Niklas Jensen-Eriksen: Historian supersyksy

Historian yksikössä eletään väittelyiden supersyksyä. Tai ainakin siltä minusta on itsekkäästi tuntunut, kun olen seurannut kustoksen tuolilta tai salin eturiviltä Eeva Kotiojan,[1] Elina Kuorelahden[2] ja Anitra Komulaisen[3] väitöksiä tai odotellessani ensi kuussa tapahtuvaa Aaro Saharin[4] väitöstä.

Eeva Kotioja väitteli 15.9.2018. Kuvassa itse väittelijä, vastaväittäjä dosentti Maarit Leskelä-Kärki (TY) sekä kustos, prof. Anu Lahtinen. Kuva: Eeva Kotioja.

Iloon on ollut paljon aihetta. Kaikki työt ovat taidokkaasti vieneet tiedettä eteenpäin ja kertoneet meille tärkeitä asioita. Eeva Kotioja nosti esiin lähes unohdetun varhaisen naisasianaisen ja kirjailijan Adelaïde Ehrnroothin.[5] Elina Kuorelahti kirjoitti 1930-luvun suuresta eurooppalaisesta sahakartellista väitöskirjan, jonka kaksi tunnettua ulkomaista eksperttiä vahvisti olevan kansainvälistä huipputasoa. Anitra Komulainen kertoi meille suomalaisille miksi päivittäistavarakauppamme on niin keskittynyttä.[6] Aaro Sahari kahlasi läpi valtavan lähdemateriaalin rakentaessaan kuvan modernin Suomen laivanrakennusteollisuuden synnystä. Kaikki tekivät työnsä esimerkillisesti, ja silti he kykenevät tulevaisuudessa vielä parempaan.

Iloon on aihetta myös siksi, että kustoksen tuolilta käsin näkee monia tuttuja jatko-opiskelijoita. He kamppailevat vielä luvun 3 tai 4 kimpussa tai tuskailevat, että tutkielman palaset eivät ole vielä loksahtaneet paikalleen. Silti tiedän, että he pääsevät maaliin ja tulevat puolustamaan töitä, joita on kunnia puolustaa.

Vastaväittäjä, prof. Espen Storli, kustos, prof. Niklas Jensen-Eriksen, sekä itse väittelijä Elina Kuorelahti. Kuva: Anu Lahtinen

Ja sitten ovat ne kaikki tulevat väittelijät, jotka eivät ole huoneessa. Yliopisto on sukupolvien ketju, samaan aikaan vanha ja nuori. Historian väitöskirjoja puolustetaan 1600-luvulla perustetun yliopiston 1800-luvulla rakennetussa empiretalossa. Seiniltä katsovat edellisten polvien professorit, ja eturivissä istuu muutama kokenut kollega, osa viisaita entisiä opettajiani. Yliopiston ovista tulee samaan aikaan sisään jokaisen uuden ikäluokan lahjakkaimpia jäseniä, joilla on paljon annettavaa yliopistolle, isänmaalle ja ihmiskunnalle. Heidän virtansa tuo yliopisto-opettajalle valtavan vastuun, jonka kantaminen tuntuu suurelta etuoikeudelta. Jotkut uusista opiskelijoista etenevät väitöskirjaan asti. Taloon saapuu tai palaa myös niitä, jotka ovat ikuisesti henkisesti nuoria, kuten eräs 77-vuotias väitöskirjantekijäni.

Iloisin olen silti ollut tänä syksynä siitä, että väittelijät ovat kertoneet tutkielmiensa esipuheissa ja karonkoissaan yhdenmukaista tarinaa toisilta jatko-opiskelijoita ja postdoceilta saamastaan avusta, neuvoista ja ystävyydestä. Tiedän, että jos tuota vertaistukea ei olisi, niin hyperaktiivisinkaan ohjaaja ei voisi sen puutetta korvata.

Kirjoittaja on yrityshistorian professori ja historian yksikön lähijohtaja.

Anitra Komulaisen väitöskirjan kuvitusta. Viikkosanomat 1/1930 esittää Suomen osuustoiminnan sirkuksen vetonauloiksi, kun taas yksityiskaupat ovat häkissä.

[1] https://helda.helsinki.fi/handle/10138/240072

[2] https://helda.helsinki.fi/handle/10138/244511

[3] https://helda.helsinki.fi/handle/10138/253486

[4] https://helda.helsinki.fi/handle/10138/257506

[5] https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/kieli-kulttuuri/unohdettu-naisasianainen-sailyi-arvostettuna-aatelisena-vaikka-rikkoi-vuosikymmenia-saadyn-sopivaisuussaantoja

[6] https://www.talouselama.fi/uutiset/kaksi-jattilaista-hallitsee-suomalaista-paivittaistavarakauppaa-nain-sok-ja-kesko-nousivat-mahtiasemaan/06811c5b-61d7-3df1-88f6-196e7d9d4465

Sanna Supponen: Tekstiä kehystämässä. Paratekstit kollokvion aiheena

Aina ei tule ajatelleeksi, että historiankirjoituksessa varsinaisen tekstisisällön lisäksi usein myös kaikella sillä, mikä luo tekstin tulkinnalle raameja, on merkitystä. Viime viikolla kaksipäiväisessä Publishing and Paratext in the Medieval and Early Modern Periods -kollokviossa (11.–12.6.2018) paneuduttiin näihin tekstiä ympäröiviin teemoihin historioitsijoiden ja lingvistien voimin.

Mikä kaikki on paratekstiä? Kirjallisuudentutkija Gérard Gennetten (1978, 1997) klassisen määritelmän mukaan parateksti luo raamit varsinaiselle tekstille ja sen tulkinnalle. Hän jakaa parateksti-termin peritekstiin eli tekstin mukana kulkeviin osiin (otsikot, esipuheet etc.) ja epitekstiin eli tekstiin muuten liittyviin teksteihin (omistuskirjeet, luonnokset etc). Kollokviossa näistä kaikista puhuttiin parateksti-termillä.

Omassa puheenvuorossani Reconstructing lost contents on the evidence of paratext: Alphabetum disticcionum of Master Mathias of Sweden pohdin, voidaanko paratekstin avulla tavoittaa jotain sellaista, joka on nyt kadonnut, koska teosta ei ole säilynyt kokonaisuutena (Katso aiempi blogiteksti  Palapeliä kokoamassa). Tässä kirjoituksessa pohdin keynote-puheenvuorojen, esitelmien ja käytäväkeskusteluiden herättämiä ajatuksia erityisesti parateksteistä.

Erityisesti loppukeskustelussa käsiteltiin paratekstin määritelmää: lopputuloksena itselleni jäi ajatus siitä, että parateksti on mitä tahansa, mikä jollain tavoin määrittää tekstiä. Se voi olla hyvinkin fyysisesti näkyvissä oleva kehys kuten sivun asettelu, mutta toisaalta myös varsinaisesta tekstistä irrallinen viittaus. Molemmat saattavat olla merkityksellisiä määrittäjiä esimerkiksi sellaisille tänä päivänä usein itsestään selville seikoille kuin teoksen nimi. Esimerkiksi tutkimalleni teokselle Alphabetum distinccionum  tämä nimitys on annettu 1970-luvulla, teoksen prologissa esiintyvien viitteiden pohjalta. Sitä ennen se tunnettiin nimellä Concordantiae Bibliae, koska teokseen viittatiin tällä nimikkeellä 1400-luvulla eräässä Mathiaksen teosten luettelossa.

