Eva Ahl-Waris: Teori möter praxis då universitetsstuderande möter museiarbete på Hertonäs gård

Helsingfors universitet och hela universitetsvärlden har sedan mars 2020 varit hänvisad till att ordna största delen av all undervisning genom olika distanslösningar med inspelade föreläsningar samt föreläsningar och diskussioner genom videokonferensverktyget Zoom. Mängden självständigt arbete och isoleringen har ökat för studenterna på ett dramatiskt sätt, vilket har belastat studierna och välmåendet. I denna distanstillvaro var den yrkesorienterade museiprojektkurs som Hertonäs gårds museum och magisterprogrammet kultur och kommunikation ordnade i samarbete vårterminen 2021 ett undantag som vid sidan av föreläsningar och träffar på distans också erbjöd mycket viktiga möjligheter till samtal och arbete tillsammans på plats på museet och i museets park.

Kursen leddes av universitetslektor Derek Fewster och museets intendent, fil.dr Eva Ahl-Waris och lockade nio studerande från utbildningsprogrammen i historia och kultur och kommunikation. Studenterna fick i uppdrag att skapa en miniutställning på Hertonäs gårds museum som är ett litet privat museum som verkat sedan 1920-talet.

Wilhelm Breitenstein som gick kursen i våras berättade om studenternas erfarenheter i sitt blogginlägg den 1 juni 2021. I det följande berättar intendenten på Hertonäs gård fil.dr Eva Ahl-Waris om kursen ur museets perspektiv.

Både universitetsvärlden och museibranschen lider av begränsade resurser, men ett konkret samarbete i form av ett reellt bygge av en utställning, med allt som är förknippat med själva processen, visade sig vara en ypperlig lösning för att främja både yrkeslivsstudier för studenterna och synligheten för ett litet museum. Studenterna fick en god och handgriplig inblick i hur utställningsprojekt genomförs och framskrider. De var engagerade och övade flera olika färdigheter i processen, vilket Wilhelm Breitenstein skrivit om redan tidigare. Samtidigt var det en lärorik och stimulerande upplevelse för museet. Ur en museiexperts och timlärares infallsvinkel fanns det enormt mycket att lära av denna vår. 

Universitetsstudierna erbjuder traditionellt ett teoretiskt perspektiv på studenternas studieämnen, men i allt högre grad är idealet också att kunna erbjuda praktiska övningar och infallsvinklar som breddar synen på den egna vetenskapsgrenen. Yrkesorienterade kurser ingår numera som en fast del av utbildningen. För mig som post doc-forskare och museiexpert gav museikursen möjligheten att få dela med mig av mitt kunnande, för att i gengäld få studenternas idéer, kunskaper och erfarenheter som resurs i museets verksamhet. Den här kombinationen är idealisk eftersom många historiestuderande en dag finner arbete vid olika museer eller andra platser inom kulturarvssektorn då de tagit examen. När också många museer lider av resursbrist är en möjlighet till samarbete mycket värdefull. Som intendent för ett litet, privatägt museum som Hertonäs gårds museum, med en begränsad personal och härliga unika samlingar, var chansen att få arbeta med nio studerande något jag tacksamt tog emot. 

Kursen drog igång med presentationer av deltagarna och lärarna, vars roll under kursen särskilt var handledarens. På grund av det rådande pandemiläget startade kursen med videomöten på distans med teoretiska infallsvinklar på musei- och kulturarvsbranschen. Lärarna använde främst två plattformar: Moodle och Padlet – den sistnämnda är betydligt smidigare och mer visuell och logisk än den formella och digitalt aningen klumpiga Moodle. Padlet är lätt att använda, man kan lätt lägga till och ta bort inlägg, som på en anslagstavla, där alla som har tillgång till plattformen även kan lägga till och kommentera inlägg. Man behöver inte heller logga in till Padleten, utan direkt klicka på den länk som skaparen skickar åt en. Studenterna grundade också en Drive-plattform för bearbetning samt lagring av material, samt använde WhatsApp för kommunikation, men även mer traditionella e-postmeddelanden var i flitigt bruk under kursen. 

Lärarna gick igenom och visade praktiska exempel på större och mindre utställningar de själva byggt, och gruppen diskuterade vilka typer av arbetsinsatser som behövs då man skapar en utställning. Studenterna delade tidigt in sig i mindre grupper som skulle ta sig an olika uppgifter i utställningsprojektet. De flesta studenter hörde till flera grupper och hade på det sättet så varierande uppgifter som möjligt. Mycket fort utkristalliserades behovet av en “ordförande” för studentgruppen och uppdraget axlades av Ida Karlgren som tog ansvar för koordinering och ledarskap. 

Med facit på hand kunde lärarna notera att uppgiftsfördelningen och frågor kring ledarskap måste klargöras tydligare än vad vi gjorde denna gång. Fördelningen av uppgifter måste vara genomtänkt, eftersom det är frågan om en kurs med samma kriterier för bedömning för varje student. Vi lärare hade även lämnat en period av kursen utan konkreta träffar, eftersom vi hade planerat att studenterna då skulle arbeta med uppgifterna. Då kursen framskred insåg vi att det ändå fanns mera behov av regelbundna, handledande träffar än av arbetsro i denna typ av praktiskt orienterade kurs och vi fick tänka om vår ursprungliga plan. 

