Avainsana-arkisto: Historia

Kati Katajisto: Voyant – kokeilemisen arvoinen DH-työkalu

|

Digital humanities -työkalut kehittyvät koko ajan, mutta käytännössä niiden soveltaminen tutkimukseen on usein varsin aikaa vievää, sillä harva työkalu soveltuu sellaisenaan tutkimukseen. Useissa tapauksissa vaaditaan koodaustaitoja, jotta tutkimusdata ja työkalu saadaan muokattua tutkimuksen kysymyksenasetteluun soveltuvaksi. Jos aikasi tai mielenkiintosi eivät riitä syvempään perehtymiseen, mutta haluaisit kuitenkin kokeilla jotain uutta tutkimusaineistoosi, niin suosittelen Voyantia.

Voyant on web-pohjainen tekstianalyysi-sovellus, jolla on erittäin helppo päästä alkuun. Mene Voyantin sivulle osoitteeseen https://voyant-tools.org/ ja lisää tekstisi etusivun Add Texts –laatikkoon. Valitse Reveal ja ’dadaa’, edessäsi on Cirruksen muodostama sanapilvi lisäämästäsi aineistosta. Sivun keskellä on Reader, jossa lisäämäsi teksti näkyy kokonaisuudessaan. Valitsemalla sanapilvestä tietyn sanan (klikkaamalla sitä), näet Readerissä ne keltaisella. Sivuston oikeasta yläkulmasta voit valita lisää työkaluja ja oikealla alhaalla taas näkyy sanojen konteksti. Nyt ei kuitenkaan mennä syvemmälle näihin, vaan luodaan katse Cirrukseen.

Cirruksen sanapilvi paljastaa aineistossa kaikkein useimmiten käytetyt sanat, ja sen alapuolella olevassa tekstissä luetellaan lisäksi liittämäsi tekstiaineiston käytetyimmät sanat ja niiden lukumäärät. Jos sanapilvessä on häiritsevän paljon sanoja, joilla ei ole merkitystä analyysin kannalta (kuten esimerkiksi: että, ja, sekä, jos), niin valitse Cirruksen tehtäväpalkista Define options for this tool ja sieltä Edit list. Sen jälkeen lisää listaan, jokaiselle eri riville, sana (stop word), jonka et halua näkyvän sanapilvessä, ja tallenna (Save) ja varmista (Confirm).

Mitä sanapilvi sitten kertoo? Aineistonsa hyvin tuntevalle tutkijalle ei välttämättä mitään uutta, hän saa ennemminkin vain varmistuksen sille, että hän on löytänyt aineistoistaan keskeisimmät asiat. Varsinkin jos tutkimuksen tekstiaineisto on erittäin laaja, on tällainen ns. tarkistus varmastikin useimmille tutkijoille mukava varmistus. Sen sijaan sellaisissa aineistoissa, jotka ovat tutkijalle käytännössä mahdottomia käydä läpi niiden laajuuden vuoksi kuten Hillary Clintonin yli 30 000 sähköpostia (kts. https://www.historians.org/publications-and-directories/perspectives-on-history/summer-2018/digging-through-the-hillary-clinton-email-archive-using-voyant-tools-in-the-classroom), tarjoaa Voyant oivan mahdollisuuden kahlata aineistoa läpi.

Voyant on siis hyvä työkalu, kun tutkija haluaa käydä tekstiaineistoa läpi. Cirruksen avulla onnistuu ns. distant reading, jolloin tutkija voi löytää tietokoneen avulla laajasta aineistosta sanat ja kohdat, johon kohdistaa perinteinen ihmisen suorittama ns. close reading.

FT Kati Katajisto

 

Ahto Apajalahti: Teorian monet merkitykset historiantutkimuksessa

|

Mitä historiantutkimuksessa tarkoitetaan sanalla teoria?

Yhtäältä on olemassa historian teoria, joka on oikeastaan historiantutkimuksen perusteiden filosofista tarkastelua. Tällä keskustelulla on vakiintuneet muotonsa. Sen sijaan kysymys siitä, millaista on historian alalle ominainen teorianmuodostus ja teoreettinen tieto, odottaa vastausta. Matti O. Hannikaisen, Mirkka Danielsbackan ja Tuomas Teporan toimittama artikkelikokoelma Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa (Gaudeamus, 2018) on ainakin merkittävä avaus vastauksen löytämiseksi.

Historiantutkimuksessa teoreettisuus tarkoittaa usein vain jonkin toisella tieteenalalla kehitetyn teorian käsitteistön hyödyntämistä, tai sitä, että jokin historian ilmiö selitetään tällaisen teorian selitysmalliin sopivaksi yksittäistapaukseksi. Historiantutkimuksen ei ajatella itse kehittävän teorioita. Professori Juha Siltala kiteyttää artikkelissaan Menneisyyden rakentajissa (s. 60): ”Historiantutkimuksessa ja muussa kvalitatiivisessa yhteiskuntatutkimuksessa tapana on ollut ottaa hyllyltä jokin yleinen yhteiskuntateoria ja liimata se sellaisenaan kuvattuun tapaukseen.”

Voidaan kuitenkin ajatella, että kaikki yleistävät väitteet tutkimuksessa ovat sen teoreettista ainesta. Yleistäminen voidaan samaistaa tieteellisen selittämisen käsitteeseen. Danielsbacka, Hannikainen ja Tepora toteavat Menneisyyden rakentajien johdannossa: ”Yleisesti tieteellisellä teorialla pyritään selittämään ja ymmärtämään tai ennustamaan ilmiöitä. – – Yleiskäsitteenä ’teorian’ voisi määritellä esimerkiksi niin, että se on systemaattinen käsitteellisen tason kuvaus ilmiöiden välisistä riippuvuussuhteista tai että se on yleisen tai abstraktin tason selitys sille, miksi tai miten tietty ilmiö tapahtuu tai esiintyy.”