Entä kenen tekemiä paratekstit ovat? Paratekstit ovat alkuperältään varsin monipuolinen kokonaisuus erityisesti käsikirjoitusten suhteen, jotka saattoivat muuttua käytön ja kopiointiprosessin myötä. Paratekstit voivat olla kirjoittajansa itsensä tekemiä, julkaisuprosessissa syntyneitä tai kopioinnin myötä mukaan tulleita elementtejä – erimerkiksi lukijoiden tekemät huomiot saattoivat siirtyä käsikirjoituksesta toiseen. Keskiajan tutkija Stephen Nichols (2016) vertaa käsikirjoitusta jopa multimediaan elävänä alustana, joka muuttuu ajan ja käytön myötä. Näin saattoi tosin käydä myös varhaisissa painetuissa teksteissä. Aina paratekstin tekijän määritteminen ei kuitenkaan ole selkeää. Esimerkiksi Alphabetumin prologissa – parateksti sekin – annetaan ohjeita, miten teosta käytetään ja mihin tarkoitukseen. Emme kuitenkaan tiedä sisältyikö prologi Mathiaksen luomaan käsikirjoitukseen vai onko se myöhempi lisä.

Olennainen kysymys erilaisten paratekstuaalisten elementtien kohdalla on, kuinka tietoista niiden käyttö oli ja mihin tarkoitukseen ne oli tehty. Olivatko merkinnät tehty tarkoituksellisesti lukijaa ajatellen tai henkilökohtaisiksi muistiinpanoiksi? Johtuvatko tietyt elementit tekstin asettelun konventiosta tai ovat tulleet vahingossa kopioiduksi muun materiaalin mukana. Alphabetumin kohdalla pyrin määrittämään, mitkä merkinnät ovat lähtöisin Mathiakselta ja mitkä ovat myöhempien käyttäjien tekemiä merkintöjä, esimerkiksi saarnan valmistelun yhteydessä. Näin mahdollisesti pystyn erottamaan, miten teosta oli ajateltu käytettävän ja miten sitä tosi asiassa käytettiin.

Mikä sitten on paratekstin merkitys tutkimukselle? Tietoisesti lukijalle suunnatut merkinnät kertovat niiden tekijän tavoitteesta ohjata tai auttaa lukijaa. Alphabetumissa on teoksen sisäisiä ristiviitteitä, joiden avulla lukija pystyi löytämään aiheeseen sopivaa lisäluettavaa toisesta teoksen hakusanasta. Myös lukijat tekivät toisilleen merkintöjä esimerkiksi siitä, mitä pidettiin erityisen merkittävänä kohtana, tai jopa siitä, mitä kehotettiin olemaan lukematta epäsoveliaisuuden vuoksi. Ajan myötä tekstin mukana kopioidut annotaatiot – paratekstejä nekin – saattoivat jopa muuttaa tekstin luentaa ja tulkintaa. Toisaalta voidaan kysyä oliko kirja aina tarkoitettu jollekin yleisölle tai jopa luettavaksi ylipäätään. Kauniisti koristelu ylhäiselle henkilölle omistettu kirja saattoi merkittävä lahja sinänsä jo pelkkänä esineenä.

Lopulta paratekstillä voi olla myös yllättäviä merkityksiä tämän päivän tutkimukselle. Esimerkiksi sivunumeroinnin pohjalta voidaan tehdä päätelmiä välistä kadonneiden sivujen määrästä. Tai sitten, kuten omassa esityksessäni kerroin, ne voivat auttaa sopivissa olosuhteissa rekonstruoimaan jopa tekstisisältöä. Alphabetumissa tämä on mahdollista, koska säilyneessä tekstissä olevat ristiviitteet antavat viitteitä myös niistä asiasanoista, jotka ovat nykyään kadonneilla lehdillä.

Kirjoittaja on FM ja tohtorikoulutettava yleisen historian oppiaineessa. Hän valmistelee väitöskirjaa otsikolla ”Alphabetum distinccionum of Master Mathias of Sweden (c. 1300–1350): its composition, use and intellectual context”

Kollokvion järjestäjät:

Medieval Publishing -projekti (Helsinki)

Framing Text -projekti (Turku)

Kirjallisuus

Genette, Gérard. Seuils. Paris: Seuil, 1978.

Genette, Gérard. Paratexts: Thresholds of Interpretation. Cambridge; New York, NY, USA: Cambridge University Press, 1997.

Nichols, Stephen J. From Parchment to Cyberspace: Medieval Literature in the Digital Age. New York, NY: Peter Lang Publishing, Inc, 2016.

 

Sanna Supponen: Palapeliä kokoamassa – yhden käsikirjoituksen matka 1300-luvulta tutkijan käsiin

Lähde, historian tutkimuksen peruselementti, saattaa kulkea hyvin pitkän ja mutkikkaan matkan ennen kuin se päätyy laatijansa käsistä tutkijan silmien eteen. Se kulkee lukijalta toisella ensin ajankohtaisena ja sitten arkistokappaleena – matkan varrella saattaa mukaan tarttua myös merkkejä näistä käyttäjistä kuten marginaalimerkintöjä tai sivujen väliin unohtuneita kirjanmerkkejä. Lähteen kohtaloon vaikuttaa niin yksilöt, instituutiot kuin toisinaan valtiot. Tässä blogissa tarkastelen yhden lähteen, tässä tapauksessa keskiaikaisen käsikirjoituksen, kohtalon kautta niitä seikkoja, jotka vaikuttavat siihen, mitä meillä on tähän päivään jäänyt tutkittavaksi.

Tutkin väitöskirjassani maisteri Mathias Linköpingläisen (k. n. 1350) teosta Alphabetum Disctinccionum, joka on eräänlainen saarnan valmistelun apuvälineeksi tehty sanakirja. Samankaltaisia teoksia löytyy Euroopasta satoja, mutta tämän kyseisen teoksen poikkeukselliseksi tekee sen harvinaisen laaja koko ja se, että se on ruotsalaisen kirjoittama paikallista käyttöä varten. Toisaalta teos on poikkeuksellinen siksi, että se säilyy ainoastaan keskiaikaisen käsikirjoituksen fragmenteissa hajallaan seitsemässä arkistossa, viidessä eri maassa. Miten tähän tilanteeseen päädyttiin?

Kansalliskirjasto, Fragmenta Membranae, Fm V TH AA 115 1r.

Alkuperäinen käsikirjoitus sijaitsi Vadstenan luostarissa kolmena volyymina. Marginaalimerkinnöistä ja saarnoissa esiintyvistä viitteistä voi päätellä, että kirja oli luostarissa käytössä, eikä vain hyllyn koristeena. Teologinen käyttökirja muuttui kuitenkin reformaation myötä tarpeettomaksi ja koki saman kohtalon kuin tuhannet muutkin luostareiden ja kirkkojen hallussa olleet teokset. Kustaa Vaasan hallinto otti sen omiin tarpeisiinsa, toisin sanoen hajotti käsikirjoituksen ja kierrätti sen lehdet tilikirjojen kansiksi.

Syystä tai toisesta käsikirjoituksesta otettiin aluksi, kuninkaan vierailun yhteydessä vuonna 1543, uusiokäyttön vain kaksi kolmesta volyymista. Kirjan ensimmäinen osa säilyi luostarissa sen sulkemiseen (1595) asti ja hajotettiin vasta vuosisadan vaihteen tienoilla Vadstenan linnassa. Se käytettiin pääasiassa paikallisiin oikeudellisiin tileihin, mistä syystä osa säilyneistä lehdistä on tänä päivänä Vadstenan Landsarkivetissa. Tosin ne välillä ovat siirtyneet Götan hovioikeuden perustamisen myötä Jönköpingiin ja sieltä palanneet Vadstenaan vasta muutamia vuosia sitten arkistojen uudelleenjärjestelyn yhteydessä.

