitellään, mutta saadaanko vastauksia, jotka hyödyttävät tutkimusta?

Välillä ongelmat ovat erittäin konkreettisia – tietyissä opetustilanteissa tarvittaisiin ATK-luokkaa, mutta oikean ohjelmiston ja laitteiden toimivuus on välillä vaikeaa varmistaa, eikä ATK-luokka ole ympäristönä (pöytä- ja konerivit, hankala sijainti) pedagogisen vuorovaikutuksen kannalta erityisen inspiroiva. Erilaiset opetus- ja ohjelmakokeilut ovatkin antaneet paljon tietoa siitä, mikä ylimalkaan on mahdollista tällä hetkellä ja millaisiin ratkaisuihin kannattaa palata ehkä viiden vuoden päästä, kun teknologia oikeasti on (toivottavasti) kehittynyt joustavammaksi.

Iso haaste on tiedon kulku – kuinka löytää oikeat tekniset, pedagogiset ja tieteelliset asiantuntijat digiosaamisen avuksi? Miten parhaiten saamme tiedotettua opettajille niistä mahdollisuuksista, joita hankkeessa on kehitelty? Hankkeen aikana on kuitenkin luotu yhteyksiä, joista toivottavasti on jatkossakin molemminpuolista iloa.

Yksi aivan ilmeinen seikka on syytä todeta yhä uudestaan. Digitaalinen osaaminen on ja sen täytyy olla tiiviisti yhteydessä tieteenalan kenttään. ”Historian digiloikka” ei ole irrallinen palikka, joka helposti liitetään mukaan tai jätetään pois. Digitaalisten aineistojen rinnalla täytyy kuljettaa tietoa aikaisempien ja syntyvien paperisten ja esineellisten aineistojen luonteesta.

Digitaalisten opetusvälineiden rinnalla täytyy olla myös opettajien, opiskelijoiden ja teknisen tai pedagogisen tuen kasvokkainen yhteistyö. Ja sekä digitaalisen että analogisen opetuksen on pysyttävä yhteydessä tieteenalan tutkimukseen ja asiantuntemukseen. Silloin pysyy myös fokus itse tieteenalan ytimessä: historian asiantuntemuksessa ja tutkimuksessa.

Kirjoittaja, joka toimii Suomen ja Pohjoismaiden historian professorina, on vetänyt historian maisteriohjelman digiloikkaa.

Maiju Wuokko: Sana vuodenvaihteeksi: historiantutkimuksen tila ja tulevaisuudennäkymät

Miltä näyttävät historiantutkimuksen tila ja tulevaisuudennäkymät vuoden 2018 päättyessä? Kenellä professoreistamme on eniten knoppitietoa alun perin Turun Akatemiaan perustetusta historian oppituolista? Montako toistoa tarvitaan perinteen muodostumiseen?

Muun muassa näihin kysymyksiin saatiin vastauksia historioitsijapaneelissa, joka pidettiin historiantutkimuksen johdantokurssilla 15.11.2018. Panelisteina olivat yrityshistorian professori Niklas Jensen-Eriksen, Euroopan historian professori Laura Kolbe, keskiajan historian apulaisprofessori Samu Niskanen sekä yleisen ja aatehistorian professori Markku Peltonen. Puheenjohtajana (ja väliin huutelijana) toimi Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Anu Lahtinen. Vuosi sitten antoisaksi havaittu keskustelu järjestettiin tänä syksynä toistamiseen. Sen katsottiin antavan oikeutuksen käyttää ilmausta ”jo perinteeksi muodostunut historioitsijapaneeli”.

Historioitsijapaneelissa istuivat professorit Laura Kolbe, Niklas Jensen-Eriksen ja Markku Peltonen sekä apulaisprofessori Samu Niskanen. Kuva: Maiju Wuokko.