”Keskiaikateoria”

Historiantutkimuksessa ilmiselvästi tuotetaan tämän tyyppistä selittävää tietoa, mutta siitä muodostuvia kokonaisnäkemyksiä tai yleiskäsityksiä ei ole tapana kutsua teorioiksi. Voitaisiin esimerkiksi ajatella, että on olemassa ”keskiaikateoria”, joka koostuu keskiaikaa perustavanlaatuisesti luonnehtivista väitteistä. Keskiajan Euroopalle ominaisia piirteitä olivat esimerkiksi maatalous pääasiallisena elinkeinona, valtakuntien feodaaliset piirteet, ja Roomasta johdetun kirkon suuri merkitys.

Kun historiantutkija yrittää selittää jotakin yksittäistä keskiajan tapahtumaa tai ilmiötä, hän aloittaa työnsä olemassa olevan ”keskiaikateorian” näkökulmasta. Mikäli se ei tarjoa tyydyttävää selitystä, sanoo tutkija johtopäätöksissään jotakin sen suuntaista, että ”keskiaikaa koskevia, historiantutkimuksessa yleisiä käsityksiä on syytä muuttaa”. Aiemmin ”keskiaikateoriaa” luonnehti esimerkiksi käsitys ”pimeästä keskiajasta”, mitä sittemmin alettiin pitää yksipuolisuutena.

Teoreettisuuden voi ajatella koskevan myös yleisiä käsitteitä, vaikkapa sisällissotaa. Sisällissota on eräänlainen malli tietynlaisista aseellisista konflikteista. Voimme tutkia Suomen vuoden 1918 tapahtumia, todeta niiden sopivan tähän malliin ja kutsua tapahtumia sisällissodaksi. Tällöin Suomen sisällissota olisi yksi tapausesimerkki yleisestä ”sisällissotateoriasta”.

Kohti teorioita?

Periaatteessa jokaisen historiantutkimuksen voisi sanoa testaavan näitä aiemmassa tutkimuksessa muodostuneita yleistäviä selityksiä, malleja ja käsitteitä, ja joko vahvistavan tai haastavan niitä. On nähdäkseni sopimuksenvarainen asia, aletaanko tällaista yleistävää tietoa historian alalla kasata kokonaisuuksiksi, joita ruvettaisiin kutsumaan teorioiksi. Vaikka ei alettaisikaan, voitaisiin historiantutkimuksen keskeiset tulokset – yleistävät kokonaiskäsitykset – tuoda esille nykyistä määrätietoisemmin.

Professori Juha Siltala esittää artikkelissaan (s. 61): ”Väitöskirjojen tekemisessä kaivattaisiinkin sellaisia keskitason tutkimusteorioita, jotka yhdistäisivät yleisen yhteiskunta- ja ihmisteorian aikalaisten arkikielellä kuvaamiin ilmiöihin.” Voitaisiinko tältä pohjalta edetä käytäntöön? Ainakin historioitsijat voisivat selkeämmin ja rohkeammin pohtia tutkimustensa yleistettävyyttä ja sitä, miten tutkimustulokset asettuvat osaksi laajempia ihmistieteellisiä tutkimuskonteksteja.

Aihepiiriin liittyy teorian lisäksi muitakin käsitteitä, kuten rakenne, konteksti, metodi, paradigma, malli ja hypoteesi. Pitäisin hyvänä tavoitteena sitä, että joskus saataisiin aikaan kaikkia näitä selventävä, historiantutkimuksen lähtökohdista laadittu oppikirja, joka voitaisiin antaa ensimmäisen vuoden opiskelijoiden luettavaksi.

Kirjoittaja on FM ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston historian yksikössä.

Ps. Tämä kirjoitus syntyi Henri Hannulan kanssa järjestämäni historianteoreettisen ja -filosofisen opintopiirin keskustelujen pohjalta (ks. aiempi kirjoitukseni Historiantutkimuksen tieteellisyys, 25.5.2018).

Kirjallisuutta:

Matti O. Hannikainen & Mirkka Danielsbacka & Tuomas Tepora (toim.): Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa. Gaudeamus, 2018.

Mirkka Danielsbacka & Matti O. Hannikainen & Tuomas Tepora: ”Teoriaton historia?”, teoksessa Hannikainen & Danielsbacka & Tepora 2018, s. 9–19.

Juha Siltala: ”Teoriat historiantutkimuksen työkaluina ja tutkimustuloksina”, teoksessa Hannikainen & Danielsbacka & Tepora 2018, s. 49–76.

 

Kati Katajisto: Historioitsija digi-maisemia katsastamassa

|

Muutama viikko takaperin Tiedekulmassa oli tilaisuus Digiloikkaajat stagella! Tilaisuudessa esiteltiin ensimmäisen aallon digiloikka-hankkeita, vuoden 2017 digiloikkien saavutuksia. Tilaisuuden avasi yliopiston vararehtori Sari Lindblom, joka korosti tieteenalalähtöisyyttä digiloikka-hankkeiden lähtökohtana. On rohkeasti katsottava ja selvitettävä, millainen digitalisaatio sopii kullekin alalle. Lisäksi hän korosti yhteistyön merkitystä, erityisesti opiskelijoiden kanssa, mutta myös yli tieteenalarajojen. Digitalisaatioon liittyvät ongelmat, ideat ja haasteet voidaan jakaa yhdessä.

Tilaisuudessa esitellyt digiloikka-hankkeet olivat hyvin erilaisia. Ympäristötaloustieteen koulutusohjelmassa oli rakennettu Mooc-kurssi, kurssimateriaali oli digitalisoitu kokonaan. Kaikista luennoista oli tehty lyhyitä 5-15 minuutin videoita Unigrafian studiossa, oli kehitetty Moodle-testejä sekä muokattu kirjalliset materiaalit sellaisiksi, että ne sai luettua älypuhelimesta. Kurssi oli saanut opiskelijoilta hyvät arvosanat ja osallistujia oli ollut paljon, mutta kurssin loppuun asti suorittaneiden määrä ei ollut kasvanut. Lisäksi kurssi oli selvästikin toiminut hyvänä markkinointikanavana, sillä hakijoiden määrä ympäristötaloustieteen koulutusohjelmaan oli kasvanut tänä vuonna 50 prosenttia. Taiteiden tutkimuksen kandiohjelmassa taas oli lähdetty rakentamaan portaalia, joka voisi toimia oppimateriaalipankkina. Tavoitteena myös on, että jokaisella opiskelijalla olisi valmistuessaan digitaalinen portfolio.