Som lärare, handledare och museiexpert på en kurs som denna ska man ge verktyg, stöd och utrymme för studenterna att arbeta, och det var det en glädje att se med vilken iver och energi studenterna tog sig an arbetet med att planera och förverkliga miniutställningen. De valde barndomen på 1800-talet som tema. Museet har en mängd fina leksaker i samlingarna och studenterna konstaterade att temat kunde locka flera slag av museibesökare. Planer gjordes, texter skrevs, ansökningar om finansiering skickades in (och fick positiva resultat), sponsorer och samarbetspartners samt pressen kontaktades och föremål grävdes fram ur museets lagerrum. Bilder valdes och hundratals fotografier togs, en grafisk design för utställningen, marknadsföringen och informationsspridningen skapades och förverkligades. 

Vid universitetet skall studenterna uttrycka sig noggrant och analytiskt, gärna förankra sina utsagor teoretiskt. I en utställningstext bör man kunna använda ett lättläst språk och uttrycka sig lättfattligt, intresseväckande och koncist. I museiarbete kastas man in i en värld där kravet är att snabbt fånga besökarens intresse och att popularisera stoffet, samtidigt som det ändå ska vara korrekt och ge föda för reflexion. Här fick studenterna arbeta med kommunikation och språk, men också med frågor om historia och etik.  

Studenterna tog även hänsyn till tillgänglighetsaspekter: materialet finns tillgängligt i den virtuella världen på webben i form av en utställning och parkvandring på tre språk (svenska, finska och engelska) på plattformen bookcreator.com. Parkvandringen är en form av skattjakt för barn, som även finns som utskrivna kartor som delas ut på museet och konkreta lappar ute i museets park. 

Ur timlärarens och intendentens perspektiv överträffade Museiprojektkursen alla förväntningar. Enligt studenternas feedback upplevde de just det som upplevs också då en expert bygger utställningar: arbetsuppgifter som sväller, information som saknas, tidspress och frågor som inte får konkreta svar. Men även en enorm stolthet och glädje då allt är klart, pressen är på plats och vernissageskålarna höjs. Som lärare vill man på ett så mångsidigt sätt som möjligt dela med sig av sin kunskap och sina erfarenheter för att ett dylikt projekt skall lyckas så att studenterna får uppleva att processen varit både lärorik och givande. Tack till er alla: Derek Fewster, Eira Aalto, Wilhelm Breitenstein, Emil Eklund, Karl Heikkilä, Ida Karlgren, Tanja Rintala, Emelie Schauman, Sten Selin och Kajsa Väyrynen. Det har varit en ära att få arbeta med er! Jag vill även rikta min tacksamhet till alma mater, i vars tjänst jag än en gång fått stå denna vår. Förhoppningsvis kommer samarbetet mellan Helsingfors universitet och Hertonäs gårds museum att fortsätta även i framtiden!

Vernissage på Hertonäs gårds museum den 6 maj 2021.

Wilhelm Breitenstein fotograferar docka i folkdräkt som ingick i studenternas utställning ”Sommar och spel”.

Työpajat johdattavat arkistoon

Helsingin yliopiston historian oppiaine ja Kansallisarkisto tekevät monenlaista yhteistyötä. Vuodesta 2018 alkaen historian kursseilla on toteutettu arkistoaineistojen analyysiharjoituksia sekä koneavusteista asiakirjatekstien lukua.

Historiantutkimuksen johdantokurssilla aineistoihin tutustuminen tarkoittaa aineistotilausten harjoittelua ja asiakirjakokoelmiin tutustumista. Aineopinnoissa ja syventävissä opinnoissa opiskelijat ovat perehtyneet muun muassa aineiston skannaamiseen ja Transkribus-käsialanlukuohjelmaan.

Opiskelijat kehittyvät asiantuntijoina, kun he analysoivat arkistokokonaisuuksia tai analysoivat lähdetekstejä. Arkisto puolestaan saa tukea tekstinlukutyössä ja hyötyy opiskelijoiden antamasta käyttäjäpalautteesta.

Asiakirjojen skannausta ja konelukua Kansallisarkiston tapahtumapäivässä.

Lukuvuonna 2021-2022 opetus laajenee uudenlaiseksi työpajojen sarjaksi. Nyt opiskelija voi koota wiki-työhön, käsialatulkintaan ja sähköisiin aineistoihin liittyvää kokemusta eri yhteistyöhankkeissa. Työpajat toteutetaan näillä näkymin perjantaisin, päivän mittaisina luentojen ja harjoitustehtävien sarjoina.

Kansallisarkiston kanssa järjestettävissä työpajoissa tutustutaan arkistoaineistoihin ja niiden järjestämisperiaatteisiin ja pohditaan yhdessä aineistojen saatavuutta, luettavuutta sekä arkisto-ohjeiden päivittämistarpeita, esimerkiksi Arkistojen Portin sisältöjä. Lisäksi on suunnitteilla työpajoja Kansalliskirjaston, useiden museoiden sekä paikallishistoriallisten hankkeiden kanssa.