Kaksi muuta osaa päätyivät Tukholmaan, kuninkaan kamariin, jossa ne käytettiin vuosien 1556– 1579 välisenä aikana erilaisiin ja eri alueita koskeviin voutien, sotaväen ja linnan tileihin. Tämä hajanaisuus on vaikuttanut merkittävästi lehtien myöhempään kohtaloon, sillä nykyisin Ruotsin Riksarkivetissa tilit ja niiden ohella kansina toimivat fragmentit ovat jaettu tilien sisällön mukaisesti eri arkistoihin. Sotaväkeä koskeva aineisto on Krigsarkivetissa, linnaa koskevat tilit Slottsarkivetissa ja loput pääarkistossa Mariebergissa: kaikissa näissä kokoelmissa on vähintään yksi lehti aineistostani. Kymmenkunta linnaa tai sotaväkeä koskevaa Alphabetumin fragmenttia on lisäksi irrotettu aikojen saatossa varsinaisista tileistä ja ne ovat päätyneet Kungliga Bibliotekiin ilmeisesti Uppsalan yliopiston kirjaston kokoelmista – miksi fragementit ovat olleet Uppsalassa on itselleni vielä arvoitus. Arkistojen uudelleen järjestely vaikuttaa siis suuresti siihen, mihin lähteet lopulta päätyvät.

Osa materiaalista on myös nykysin Ruotsin ulkopuolella. Yksi fragmentti uusiokäytettiin Arkerhusissa Norjassa jo vuonna 1621 kahtena pienempänä palasena tilikirjan vahvikkeena, ja nykyisin ne löytyvät Oslosta Riksarkivetista. Alkuperäinen tilikirja ilmeisesti lähetettiin joskus 1600-luvun alkupuolella Akerhusiin ja kannet kierrätettiin siellä uuteen tarkoitukseen. Yksilön vaikutus voidaan havaita englantilaisen professori George Stephensin toimissa. Hän 1700-luvulla keräili Pohjoismaista keskiaikaisia käskirjoitusfragmentteja ja vei ne mukanaa kotimaahansa ja myöhemmin lahjoitti ne British Museumille, josta ne päätyivät British Libraryyn. Viimeisimmän fragmenttien ulkomaille siirron takana sen sijaan on valtiollinen sopimus: Fredrikshamin rauhassa Venäjän ja Ruotsin välillä vuonna 1809 sovittiin, että Suomea koskeva materiaali tulee siirtää Suomeen. Tämän seurauksena osa Suomea koskevista tileistä päätyi Kansalliskirjastoon – kaikkea aineistoa ei lopulta siirretty. Näin yhden käsikirjoituksen lehdet ovat päätyneet neljään maahan.

Onneksi kiinnostus Pohjoismaissa fragmenttiaineistoihin alkoi jo varhain (1860-luvulla) ja puolentoista vuosisadan jälkeen ne ovat suurien katalogi/digitointiprojektien myötä (Ruotsissa Medeltida pergamentomslag ja Suomessa Fragmenta membranea) paremmin käytettävissä. Osa materiaalista täytyi kuitenkin edelleen jäljittää salapoliisin keinoin, sillä katalogit ovat toisinaan puutteellisia – esimerkiksi Vadstenan katalogeissa ei mainita lainkaan keskiaikaisia kansia – ja myös aiemman tutkimuksen viitteet käytettyihin lähteisiin saattavat olla suppeita tai jopa johtaa väärin johtolankojen äärelle. Pienikin painovirhe voi johtaa harhapoluille.

Lopulta tähän päivään käsikirjotuksesta on säilynyt vain noin neljäsosa eli 88 fragmenttia, 324 sivua, joista niistäkin osa on palaneita, vettyneitä, revenneitä tai leikeltyjä. Suuri osa käsikirjoituksen lehdistä päätyi siis muuhun käyttöön, esimerkiksi toisten sidosten vahvikkeeksi, satuloiden pehmikkeeksi tai jopa kengiksi. Toisaalta voidaan ajatela, että uusiokäyttö mahdollisti sen, että teos säilyy tänä päivänä tutkijoiden käytettävissä. Digikamera ja tietokone saattavat palaset taas uudelleen yhdeksi kokonaisuudeksi tutkijan työpöydälle.

Kirjoittaja on FM ja tohtorikoulutettava yleisen historian oppiaineessa. Hän valmistelee väitöskirjaa otsikolla ”Alphabetum distinccionum of Master Mathias of Sweden (c. 1300–1350): its composition, use and intellectual context”

Pohjoismaiset fragmenttikokoelmat:
https://sok.riksarkivet.se/MPO
https://fragmenta.kansalliskirjasto.fi/

Anna Koivusalo: Kunnia, moraali ja etelävaltiolaiset patsaat

Vuonna 2017 Yhdysvalloissa poistettiin mm. konfederaattikenraalien Robert E. Leen ja Thomas ”Stonewall” Jacksonin sekä Konfederaation presidentin Jefferson Davisin muistomerkit. Tämä julkisilla paikoilla olevia etelävaltiolaisten henkilöiden patsaiden poistaminen on osa laajempaa aaltoa, jossa myös esimerkiksi koulujen nimiä muutetaan ja kirjoja tai elokuvia kielletään, mikä herättää eri puolilla Yhdysvaltoja paljon keskustelua suuntaan ja toiseen.

Näiden miesten kirjaimellinen kaataminen alas jalustalta on tärkeää erityisesti afroamerikkalaisille, joille nämä edustavat rasismia ja orjuutta. Mustaihoisen amerikkalaisen näkökulmasta ei voi olla mitenkään oikeutettua, että tänä päivänä enää kunnioitetaan miehiä, jotka aloittivat 800.000 henkeä vaatineen Yhdysvaltain sisällissodan suojellakseen oikeuttaan pitää toisia ihmisiä orjuutettuna. On toki täysin ymmärrettävää, että mustaihoiset koululaiset tuntevat olonsa turvallisemmaksi ja arvokkaammaksi Barack Obaman kuin Jefferson Davisin mukaan nimetyssä koulussa. Samaan aikaan tuntuu vähintäänkin ylilyönniltä, ellei jopa historioitsijaa kauhistuttavalta alkuperäislähteiden uhanalaiseksi asettamiselta, että sellainen kulttuuri-ikoni kuin Tuulen viemää on joissakin paikoissa kielletty rasistisena.

Robert E. Leen patsas, Richmond, Virginia, n. 1900. Kuva: Library of Congress.

Keskustelua on kuitenkin vaikea käydä asiallisesti, kun samaan aikaan äärioikeistolaiset ryhmät ovat käyttäneet kiistaa lyömäaseena ja Konfederaation taistelulippua lava-autostaan heilutellen julistavat sotaa patsaita alas vaativia henkilöitä vastaan. Mutta monet täysin tavalliset, maltilliset ja mustien tasa-arvoa kannattavat etelävaltiolaiset surevat kiistan saamia mittasuhteita. Heille olisi tärkeää yksinkertaisesti saada kunnioittaa sisällissodassa olleita esi-isiään ja tuntea ylpeyttä etelävaltiolaisuudestaan. Konfederaation ja sisällissodan muistaminen on kuitenkin arka asia, sillä vastakkainasettelu saattaa helposti leimata heidät rasisteiksi ja orjuuden kannattajiksi, vaikka valkoisen ylivallan kannattajat lähinnä kuvottavat heitä.

Sisällissodan jälkeen valkoihoiset etelävaltiolaiset pyrkivät muistamaan uhrauksensa muistopäivillä, puheilla, kirjoilla, runoilla, lauluilla, veteraanien kokouksilla ja erityisesti patsailla, joita pystytettiin joka puolelle Etelää. Niissä maalailtiin Konfederaatiota, kuvitteellista Etelää, joka oli rakennettu perustajaisien (Founding Fathers) arvoille, kuten vapaudelle, ja jonka sotilaat puolustivat sen ja omaa kunniaansa. Vapaus koski kuitenkin vain valkoihoisia: afroamerikkalaisille Konfederaatio symboloi orjuutta ja etelävaltioiden tahtoa muodostaa orjuudelle perustuva oma valtio. Monet ovatkin ottaneet jyrkän kannan keskusteluun ja vaatineet Yhdysvalloissa edelleen viipyilevän Etelän ”kadotetun aatteen” (the Lost Cause) myytin lopullista musertamista.