Yksiselitteisimmän vastauksen paneelikeskustelu tarjosi siis kysymykseen perinteen muodostumisesta: arvovaltaisen raatimme mielestä jo kaksi toistokertaa voi riittää. Alamme oppituoliin liittyvässä knoppitietonokittelussa selkeää voittajaa ei löytynyt, vaan kisa päättyi tasapeliin panelistien välillä. Entä mitä mieltä panelistit olivat tieteenalamme nykytilasta?

Muodit vaihtuvat, mutta historiantutkimuksessa on myös paljon pysyvää

2020-luvun taitteen historiantutkimuksen trendejä ovat paneelikeskustelun perusteella globaalit näkökulmat sekä transnationaalit kytkökset ja virtaukset. Lisäksi pinnalla ovat muun muassa emootiot ja ekologisuus: esimerkiksi keskiajan tutkijat pyrkivät tarkastelemaan tunnehistoriaa ja yrityshistorioitsijat kestävää kehitystä, vihreää bisnestä ja yritysten viherpesua. Muodikasta on myös erilaisten digitaalisten menetelmien ja apuvälineiden hyödyntäminen.

Panelistit muistuttivat, että vanhat alat ja aiheet ovat historiantutkimuksessa aina muodissa. ”Vanhat” ja ”uudet” aiheet kulkevat aina käsi kädessä, eivätkä ole toisiaan poissulkevia. Mitään aihetta ei historiassa voida tutkia loppuun, koska historiantutkimus ei ole aukkojen peittämistä. Historiantutkijat tekevät uusia, arvokkaita tulkintoja yhtä lailla uusista kuin vanhoista aiheista, eikä uutuudella sinällään ole itseisarvoa. Voi päinvastoin olla, että aiemman tutkimuksen sivuuttama aihe ei yksinkertaisesti ole tärkeä – tai sitä ei ole mahdollista historiantutkimuksen keinoin lähestyä.

Trendiaiheisiin tai -menetelmiin tarttumista ei paneelin perusteella kannata arastella. Tärkeintä on huolehtia siitä, että pohjatyö tulee tehdyksi kunnolla. Silloin tutkimus ei perustaltaan vanhene, vaikka näkökulma tai lähestymistapa menisikin muodista. Huolellinen, perusteellinen lähdetyöskentely kestää aikaa siitäkin huolimatta, että käytetty tulkintakehikko vaikuttaisi muodin laannuttua vanhentuneelta.

Trendikkyys tarkoittaa myös kiinnostavuutta nykyhetkessä. Se on siis varsin luonteva osa historiantutkimusta – nouseehan tutkimuksemme aina nykytilanteesta, sen tarpeista ja kiinnostuksen kohteista. Paneelikeskustelussa korostui historian ilmeinen yhteiskunnallinen merkitys. Historiantutkijoita tarvitaan tarjoamaan ajallista perspektiiviä ja valottamaan niitä pitkiä historiallisia juuria, joita nykyhetken ”uusilla ja ihmeellisillä” ilmiöillä aina on.

Yksilöt ja yhteisöt kuljettavat mukanaan monenlaisia tarinoita

Useimmat tämän hetken näennäiset itsestäänselvyydet ja ikiaikaisuudet ovat tosiasiassa keksittyjä luomuksia. Historiantutkijoiden tehtävänä on purkaa ja selittää näitä kertomuksia. Miten ja milloin tarinat ovat syntyneet? Kuka niitä on luonut, kenelle niitä on kerrottu, ja kuka niitä on uusintanut?

Merkkivuodet, kuten viime vuonna juhlittu Suomi100, tekevät yhteisölliset tarinat erityisen näkyviksi. Historiantutkijoille tasavuosijuhlat ovat hyödyllisiä: erityisesti silloin meitä tarvitaan selittämään ilmiöitä ja taustoittamaan menneisyyden tapahtumia. Merkkivuodet kiinnostavat historiantutkijaa myös itsessään, koska juhlinta ja sen muodot kertovat paljon siitä, mitä menneisyydestä halutaan nostaa juhlittavaksi. Ja kääntäen: Mitä tai ketä ei pidetä muistamisen arvoisina?