Työpajojen tavoitteena on tukea opiskelijoiden asiantuntija- ja työelämätaitoja sekä konkreettista osaamista, ja niissä tarjotaan kurkistuksia tiettyihin työkaluihin, joita voi hyödyntää historiatiedon ja lähteiden käsittelyssä, arkistotyössä, opetuksessa, sukututkimuksessa tai viestinnässä.

Työpajoista saadut kokemukset ovat osa Kansallisarkiston arkistopedagogista kehitystyötä, ja kokemuksia voidaan varmasti hyödyntää esimerkiksi, kun Kansallisarkistossa suunnitellaan ohjelmaa ja vierailuja esimerkiksi koululaisryhmille.

Lisätietoja Suomen ja Pohjoismaiden historian apulaisprofessori Anu Lahtiselta,
https://researchportal.helsinki.fi/fi/persons/anu-lahtinen

 

Wilhelm Breitenstein: Museiprojektkurs på Hertonäs gård 2021

Den 21 januari 2021 startade ”Museiprojekt-kursen”, en kurs i yrkesliv och kulturjobb, som skulle ge studeranden en inblick i arbetet i att skapa en utställning med historiskt tema. I denna kurs skulle studeranden nämligen producera en egen utställning på Hertonäs gårds museum. Kursen ordnades inom magisterprogrammet kultur och kommunikation och leddes av universitetslektor Derek Fewster och Hertonäs gårds museiintendent Eva Ahl-Waris. Deltagarna var åtta studeranden från kandidatprogrammet i historia och en från magisterprogrammet kultur och kommunikation. Under ca fyra månader producerade studerandena utställningen ”Sommar och spel” som handlar om barndom på 1800-talet och består av en fysisk utställning av leksaker och en virtuell utställning på bookcreator.com. Utställningen Sommar och spel är öppen för publik på Hertonäs gård varje söndag från maj till september 2021 klockan 12–14.

På grund av covid-19 genomfördes kursen i första hand genom videoträffar på Zoom. Föreläsningarna hölls en gång i veckan och handlade bland annat om kulturella, historiska och praktiska ämnen, som museibranschen i Finland, kulturarv som företeelse, och praktiska delmoment i produktionen som vi skulle sköta samt problem som vi kunde möta. Minna Sarantola-Weiss, Forskningschef vid Helsingfors stadsmuseum, gästade också en föreläsning och gav oss en spännande inblick i stadsmuseets verksamhet. Att arbeta på distans med en fysisk utställning var tungt och ibland opraktiskt, men vi kunde frivilligt besöka gårdsområdet och huvudbyggnaden under kursens gång och fick av Eva en guidad tur på platsen under vilken hon berättade om huvudbyggnadens och gårdens historia.

Temat för utställningen valdes efter att vi märkte att det fanns en massa fina leksaker och föremål i museets katalog och i Sigbritt Backmans böcker Hertonäs Gård – Från säterier till museum (2016) och Tidsresa med Svenska Odlingens vänner i Helsinge (2013) som man kunde koppla till barndom på Hertonäs gård. Vi tyckte föremålen var fina och intressanta och gillade att de presenterade historia som berörde alla som levat och arbetat på gården oberoende av deras sociala ursprung.

Vi studerande delade i kursens början in oss i olika ansvarsgrupper. En del ansvarade för finansiering, andra för marknadsföring, vissa forskade och skrev texter, en del utförde grafisk design, andra funderade på den virtuella utställningen osv. Ibland förlöpte arbetet långsamt, ibland förlöpte det fort. Det fanns mycket att tänka på. Det var mycket praktiska saker som logistik och finansiering samt val av utställningsföremål, men vi ställdes också inför moraliska frågor. Vi funderade till exempel på hur man ska presentera en sann och mångbottnad historia på ett underhållande och fängslande sätt som ändå inte ljuger. Är det förflutna en vara som vi kan hantera hur som helst i ett kommersiellt eller underhållande syfte? Mycket tid sattes därför på att forska i utställningens föremål och vi letade efter information i bland annat Riksarkivet, databasen Finna.fi och andra arkivkataloger vi hade tillgång till.

Utrymmet för vår utställning skulle vara trapporna och fönstret på andra våningen. Vi ansökte om finansiering och beviljades en summa av Stiftelsen Tre Smeder som möjliggjorde en stor del av våra planer. Av alla de föremål som vi gillade valde vi ut 12 stycken som placerades in i en vitrin som Svenska litteratursällskapet i Finland vänligen lånade oss, och två stycken placerades på fönsterbrädet bakom vitrinen, bland annat den “legendariska” båten Toivo. Av museets tidigare utställda föremål kopplades schackpjäserna i nedre våningen också till utställningen. För trappan designade vi utställningstexter som berättar om barndomen på 1800-talet. För tillgänglighetens skull gjorde vi också en digital version av utställningen som man kan besöka på bookcreator.com. I samband med den digitala utställningen skapade vi också en fristående skattjakt som museibesökare i alla åldrar kan genomföra på gårdsområdet.

Innehållsmässigt var kursen som kulturprojekt ibland är: man lär sig (och är tvungen att lära sig) mycket nytt, man panikerar ibland kring små detaljer och svär att man aldrig gör något motsvarande igen, men när allting är över vill man gärna göra allting pånytt.

