Me too -kampanja on välttämätön poikkeustila

Moni mies on todennut, että #metoo kampanja on mennyt liian pitkälle. Minä en ole tätä mieltä vaan näen me too -kampanjan välttämättömänä poikkeustilana.

On täysin totta, että median rooli korostuu nyt vallitsevassa globaalissa poikkeustilassa. On myös totta, että media toimii tuomioistuimena, jossa häirintää kokeneet uhrit saavat oikeutta ja häirinnän tekijät tuomitaan. Se lienee myös selvää että tämä tilanne ei ole oikeusvaltioperiaatteiden kannalta kestävää. Lohdullista on, että kestämättömien tilanteiden ominaispiirre on, että ne ei kestä ja ovat tästä syystä alttiita muutoksille.

Sosiaaliset muutokset eivät tosin tapahdu itsestään vaan ne edellyttävät toimijuutta. Kriittistä realismia edustava sosiaalitieteilijä Margaret Archer puhuu kahdenlaisesta toimijuudesta. Morphostasis viittaa vallitsevia sosiaalisia rakenteita ylläpitävään toimijuuteen ja morphogenesis viittaa toimijuuteen, joka tuottaa muutoksia sosiaalisiin rakenteisiin.

Me too -kampanjan yhteydessä tehdyt ulostulot ovat esimerkkejä sosiaalisia rakenteita muuttavasta toimijuudesta. Se rakenteellinen muutos joka on jo tapahtunut tämän globaalin kampanjan myötä, on luonut uuden sosiaalisen olosuhteen jossa naisten esiintuomiin epäkohtiin suhtaudutaan vakavasti ja niitä kuullaan. Näinhän ei aikaisemmin ole ollut!

Neljäs valtiovalta, media, on mielestäni kantanut vastuunsa me too -kampanjassa verrattain mallikkaasti; raportoinut esiin tulleista epäkohdista ja kuullut eri osapuolia. Median ylikorostunut rooli ei kuitenkaan ole pidemmällä tähtäimellä ongelmaton. Media ei voi olla se ainoa valtiovallan osapuoli, joka valvoo tasa-arvon toteutumista ja joka puuttuu häirintään. Toimijuutta edellytetään myös muilta valtiomahdeilta: parlamentilta, valtioneuvostolta ja oikeuslaitokselta.

Lainsäädäntöä tulee uudistaa niin, että se tunnistaa sukupuolittuneen häirinnän yhteiskunnallisen ja yleisen haitan. Tapaus Rebekka Härkönen on ollut minusta hyvin silmiä avaava. Nykyinen oikeusjärjestelmä kun ei tunnista sukupuolittuneen häirinnän laajoja yhteiskunnaallisia vaikutuksia. Tämä on käytännössä tarkoittanut sitä, että julkinen syyttäjä ei näe, että toimittaja Rebekka Härköseen kohdistuneet uhkailut, täyttäisivät erittäin tärkeän julkisen edun vaatimusta. Näin lainsäädäntöä tulkitaan, vaikka uhkailu ja häirintä vaikuttaa toimittajien mahdollisuuksiin tehdä työtään. On myös täysin ilmeistä, että häirinnän kohteena on useimmin nainen.

Muutosta tulee myös tapahtua muilla institutionaalisilla tasoilla, eikä vain valtiovallan tasoilla. Tapaus Aku Louhimies on tuonut esiin, että elokuva-alan tuotantoyhtiössä ei kanneta vastuusta näyttelijöiden hyvinvoinnista ja ruumiillisesta koskemattomuudesta. Kaikesta päätellen elokuva-alan tuotantoyhtiöissä ei ole ollut sellaista turvallista tahoa missä häirintä ja kiusaaminen voidaan ottaa puheeksi ja jossa näyttelijöiden nostamiin epäkohtiin suhtaudutaan vakavasti. Elokuva-alalla – kuten kaikkilla muilla työpaikoilla – tulee uudistaa rakenteitaan niin, että tällainen turvallinen taho on olemassa kaikille ja tällä taholla on turvattu asema puuttua myös organisaation kultapossun käytökseen.

Jokainen ihminen voi myös miettiä miten sitä voi omalla käytöksellään muuttaa sosiaalisia olosuhteita turvallisemmaksi. On täysin varmaa, että ilmeisiä epäkohtia ja häirintäkokemuksia kokeneiden ihmisten syyllistäminen, haukkuminen tai heidän motiivien epäileminen ei tee maailmasta parempaa.

Nähtäväksi jää kuinka pitkään me too -poikkeustila jatkuu? Se jatkunee ainakin niin pitkään kunnes eri instituutioiden toimijat luovat sellaiset rakenteet missä me too -kampanjan nostamiin epäkohtiin päästään tehokkaasti puuttumaan.

Kukaan ei halua käsitellä häirintäkokemuksiaan julkisesti, jos tarjolla on jokin muu turvallinen paikka tällaisten vaikeiden asioiden puimiseen ja puuttumiseen.

Parempaa tulevaisuutta odotellessa. Kiitos kaikille rohkeille!