Erityisesti konfederaattien kunniallisuus on kyseenalaistettu: kuinka toisten orjuuttamiseen pyrkineet miehet olisivat saattaneet olla kunniallisia? Miten voidaan lainkaan puhua kunniasta samassa hengenvedossa miesten kanssa, jotka käyttivät väkivaltaa toisia ihmisiä kohtaan? Näin ovat sanoneet myös tunnetut historioitsijat, joiden mukaan ainoastaan orjuuden, ei kunnian, säilyttäminen oli etelävaltiolaisten motiivina sisällissodan aloittamisessa.

Etelävaltiolaisen kunnian tutkija on kuitenkin toista mieltä. On välttämätöntä muistaa konteksti; kunnia Etelässä tarkoitti sitä, että voidakseen kunnioittaa itseään valkoisen miehen (ja naisen) tuli huolehtia omasta, perheensä, sukunsa ja maansa maineesta, käyttäytyä tiettyjen kohteliaisuussääntöjen mukaan, hallita tunneilmaisunsa ja sitä kautta saavuttaa arvostusta toisilta valkoisilta. Se ei suinkaan poissulkenut orjuutta, sillä Etelässä orjia pidettiin ”toisina”, joilla ei ollut kunniaa eikä sen seurauksena itsekunnioitusta. Siksi kunnianloukkaukset olivat erityisen vaarallisia, koska ne vihjasivat miehen olevan orjan kaltainen olento.

Kunnia ei siis suinkaan tarkoittanut moraalia tai välttämättä edes humaaniutta — ne, jotka kohtelivat orjiaan hyvin, tekivät niin muiden arvojen kuin kunnian vuoksi. Mutta kunnia oli sen sijaan ehdottomasti hyvin keskeisessä osassa sisällissodan syttymisessä. Rohkeus ja isänmaallisuus olivat olennainen osa kunniaa, eikä mies voinut kieltäytyä taistelemasta oman maansa puolesta ja pysyä kunnian miehenä. Lee oli orjanomistaja, joka myös fyysisesti rankaisi orjiaan, mutta silti häntä on 150 vuotta kunnioitettu miehenä, joka soti säilyttääkseen omansa ja Virginian, kotiosavaltionsa, kunnian. Historioitsijan tehtävä onkin selvittää se, mikä motivoi orjanomistajia ryhtymään sisällissotaan, ei niinkään pyrkiä todistamaan, että orjuus oli moraalitonta (mikä lienee itsestään selvää). Näin ollen historioitsija voi hyvin sanoa Robert E. Leen ja kumppaneiden olleen kunniallisia miehiä, vaikkeivat nykyajan mittapuulla arvioiden moraalisia.

Mutta pitääkö historioitsijan sitten lakata piiloutumasta termien taakse ja ottaa kantaa siihen, pitääkö patsaat kaataa? Vaikka historioitsijaa kauhistuttaa, jos patsaat tuhotaan, joskus ainakin niiden siirtäminen on varmasti paikallaan. Esimerkiksi etelä-carolinalaisen lääkärin ja modernin gynekologian isän, J. Marion Simsin, patsas ansaitsi tulla siirretyksi pois New Yorkin keskuspuistosta. Vaikka miljoonat naiset varmasti ovat tyytyväisiä siihen, että saavat nykyaikaista hoitoa, joka perustuu Simsin tutkimuksiin, kylmät väreet kulkevat väkisin selkäpiissä sen taustat kuullessaan. Mm. gynekologin spekulan kehittänyt Sims teki naispuolisille orjille kokeita ilman heidän suostumustaan tai minkäänlaista kivunlievitystä.

Nykyajasta katsoen tällainen menettely on tietenkin moraalisesti väärin (vaikka Simsiä on puolustettukin huomauttamalla, että kivunlievitys ei ollut vielä kovin yleisesti käytössä ja että Sims myös uskoi, etteivät mustat tunne kipua valkoisten lailla). Mutta kunniaton Sims ei ollut: hän oli itse asiassa tarkka kunniastaan ja puolusti sitä loukkauksia vastaan, jotka liittyivät hänen yksityiselämäänsä, ei praktiikkaan. Mustien orjien käyttäminen koekaniineina ei mitenkään haitannut hänen kunniaansa valkoisena miehenä.

J. Marion Sims. Kuva: Library of Congress, Washington, D.C.

Jos minun pitäisi ehdottaa jotakin, suosittelisin ottamaan mallia Etelä-Carolinan pääkaupungissa Columbiassa sijaitsevasta osavaltion valtiopäivätalosta. Rakennuksen puisto on hyvä esimerkki Etelän vaikeasta ja vaietusta historiasta, jonka perintö ikävä kyllä elää vielä tänäkin päivänä. Vaikka sivumennen sanoen puistossa on toinen Simsin patsas, joka edelleen saa siellä seisoa, senaattori Strom Thurmondin patsaassa on tehty hyvä ratkaisu, joka ei lakaise maton alle historian kipukohtia eikä ”ylistä valkoisia kuolleita miehiä.”

Thurmond oli rotuerottelun kannattaja, joka kamppaili mustien kansalaisoikeuksia vastaan. Hänen patsaaseensa on listattu kaikki virat ja kunnianosoitukset, joita hän elämänsä aikana sai, sekä hänen avioliitossa syntyneet neljä lastaan. Hänellä oli kuitenkin salattu avioton musta tytär, joka oli syntynyt nuoren Thurmondin tehtyä raskaaksi perheensä 15-vuotiaan kotiapulaisen. Kun tieto hänen aviottomasta lapsestaan tuli julkisuuteen hänen kuolemansa jälkeen, patsaaseen korjattiin teksti ”viiden lapsen isä”. Tämä yksi sana tuo vähäeleisesti esille etelävaltioiden historiaan syvään juurtuneen rasismin ja tekee kaksinaismoraaliset standardit naurunalaiseksi.

Strom Thurmondin patsas, Columbia, Etelä-Carolina. Kuva: Anna Koivusalo.

 

Lähteet ja kirjallisuus

J. D. Crutchfield, “My History Too; I Want My Flag Back”. Richmond Times-Dispatch, 11.10.2017.
“Historians respond to John F. Kelly’s Civil War remarks: ‘strange,’ ‘sad,’ ‘wrong’”. The Washington Post, 31.10.2017.
Kevin Waite, “Robert E. Lee WAS a man of honor. That’s the problem”. The Washington Post, 7.11.2017.
Kenneth S. Greenberg, Honor & Slavery: Lies, Duels, Noses, Masks, Dressing as a Woman, Gifts, Strangers, Humanitarianism, Death, Slave Rebellions, the Proslavery Argument, Baseball, Hunting, and Gambling in the Old South. Princeton, N.J.: Princeton University Press, 1996.
W. Scott Poole, Never Surrender: Confederate Memory and Conservatism in the South Carolina Upcountry. Athens: University of Georgia Press, 2004.

FT Anna Koivusalo on yleisen historian tutkijatohtori, jonka väitöskirja kunniakäsityksen vaikutuksesta tunneilmaisuun 1800-luvun Yhdysvaltain Etelässä hyväksyttiin Helsingin yliopistossa vuonna 2017. Hänen uusi projektinsa käsittelee tunneilmaisun ja -kokemuksen muutosta Yhdysvaltain sisällissodan seurauksena.