Gruppen tackar Derek Fewster, Eva Ahl-Waris, Svenska litteratursällskapet i Finland, Stiftelsen Tre Smeder, Malmgård, Svenska YLE och Minna Sarantola-Weiss som alla möjliggjorde denna roliga upplevelse och lärorika kurs! Förhoppningsvis kommer vår utställning beundras av många ögonpar under de kommande månaderna och förhoppningsvis får vi alla vara med om något motsvarande snart igen!

Arbetsgruppen bestod av studenterna vid Helsingfors universitet: Eira Aalto, Wilhelm Breitenstein, Emil Eklund, Karl Heikkilä, Ida Karlgren, Tanja Rintala, Emelie Schauman, Sten Selin och Kajsa Väyrynen.

Den virtuella utställningen hittar du här. Haluatko lukea museoprojektikurssista ja näyttelystä suomeksi, löydät suomenkielisen version blogin tekstistä tästä. English version, here!

Studenter placerar föremål i vitrin på hertonäs gård 2021

Utställningsföremålen placeras i vitrinen på Hertonäs gård, maj 2021. Foto: Eira Aalto

Leksaker utställda i vitrin, Hertonäs gård maj 2021. Foto: Wilhelm Breitenstein

Utställningstexterna hängs upp i trappan till övre våningen på Hertonäs gård, maj 2021. Foto: Eira Aalto

Eva Ahl-Waris med studentgruppen på Knusbacka museigård på Hertonäs gårds område. Foto: Wilhelm Breitenstein

Vernissagebesökare på skattjakt i Hertonäs gårds park den 6 maj 2021. Foto: Wilhelm Breitenstein

 

Maiju Wuokko: Tappio tähtitieteelle, voitto historiantutkimukselle!

Jo perinteeksi muodostuneessa Historiantutkimuksen johdantokurssin historioitsijapaneelissa vierailivat tänä syksynä FT Elise Garritzen, professori Niklas Jensen-Eriksen, yliopistonlehtori Risto Marjomaa ja apulaisprofessori Samu Niskanen. Keskustelun puheenjohtajina toimivat kurssin vastuuopettajat, professori Anu Lahtinen ja yliopistonlehtori Maiju Wuokko.

Totuttuun tapaan panelistit esittelivät edustamaansa historiantutkimuksen alaa ja sen uusimpia tuulia. Lisäksi pohdittiin ja perusteltiin historiantutkimuksen antia ja yhteiskunnallista juuri nyt. Panelistit pääsivät myös valottamaan, miksi ovat aikanaan päätyneet historiantutkimuksen pariin.

Panelistit (vasemmalta) Samu Niskanen, Elise Garritzen, Niklas Jensen-Eriksen ja Risto Marjomaa. Kuva: Maiju Wuokko.

Historiantutkimuksen eri aloilla pinnalla ovat Suuret Kysymykset, joilla on sekä maantieteellisesti laajaa että yhteiskunnan ja koko ihmiskunnan kannalta syvällistä merkitystä. Risto puhui pyrkimyksistä ylittää perinteisen ”maailmanhistorian” Eurooppa-keskeisyys ja kirjoittaa aidosti globaalia historiaa, jossa eri alueet tulevat mahdollisimman tasaveroisesti huomioiduiksi. Globaalit näkökulmat liikuttavat Samun mukaan myös tuoretta keskiajan tutkimusta. Taloushistoriaa taas motivoivat Niklaksen mukaan sellaiset kysymykset kuin miksi yhdet valtiot ovat rikkaita ja toiset köyhiä, ja miten nämä asetelmat muuttuvat aikojen saatossa ja miksi.

Elise tutkii historiankirjoituksessa käytettyjä paratekstejä – esimerkiksi otsikointia, nimiösivuja, alku- ja jälkisanoja, takakansitekstejä ja viitteitä – eli kirjaimellisesti marginaali-ilmiöitä. Nekään eivät ole merkitykseltään vähäpätöisiä: paljolti juuri parateksteillä tehdään tiettäväksi ja näkyväksi tekstin tieteellisyyttä. Tällaisia tieteellisyyden ulkoisia tuntomerkkejä voidaan käyttää myös härskisti hyväksi, jos ja kun teksti saadaan niiden avulla näyttämään luotettavalta tutkimustiedolta. Samu puolestaan on törmännyt 1100-luvun Ranskaa tutkiessaan tyystin toisenlaiseen uskottavuuteen liittyvään ilmiöön: anti-intellektualismiin eli haluttomuuteen julkaista mitään intellektuellia. Yhtymäkohdat esimerkiksi nykypäivän Iso-Britanniaan ovat ilmeiset.

Juuri menneisyyden ilmiöiden resonointi nykyhetken kanssa tarjoaa historiantutkimukselle sen yhteiskunnallisen relevanssin. Panelistit myös painottivat voimallisesti historian väärinkäytön torjumista historiantutkijoiden yhteiskunnallisena velvollisuutena. Esimerkkinä väärinkäytöstä Samu mainitsi yhdysvaltalaisen alt-right-liikkeen, joka poimii antiikista itseään miellyttäviä asioita mutta sivuuttaa toisia. Liike pyrkii muun muassa kiistämään merkityksen, joka arabialaisella kulttuurilla oli Aristoteleen teosten säilymiselle, vaikka tutkimustieto asiasta on kiistatonta. Totuudenjälkeinen – tai useiden samanaikaisten muka-totuuksien – leimaama aikamme asettaa historiantutkijoiden hartioille suuren vastuun puolustaa punnittua tutkimustietoa valheellisia väitteitä vastaan.