Lääketieteen koulutusohjelmassa sen sijaan oli testattu eri alustoja parhaan sähköisen salitentin löytämiseksi. Abitti, jota käytetään ylioppilaskirjoituksissa, oli osoittautunut alustaksi, jossa oli paljon haasteita. Sen sijaan Moodle oli osoittautunut ihan hyväksi, samoin kuin norjalainen Inspera. Kun tietokoneeseen asentaa Safe Exam Browser-ohjelman, on Moodlessa mahdollista suorittaa tentti niin, ettei muu Internet ole käytettävissä. Voisi ajatellakin, että myös historian tenteissä käytettäisiin Moodlea tulevaisuudessa. Asiasta kiinnostuneet kurssien vetäjät voivat ottaa yhteyttä Moodle-tukihenkilöihin, jos sähköisen tentin kokeileminen alkoi kiinnostaa ja kaipaa teknistä tukea toteutukseen.

Historioitsijan näkökulmasta on hyvin mielenkiintoista seurata, miten digiloikka-hankkeita on toteutettu muilla tieteenaloilla, ja opettavaista huomata sekin, ettei ns. kovissa tieteissäkään digiloikat ole heti vuorenkorkuisia. Eräs tekijä on kuitenkin allekirjoittanutta vähän häirinnyt. Useissa tapauksissa näyttää siltä, ettei opettajien työmäärä ole digitalisaation myötä vähentynyt, vaan jopa lisääntynyt. Eikö digitalisaation perusidea ole automaation lisääminen ja työn helpottaminen? Opiskelijat saavat toki paremmat opiskeluympäristöt, mutta silti. Ainakin minä soisin mahdollisuuksien mukaan lisää aikaa itse tutkimukseen.

FT Kati Katajisto

Ahto Apajalahti: Historiantutkimuksen tieteellisyys

|

Yle Radio 1:n Tiedeykkösessä kyseltiin hiljattain, onko historiantutkimus ”ihan oikea, luotettavaa tietoa tuottava tiede vai ei”. Kysymys voi tuntua kummalliselta ajateltaessa suomen kielen tiede-sanan merkitystä – tai kansainvälisesti tunnetummin saksan Wissenschaftia. Ymmärrettävämmäksi kysymys muuttuu ajateltaessa angloamerikkalaista science-käsitystä ja haluttaessa nimenomaisesti erottaa historiantutkimus science-tieteistä.

Vanhemmat tutkijat ehkä miettivät viime vuosisadan ideologisesti värittyneitä historiallisia ”totuuksia”, jotka olivat totalitarismin käyttövoimaa – sellaisia historiantutkimus ei tarjoa! Nuorempaa tutkijaa tai opiskelijaa huolettanee enemmän ajatus tieteen auktoriteetin murentumisesta ja antautumisesta valeuutisten ja vaihtoehtoisten totuuksien vietäväksi. Mitä seuraa, jos edes tieteen tuottaman tiedon ei saa sanoa olevan luotettavaa ja totta?

Tällaisiakin pohdimme Henri Hannulan kanssa järjestämässäni historianfilosofian ja -teorian opintopiirissä, johon osallistui viitisentoista väitöskirjantekijää ja perustutkinto-opiskelijaa. Ensimmäisellä tapaamiskerralla pohdimme filosofi Inkeri Koskisen kanssa objektiivisuuden käsitettä ja sen soveltumista historiantutkimukseen.

Historianfilosofisessa keskustelussa objektiivisuutta on käsitteenä kavahdettu. Taustalla on se, että on tiedostettu historiantutkijoilla oleva yhteiskunnallinen määrittelyvalta ja mahdollisuudet väärinkäyttää sitä. Objektiiviseksi julistautuminen kuulostaa tästä näkökulmasta asettumiselta muiden yläpuolelle ajamaan jotakin ”ainoaa oikeaa” linjaa.

Koskinen kertoi, että tieteenfilosofiassa objektiivisuus on todettu monitahoiseksi käsitteeksi. Sitä voi olla vähemmän tai enemmän, ja se voi toteutua erilaisissa yhteyksissä erilaisilla tavoilla. Objektiivisuudessa on kyse tiedollisten vääristymien välttämisestä, johon historiantutkimuksessa on monenlaisia käytäntöjä. Näin nähtynä historiantutkimusta voi hyvin kutsua objektiiviseksi.

Kyse onkin siitä, halutaanko välttämättä tehdä eroa vaikkapa luonnontieteisiin, vai pyrkiä kaikkien akateemisten alojen yhteisiä piirteitä korostavaan puhetapaan.

 

Ääripäät ja tolkun historioitsijat

Opintopiirissä havaitsimme, että historiateoreettinen keskustelu on tavannut keskittyä ääripäiden kuvaamiseen ja niistä irtisanoutumiseen. Yhtäällä ovat positivistit (tai ”rankelaiset”), jotka vähättelevät historiantutkimuksen narratiivisuuteen, objektiivisuuteen ja totuudellisuuteen liittyviä ongelmia. Toisaalla ovat äärimmäiset postmodernistit, joille historiankirjoitus on niin kertomuksellista, ettei sitä voi arvioida tiedollisin kriteerein.

Ääripäiden välissä on tolkun historioitsijoiden suuri joukko, mutta sen ominaispiirteitä ei olla kyetty menestyksekkäästi kuvaamaan. Mahtaako äärilaitojen edustajia edes löytyä mistään? Niitä ruotiva historiateoreettinen keskustelu on ainakin jäänyt etäiseksi monille opiskelijoille ja tutkijoille.

