Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Iida Karjalainen.

L.L. Zamenhof (istumassa keskellä vaimonsa Klara Zamenhofin kanssa) 1. esperantokonferenssissa Boulogne-sur-Merissä 1905, Wikimedia Commons.

Ludwig Lazarus Zamenhofilla oli unelma. Puolanjuutalainen silmälääkäri halusi poistaa maailmasta etnisten ryhmien väliset konfliktit, ja tarjosi ongelmaan ratkaisun vuonna 1887 julkaistussa kirjasessa. Neutraali keinotekoinen kieli helpottaisi kansojen välistä kommunikointia, kirjoitti nimimerkki Doktoro Esperanto, Tohtori Toiveikas.

Nimimerkin mukaan nimetyn kielen eli esperanton takana oli Zamenhofin oma tausta: ”Juutalaisuuteni on pääsyy sille, miksi jo aikaisesta lapsuudestani lähtien antauduin kokonaan kaiken kattavalle idealle ja unelmalle, eli ihmiskunnan tuomiselle yhteen veljeyden nimissä.”

Juutalaisen valistuksen haskalan keskellä kasvanut ja 1800-luvun lopun pogromit kokenut Zamenhof hylkäsi sionismin, koska piti nationalismia vahingollisena kaikille. Ratkaisu levottoman ajan ongelmiin oli kansalliset rajat ylittävän pasifistisen liikkeen perustaminen. Esperanto oli vain osa tätä ideaa.

Zamenhof kehitteli esperanton rinnalle rabbi Hillelin ajatusten pohjalta homaranismia, uskonnollista filosofiaa, jonka tarkoitus oli juutalaisuuden uudistaminen ja uskontojen välisenä siltana toimiminen.

Zamenhofin uskonnollinen pasifismi törmäsi kuitenkin vastustukseen Ranskassa, jossa esperantoliikkeen 1. konferenssi järjestettiin vuonna 1905.

Kansainvälisestä kielestä innostuneet ranskalaiset professorit ja tiedemiehet olivat kauhuissaan Zamenhofin konferenssia varten kirjoittamasta puheesta. Tunteikas puhe loppui kaikkia uskontokuntia syleilevään rukoukseen: ”Kristityt, heprealaiset ja muhamettilaiset, me olemme kaikki Jumalan lapsia.”

Ranskalaisten mielestä puhe oli sensuroitava, sillä Dreyfus-tapauksen jakamassa Ranskassa edes Zamenhofin juutalaisuuden mainitseminen oli riskialtista. Ranskalaisten visio esperantosta oli toisenlainen kuin kielen luojan: heille esperanto oli täysin neutraali kansainvälinen kieli, jolla ei tulisi olla poliittisia eikä uskonnollisia kytköksiä.

Zamenhof piti silti puheensa yleisölle, joka otti universaalin ihmisyyden sanoman riemukkaasti vastaan. ”Tänään ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa, me, mitä erilaisimpien kansakuntien edustajat, seisomme vierekkäin, emme vieraina emmekä vihollisina, vaan veljinä”, Zamenhof julisti.

Esperantosta ei kaikesta huolimatta tullut Zamenhofin kaavailemaa uskonnollis-pasifistista liikettä, vaan kieli ja sen ympärille syntynyt liike kävivät läpi 1900-luvun aikana monenlaisia vaiheita.

Saadakseen esperantolle lisää puhujia kansalliset esperanto-organisaatiot yrittivät vuosisadan alussa riisua kielen kokonaan sen ideologisista piirteistä, ja esperanton juutalaiset juuret yritettiin häivyttää kokonaan taustalle. Esperantosta haluttiin tehdä milloin talouden, milloin tieteen neutraali kieli, ja 1920-luvulla kieli sai kannatusta muun muassa Kansainliitossa.

Zamenhofin unelmista huolimatta esperanto ei lopulta pelastanut maailmaa, mutta esperantoliike omaksui silti osan kielen luojan toiveikkuudesta. Vuosittain kansainväliseen esperantokonferenssiin kokoontuvat esperantistit vannovat edelleen rauhan ja kansainvälisyyden nimiin, ja toisin kuin muut 1800-luvun lopulla kehitetyt keinotekoiset kielet, esperanto selvisi. Toiveikkaan tohtorin kuolemasta tuli vuonna 2017 sata vuotta, mutta esperanto elää edelleen.

Ensimmäinen esperantokonferenssi Boulogne-sur-Merissä 1905, Wikimedia Commons.

Tekstin lähteenä on käytetty teoksia Boulton Marjorie, Zamenhof. The Creator of Esperanto. Routledge and Kegan Paul: Lontoo 1960, Forster Peter G., The Esperanto Movement. Mouton Publishers: Haag 1982 ja Garvía Roberto, Esperanto and its Rivals. The Struggle for an International Language. University of Pennsylvania Press: Philadelphia 2015.

Kirjoittaja on yleisen historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.