Ville Eerola: Ajatuksia paikallishistoriasta

Vuosi sitten aloitin väitöstutkimukseni Helsingin yliopiston Eteläsuomalaisen osakunnan (ESO) Helsinki-suhteesta ja viime syksynä ryhdyin kirjoittamaan Lahteen vuoden 2016 alusta liitetyn Nastolan kunnan historiaa 1940-luvulta vuoteen 2015. Samanaikainen väitöskirjatyö suuntasi huomioni ensiksi siihen, mitä paikallishistorialla ylipäätään tarkoitetaan, ja miten se eroaa varsinaisesta akateemisesta tutkimuksesta.

Paikallis- ja nimenomaan kunnanhistorioiden kirjoittaminen on Norjan ja Englannin paikallishistoriaperinteen ohella ollut suomalainen erikoisuus. On esimerkiksi laskettu, että yksistään vuosina 1965–1994 Suomessa ilmestyi kokonaista 427 paikallishistoriallista monografiaa – ja kunta-, kaupunki- ja maakunta ynnä muiden historioiden lisäksi tulevat vielä kyläkirjat ja muut paikallishistorialuonteiset ja -aiheiset tutkielmat ja artikkelit, joiden määrää voi vain arvailla. Paikallishistoriaa sääteli pitkään aivan keskeisesti vuonna 1933 perustettu Paikallishistoriallinen Toimisto, nykyinen (2000–) Tilaushistoriakeskus (http://paikallishistoria.fi). Paikallishistoriallisen Toimiston vaikutusvalta perustui suurelta osin sen tieteellisesti meritoituneisiin jäseniin, ja esimerkiksi Toimiston puheenjohtajisto koostui vuosina 1936–1994 peräjälkeen kahdestatoista historian professorista.

Paikallishistoriallisen tutkimuksen lähtökohtana oli pitkään, että kunnanhistorioita kirjoittamalla voitaisiin täyttää valkoiset läiskät Suomen kartalla, jolloin niiden pohjalta voitaisiin kirjoittaa kansallista, ”varsinaista” historiaa. Tavoitteena oli, että kun ”nämä asiat olisivat tulleet riittävän monessa pitäjässä tutkituiksi, niiden nojalla voitaisiin selvittää vastaavat kysymykset yleisemminkin”. Paikallishistoria oli Suomen historiaa, minkä edellytyksenä taas oli paikallishistorioiden yhteismitallisuus ja vertailukelpoisuus, mihin vaadittiin riittävää normittamista ja standardisointia. Samalla kunnanhistorioille muodostui eräänlainen kaava, josta todettiin vuonna 1986, että se muistutti ”jonkinlaista tyhjää ristikkoa joka täytetään työntämällä sinne erilaisia laatikoita ja nämä laatikot sisältävät vähän kustakin asiasta”. Tällainen ristikoiden täyttäminen oli johtanut siihen, että paikallishistoriat olivat ”hukanneet elämän”. Samaan aikaan ne olivat ongelmallisia myös tieteellisen historiantutkimuksen suuntaan.

Vaikka paikallishistoria oli suosittua, se kärsi akateemisesti vähäisestä arvostuksesta nimenomaan siksi, ettei se täyttänyt akateemiselle tutkimukselle elintärkeää johtavan tutkimuskysymyksen vaatimusta. Hyvin kuvaavia ovat Paikallishistoriallisen Toimiston ensivuosien voimamiesten Eino Jutikkalan ja Pentti Renvallin lausunnot paikallishistoriasta. Kun Turkuun valittiin Suomen historian professoria vuonna 1957, myös paikallishistoria joutui suurennuslasin alle. Jutikkala totesi tuolloin paikallishistorioihin viitaten: ”Professorinvirkaa täytettäessä tällaisia julkaisuja ei yleensä voi pitää sen kummempina ansioina kuin lääketieteen professorinviran hakijalle erikoisalan praktiikkaa tai juridiikan professorinvirkaa hakevalle toimintaa tuomioistuimen jäsenenä. Ne ovat rutiinityötä.”

Akateemista tutkimusta luonnehtii näkökulman valitseminen ja tutkimuksen suorittaminen kylmän johdonmukaisesti valitusta näkökulmasta käsin. Tässä mielessä akateeminen tutkimus ei siis ole niin sanottua totaalihistoriaa, jossa pyritään sanomaan ”kaikesta kaikki”, mitä paikallishistorian taas voi katsoa olevan. Totaalihistorian edessä historiankirjoittaja on kuitenkin jo lähtökohtaisesti mahdottoman ja ehkä järjettömänkin tehtävän edessä. Jos vaikkapa puolen tusinan ihmisen on vaikea päästä yksimielisyyteen siitä, mitä pankkiryöstön yhteydessä tapahtui muutamassa minuutissa, miten voitaisiinkaan päästä yksimielisyyteen siitä, mitä tapahtui kokonaisessa kunnassa kolmen neljäsosavuosisadan aikana? Historiankirjoituksessa kysymyksen on klassisesti muotoillut Leopold von Ranke 1800-luvulla: wie es eigentlich gewesen ist? mitä oikeastaan tapahtui? Kysymykseen onkin mahdotonta vastata tyhjentävästi, objektiivisesti, sillä historiankirjoitus on tulkintaa, ja nimenomaan perusteltua tulkintaa.

Kun Nastolan historiaa kirjoittaessa pohtii omaa aihettaan näistä lähtökohdista käsin, huomaa olevansa hyvin mielenkiintoisen aiheen äärellä. Nastolan historiassa on moniakin piirteitä, jotka ovat sille leimallisia. 1960- ja 1970-luvuilla Nastola oli eräinä vuosina Suomen nopeimmin teollistuva kunta ja kaiken kaikkiaan Nastolan kasvu oli tuona aikana poikkeuksellisen voimakasta. Väestönkasvu oli voimakkaan muuttoliikkeen myötä hallitsemattoman nopeaa, kymmenisen prosenttia vuodessa. Samalla harjulla sijaitsevan kunnan rakenne muodostui sekin poikkeukselliseksi, niin sanotuksi nauhataajamaksi. Voimakkaasta muuttoliikkeestä johtuen nastolalainen identiteetti on sekin mielenkiintoinen aihe. Samalla ympyrä tulee kierroksensa täyteen, helsinkiläisidentiteetti ESO:ssa kun on väitöskirjani tärkeä teema.

VTM, FM Ville Eerola on historioitsija, joka julkaisi viime vuonna suomalaisen meri- ja telakkateollisuuden historiasta kertovan teoksen ”Kun rauta kelluu. Välähdyksiä suomalaisen meriteollisuuden vuosisadasta”. Parhaillaan hän syventyy tutkimuksissaan helsinkiläisyyden ja nastolalaisuuden teemoihin.

Kati Toivanen: Tuntematon sotilastuomioistuin ja murroskauden melskeet

Marraskuun 12. päivänä vuonna 1822 kokoontui Helsingissä Keisarillinen ylisotaoikeus pitämään istuntoaan, jossa käsiteltiin kahta asiaa. Toinen niistä aiheutti kokouksen osallistujissa rivien välistä luettuna selvää närkästystä, ja ylisotaoikeus katsoi aiheelliseksi ojentaa tavallisia rykmentinsotaoikeuksia näiden lipsuttua velvollisuuksistaan. Kokouksessa olivat läsnä tuomioistuimen puheenjohtaja, kenraalimajuri Gustaf Adolf Ehrnrooth, viisi jäsentä sotilasarvoiltaan kapteenista everstiluutnanttiin,  ylisotatuomari Berndt Johan Procopé sekä sotaviskaali ja protokollasihteeri Arndt von Hausen.

Toisen suomalaisen jalkaväkirykmentin päälliköltä, everstiluutnantti ja ritari Palmfeltilta, oli tullut alkusyksystä ylisotaoikeudelle osoitettu kirjelmä. Palmfeltin rykmentin eräs sotilas Lind oli karannut jo toista kertaa ennen sotilasvalaansa. Rykmentinsotaoikeuden puheenjohtaja, päällikkö Palmfelt, vaati asian käsittelyä ylisotaoikeudessa. Vaatimus oli virhe.