Historiateoreettisessa keskustelussa on keskitytty totuuden ja objektiivisuuden kaltaisten pulmien vatvomiseen. Se, ettei niitä olla kyetty ratkaisemaan alan sisäisesti, on nähty osoituksena historiantutkimuksen erityislaatuisesta ongelmallisuudesta. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin ikiaikaisista filosofisista kiistoista (esimerkiksi konstruktivismi vs. realismi), joten tällainen keskustelu näyttää kohtuuttomalta itseruoskinnalta.

Historianfilosofista ja -teoreettista keskustelua pitäisi suhteuttaa enemmän yleiseen tieteenfilosofiseen keskusteluun. Ehkä sitä kautta päästäisiin eteenpäin nyt melko jumiutuneen oloisesta tilanteesta.

 

Opintopiirissä käsiteltyä kirjallisuutta:

Matti O. Hannikainen & Mirkka Danielsbacka & Tuomas Tepora (toim.): Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa. Gaudeamus, 2018.

Jorma Kalela: Historiantutkimus ja historia. Gaudeamus, 2000.

Inkeri Koskinen: ”Objektiivisuus humanistisissa tieteissä”, Niin & näin 4/2016, 36-42.

Panu Raatikainen: Ihmistieteet ja filosofia. Gaudeamus, 2004.

Kari Väyrynen & Jarmo Pulkkinen (toim.): Historian teoria. Lingvistisestä käänteestä mahdolliseen historiaan. Vastapaino, 2016.

 

Kirjoittaja on FM ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston historian yksikössä.

Henrika Tandefelt: Rosetter och skandaler – om Svenska Akademien och politisk kultur på 1700- och 2000-tal

|

Ibland ger världen oss intressanta, ibland absurda samband mellan händelser och fenomen, om vi bryr oss om att stanna upp och titta. Som historiker får vi ta ställning till om de här sambanden har en historisk betydelse och möjliggör fördjupad tolkning, eller om det snarare är något som kan tas tillvara som en komisk anekdot.

Som till exempel det här:

Söndagen den 15 april 2018 var dagens ord i webbversionen av Svenska Akademiens Ordbok (SAOB) ”hagla”. Samma veckoslut haglade åsikterna om Svenska Akademiens konflikter och krisbeteende över de traditionella och sociala medierna i Sverige, och tack vare akademiens kopplingar till det prestigefyllda Nobelpriset också i andra delar av världen.

Kanske är sambandet här snarare komiskt och retoriskt lockande än en möjlighet till fördjupad analys?

Detsamma gäller dagens ord fredagen den 20 april 2018: ”puckel”, i bestämd form ”pucklet”. Ordboken definierar ”puckel” i denna form (substantiv 2) som ett i vardagligt tal förekommande ord med betydelsen stryk, smörj, prygel; särskilt i sådana uttryck som få eller ge (någon) puckel. Vi känner också verbet att puckla eller puckla på någon.

Om det är något som har präglat konflikten och särskilt diskussionen i offentligheten under denna vår så är det väl att det har skett återkommande puckel eller pucklande till höger och vänster. Jag börjar undra om det är någon inom Svenska Akademiens ordboksredaktion som roar sig med att välja dagens ord på detta sätt eller om det verkligen är algoritmer som inte bryr sig om diskussionerna för dagen som väljer ut dagens ord.

Beskrivningar av Svenska Akademiens kris, ställningstaganden, uttalanden, analyser och pajkastning har fyllt tidningsspalter och cyberrymden denna vår. Det är bara att googla Svenska Akademien så får man sitt lystmäte, även Ruotsin Akatemia ger napp.

Hovrättspresidenten Wersäll har intervjuats av Expressen om hur man ska se på de juridiska möjligheterna att förändra de stadgar som Gustav III gav akademien år 1786 (som aldrig ändrats). Ständige sekreteraren för Vetenskapsakademien Göran K. Hansson påminde om ett delat internationellt ansvar för Nobelpriset. Komikern Jonas Gardell som ofta och vasst brukar ta ställning i frågor om moral, samhälle och rättvisa skrev om makt som korrumperar och den tillfällige ständige sekreteraren Anders Olsson berättade för Expressen den 15 april, ”Vi har krismöte i helgen”. Veckan därpå uttalade sig kungliga hovet om nyheten att kungen ämnar ändra akademiens stadgar. I maj kom beskedet att Nobels litteraturpris 2018 fastställs och delas ut 2019.

Om du nu känner att du inte har riktigt koll på vad Svenska Akademien är och vad detta handlar om följer här en kort rekapitulation. Övriga kan skrolla vidare neråt.

Svensk kvällspress ger också många svar och bilder för den som behöver orientera sig lite mera. Både Expressen och Aftonbladet bidrar beredvilligt med mera information, klicka här och här för ”vad handlar det om”-reportage. Vi är på kvällspressens klassiska marker nu, det som varit prestigefyllt har visat sig ha plågsamt pinsamma och otrevliga brister som har blottats inför alla i en klassisk blamage. (Vid behov av ordförklaring, se SAOB.)

När vi kommer till fredagen den 13 april 2018 behöver vi en annan vädermetafor än hagla. Då stormade det, främst på Twitter och i andra sociala medier. Tyvärr kom jag inte att kolla vilket ord SAOB hade valt som dagens ord den gången.

Hur som helst stormade det, och det vällde fram bilder på människor i knytblusar och rosetter kring halsen. En bild av Sara Danius då hon lämnade akademien och Börshuset i Stockholm iklädd en vacker vit knytblus med elegant rosett hade kablats över Sverige och världen, och knytblusen blev strax en symbol för stödet för den avsatta ständiga sekreteraren. En mängd svenska kändisar, en del politiker och många andra deltog med bilder på sig själva i olika slags blus- och rosettarrangemang för att visa sitt stöd för Danius.