Historiatieteen näkökulmasta ajallinen perspektiivi näyttäytyy usein itsestäänselvyytenä. Paneelikeskustelussa kuitenkin todettiin, että monen muun tieteenalan historiallinen ulottuvuus on hyvin ohut, eivätkä sellaiset historiantutkijan (ja -opiskelijan!) ydintaidot kuin lähdekritiikki ja ilmiöiden asettaminen ajalliseen kontekstiinsa ole suinkaan automaattisia. Historiantutkijoilla on tässäkin suhteessa paljon annettavaa nykypäivän keskusteluille. Esimerkiksi harva nyky-yhteiskunnan ongelmista on syntynyt vasta äsken, vaan useimmilla on juurensa kauempana menneisyydessä. Ongelmien ratkaiseminen edellyttää niiden ymmärtämistä, ja ymmärtäminen puolestaan edellyttää ongelmien syntyjuurien ja kehityksen hahmottamista – siis juuri sitä, mitä historiantutkimus voi tarjota.

Panelistien näkemykset historian yhteiskunnallisesta merkityksestä käyvät hyvin yksiin johdantokurssilaisten ajatusten kanssa. Kun johdantokurssin ensimmäisellä kokoontumiskerralla koottiin Flingaan opiskelijoiden motiiveja historian opiskelulle, vastauksissa korostui halu ymmärtää menneisyyden tuntemuksen avulla nykymaailmaa ja rakentaa parempaa tulevaisuutta. Historiantutkimuksen huominen onkin hyvissä käsissä, kun alallemme hakeutuu vuodesta toiseen kriittisesti ajattelevia mutta ihanteidensa innostamia ihmisiä.

Kuvakaappaus johdantokurssin Flinga-keskustelusta, jossa pohdittiin motiiveja historianopinnoille.

Entä millaisia ovat olleet ne elämää muovanneet kokemukset, jotka ovat alun perin houkutelleet niin opiskelijamme kuin panelistimme historiantutkimuksen pariin? Taustat vaikuttavat johdantokurssin keskustelujen ja paneelin perusteella olevan varsin samanlaiset: alanvalintaan ovat monilla vaikuttaneet hyvät historianopettajat, Tolkienin ja Waltarin kirjat, sekä ripaus hyvää onnea ja suotuisia sattumia. Joillekin kutsumus historian pariin on ollut selvä jo lapsena, toisille on vasta myöhemmin valjennut että juuri historia on sitä, mitä haluaa ja osaa parhaiten tehdä.

Niklas kuuluu niihin varhaisherännäisiin, jotka jo kouluun mennessään tiesivät haluavansa historiantutkimuksen pariin. Tätä vakaumusta tosin edelsi vain muutaman kuukauden mittaiseksi jäänyt haave astronautin urasta. Harmillinen tappio tähtitieteelle, mutta suuri voitto historiantutkimukselle!

Kirjoittaja on FT ja historiantutkija, joka toimii vuoden 2019 loppuun saakka yrityshistorian yliopistonlehtorina.

Anu Lahtinen: Digiloikka ja ihmistieteiden digitaalisuus

Lukuvuosina 2017-2019 historian maisteriohjelmassa oli käynnissä niinsanottu digiloikka. Ohjelmallinen nimitys antaa ehkä liiankin vinkeän kuvan toiminnasta – käytännössä voisi sanoa, että kyse oli digipäivityksestä: kävimme läpi maisteriohjelman opetusta ja sitä, millaisia välineitä ja analyysitaitoja digitaalinen yhteistyö aikanaan tarvitsee. Hankkeessa työskennellyt FT Kati Katajisto teki erityisen laajan työn selvittäessään yhteistyötahoja ja toimintamahdollisuuksia niin yliopistossa kuin sen ulkopuolellakin.

Mitä hankkeessa sitten ehdittiin tehdä? Tästä blogista löytyy lastuja, jotka valottavat erilaisia kurssikokeiluja ja muita näkökulmia, joita digiloikka-toiminnassa pyrittiin avaamaan (ks. https://blogs.helsinki.fi/historia/category/digiloikka/). Tänä lukuvuonna toteutetaan myös muutamia kursseja, joissa syntynyttä digiosaamista hyödynnetään (esimerkiksi ns. ”Zotero-kurssi” https://courses.helsinki.fi/fi/hisk-234/129397752 sekä ”Digitaaliset lähteet ja menetelmät” https://courses.helsinki.fi/fi/hism-311/129404483)

Usein digitaalinen muutos merkitsee kuitenkin enemmänkin pientä nakertamista kohta kerrallaan. On esimerkiksi mietittävä sopivan kokoisia harjoitteita, joilla opiskelijat voivat työstää datanhallintaa graduaineistojensa äärellä. https://blogs.helsinki.fi/thinkopen/historian-graduseminaarilaiset-ja-datanhallinta/ Tai sitten on päivitettävä lähdeviittausohjeet siten, että niiden kanssa pärjää uusienkin aineistojen parissa, kuten maisteriohjelmassa tehtiinkin. https://researchportal.helsinki.fi/fi/publications/historian-kandi-ja-maisteriohjelma-helsingin-yliopisto-l%C3%A4hdeviitt 

Prof. Anu Lahtinen ja FT Kati Katajisto kertovat historian maisteriohjelman toiminnasta toukokuun päätösseminaarissa ”Digiloikkaajat skagella”. Kuva: Maiju Wuokko.

