Rose-Marie Peake: Onnellinen postdoc Ranskassa

Näiden parin kuukauden aikana Ranskassa olen ollut lähes joka päivä todella onnellinen ja vain muutamana päivänä stressikuoleman partaalla, toisin kuin viimeisen vuoden aikana Suomessa.

En voi kieltää, etteikö asiaan vaikuttaisi ranskalainen hyvä elämä: yliopistoni, Université François-Rabelais (http://www.univ-tours.fr/), sijaitsee renessanssiarkkitehtuuristaan tunnetussa kauniissa pikkukaupungissa Toursissa, asun 200 vuotta vanhassa talossa henkeäsalpaavan kauniin katedraalin kupeessa, nautin korttelini lukuisista leipomoista, ravintoloista  ja pikkuliikkeistä mutta myös luonnosta ja linnuista Loire-joen varrella ja kiertelen vapaa-aikanani Loiren laakson lukuisissa isolla rahalla restauroiduissa linnoissa ja kirkoissa.

Kaikkialla – kuten sanomalehdissä, televisiossa ja katukylteissä – puhutaan historiasta, filosofiasta ja taiteesta. Ihmiset istuvat valkokantisten klassikkopokkareiden kanssa puistoissa. Kaupunki on kuin yksi suuri humanistinen tiedekunta.

Suurin osa Ranskan historian merkittävistä tapahtumista ennen vallankumousta liittyy tähän seutuun. Lisäksi kotikatuni toimii tutkimusaiheeni, katolisuuden ja seksuaalisuuden, elävänä laboratoriona: katedraalin liepeillä päivystää lähes joka päivä kaksi vähäpukeista rouvaa. Ilmeisesti kauppa käy.

Tärkein onnellisuuden lähde löytyy kuitenkin siitä sielunrauhasta, jonka kokoaikainen ja kunnollinen apuraha sekä yliopistoyhteisö tuovat.

Väittelin yleisestä historiasta Helsingin yliopistolla kohtalokkaana perjantaina marraskuussa 2015, jolloin Daesh (kuten Isistä täällä poliittisista syistä kutsutaan) iski Pariisiin. Karonkka meni vielä iloisissa tunnelmissa, mutta seuraavana aamuna ilo vaihtui järkytykseen kännykän avattuani. Iskut vaikuttivat myös postdoc-suunnitelmiini, sillä yhtäkkiä tutkimusjakso Ranskassa lapsen kanssa kahdestaan, kuten olin suunnitellut, ei tuntunutkaan kovin houkuttelevalta vaihtoehdolta.

Pistin silti jäitä hattuun ja asiat mittasuhteisiin, ja lähetin hakemuksen Säätiöiden postdoc-poolille (http://www.postdocpooli.fi/) tammikuun 2016 haussa, aikomuksenani viettää lukuvuosi Pariisissa.

Pari kuukautta myöhemmin tullut tieto apurahan myöntämisestä oli suuri yllätys ja helpotus. Kaikki postdoc-apurahahakemukseni syksyltä olivat vetäneet vesiperän. Olin jäänyt työmarkkinatuelle tammikuussa, vaikka tällöin en toki saanut kuin muutaman euron karenssin vuoksi.

Toimeentulotukihakemukseni hylättiin, koska virkailija oli nähnyt tiliotteellani sievoisen summan rahaa: yliopiston myöntämän väitöskirjan painatustuen. Valitusprosessi kesti puoli vuotta, mutta onneksi voitin sen. Rahat tulivat tosin auttamattomasti liian myöhään…

Työmarkkinatuki lapsikorotuksella, kun se lopulta ilmestyi tilille, ei sekään ollut päätä huimaava. Vaikka olin kirjoittanut väitöskirjani Suomen parhaan eli Koneen säätiön apurahan turvin, tipuin minimille. Työmarkkinatuen jälkeenkin vuokraa jäi maksettavaksi vielä 400 euroa. Onneksi sain pian osa-aikaisia järjestötöitä.

Perhesyistä jouduin lykkäämään apurahakauden aloitusta ja vietin uskomattoman hektiset 17 kuukautta tasapainotellen järjestö- ja tutkimustöiden välillä. Raha oli jatkuvasti tiukalla ja hermot riekaleina.

Seurasin huolestuneena Ranskan turvallisuustilannetta, ja loppukeväästä 2017 lähtö alkoi stressata toden teolla. Olisin ehkä yksin ja perheettömänä pelännyt vähemmän, mutta lapsen vieminen levottomaan suurkaupunkiin tuntui liian isolta uhraukselta pätkätyön ja kaikin puolin epävarman akateemisen uran vuoksi.

