Kriittinen realismi hyvinvointityössä!

Sain viimeisimmän julkaisuni perjantaina postissa. Kirjaan kirjoittamisessa hienointa on se, että työn saavutusta saa jossain vaiheessa pitää kädessä – ja toisinaan julkaisut ovat oikeasti todella hienon näköisiä.

Kyse on kirjasta (Kjørstad & Solem 2017 edit.) Critical Realism For Welfare professions, jossa eri kirjoittajat pohtivat miten kriittistä realismia voi soveltaa sosiaali- ja hyvinvointityössä.

Omassa tekstissäni esittelen etnografisessa tutkimuksessa kehittelemäni ja käyttämääni kriittiseen realismiin perustuvaa analyysikehikkoa. Artikkelin tarkoituksena on esitellä miten ihmisten välisiä kohtaamisia esim. nuoriso- tai sosiaalityössä voidaan analysoida. Yhtenä tavoitteenani on tarjota eväitä sosiaali- ja nuorisotyön monimuotoisten käytäntöjen ymmärtämiseen. Kokemukseni kun on, että hyvinvointityön käytännöt halutaan usein ymmärtää mahdollisimman yksinkertaisesti – interventioina.

Analyysikehikossa erittelen Derek Layderin domain teoriaa hyödyntäen neljä eri ulottuvuutta ammatillisissa kohtaamisissa: operatiivisen toiminnan, emotionaalisen yhteyden, tilannekehyksen ja yksilölliset valmiudet.

Operatiivinen toiminta on interventioihin rinnastettava ulottuvuus, joka viittaa toistettavissa oleviin ja hyviksi havaittuihin tietopohjaisiin rutiineihin. Sosiaali- ja nuorisotyössä on eittämättä erilaisia tapoja kohdata ihmisiä ja osat tavoista tai rutiineista ovat parempia kuin toiset.

Mutta, ­– kuten todettua – kohtaamiseen liittyy myös muita ulottuvuuksia.

Emotionaalinen yhteys viittaa työntekijän ja tukea hakevan ihmisen suhteeseen, jotka ovat haastattelemieni nuorten mukaan hyvinkin vaihtelevia. Nuorten kuvauksissa ilmenee miten heillä on hyvin erialisia henkilökohtaisia syitä hakeutua avun ja tuen piiriin tai nuorisotyön toimintaan. Nuoret arvostivat myös eri asioita eri aikuisissa. Joidenkin ammattilaisten kanssa oli helppo luoda hyvä kontakti, kun taas joidenkin ammattilaisten kanssa ei tuntunut olevan ”henkilökemiallisia” edellytyksiä. Oleellista on huomioida, että kaikkia eivät kiinnity kaikkien kanssa ja oleellista onkin, että kaikille tukea kaipaaville löytyisi edes yksi ammattilainen kenen kanssa syntyy luottamus.

Tilannekehys viittaa niihin usein hetkellisiin mikroyhteisöihin ja sosiaalisiin tilanteisiin, jossa asioita voidaan lähteä purkamaan. Moni hyvinvointityön ammattilainen osaa varmasti samaistua kokemuksiin hyvistä hetkistä, jolloin asioissa pääsee eteenpäin ja syntyy sellainen yhteys missä on hyvä puhua ihan niistä vaikeimmista asioista. Joka asiakastapaamisella ei pääse yhtä syvälle, mutta joskus syntyy sellainen tilanne kun kaikki on niin sanotusti pöydällä.

Viimeisenä ulottuvuutena on tunnistaa eri ihmisten yksilölliset valmiudet, jotka sääntelevät keskeisellä tavalla ammatillisen hyvinvointiyön rytmiä. Jotkut ovat hyvinkin valmiita avautumaan heti ensi kohtaamisella, kun taas toiset tarvitsevat ihan eri tavalla aikaa ja rohkaisua. Kaikki ihmiset eivät ole samassa tahdissa tai samoilla vuorovaikutustaidoilla tavoitettavissa ja näitä yksilöllisiä eroja on syytä osata kunnioittaa.

Olisihan se johtamisen ja politiikan kannalta houkuttelevaa ajatella, että hyvinvointityötä voitaisiin yhdenmukaistaa siten, että kaikki ammatilliset kohtaamiset olisivat ajallisesti ja sisällöllisesti samanlaisia. Tällöin voitaisiin helposti mitoittaa esimerkiksi sosiaalityöntekijän suoritukset ja työn tehokkuutta voitaisiin mitata laskemalla suoritteiden lukumäärää. Standardoituja suoritteita olisi myös todella helppo myydä (ja ostaa) parhaaseen markkinahintaan.

Onneksi #sote:a kuitenkin suunnitellaan ja valmistellaan viimeisimmän asiantuntijatiedon pohjalta; kuunnellen sekä hyvinvointityön tutkijoita, ammattilaisia ja sote-palveluja käyttäviä ihmisiä.

Lisätietoja julkaisusta: https://www.routledge.com/Critical-Realism-for-Welfare-Professions/Kjorstad-Solem/p/book/9781138699199