Hankkeen aikana myös heräsi uusia kysymyksiä, joita riittää punnittavaksi. Miten digiloikkataidot saadaan välitettyä muille opettajille, ja mitkä taidot ovat tarpeellisia kaikille opettajille? Osaan kysymyksistä ollaan saamassa vastauksia yliopistotasolla, missä on nyt työn alla opettajien ohjesivusto (http://teaching.helsinki.fi) ja opettajien digitaitotavoitteiden kartoitus. Onkin aivan ensisijaisen tärkeää, että yliopisto pystyy tarjoamaan pitkäjänteistä tukea opetukselle ja tutkimukselle tässä asiassa. Opettajien taidon ja opiskelijoiden tarpeiden päivitys vaatisi varmasti vielä oman hankkeensa.

Erittäin tärkeää on myös yhteistyö, historia-alalla luontevaa tukea tulee esimerkiksi Kansallisarkiston ja Kansalliskirjaston digitaalisista aineistohankkeista, joita hyödynnetään niin syksyn johdantokurssilla kuin vapaavalintaisissakin opinnoissa. Tällöin myös työelämäosaamista ja yhteistyökontakteja kehittyy luonnollisena osana opintoja.

Pelkkä yksittäisloikka ei anna vastauksia kaikkiin kysymyksiin, mutta hankkeen perusteella pystymme helpommin seuraamaan sitä, mitä digitaalisten ihmistieteiden ja ihmistieteiden digitaalisuuden parissa tapahtuu. Kaikki muutokset eivät ole laskentatieteellisiä taitoja vaativia, vaan ihan aineistojen luonteeseen liittyviä. Usein erittäin tärkeää on myös, että osaa suunnistaa digitaalisten aineistojen ja hyvinkin konkreettisten paperisten lähteiden, arkistojen ja julkaisujen välillä.

Kirjoittaja, joka hoitaa Suomen ja Pohjoismaiden historian professuuria, johti historian maisteriohjelman digiloikkahanketta. Hän on myös HY:n datatukiverkoston historian yksikön yhteyshenkilö ja on julkaissut aiemmin mm. Think Open -blogissa gradutyöstä ja datanhallinnasta, ks. https://blogs.helsinki.fi/thinkopen/historian-graduseminaarilaiset-ja-datanhallinta/

Nuppu Koivisto: Rahoitusasiaa pullakahvien kera. Kuulumisia oppiaineen ensimmäisestä tutkimustiistaista

Helsingin yliopiston historian oppiaine järjesti tiloissaan 26. maaliskuuta ensimmäisen tutkimustiistai-nimisen kokoontumisen. Kysymyksessä on aloite, jonka puitteissa pyritään lisäämään yhteisöllisyyttä laitoksen sisällä. Kun tutkijat istuvat kukin arkistoissaan ja huoneissaan työhönsä uppoutuneina, jää kollegiaalisten toveruussuhteiden solmiminen helposti vajaaksi. Sama koskee henkilökunnan ja opiskelijoiden välisiä kontakteja. Itse olen eristäytymisestä erinomainen esimerkki, joten aloite tuntui erinomaisen tervetulleelta.

Ensimmäisen tiistaitapahtuman teemaksi valikoitui tutkimusrahoitus. Koti- ja ulkomaisten apurahojen hakemisesta alustivat kokemuksen syvällä rintaäänellä dosentti, akatemiatutkija Janne Lahti sekä apulaisprofessori Samu Niskanen, kun taas professori Anu Lahtinen esitteli työmahdollisuuksia tilaushistorioiden alalta.

Rahoituskysymys on tietysti tutkijoille sekä tutkijanurasta haaveileville aina ajankohtainen sekä kiperä kysymys, jossa niin sanotun hiljaisen tiedon välittäminen on ensiarvoisen tärkeää. Olikin hyödyllistä kuulla konkreettisia vinkkejä esimerkiksi sen suhteen, miten ulkomaille suunnattu hakemus kannattaa laatia (argumentti edellä). Vaikka alustuksissa mainittiin myös tuttuja säätiöitä, avartui niistä ainakin minulle uusia näkökulmia erityisesti eurooppalaisiin ja yhdysvaltalaisiin rahastoihin. Suomen suurten säätiöiden vuodenkiertoon on helppo juuttua, joten muistutus muista vaihtoehdoista oli varmasti monelle kuulijalle hyödyksi.