Många som deltog med en knytblusbild hänvisade till kvinnokamp: igen var det kvinnor som fick gå när en grupp inte kunde enas, igen var det en kvinna som försökte lösa problem som själv utpekades som ett problem. En del associerade också till knytblusens roll som ett klädesplagg för arbetande kvinnor som på 1960-talet kom ut i ett då fortfarande väldigt manligt yrkesliv.

Vad skulle då Gustav III tänka om uppståndelsen kring hans akademi så här 216 år efter hans död? undrade en vän till mig. Han skulle väl ändå uppskatta det teatrala och det visuella och det effektiv använda symbolspråket i knytblusspektaklet?

Visst är det lätt att tänka sig att Gustav III hade förstått och till och med beundrat användningen av ett vackert klädesplagg och mjukt fallande tyg som en politisk symbol, och han hade säkert från sin himmel med intresse följt hur denna symbol spridde sig över riket (om hädangångna kungar ges den möjligheten att följa med världens gång annat än i vår fantasi).

Användning av materiella och visuella medel för politiska ändamål var gängse praxis på 1700-talet, och tidigare än så. Det är ju bara att titta på porträtt av till exempel 1600-talets och 1700-talets europeiska monarker och andra inflytelserika och mäktiga män och kvinnor – inklusive Gustav III – för att se hur siden, sammet och spets används för att framhäva både elegans och pondus, makt och politiska ståndpunkter. Det saknas inte eleganta halskrås eller med raffinemang böljande rosettarrangemang. De kungliga ordnarna med sina kraschaner och band, särskilt planerade hovdräkter och uniformer med genomtänkta snitt och färger hör till 1700-talets europeiska politiska kultur och präglade också Gustav III.

Just den synligt knutna rosetten hade Gustav III dessutom en särskild relation till. Betrakta porträttet nedan, målat av Alexander Roslin eller hans ateljé, så förstår ni vad jag menar. Revolutionsnäsduken, frihetstecknet, eller det vita armklädet på kungens vänstra arm hörde till de synliga rojalistiska symbolerna som skapades i samband med statskuppen 1772.

Alexander Roslins porträtt av Gustav III. Nationalmuseum, Stockholm, via Wikipedia.

SAOB kommer här åter till vår hjälp och ger definition på ordet ”armkläde”: (fordom) vit duk vilken ifrån år 1772 till 1809 bars knuten i rosett omkring vänstra överarmen av alla svenska (uniformsklädda) officerare, sinnebild för att beteckna gillande av 1772 års revolution.

Gustav III såg själv till att hans uniform från år 1772 med vitt armkläde bevarades i Livrustkammaren och där finns den än i dag. Ta en titt själv här!

Om Gustav III hade tyckt om att hans akademi förekommit i tidningspressen på det sätt som skett under de senaste veckorna och månaderna är en annan femma. Då jag föreställer mig en ur det förflutnas töcken återuppstånden Gustav III som kommenterar den här vinterns och vårens händelser föreställer jag mig att han i alla väder – med eller utan hagel – hade tyckt att institutionens och monarkins prestige och ära låg i centrum och inte fick komprometteras.

Vi får utgå från att Gustav III inte hade haft stora förutsättningar att omfatta vår tids samhällsideal eller politiska system. Det är snarare de visuella och synliga medlen för påverkan som Gustav III hade kunnat känna igen. Sociala medier och bloggar bär också på för en 1700-talsmänniska bekanta drag.

Dagens kampanjer på sociala medier som kommer och går, initierade av olika intressegrupper och individer, påminner en hel del om 1700-talets pamflettpolitik. Politik och politiska diskussioner sker i dag inte enbart i riksdagsdebatten eller i den etablerade politiska ordningens regi, de sker också impulsivt och mera okontrollerbart. Vi verkar se en återgång till 1700-talets politiska kultur i det här hänseendet, konstaterade för ett tag sedan min kollega Charlotta Wolff, vars nya forskningsprojekt bland annat behandlar hur 1700-talets filosofiska diskussioner formades av informella nätverk för idé- och textspridning.

På 1700-talet skedde en stor del av den politiska diskussionen och övertalningen i form av tryckta och handskrivna pamfletter som spreds på olika sätt beroende på innehållet, öppet eller i mera slutna sällskap. De klandestina, hemliga, skrifterna spreds i avskrift bland dem som var kritiska till makten och ordningen. Samma år som Gustav III grundade Svenska Akademien spreds till exempel handskriften ”Lagman Torgny. Bref från Valhall till Konungen; tolkat från Göthiskan” i vilken kungen beskrevs som en tyrann. Den och andra smädande skrifter mot Gustav III har Annie Mattsson skrivit sin doktorsavhandling om. (Den hittar du här.)

En viss parallell kan här dras till #knytblus- och #teamsaradanius-stormen som drog över Twitter och Instagram, tycker inte ni det? Formen är något helt annat än traditionell politisk argumentation.

En avsevärd skillnad är så klart synligheten. Knytblusbilderna behövde inte spridas anonymt eller hemligt. Det som är lika är att den här sortens kampanjer sprids till synes impulsivt och från marginalen. De tar sin början inom vissa kretsar, men berör inte alla. I framgångsrika fall kommer sedan pressen – som här får representera den på 1800-talet etablerade öppna offentligheten – in och informerar och skriver om diskussionerna på Twitter och i bloggosfären.

Svenska Akademien skapades då det begav sig 1786 som ”en psykologisk beredskapsnämnd”, skrev i tiderna Torgny T. Segerstedt i verket Svenska Akademien i sin samtid (1986). Akademien skapades när kritiken mot Gustav III var som störst, och dess uppgift var att genom pristävlingar och annat arbete för svenska språket och litteraturen väcka den fosterländska andan och sprida de ideal som kungens regeringssätt byggde på.

Akademien grundades som en gustaviansk institution utanför den ordinarie förvaltningsapparaten där kungen insatte sina tromän, sina betrodda och högt uppsatta ämbetsmän och understödjare, som Johan Gabriel Oxenstierna och Gustaf Mauritz Armfelt, och författare som redan tidigare lånat sin penna och kreativitet till kungen, som Johan Henrik Kellgren och Carl Gustaf af Leopold.