Välillä historiantutkijat joutuvat juhlahumun vastapainoksi kertomaan ikäviä asioita menneisyydestä. Menneisyys ei ole ollut ongelmatonta saati siistiä, eikä ennen kaikki todellakaan ollut paremmin. Historiantutkijan on tehtävä tiettäväksi myös ”tuskallisen tiedon hyödyllisyyttä”.

Panelistimme löysivät historiantutkimukselle monia akateemisesti ja yleisemmin yhteiskunnallisesti relevantteja tehtäviä. Samalla he halusivat muistuttaa, että menneisyyden rakastaminen on riittävä syy tutkia historiaa. Aina ei tarvitse kontribuoida nykykeskusteluun. Itsearvoisen tärkeä osa historiantutkimusta on myös silkka antikvaarinen puuhastelu ja nysvääminen.

Entä miltä näyttävät historiantutkimuksen tulevaisuudennäkymät?

Paneelikeskustelussa painottui historiantutkimuksen yhtä aikaa perinteikäs mutta alati uudistuva luonne. Pitkä traditio ei merkitse pysähtyneisyyttä, vaan uudet sukupolvet tekevät asiat aina vähän eri tavoin kuin edelliset.

Paneelikeskustelun viimeinen sana onkin lopulta opiskelijoillamme. Mikä mahtaa olla in ja pop tulevassa historiantutkimuksessa? Sen päätätte te, arvoisa historiaa opiskeleva nuoriso!

Kirjoittaja on FT ja historiantutkija, joka toimii vuoden 2019 loppuun saakka yrityshistorian yliopistonlehtorina.

Kati Katajisto: Voyant – kokeilemisen arvoinen DH-työkalu

Digital humanities -työkalut kehittyvät koko ajan, mutta käytännössä niiden soveltaminen tutkimukseen on usein varsin aikaa vievää, sillä harva työkalu soveltuu sellaisenaan tutkimukseen. Useissa tapauksissa vaaditaan koodaustaitoja, jotta tutkimusdata ja työkalu saadaan muokattua tutkimuksen kysymyksenasetteluun soveltuvaksi. Jos aikasi tai mielenkiintosi eivät riitä syvempään perehtymiseen, mutta haluaisit kuitenkin kokeilla jotain uutta tutkimusaineistoosi, niin suosittelen Voyantia.

Voyant on web-pohjainen tekstianalyysi-sovellus, jolla on erittäin helppo päästä alkuun. Mene Voyantin sivulle osoitteeseen https://voyant-tools.org/ ja lisää tekstisi etusivun Add Texts –laatikkoon. Valitse Reveal ja ’dadaa’, edessäsi on Cirruksen muodostama sanapilvi lisäämästäsi aineistosta. Sivun keskellä on Reader, jossa lisäämäsi teksti näkyy kokonaisuudessaan. Valitsemalla sanapilvestä tietyn sanan (klikkaamalla sitä), näet Readerissä ne keltaisella. Sivuston oikeasta yläkulmasta voit valita lisää työkaluja ja oikealla alhaalla taas näkyy sanojen konteksti. Nyt ei kuitenkaan mennä syvemmälle näihin, vaan luodaan katse Cirrukseen.

Cirruksen sanapilvi paljastaa aineistossa kaikkein useimmiten käytetyt sanat, ja sen alapuolella olevassa tekstissä luetellaan lisäksi liittämäsi tekstiaineiston käytetyimmät sanat ja niiden lukumäärät. Jos sanapilvessä on häiritsevän paljon sanoja, joilla ei ole merkitystä analyysin kannalta (kuten esimerkiksi: että, ja, sekä, jos), niin valitse Cirruksen tehtäväpalkista Define options for this tool ja sieltä Edit list. Sen jälkeen lisää listaan, jokaiselle eri riville, sana (stop word), jonka et halua näkyvän sanapilvessä, ja tallenna (Save) ja varmista (Confirm).