Ylisotaoikeuden istunnon pöytäkirjassa todetaan, että Suomelle Ruotsin aikana vuonna 1798 annetut Kustaa IV Aadolfin sota-artiklat ilmoittivat aivan selvästi, miten kyseisessä tapauksessa olisi tullut menetellä, mutta selvästikin rykmentinsotaoikeudelta puuttuivat asian käsittelyssä perusteet. Keisarillinen ylisotaoikeus muistutti everstiluutnantti Palmfeltia suorasanaisesti, ettei sitä tule jatkossa vaivata tällaisilla asioilla. Tämä ei vielä riittänyt. Ylisotaoikeus oli muutoinkin havainnut, että Keisarillisen Suomen armeijan rykmenttien sotatuomarit viime aikoina harvoin olivat olleet läsnä omissa rykmentinoikeuksissaan, ja olivat sen sijaan lähettäneet paikalle sijaisen.

Ylisotaoikeus muistutti muitakin rykmentinpäällikköitä velvollisuuksistaan, ja että vastaisuudessa ei väärinkäytöksiä saisi enää tapahtua, vaan tuomareiden, jos he halusivat välttyä laillisilta seuraamuksilta, tuli itse olla paikalla hoitamassa virkaansa. Lopuksi rykmenteille lähetetyissä kiertokirjeissä päätettiin muistuttaa vielä siitäkin, että sotaoikeuksien omien pöytäkirjojen tuli olla hyvässä järjestyksessä, ja että oikeudenkäynnit tuli hoitaa mitä suurimmalla tarkkuudella ja huolellisuudella.

Mutta mikä oli Keisarillinen ylisotaoikeus ja mitä se käytännössä teki? Vuoden 1809 jälkeen tuoreessa Suomen suuriruhtinaskunnassa elettiin hallinnollista ja sotilaallista murroskautta, jossa edellinen ja uusi järjestelmä kohtasivat ja hakivat sopusointua. Suomalaiset tekivät kaikkensa paitsi miellyttääkseen keisari Aleksanteri I:tä, myös, ja sitä kautta, saadakseen asiat järjestymään suuriruhtinaskunnan kannalta parhain päin.

Yksi toimeen tarttuneista henkilöistä oli prokuraattori Matthias Calonius (1738-1817), joka havaitsi vakavan puutteen oikeusjärjestelmässä. Sotilaita oli Ruotsin aikana tuomittu hieman tilanteesta riippuen joko siviili- tai sotilastuomioistuimissa. Tavallisten sotamiesten rikokset tuli ensisijaisesti käsitellä ja ratkaista joukko-osastojen omissa sotatuomioistuimissa. Jos tuomittu valitti saamastaan päätöksestä, siirryttiin korkeampaan tuomioistuimeen. Upseereiden rikokset käsiteltiin suoraan korkeammassa tuomioistuimessa.

Ylempää sotilastuomioistuinta ei kuitenkaan Suomen suuriruhtinaskunnassa ollut, olivat vain rykmenttien sotaoikeudet. Calonius ehdotti vuonna 1813, kun Suomeen oli edellisenä vuonna perustettu kolme rykmenttiä, että tuli perustaa myös ylempi sotilastuomioistuin. Keisarillinen ylisotaoikeus för den Finska Milicen aloitti lopulta toimintansa vuonna 1816, ja sen tehtävänä oli käsitellä sotaoikeuksien tuomioista tulleet valitukset, sotilaiden vakavammat rikokset sekä upseereiden virantoimituksessa tekemät virkavirheet ja rikokset. Ensimmäisen toimintakauden puheenjohtajina olivat kenraalimajuri Heribert Conrad Reuterskiöld (1816-1821), kenraalimajuri Gustaf Adolf Ehrnrooth (1821-1826) ja kreivi Alexander Stewen-Steinheil (1826-1831).

Keisarillisessa ylisotaoikeudessa yhdistyivät muutos, murroskausi ja kaksi valtiota. Se toimi uudessa valtiollisessa tilanteessa ruotsalaisten oikeusperinteiden pohjalta ja ruotsalaisia lakeja noudattaen, ja se liittyy siten myös laajempaan tutkimustraditioon siitä, mikä Suomen hallinnossa oli ruotsalaista ja mikä venäläistä. Ylisotaoikeuden virka- ja luottamustoimissa myös palveli monia aatelisia upseereita, jotka Suomen sodan ja armeijan lakkauttamisen jälkeen olivat joutuneet pohtimaan tulevaisuuttaan.

Liki koko autonomian ajan toiminutta Keisarillista ylisotaoikeutta ei ole tutkittu lainkaan. Aiheen äärelle löytäminen oli puhdas sattuma, jonka kautta päätin katsoa, millaisesta instituutiosta oikein oli kysymys. Kansallisarkiston tutkijasalin aina avulias henkilökuntakin koki – itseni lisäksi – pienen ahaa-elämyksen kun ylisotaoikeuden lähdekokoelma lopulta löytyi Rauhankadun toimipisteestä käytännössä koskemattomana. Kokoelma oli toimitettu sinne kahdesta eri osoitteesta 1970-luvulla. Aluksi minun myös luultiin tarkoittavan sisällissodan aikaista ylisotaoikeutta, sillä eihän autonomian ajalla sellaista ollut?

Mutta katsotaan vielä, miten edellä mainitun rykmentinsotaoikeuden olisi sotilas Lindin kohdalla pitänyt menetellä, jotta se olisi välttynyt ylisotaoikeudelta tulleelta kurinpalautuksenomaiselta huomautukselta. Sotilasvalaa vielä vannomaton karkuri tuli tuomita joukko-osaston omassa tuomioistuimessa. Rauhan aikana karkuri sai kaksi kierrosta kujanjuoksua, sota-aikana viisi. Valan vannoneen sotilaskarkurin tuomiot olivat sitä vastoin jo huomattavasti kovemmat, mutta nekin annettiin tavallisissa rykmenttien sotaoikeuksissa. Jos sotilas määräajassa valitti tuomiostaan, siirtyi valituksen käsittely korkeammalle sotilastuomioistuimelle.

Palmfeltin rykmentissä oli siis sotilas Lindin kohdalla oikeusistunnossa tyystin sivuutettu tai unohdettu voimassa olleet sota-artiklat. Kaikkiaan tapaus oli poikkeus. Tavanomaisesti käsitellyt asiat olivat karkuruus- tai varkausrikoksia koskevia valituksia. Joukkoon mahtui toki vakavampiakin rikoksia, kuten pahoinpitelyjä ja tappoja. Armeijan päällystön viranhoitoon liittyvien rikkeiden käsittely ja rajanvedot olivat kuitenkin harvinaisia.

Lähteet:
Sota-artiklat 1798, ”Kuning:sen Maj:tin Sota-Artikelit Hänen Sotajoukollens Maalla ja Merellä”. Tukholma 31.3.1798. 10. luku, 20.-23. §. Myös verkkojulkaisu.
KA, Kejserliga överkrigsdomstolen – Keisarillinen ylisotaoikeus, Ca2, pöytäkirjat 1818-1827.

Kirjoittaja on FM, joka kirjoittaa väitöskirjaa aiheesta Keisarillinen ylisotaoikeus ja kolme kenraalia. Sotilaallisen tuomioistuimen ensimmäinen kausi 1816-1831. Toivanen on kirjoittanut yhdestä ylisotaoikeuden puheenjohtajasta, Gustaf Adolf Ehrnroothista, sekä muista ko. suvun 1700-1800-luvun sotilaista artikkelin teokseen Ehrnrooth. Kenraali- ja liikesuku modernin Suomen synnyssä 1750-1950 (toim. Niklas Jensen-Eriksen, Sakari Siltala ja Ahto Apajalahti, Siltala 2017). Artikkeli avaa menestyneen sotilassuvun jäsenten vaiheita Ruotsin ajan viimeisinä vuosikymmeninä sekä suvun sopeutumista Suomen sodan jälkeisiin muutoksiin.