Beredskapsnämnder finns inte längre i Sverige, de har också blivit historia. I dag skulle vi kanske snarare dra paralleller till think tanks, tankesmedjor, som på samma sätt sitter på flera stolar – politik, forskning, journalistik – och strävar efter att påverka beslutsfattare och medborgare.

Här har vi också bakgrunden till att Svenska Akademien har getts en så självständig och självreglerande roll. Den skulle arbeta för kungen, och inte kunna kontrolleras av yttre politiska eller administrativa organ.

Månne det inte var därför som C.G. Reuterholm ville lägga ner hela akademien 1795? De Aderton var en krets gustavianer som kunde intrigera mot den nya ordning som Reuterholm ville införa med den döde kungens bror hertig Karl. En av De Aderton – Gustaf Mauritz Armfelt – hade redan 1794 dömts till döden för landsförräderi och konspiration och akademien hade varit tvungen att utesluta honom.

Armfelt är för övrigt den enda som har uteslutits ur Akademien, dessutom två gånger, eftersom han återupptogs bland De Aderton på en ny stol när han kom till nåder efter att Gustav IV Adolf blivit myndig och tillträtt tronen. Sedan uteslöts han på nytt då han 1811 lämnade Sverige för att i stället tjäna Alexander I som trogen undersåte och chef för Kommittén för finska ärenden i S:t Petersburg.

Höga apolitiska ideal och verksamhetsformer samt politiska intriger och maktspel ligger således i Svenska Akademiens arv. Jag började med att hänvisa till Svenska Akademiens Ordbok, och vill också sluta där. Oberoende av hagel, puckel eller stormar har Svenska Akademien en idogt arbetande ordboksredaktion, och också dess rötter går tillbaka till Gustav III:s tid.

SAOB är en historisk ordbok som beskriver den skrivna svenskan fr.o.m. år 1521. Ordboken ger ordens etymologi och bakgrund, stavning, uttal och böjning, alla deras betydelser (levande och historiska) samt belägg genom exempel. Det första exemplet är alltid det äldsta belägget i skriven svenska i ordbokens arkivmaterial.

Det här är alltså en oerhört nyttig resurs för alla som skriver på svenska, men också alla som undersöker eller intresserar sig för svensk historia. Ordboksarbetet är på slutrakan efter långt över hundra år av arbete. År 1898 kom det första bandet ut i sin helhet. SAOB är sedan ett antal år tillbaka också tillgänglig på webben på adressen https://www.saob.se/.

Genom webbresursen svenska.se hittar alla intresserade dessutom Svenska Akademiens Ordbok, Svenska Akademiens Ordlista och Svensk Ordbok på samma plats och kan slå upp i dem alla med en sökning.

Gör det!

Markku Kuisma: Lähdön aatto

|

Lähtö lähestyy, huikea yhteiskunnallinen nousu professorista vapaaherraksi on oikeastaan jo tapahtumassa. Ajatukset risteilevät, myös menneessä.

Nimittämiskirja Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professoriksi on päivätty 20. päivänä marraskuuta 2000. Samoihin aikoihin olin kirjoittanut lyhyen esseen Brysselin rabulistit ja maailmanhistorian suuri käänne, joka julkaistiin Helsingin Sanomissa joulun alla 2000.

Markku Kuisma, ”Brysselin rabulistit ja maailmanhistorian suuri käänne”, HS 11.12.2000. Historia-blogi julkaisee kirjoituksen Helsingin Sanomien luvalla. Pdf-versioon pääset klikkaamalla kuvaa tai tätä linkkiä Helsingin Sanomien kirjoitukseen.

Silloin ajankohtaista oli jo vuosia läpimurtoaan tehnyt globalisaatio. Siitä puhuttiin uutena mullistavana ilmiönä, mutta eihän se historioitsijoille mitenkään voinut tuoreena näyttäytyä. Kysymys oli lähinnä siitä, oliko kyse 1800-luvun globalisaation toisesta aallosta vai uuden ajan alkuun sijoittuvan kehityskaaren jatkumosta – tai jostain vieläkin vanhemmasta, jostakin jonka tajuaa vain vuosituhantisen sivilisaatiohistorian osana.

Tätä menoa on kestänyt neljännesvuosisadan. Kiinnostavaa on, käykö tällä kertaa  niin kuin edellisen globalisaatioaallon 1800-luvun lopulla. Se katosi 1914 syttyneen suuren eurooppalaisen sisällissodan juoksuhautoihin.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori, joka siirtyy Helsingin yliopiston palveluksesta eläkkeelle kesällä 2018.

Jutta Riepula: Hedy Lamarr – aikansa Marilyn vai Marie Curie?

|

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Jutta Riepula.

Näyttelijätär Hedy Lamarr (1914-2000) on tunnettu paitsi kauniista kasvoistaan (”The Most Beautiful Woman In Films”), myös saavutuksistaan teknologian saralla.

Hedy Lamarr elokuvassa ”The Heavenly Body”. MGM, 1944. Wikimedia Commons.

Itävaltalaissyntyisen Hedwig Kieslerin uran muistettavin rooli oli tsekkiläisessä eroottissävytteisessä menestyselokuvassa Hurmio (1933). Nuoren Evan osa toi Lamarrille mainetta ja vahvoja naisrooleja, mutta samalla lokeroi tämän kapeaan naistyyppiin, jollaiselle ei tuon ajan Hollywoodissa ollut pitkäaikaista kysyntää.

Filmi- ja tv-uran jälkeen otsikoihin alkoivat nousta erilaiset kohut tähden yksityiselämässä, ja 1970-luvulle tultaessa tämän julkisuuskuvaa leimasivat oikeusjutut, myymälävarkaudet, avioerot, riidat omaelämäkerrasta sekä epäonniset kauneusleikkaukset. Lamarr kuoli lopulta Floridassa sokeutuneena ja kotiinsa sulkeutuneena.