Mitä sanapilvi sitten kertoo? Aineistonsa hyvin tuntevalle tutkijalle ei välttämättä mitään uutta, hän saa ennemminkin vain varmistuksen sille, että hän on löytänyt aineistoistaan keskeisimmät asiat. Varsinkin jos tutkimuksen tekstiaineisto on erittäin laaja, on tällainen ns. tarkistus varmastikin useimmille tutkijoille mukava varmistus. Sen sijaan sellaisissa aineistoissa, jotka ovat tutkijalle käytännössä mahdottomia käydä läpi niiden laajuuden vuoksi kuten Hillary Clintonin yli 30 000 sähköpostia (kts. https://www.historians.org/publications-and-directories/perspectives-on-history/summer-2018/digging-through-the-hillary-clinton-email-archive-using-voyant-tools-in-the-classroom), tarjoaa Voyant oivan mahdollisuuden kahlata aineistoa läpi.

Voyant on siis hyvä työkalu, kun tutkija haluaa käydä tekstiaineistoa läpi. Cirruksen avulla onnistuu ns. distant reading, jolloin tutkija voi löytää tietokoneen avulla laajasta aineistosta sanat ja kohdat, johon kohdistaa perinteinen ihmisen suorittama ns. close reading.

FT Kati Katajisto

 

Ahto Apajalahti: Teorian monet merkitykset historiantutkimuksessa

Mitä historiantutkimuksessa tarkoitetaan sanalla teoria?

Yhtäältä on olemassa historian teoria, joka on oikeastaan historiantutkimuksen perusteiden filosofista tarkastelua. Tällä keskustelulla on vakiintuneet muotonsa. Sen sijaan kysymys siitä, millaista on historian alalle ominainen teorianmuodostus ja teoreettinen tieto, odottaa vastausta. Matti O. Hannikaisen, Mirkka Danielsbackan ja Tuomas Teporan toimittama artikkelikokoelma Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa (Gaudeamus, 2018) on ainakin merkittävä avaus vastauksen löytämiseksi.

Historiantutkimuksessa teoreettisuus tarkoittaa usein vain jonkin toisella tieteenalalla kehitetyn teorian käsitteistön hyödyntämistä, tai sitä, että jokin historian ilmiö selitetään tällaisen teorian selitysmalliin sopivaksi yksittäistapaukseksi. Historiantutkimuksen ei ajatella itse kehittävän teorioita. Professori Juha Siltala kiteyttää artikkelissaan Menneisyyden rakentajissa (s. 60): ”Historiantutkimuksessa ja muussa kvalitatiivisessa yhteiskuntatutkimuksessa tapana on ollut ottaa hyllyltä jokin yleinen yhteiskuntateoria ja liimata se sellaisenaan kuvattuun tapaukseen.”

Voidaan kuitenkin ajatella, että kaikki yleistävät väitteet tutkimuksessa ovat sen teoreettista ainesta. Yleistäminen voidaan samaistaa tieteellisen selittämisen käsitteeseen. Danielsbacka, Hannikainen ja Tepora toteavat Menneisyyden rakentajien johdannossa: ”Yleisesti tieteellisellä teorialla pyritään selittämään ja ymmärtämään tai ennustamaan ilmiöitä. – – Yleiskäsitteenä ’teorian’ voisi määritellä esimerkiksi niin, että se on systemaattinen käsitteellisen tason kuvaus ilmiöiden välisistä riippuvuussuhteista tai että se on yleisen tai abstraktin tason selitys sille, miksi tai miten tietty ilmiö tapahtuu tai esiintyy.”

”Keskiaikateoria”

Historiantutkimuksessa ilmiselvästi tuotetaan tämän tyyppistä selittävää tietoa, mutta siitä muodostuvia kokonaisnäkemyksiä tai yleiskäsityksiä ei ole tapana kutsua teorioiksi. Voitaisiin esimerkiksi ajatella, että on olemassa ”keskiaikateoria”, joka koostuu keskiaikaa perustavanlaatuisesti luonnehtivista väitteistä. Keskiajan Euroopalle ominaisia piirteitä olivat esimerkiksi maatalous pääasiallisena elinkeinona, valtakuntien feodaaliset piirteet, ja Roomasta johdetun kirkon suuri merkitys.