Myös tilaushistorioiden maailmaan oli mielenkiintoista tutustua. Kuten tilaisuudessa todettiin, kysymys on monessa suhteessa arvokkaasta ja usein korkeatasoisesta perustutkimuksesta, joka jää yliopistojen julkaisupistejärjestelmien ja muiden mittausten katveessa aliarvioituun asemaan. Suomessa toimiva Tilaushistoriakeskus ry. (aiemmin Paikallishistoriallinen toimisto), joka pyrkii yhdistämään tutkimusten potentiaalisia tilaajia ja kirjoittajia, tarjoaa mainiot puitteet alaan tutustumiselle. Lisäksi järjestö on muun muassa laatinut ohjeistuksen tilaushistorioihin liittyvistä palkkioista.

Ainakin minuun tutkimusrahoituksesta keskustelemisella oli stressiä lievittävä vaikutus. On lohdullista kuulla kokeneiden ja menestyneiden kollegojen kertomuksia yrityksistä sekä erehdyksistä. Aina ei yksinkertaisesti tärppää, vaikka hakemus olisi kuinka hyvin ja huolellisesti laadittu. Perusviesti oli kuitenkin toiveikas: sinnikkyys palkitaan. Hakemuksiin – ja erityisesti suuriin kansainvälisiin hankesuunnitelmiin – kannattaa myös käyttää aikaa sekä vaivaa, kuten Samu Niskanen puheenvuorossaan painotti. Toisaalta rahoittajan linjaukset sekä apurahahaun kohdennukset kannattaa ottaa vakavasti. Omaa tutkimusaihetta on turha vääntää väkisin sellaiseen muottiin, johon se ei luontevasti asetu.

Tapaamisessa käyty keskustelu ei rajoittunut ainoastaan rahoitukseen, vaan samalla kuultiin tilannepäivityksiä oppiaineen digiloikka-hankkeesta sekä puhuttiin tutkimustiistaiden ja muiden yhteisöllisyyssuunnitelmien jatkosta. Pitkän linjan tavoitteena on, että tutkimustiistaitapaamisista tulisi vakiintuneita, kuukausittain järjestettäviä tapahtumia, joissa oppiaineen tutkijat voisivat esitellä töitään sekä alustaa erilaisista tiedemaailman ajankohtaisista aiheista. Kuten maaliskuussakin, tapaamisiin kuuluu aina vapaamuotoinen kahvitus, jossa voi yksinkertaisesti tavata kollegoita ja päivittää kuulumisia. Kokemukseni mukaan vastaava formaatti on toiminut muilla oppialoilla mainiosti – toivoa siis sopii, että se juurtuu myös Helsingin yliopiston historioitsijoiden keskuuteen jouhevasti. Esimerkiksi Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa järjestetään joka kuun puolivälissä torstaifoorumi-niminen tilaisuus, johon musiikin historiantutkijat kokoontuvat kuuntelemaan vierailevia luennoitsijoita, esittelemään omia tutkimuksia ja seurustelemaan keskenään.

Oppiaineen yhteisöllisyystyö ei kuitenkaan rajoitu tutkimustiistaitoimintaan, vaan suunnitteilla on muutakin mukavaa kuten esimerkiksi vuosittainen Eino Jutikkala -juhlaluento. Kalenteriin kannattaa jo nyt merkitä päivämäärä 15.5., jolloin järjestetään oppiaineen merihistoriateemainen kevätseminaari. Toivottavasti mahdollisimman moni pääsee mukaan hauskanpitoon! Lisätietoja voi kysellä historian väeltä tai seurata yksikön facebook-sivua (facebook.com/historiaHY) tai perinteistä ilmoitustaulua Topelia A:n 2. kerroksessa (Unioninkatu 38A). Valtiotieteiden historian yksikkö puolestaan on kutsunut historioitsijoita History and Cake -tapahtumaan, ks. tapahtumasivu facebookissa 7.5.

Kirjoittaja viimeistelee Helsingin yliopiston Euroopan historian oppiaineessa 1800-luvun lopun naisorkestereita käsittelevää väitöskirjaa. Hän on kirjoittanut Susanna Välimäen kanssa suomalaisista naissäveltäjistä os. https://fmq.fi/articles/activists-strive-for-gender-equality.

Niina Hägg: Tilaushistorian kirjoittaminen on sukellus uuteen maailmaan

Monet opiskelijat ja valmistuneetkin miettivät, mitä mahdollisuuksia historianopinnot työelämässä tarjoavat. Tässä on yksi tarina tilaushistorian toteutumisesta, vaikka jokainen tapaus on varmasti omanlaisensa. Graduohjaajani otti minuun yhteyttä muutama kuukausi valmistumiseni jälkeen ja kysyi, olisinko kiinnostunut kirjoittamaan yrityshistorian. Kyseessä oli tänä vuonna 60 vuotta täyttävä perheyhtiö Motoral Oy, joka on monipuolinen teknisen tukkukaupan yritys. Myös ajoitus oli otollinen projektin aloittamiseen, koska kolmas sukupolvi on ottamassa yhä suurempaa roolia yhtiön johdossa.