Lamarr työskenteli koko elämänsä keksintöjen parissa. Niistä merkittävin oli säveltäjä George Antheilin kanssa kehitelty taajuusvaihteluun perustuva salausjärjestelmä. Keksintö ei päätynyt alkuperäiseen tarkoitukseensa armeijan käyttöön, mutta osoittautui myöhemmin menestykseksi, ja onkin pitkälti perustana nykyiselle matkapuhelinteknologialle sekä langattomalle verkolle.

Aikanaan keksintöä ei juuri noteerattu, ja tähti pysyi henkilökuvansa vankina. Lehdistö kyllä saattoi ihmetellä naisen tapaa hämmentää kuvausryhmää vaikkapa siteeraamalla Goethea ottojen välissä, mutta vasta seuraavat sukupolvet nostivat esiin tämän saavutukset keksijänä. Onkin mielenkiintoista, kuinka näyttelijätär ikääntyessään muuttui julkisessa keskustelussa seksikkäästä seireenistä säälin ja ivan kohteeksi, ja kuolemansa jälkeen väärinymmärretyksi älyköksi.

Hedy Lamarr edustaa ongelmallisen ja kahtiajakautuneen naiskuvan jatkumoa läpi historian sekä jakoa pinnalliseen ja älylliseen, syntiseen ja ylevään. Naista on ollut vaikea nähdä yhtäaikaisesti sekä seksuaalisena toimijana että oivaltavan terävänä ajattelijana, ja myös Lamarr on haluttu määrittää joko paheelliseksi kohujulkkikseksi tai nerokkaaksi keksijäksi, ikään kuin fyysisyys ja älyllisyys jollain tapaa kumoaisivat toisensa.

Lamarrin elämästä ilmestyi vastikään dokumentti Bombshell: The Hedy Lamarr Story (2017). Se pyrkii luomaan tähdestä inhimillisemmän kuvan antaen tälle aiempaa moniulotteisemman ja värikkäämmän tulkinnan, sekä ravistelemaan totuttuja ajatusmalleja. Sen ohjaaja Alexandra Dean toivookin elokuvan tuovan tuoreen menestysdraaman Hidden Figuresin (2016) tavoin esiin historian varjoon jääneitä henkilöitä sekä muuttavan käsityksiä siitä, ketkä voivat muokata maailmaa.

Kirjoittaja on yleisen historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.

Kati Katajisto: Sisällissota – keskustelusta vuonna 2018

|

Suomen sisällissodasta tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta. Asia herättää keskustelua, ja on päivän selvää, että kun aiheesta kirjoitetaan ja puhutaan, niin emme puhu kaikki samasta asiasta, samasta näkökulmasta ja samalta tietopohjalta. Se olisi hyvä asia muistaa kuluvana vuonna.

Ihmettelin itse esimerkiksi, miksi Lasse Lehtisen ja Risto Volasen uutta kirjaa 1918 Kuinka vallankumous levisi Suomeen mainostettiin siten, että on uskallettava puhua myös vallankumouksesta. Itse muistan, että sisällissodan nimestä on jauhettu niin kauan kuin jaksan muistaa olleeni historiasta kiinnostunut, ja käsittääkseni suurin osa historiantutkijoista on neutraaliksi koetun sisällissota -termin kannalla. Kyllä on intellektuaalisesti köyhää, jos ei vuosikymmenestä toiseen keksitä muuta kuin vääntää nimestä, tuumin vähän tympiintyneenä.

Kun etsin tietoa itse kirjasta, huomasin heti, että kirja olikin kirjoitettu vastavetona Väinö Linnan teokseen Täällä Pohjantähden alla, jonka tekijät katsovat yhä hallitsevan julkista vuodesta 1918 käytyä keskustelua antaen väärän kuvan tapahtumista. Kyse olikin siis tapahtumien kulusta. Historiantutkijat taas muistanevat, että Marko Tikka kirjoitti paljon huomiota saaneessa väitöskirjassaan Kenttäoikeudet jo vuonna 2004 ”Koskelan veljesten tirkistysaukosta”.

Keskustelu sisällissodasta on tähän asti ollut varsin maltillista – ellei aktiivimalli-lakiin vedettyjä yhtäläisyysmerkkejä lasketa mukaan. Ylen (https://yle.fi/uutiset/3-10014896) teettämän tutkimuksen mukaan ylivoimainen enemmistö suomalaisista haluaakin antaa sodalle neutraalin nimen. Sen sijaan jonkin verran hämmästelyä on herättänyt samaisen kyselytutkimuksen kysymys: ”Kumpi osapuoli oli vuoden 1918 sodassa enemmän oikealla asialla?” Kysymyksen voi katsoa provosoivan vanhan jakolinjan esiinnostoa. Vastausten perusteella 33 prosentin mukaan valkoiset ja 16 prosentin mukaan punaiset olivat enemmän oikeassa, ja 31 prosentin mukaan molemmat yhtä paljon.

Historiantutkijana en suostuisi kyseiseen kysymykseen vastaamaan, mutta sen sijaan erittelisin syitä, jotka johtivat tilanteen kriisiytymiseen sekä valkoisen että punaisen puolen näkökulmasta. Suomen sisällissota oli osa ensimmäisen maailmansodan monimutkaista tapahtumaketjua, jossa tilanteet muuttuivat ja vaihtuivat myös sen mukaan, mitä maan rajojen ulkopuolella tapahtui. Yksinkertaistukset voivat olla mukavia, mutta monimutkaista ja kumpuilevaa historiallista todellisuutta ne eivät auta ymmärtämään.

Provosoivan kysymyksen voikin halutessaan ymmärtää niin, että se johdattaa ihmiset pohtimaan sisällissodan monimutkaisia syitä. Kuluva vuosi tuleekin näyttämään, miten haluamme menneisyyttä – ja toisiamme – ymmärtää.

Päivitys: blogilastussa mainitut Ylen kyselyn prosenttitiedot on korjattu.