Kun historiantutkija yrittää selittää jotakin yksittäistä keskiajan tapahtumaa tai ilmiötä, hän aloittaa työnsä olemassa olevan ”keskiaikateorian” näkökulmasta. Mikäli se ei tarjoa tyydyttävää selitystä, sanoo tutkija johtopäätöksissään jotakin sen suuntaista, että ”keskiaikaa koskevia, historiantutkimuksessa yleisiä käsityksiä on syytä muuttaa”. Aiemmin ”keskiaikateoriaa” luonnehti esimerkiksi käsitys ”pimeästä keskiajasta”, mitä sittemmin alettiin pitää yksipuolisuutena.

Teoreettisuuden voi ajatella koskevan myös yleisiä käsitteitä, vaikkapa sisällissotaa. Sisällissota on eräänlainen malli tietynlaisista aseellisista konflikteista. Voimme tutkia Suomen vuoden 1918 tapahtumia, todeta niiden sopivan tähän malliin ja kutsua tapahtumia sisällissodaksi. Tällöin Suomen sisällissota olisi yksi tapausesimerkki yleisestä ”sisällissotateoriasta”.

Kohti teorioita?

Periaatteessa jokaisen historiantutkimuksen voisi sanoa testaavan näitä aiemmassa tutkimuksessa muodostuneita yleistäviä selityksiä, malleja ja käsitteitä, ja joko vahvistavan tai haastavan niitä. On nähdäkseni sopimuksenvarainen asia, aletaanko tällaista yleistävää tietoa historian alalla kasata kokonaisuuksiksi, joita ruvettaisiin kutsumaan teorioiksi. Vaikka ei alettaisikaan, voitaisiin historiantutkimuksen keskeiset tulokset – yleistävät kokonaiskäsitykset – tuoda esille nykyistä määrätietoisemmin.

Professori Juha Siltala esittää artikkelissaan (s. 61): ”Väitöskirjojen tekemisessä kaivattaisiinkin sellaisia keskitason tutkimusteorioita, jotka yhdistäisivät yleisen yhteiskunta- ja ihmisteorian aikalaisten arkikielellä kuvaamiin ilmiöihin.” Voitaisiinko tältä pohjalta edetä käytäntöön? Ainakin historioitsijat voisivat selkeämmin ja rohkeammin pohtia tutkimustensa yleistettävyyttä ja sitä, miten tutkimustulokset asettuvat osaksi laajempia ihmistieteellisiä tutkimuskonteksteja.

Aihepiiriin liittyy teorian lisäksi muitakin käsitteitä, kuten rakenne, konteksti, metodi, paradigma, malli ja hypoteesi. Pitäisin hyvänä tavoitteena sitä, että joskus saataisiin aikaan kaikkia näitä selventävä, historiantutkimuksen lähtökohdista laadittu oppikirja, joka voitaisiin antaa ensimmäisen vuoden opiskelijoiden luettavaksi.

Kirjoittaja on FM ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston historian yksikössä.

Ps. Tämä kirjoitus syntyi Henri Hannulan kanssa järjestämäni historianteoreettisen ja -filosofisen opintopiirin keskustelujen pohjalta (ks. aiempi kirjoitukseni Historiantutkimuksen tieteellisyys, 25.5.2018).

Kirjallisuutta:

Matti O. Hannikainen & Mirkka Danielsbacka & Tuomas Tepora (toim.): Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa. Gaudeamus, 2018.

Mirkka Danielsbacka & Matti O. Hannikainen & Tuomas Tepora: ”Teoriaton historia?”, teoksessa Hannikainen & Danielsbacka & Tepora 2018, s. 9–19.

Juha Siltala: ”Teoriat historiantutkimuksen työkaluina ja tutkimustuloksina”, teoksessa Hannikainen & Danielsbacka & Tepora 2018, s. 49–76.