Henri Hannula: Kauppatasavallan verotusihme

Intuitiivisesti 1600-luvun Amsterdamista tulee useimmille meistä mieleen kuhiseva maailmankaupungin talous tulppaanikuplineen ja pörssispekulaatioineen. Mielikuvia ovat vahvistaneet viime vuosina niin suositut yleistajuiset tietokirjat, kuten Niall Fergusonin ”The Ascent of Money” kuin ”Tulip Fever” -elokuvan kaltaiset populaarikulttuurin tuotokset. Tätä nopeiden voittojen ja romahdusten maailmaa on kuvattu runsaasti myös historiallisissa dokumenteissa, viimeksi Yleisradiossa esitetyssä ”The Tulip Bubble” -ohjelmassa.

Historiallisen katseen kohdistumiselle pörssikuplien maailmaan on ollut tietenkin ymmärrettävät syyt. Viimeistään Lehman Brothersin konkurssin jälkeen jälkiteollisessa lännessä on kaivattu talouden dynamiikan peruskysymyksiin vastauksia historiallisista analogioista sekä selitysmalleista. Populaareissa esityksissä ei kuitenkaan pureuduta juurikaan pintaa syvemmälle Alankomaiden tasavallan taloudellisen dynamiikan perusrakenteisiin. Mitkä seikat pitivät maan talouden kannalta keskeiset instituutiot ylipäänsä pystyssä ja miksi?

Veroinnovaatioiden maa

Mikäli Alankomaiden tasavallan ja sen rikkaimman alueen, Hollannin maakunnan poliittista, sosiaalista tai taloudellista elämää mielii ymmärtää, on palattava valtionmuodostusprosessin peruskysymyksiin. Maa oli epäilemättä moderneja rahalaitoksia muistuttavien spekulaatiokeskittymien kehto. Oleellista on kuitenkin kysyä mitä tarvittiin tämän synnyttämiseen? Vastaus voi tuntua paradoksaaliselta: kaiken mahdollistaja oli kansalaisia mitä armottomammin verottava hallintoapparaatti. Oli sitten kyse suhteellisen yksinkertaista liikkuvaa kausityötä tekevästä työvoimasta tai vaurastuneesta kaukokauppiasluokasta, missään Euroopassa ei ollut yhtä suuri verokertymä ja tehokas veronkantojärjestelmä kuin Alankomaissa.

Torilla kalaa ruoaksi ostanut kotiapulainen maksoi tuotteen hinnassa sosiaalihistorioitsija Maarten Prakin arvion mukaan noin kolmeakymmentä erilaista välillistä veroa. Hollannin maakunnassa innovatiivisuus kukki verotuskäytännöissä niin, että lopulta edes tuulimyllyjen omistajat eivät olleet turvassa verokarhun kourilta. Vuosittain myllärit joutuivat ostamaan oikeudet kiinteällä veromaksulla maakuntansa tuuliin.

Ylipäänsä koko tasavallassa oli vaikeaa löytää kulutustuotetta, jota ei olisi verotettu. Suurin osa verotuloista saatiin leivän, turpeen, lihatavaroiden ja oluen kaltaisista elintarvikkeista. Erityisesti Itämeren kaupan rooli tämän verotusihmeen synnyssä oli olennainen, koska pitkälti Pohjolan satamista rahdatuilla bulkkitavaroilla synnytettiin 1600-luvulla maahan ylijäämätalous, jossa pörssipeli oli yleensäkin mahdollista. Itämeren viljakauppaa ei siis turhaa kutsuttu ”kaikkien kauppojen äidiksi” (moedernegotie).

Miksi hollantilaiset ja muiden maakuntien asukkaat sitten maksoivat mukisematta, eivätkä nousseet kapinaan? Verojen maksu ei tuolloin, kuten ei nykyäänkään onnistunut aina hymyssä suin. Syitä suhteellisen rauhalliselle elämänmenolle muuten sotaisan vuosisadan aikana voi etsiä hallinnon onnistuneesta partikularistisesta rakenteesta: instituutiot pysyivät lähellä kaupunkien ja kylien asukkaita. Vaurastunutta kauppiaseliittiä odottivat hallintokoneistossa suhteellisen hyvin palkatut luottamustoimet, joiden avulla saattoi kivuta aina tasavallan ylimpään eliittiin, yleissäätyihin (Staten Generaal) saakka.

Tasavallan hyväosaiset saattoivat myös luottaa sosiaalisiin instituutioihin. Kuvaavana esimerkkinä tästä toimivat rikkaiden orpokodit, jotka huolehtivat ilman vanhempia jääneiden lasten kasvatuksesta ja sosiaalistamisesta, verovaroin. Raskaille veroille oli siis odotettavissa oikeitakin vastineita, ainakin riittävän suurelle osalle kaupunkilaiseliittiä. Kyse ei ollut näin ollen pelkästään mafian tarjoamasta palovakuutuksesta.

Miekka sopimusten takaajana

Väkivallan monopoli oli viritetty tasavallassa huippuunsa ja maakuntien armeija sekä laivasto olivat aikansa edistyksellisimmät 1600-luvun alussa. Kaupunkien turvallisuuden takasivat Schutterij-nimiset partiot. Tästä kuuluisana mielikuvamaailman esimerkkinä toimii Rembrantin maalauksesta tuttu Amsterdamin ”yövartio” (Nachtwacht). Väkivaltakoneisto siis toimi ja oli valmiina toimimaan. Näin ollen jopa vihattu veronkerääjien kausityöläisammattikuntakin sai tehdä Amsterdamissa työnsä rauhassa. Ammatin harjoittamiseen riitti veronkeräämisoikeus, jonka kaupungin asukas saattoi ostaa puolivuotiskausittain huutokaupassa – aikansa innovaatio tämäkin.

Oleellinen asia väkivaltamonopolin kehityksen kannalta oli, että vallan keskittäminen yhdelle alueelle tai suvulle ei ollut helppoa hajautetun verojärjestelmän takia. Maakunnalliset verotuotot pysyivät suurimmaksi osaksi aina siellä, mistä ne olivat kerättykin. Tasavallan instituutiot, kuten armeija, rahoitettiin erillisellä vero-osuusjärjestelmällä ja kukin maakunta saattoi päättää itsenäisesti, miten nämä varat kerättiin. Maakuntien itsenäisten asemien vuoksi myös Oranian ruhtinassuku epäonnistui pyrkimyksissään muokata tasavaltaa kohti yleiseurooppalaista monarkistista absolutismia.

Maakuntien laajat itsehallinto-oikeudet takasi tasavallan perustamismyytti, Utrechtin unionisopimus, jonka maakuntien edustajat olivat allekirjoittaneet Espanjan Habsburgeja vastustaneen kapinan aattona vuonna 1579. Amsterdamin kaupunki pysyi vaikutusvaltaisena poliittisena voimana, koska tasavallan instituutioiden pyörittämiseen kerätyistä varoista yli puolet tulivat Hollannin maakunnasta. Taloudellisen ydinalueen poliittiselle pyrkimyksille oli kuitenkin aina rajoite: muiden maakuntien liitot, sekä Oranian ruhtinaiden liittosuhteet usein uskonnolliseen maalaisväestöön. Sisällissodilta joka tapauksessa vältyttiin kaikkien maakuntien onneksi ja ulkoisia uhkia vastaan onnistuttiin puolustautumaan.