FT Kati Katajisto on historioitsija, joka on äskettäin julkaissut Johannes Virolaisen elämäkerran. Parhaillaan hän viimeistelee teosta Helsingin kunnallishallinnosta vuonna 1918 ja esiintyy ti 16.1.2017 klo 17 Tiedekulmassa Helsingin yliopiston tilaisuudessa Helsinki 1918 yhdessä Prof. Laura Kolben ja dos. Samu Nyströmin kanssa.

Anita Geritz: Ei artikkelipino, vaan yhtenäinen teos – ajatuksia kirjan toimittamisesta

|

Moni tieteellinen kirja ei ole vain yhden kirjoittajan kädenjälkeä, vaan koostuu useista eri tutkijoiden artikkeleista. Artikkelit liittyvät yhteiseen teemaan, mutta lähestyvät sitä eri näkökulmista ja saattavat olla aiheeltaan varsin tarkasti rajattuja. Miten tällainen kirja syntyy?

Vuosi sitten olisin todennäköisesti vastannut jotain sen suuntaista, että kirjan toimittajat keräävät joukon samantyyppisten aiheiden parissa työskentelevien tutkijoiden artikkeleita yhteen, antavat artikkelipinolle nimen, ja kirja on melkeinpä siinä. Olin tässä vaiheessa lukenut useita teoksia, joiden kohdalla tämä kuvaus ei jälkeenpäin ajatellen ole millään muotoa riittävä, mutta en mitä ilmeisemmin ollut ajatellut asiaa kovin tarkasti ennen kuin pääsin tänä vuonna tutkimusapulaisen toimessa avustamaan tällaisen kirjan viimeistelyssä.

Kyseinen kirja, Anu Lahtisen ja Mia Korpiolan toimittama Dying Prepared in Medieval and Early Modern Northern Europe (Brill, 2017), koostuu artikkeleista, jotka käsittelevät eri näkökulmista kuolemaa, siihen liittyviä uskomuksia ja kuolemaan valmistautumista keskiajan ja uuden ajan alun Pohjois-Euroopassa. Myöhemmin ilmestyvä toinen osa tulee käsittelemään kuolemaan valmistautumista oikeudellisesta näkökulmasta saman aikakauden puitteissa.

Oli minun kannaltani onnekasta, että aiempi sumea käsitykseni ei vastannut kirjan toimittamisen todellisuutta. Mikäli olisin ollut oikeassa, ei minun työpanostani olisi tarvittu! Tehtäväni koostuivat verrattain teknisistä asioista: oikoluin ja yhdenmukaistin kirjan tekstiä ja viitteitä, kokosin kirjan bibliografian ja avustin kirjan indeksoinnissa. Samalla pääsin ensi kertaa seuraamaan kirjan toimittamista lähempää. Ymmärsin nopeasti, ettei Dying Prepared -tyyppinen kirja ole vain nippu artikkeleita, vaan kokonaisuus, jonka luominen vaatii työtä.

Oma työpanokseni oli osa tätä prosessia, jossa artikkelit nivottiin yhteen yhdeksi teokseksi, mutta kyseinen työ oli alkanut jo paljon aikaisemmin. Kirjan artikkeleissa kirjoittajat viittasivat muun kirjallisuuden ohella myös toistensa samassa kirjassa oleviin artikkeleihin. Seitsemän artikkelin lisäksi kirjasta löytyy perusteellinen johdanto sekä yhteenvetoluku – näissä artikkelit kytketään vielä selvemmin toisiinsa sekä kirjan aiheeseen liittyviin laajempiin kehityslinjoihin, kuten Pohjois-Euroopan uskonnollisiin muutoksiin ensin kristillistymisen ja sitten reformaation myötä. Siispä jo kirjoitusvaiheessa kirjaa käsiteltiin kokonaisuutena.

Tämän jälkeen tulivat ne viimeiset silaukset, jossa varmistettiin, että kirjasta tuli myös yksityiskohdiltaan yhtenäinen. Kustantajan tyyliohjeistukset, joiden mukaan artikkelien kirjoitusasu ja viitteet yhdenmukaistettiin, varmistivat, että kirjasta tuli paitsi sisäisesti myös sen julkaisusarjaan (The Northern World) verratessa johdonmukainen. Bibliografiakin oli tässä kirjassa koko teokselle yhteinen: yksittäisissä artikkeleissa keskeisimmät sekä useammassa artikkelissa toistuneet lähteet ja tutkimuskirjallisuus ilmoitettiin yhdessä bibliografiassa kirjan lopussa. Indeksiin kerättiin samalla periaatteella kaikista artikkeleista kirjan tärkeät termit.

Siinä missä viitteet ja bibliografia olivat minulle opinnäytetyöstä pienempimuotoisesti tuttuja, oli indeksointi täysin uutta. Viimeisistä työvaiheista indeksi tuotti kenties eniten töitä – sitä tehtiin kolmen voimin sen jälkeen, kun kaikki kirjoittajat olivat lähettäneet omasta artikkelistaan tekemänsä asiasanalistat. Indeksointiprosessi ohjasi ajattelemaan kirjaa uudesta näkökulmasta, lukujen eri aiherajausten sijaan käsitteiden kautta: näistä monet, kuten kuolemanpelko, pelastus, testamentit, hautaukset ja kuolleiden muistaminen olivat kautta koko kirjan läsnä.

Vaikka usein kävisikin niin, että jotain aihetta tutkiessa päätyy lukemaan artikkeleista koostuvista teoksista vain yksittäisiä lukuja, on iloista tajuta, kuinka paljon kyseisiin kirjoihin panostetaan myös kokonaisuuksina, jolloin niitä on mielekästä myös sellaisina lukea.

Kirjoittaja on historian perustutkinto-opiskelija, joka on työskennellyt tutkimusavustajana Turun oikeushistorian professori Mia Korpiolalle. Lisätietoja teoksesta Dying Prepared in Medieval and Early Modern Northern Europe http://www.brill.com/products/book/dying-prepared-medieval-and-early-modern-northern-europe