Keskustelinkin asiasta apurahan myöntäneen Suomalaisen tiedeakatemian (https://www.acadsci.fi/) kanssa, joka hyvin ymmärtäväisesti antoi minulle luvan vaihtaa tutkimuslaitosta Pariisista pienempään kaupunkiin.

Päädyin Toursiin erään ranskalaisen tutkijatuttuni kautta, jonka tapasin alun perin kesällä 2014 New Yorkissa eräässä naishistorian konferenssissa. Hélène Michon kutsui minut heti seuraavana kesänä tutkimuslaitoksensa järjestämään naismystiikkaa käsittelevään kollokvioon – ja niin tutustuin Toursiin ja erityisesti paikallisen yliopiston alaisuudessa toimivaan renessanssin tutkimuksen keskukseen (Centre d’études supérieures de la Renaissance, CESR, http://cesr.univ-tours.fr/).

Renessanssilla viitataan täällä ajanjaksoon Petrarcasta Descartes’iin, mutta olen myös tavannut useita renessanssin jälkivaikutusta ja 1700-luvun historiaa tutkivia.

Kirjoitettuani Hélènille sain parin päivän sisällä keskuksen johtajalta Benoist Pierreltä virallisen kutsun – ja sitä seuraavana päivänä mailin kansainvälisten asioiden yksiköstä. Kohteliaisuusfraasein kuorrutetussa sähköpostissa opastettiin asunnon- ja koulunvalinnassa ja tiedusteltiin viisumi- ja vakuutustarpeita.

Kaupunkiin saavuttuamme kansainvälisten asioiden osasto on auttanut pienimissäkin murheissa ja aina hyvin ystävällisesti. Alkuperäisiin suunnitelmiini kuulunut pariisilainen tutkimuslaitos ei tarjonnut ollenkaan tällaista apua, joten olen todella tyytyväinen pienen yliopiston palveluihin.

Vaikka raha ei tuo onnea, riittävä toimeentulo on aika autuaaksi tekevä asia. En voi tarpeeksi ylistää Säätiöiden postdoc -poolia, joka pitää erinomaisesti perheellisten puolia. Tutkijan pitää voida kansainvälistyä ja toimia ammatissaan, vaikka olisi lapsia. Niinpä kuluapurahaa voi hakea muuttokustannuksiin, koulumaksuihin, vakuutuksiin ja kohonneisiin asumiskustannuksiin.

Yksinhuoltajana hain myös rahaa au pairin palkkaamiseen. En aivan saanut sitä summaa, jota hain, mutta etenkin nyt, kun asumme hintatasoltaan kohtuullisessa pikkukaupungissa, voin asua tarpeeksi isossa asunnossa ja maksaa lapsenhoitoavusta.

Suomen Akatemialla olisikin tässä suhteessa paljon petrattavaa: 1500 euron kuukausittainen liikkuvuuskorvaus perheellisille tutkijoille ei ole realistinen korvaus, etenkään jos haluaa vierailla viisumia vaativassa maassa.

Tulen joka päivä onnelliseksi myös henkilökohtaisesta sähköpostiosoitteesta yliopistolla, ”Pour le personnel” -otsikoiduista henkilökunnan uutiskirjeistä, henkilökohtaisesta kulkukortista, ilmaisesta kopiokoneesta, omasta työpöydästä, IT-henkilö Jean-Louista joka tietää aina, miksi netti ei toimi, Eduroam-tunnuksista, lankapuhelimesta pöydänreunalla (se todella soi silloin tällöin!), kirjastojen vapaasti käytettävistä tietokannoista – ja ”bonjour Marie-Rose !” -huudahduksista monta kertaa päivässä.

(He muistavat nimeni väärinpäin, koska täällä myydään Marie Rose -nimistä hyttysmyrkkyä ja koska täällä työskentelee jo Marie Laure, Marie Christine ja Marie Clotilde.)

Kirjoittaja on FT, joka työskentelee parhaillaan vierailevana tutkijana Ranskassa, Centre d’études supérieures de la Renaissancessa (Université François-Rabelais de Tours). Tutkimusaiheena on 1600-luvun ranskalaisten katolisten suhde epänormatiiviseen seksuaalisuuteen. Tutkimusta rahoittaa tällä hetkellä Suomalainen Tiedeakatemia, Säätiöiden postdoc-poolin jäsen.