Vaikka 1700-luvulla kauppatasavallan suuruudenaika oli ohi ja maa taantui taloudellisesti silminnähden, kyettiin näihin suhdanteisiin sopeutumaan. Vaikka ympäröivien maiden aristokraatit, kuten Montesquieu, näkivät grand toureillaan vain rapistuvan, kaikkialla kansalaisiaan lukuisilla veroillaan kiusaavan entisen merimahdin, oli juuri verotuksen muuntautumiskyvyssä sisäisen koheesion salaisuus. Kassakriisin partaalla olleet maakunnat siirtyivät yhä enemmän luksustuotteiden ja pääoman verottamiseen. Suuria sisäisiä konflikteja saatiin odottaa, kunnes Ranskan vallankumous vei tasavallan kohti yleiseurooppalaista kuohuntaa.

Kirjoittaja on FM, joka tekee väitöskirjatutkimusta Alankomaiden tasavallan taloussuhteista Itämeren piirissä 1600-luvun lopulta 1700-luvun alkuun. Henri Hannulan oma blogi on osoitteessa https://blogs.helsinki.fi/hhannula/

Tupu Ylä-Anttila: Hallitsijan päänsäryt

Joskus harvoin on onni, että tutkittava vastaa 500 vuoden takaa suoraan tutkimuskysymyksiin. Väitöskirjatutkimukseni Habsburg-suvun sijaishallitsijoista 1500-luvulla lähti käyntiin pohtimalla prinsessojen kasvatusta. Erasmus Rotterdamilainen kirjoitti oppaan miten kristillinen prinssi tulisi kasvattaa, mutta entä jos prinssiä sijaistikin prinsessa? Mitä odotuksia asetettiin prinsessalle, joka toimi hallituksen hoitajana varsinaisen hallitsijan tilalla?

Maria Unkarilainen (1505–1558), Alankomaiden sijaishallitsija, kirjoitti 25 vuotta kestäneen sijaisuutensa päätteeksi veljelleen keisari Kaarle V:lle vastauksen kysymyksiini. Vuonna 1555 Kaarle oli päättänyt luopua lukuisista kruunuistaan ja vetäytyä Espanjaan. Maria halusi seurata veljeään, vaikka Kaarle toivoi sijaishallituksen jatkavan myös hänen poikansa Filipin aikana. Toive jatkosta on jo sinänsä meriitti Marian kyvyille, mutta Maria ilmoitti jyrkästi, ettei tehtävä alunalkaenkaan sovi naisille. Kirjeessään Maria pohti juuri niitä asioita, joita minä olen hakenut väitöksessäni. Miten kuningattareksi ja prinsessaksi kasvatettu nainen vastaa niihin haasteisiin, joita julkinen virka, sijaishallitus, hänelle asettaa?

Maria totesi ensinnäkin sijaishallituksen haasteet: siinä missä hallitsija vastasi teoistaan vain Jumalalle, sijaishallitsija vastasi ensin hallitsijalle ja sen jälkeen vielä Jumalalle. Naissijaishallitsijalle Maria näki asian vielä vaikeampana, koska sodan aikana nainen ei pystynyt osallistumaan ollenkaan, ja rauhankin aikana hallitsijan piti seurustella ihmisten kanssa voittaakseen nämä puolelleen. Tämä ei Marian mielestä ollut naiselle, varsinkaan leskelle, sopivaa.

Ilmeisesti hän kuitenkin oli alistunut kohtaloonsa, koska totesi olleensa enemmän tekemisissä ihmisten kanssa kuin olisi välittänyt. Vaikka Maria ei voinut kieltää itse hoitaneensa tehtäväänsä melko menestyksekkäästi jo vuosien ajan, hän oli kuitenkin loppujen lopuksi mielestään epäonnistunut, sillä naista ei Marian mukaan koskaan kunnioitettu tai pelätty niin paljon kuin miestä. Kunnioitus ja pelko olivat Marian käsityksen mukaan menestyksekkään hallituksen pohja.

Kirjeessään Maria puhui nimenomaan julkisesta kuvastaan, mutta Marian keinot tulla vaikutusvaltaiseksi näkyvät erinomaisesti kulissien takana, varsinkin lukuisissa kirjeissä joita hän kirjoitti niin veljelleen keisarille kuin monille muillekin. Joidenkin tutkijoiden mukaan niissä piireissä Mariaa nimenomaan pelättiin, eikä esimerkiksi keisari Kaarle ainakaan ollut ollenkaan halukas asettumaan sisarensa kanssa poikkiteloin.
Vaikuttamisen epämuodollisuus korostuu myös siinä, että Maria ei mitä ilmeisemmin kokenut ollenkaan ongelmaksi jatkaa taustavaikuttajana, vaikka muuttikin Espanjaan, vaan jatkoi kirjeenvaihtoa Alankomaiden suuntaan. Hän myös tarjosi apuaan veljentyttärelleen Juanalle, joka puolestaan hoiti prinssin tehtävää Espanjassa 1550-luvulla.

Ehkä osuvin kohdalleni osunut anekdootti Marian osalta on kirje, jossa kuningatar valittaa päänsärkyään toiselle veljelleen Ferdinandille, selittäen että naisia vaivaavat tällaiset sairaudet. Ferdinand kirjoitti vastauksessaan Marian pyytelevän turhaan anteeksi, kyllä miehilläkin pää särkee, ja jatkoi kirjettään yhtä asiallisen puisevilla aiheilla kuin aiemminkin: turkkilaiset olivat rajalla, raha-asioiden kanssa oli vaikeuksia. Ehkä Marian ja muiden prinsessojen menestyksen taustalla oli koko suvun vakaumus siitä, että prinssit ja prinsessat jakavat samat päänsäryt.

Kirjoittaja on FM, joka tekee väitöskirjaa Habsburg-suvun prinsessojen kasvatuksen ja sijaishallitsijuuden vaatimusten kohtaamisesta 1500-luvulla.

Tervetuloa, lukija!

Helsingin yliopiston Topelia-korttelissa tutkitaan ja opetetaan historiaa. Kuva: Henrika Tandefelt

Tämä blogi on perustettu kurkistusikkunaksi Helsingin yliopiston historian yksikön toimintaan. Blogiamme kirjoittavat historian tutkijat, opettajat ja opiskelijat.  Kirjoitamme havainnoista ja löydöistä, jotka liittyvät historiaan, historian tutkimiseen, historian opetukseen ja historiatietoon. Tavoitteena on tuoda yhteen historian yksikön väkeä, heidän työtään ja ajatuksiaan. Haluamme kertoa myös muille siitä, mitä kaikkea yksikössämme on meneillään.

Blogi ei ole ajankohtaisten opetusasioiden tiedotuskanava, mutta käsittelemme ajankohtaisia asioita, jotka liittyvät historian yksikköön ja sen jäsenten toimintaan. Pian voit seurata uutisvirtaamme myös facebook-sivuillamme. Virallisesti blogi aloittaakin toimintansa ensi viikolla, facebook-sivujen julkistamisen yhteydessä.

Kuten tavallista, blogitekstit edustavat kirjoittajiensa näkemyksiä, ei välttämättä yksikön tai yliopiston yleistä linjaa. Joka tapauksessa kirjoittajia yhdistää kiinnostus menneisyyttä ja sen tutkimista kohtaan.

Oletko historian tutkija tai opiskelija ja onko sinulla ajatus historiaan liittyvästä blogiaiheesta, joka sopisi aiheisiimme? Ota yhteyttä vastaaviin toimittajiin!

Mukana muun muassa Anu Lahtinen – anu.z.lahtinen@helsinki.fi, Reetta Hänninen – reetta.hanninen@helsinki.fi, Henrika Tandefelt – henrika.tandefelt@helsinki.fi, Maiju Wuokko – maiju.wuokko@helsinki.fi.