Epäröin pitkään. Miten ihmeessä minä osaisin kirjoittaa jonkin yrityksen historian tarinaksi? Graduni olin kirjoittanut perhehistoriaan liittyen, vaikka yritykset ja ihmiset niiden taustalla olivat innoittaneet minua opintojen alusta asti. Toisaalta eihän minun tietoni riittäisi alkuunkaan kirjoittamaan autojen varaosa- ja tarvikekaupasta, muovituotannosta puhumattakaan. Ilman rohkaisevaa tukea en olisi ikinä luottanut itseeni niin paljon, että olisin suostunut neuvottelemaan projektista. Siitä kaikki kuitenkin alkoi. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen asiat alkoivat edetä, ja pian jo sain kutsun yrityksen henkilöstötilaisuuteen tutustumaan taloon.

Metodi muotoutuu

Aloittaessani työtä tuli eteen uusi haaste. Olinhan aina tottunut työskentelemään ainoastaan kirjallisten lähteiden kanssa. Nyt oli tarkoitus kerätä talteen muistoja talossa pitkään työskennelleiltä. Perheyhtiöissä monet päätökset syntyvät myös suullisesti, eikä kaikkea ole aina dokumentoitu kirjallisesti. Näin oli tässäkin tapauksessa. Kirjallista materiaalia löytyi yllättävän vähän yrityksen sisältä, lehdistä tai muualtakaan. Ja koska toiveena oli eläviä kertomuksia sisältävä muistelmateos, en voinut turvautua pelkkiin tilinpäätöksiin ja toimintakertomuksiinkaan. Haastattelut olivat ainoa vaihtoehto.

Lähtötietoni olivat hyvin vaatimattomat, joten en aluksi osannut esittää haastateltaville edes kysymyksiä. Kuuntelin ja kannustin heitä kertomaan mieleen painuneita tilanteita vuosien varrelta. Lopputuloksena minulla oli paljon muistoja arkipäivän työstä ja työntekijöistä, ja näistä hahmottui vähitellen paperille yritys nimeltä Motoral. Mukaan mahtui myös suomalaista moottoriurheiluhistoriaa, koska Motoralin ja sen edeltäjän Voimaöljyn juuret ovat syvällä Eläintarhanajoissa ja Keimolan moottoriradalla.

Hahmottelin tarinan siis pitkälti muistitietoon perustuen. Se ei ole absoluuttinen totuus, ja paljon muistoja olisi ollut vielä kerrottavana. Kokemusten ja tunteiden mukana muotoutuvat muistot ovat yhtä lailla arvokkaita, vaikka joku muu saattaisi muistaa tilanteet eri tavoin. Tekstistä tuli tyyliltään varsin kevyt, mikä myös arvelutti minua kirjoitusvaiheessa. Yrityksen tärkeimpiin sidosryhmiin rajatun kohderyhmän huomioiden se oli kuitenkin perusteltua. Joka tapauksessa tarinasta tuli ilmeisen tunnistettava, koska omistajasuvun edustajat puuttuivat vain muutamiin faktatietoihin oikolukuvaiheessa.

Merkitys sekä tilaajalle että tekijälle

On hienoa, että yrityksissä riittää kiinnostusta tallentaa muistoja talteen. Uskon, että perheyhtiön tuleville sukupolville tallentuneet tarinat ovat pitkällä tähtäimellä arvokkaampia kuin pelkkiin talouslukuihin perustuvat kuivat listaukset. Monet tärkeät tarinat unohtuvat, jos niitä ei siirrä sukupolvelta toiselle. Ihmiset ja arkipäiväiset tilanteet tekevät yrityksen, eikä ilman ihmisiä olisi yritystäkään.

Mitä tilaushistorian tekeminen tekijälle opetti? Ensinnäkin on uskallettava ottaa tilaisuus vastaan. Opin paljon perheyhtiöstä ja toimialasta, tapasin äärimmäisen innostavia ihmisiä ja sain kuulla hienoja ja toisinaan ikäviäkin muistoja vuosien varrelta. Tosin myös riittämättömyyden tunne tuli tutuksi työn eri vaiheissa. Tärkeintä on uskallus, mutta kannattaa muistaa myös omat rajansa. Helposti työhön uppoutuu niin, että yöunetkin unohtuvat. Sen vuoksi on ehdottoman tärkeä aikatauluttaa ja pysyä sovituissa raameissa sekä ajallisesti että taloudellisesti. Pieni joustovara täytyy tietenkin olla, koska ajankäyttö ei aina riipu ainoastaan omasta tekemisestä, vaan etenkin haastatteluihin perustuvassa työssä on huomioitava myös muiden aikataulut. Nämä asiat pätevät toki kaikissa töissä, mutta harva voi omassa työssään oppia niin paljon uusia asioita niin monilta eri aloilta. Historiassa voi. Jokainen uusi tilaushistoriatyö tarjoaa mahdollisuuden sukeltaa uuteen maailmaan.

Hägg, Niina (toim.): Monipuolisempi Motoral – Perheyhtiön historiaa vuodesta 1958. Julkaistaan teettäjän omakustanteena 2018.

Kirjoittaja valmistui filosofian maisteriksi Helsingin yliopiston historian yksiköstä vuonna 2017 ja on sen jälkeen työskennellyt mm. tilaustutkimuksen parissa.

Lisätietoja tilaushistorioiden kirjoittamisesta saa esim. Tilaushistoriakeskukselta.