Kiusaamis- ja häirintäasioiden käsittely valtiotieteellisessä tiedekunnassa

Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan viestinnän opiskelijat ja opettajat ovat tuoneet tiedekunnassa kokemansa kiusaamisen julkiseen keskusteluun. Hyvä, koska laajaa keskustelua tarvitaan siitä, miten valtiotieteellisessä tiedekunnassa käsitellään ja puututaan kiusaamis- ja häirintätilanteisiin. Helsingin sanomien 16.10.2021 artikkelinkin perusteella, kyse ei ole mistään uudesta ilmiöstä vaan valitettavasta epäkohdasta, joka on ollut osa valtiotieteellisen tiedekunnan arkea vuosikymmenien ajan.

Haluan omalta osaltani kertoa yhdestä valitettavasta omasta kokemuksestani opettajan näkökulmasta. Minusta tehtiin ilmoitus epäasiallisesta kohtelusta opetustilanteen yhteydessä. Vaikka tulokulmani keskusteluun on hyvin erilainen kuin viestintäopiskelijoiden, koen samaistuvani yhteiseen agendaan; haluan luoda edellytyksiä sille, että valtiotieteellinen tiedekunta on turvallinen ympäristö opiskelulle, opettamiselle ja tutkimuksen tekemiselle kaikilla tieteenaloilla.

Joulukuussa 2020 opetin yhdessä kolmeen muun opettajan kanssa valtiotieteellisen tiedekunnan järjestämällä sosiaalityön erikoistumiskoulutuksen kurssilla, jossa käsiteltiin väkivaltaa kokeneiden lasten kohtaamista lastensuojelutyössä. Opiskelijaryhmä koostui jo työelämässä olevista sosiaalityön maistereista. Viiden opintopisteen kurssi järjestettiin pandemiatilanteen johdosta etäopiskeluna ja se koostui käytännössä kahdesta etäseminaarista sekä ennakko- ja lopputehtävistä.

Jo ennen varsinaista kurssipäivää, saimme viestejä joiltain opiskelijoilta siitä, että lopputehtävässä, jossa edellytettiin opiskelijoita havainnoimaan sosiaalityön asiakastilannetta, ei voida toteuttaa. Viesteissä vedottiin siihen, että osa opiskelijoista eivät tee omassa tehtävässään asiakastyötä. Käsittelimme asiaa opettajien kesken ja konsultoin tästä asiasta myös valtiotieteellisen tiedekunnan sosiaalityön käytäntötutkimuksen professoria, joka sähköpostiviestissään antoi kehuja tehtävän selkeydestä ja tarpeellisuudesta, sekä antoi lisäksi kehittämisehdotuksen, jota päädyimme myös noudattamaan.

Ensimmäisenä seminaariopetuspäivänä käsittelimme seminaarin alussa ja lopussa lopputehtävää. Iltapäivän keskustelu oli kiivas, ja koin että meitä opettajia painostettiin joidenkin opiskelijoiden toimesta muuttamaan kurssitehtävää ja antamaan erivapauksia esimies- ja kehittämistyössä oleville opiskelijoille. Keskustelun päätteeksi teimme vielä uusia päivityksiä tehtävään. Päivitetyssä tehtävässä muutettiin tehtävää siten, että mikäli asiakastilanteen seuraaminen ei onnistu, opiskelija voi toteuttaa tehtävän haastattelemalla asiakastyötä tekevää sosiaalityöntekijää.

Viikko tämän opetustilanteen jälkeen, ja muutama tunti siitä, kun olin pitänyt THL:n julkisessa seminaarissa puheenvuoron niin kutsusta sosiaalityön uramallista, seitsemän opiskelijaa, joista kaikki, yhtä opiskelijaa lukuun ottamatta, toimivat esimies- tai kehittämistehtävissä, tekivät minusta ilmoituksen epäasiallisesta kohtelusta. Kirjallisessa ilmoituksessa minua syytettiin epäasiallisesta käytöksestä, koska olin systemaattisesti pysynyt kannassani kurssitehtävän suorittamisesta. Verrattain pitkässä ilmoitustekstissä oli myös väittämiä, jotka eivät olleet totuudenmukaisia.

Tästä itse ilmoituksesta tai siitä, että esimies ja kehittämistehtävissä olevat sosiaalityön erikoistumiskoulutuksessa olevat opiskelijat kokevat asiakastilanteen analyysin kohtuuttomana vaatimuksena voisi kirjoittaa oman tekstin. Olisi hyvin vaikea nähdä, että esimerkiksi erikoistumiskoulutukseen osallistuvat lääkärit kieltäytyisivät opetuksesta, jossa seurataan potilastyötä tai että opettajaopiskelijat eivät suostuisi auskultoimaan.   Mutta tässä tekstissä keskityn siihen, miten valtiotieteellisessä tiedekunnassa toimittiin tämän minuun kohdistuvan ilmoituksen seurauksena.

Helsingin yliopisto päätyi noin neljä kuukautta kestäneen ”selvitysprosessin” jälkeen kirjallisesti esittämäänsä kantaan, että en ollut syyllistynyt epäasialliseen kohteluun. Heittomerkit selvitysprosessi-sanan yhteydessä viittaavat siihen, että ilmoituksen jälkeen minua kohtaan käynnistettyä prosessia ei oikein voi pitää selvitysprosessina sanan varsinaisessa merkityksessä.

Omaan kokemukseeni viitaten esitän, että valtiotieteellisessä tiedekunnassa, ei ole asianmukaisia menettelytapoja häirintä- ja kiusaamistilanteiden selvittämiseksi, mikä muodostaa vakavan uhan niin tiedekunnan opiskelijoille kuin täällä työtään tekeville opettajille ja tutkijoille.

Oikeastaan jokaisessa menettelyvaiheessa liittyen itseeni kohdistuneeseen ilmoitukseen toimittiin tavalla, joka vaatisi välitöntä korjausta.

Asia saatettiin minulle tiedoksi sähköpostilla vasta viikko ilmoituksen saapumisen jälkeen. Oletettavaa olisi, että näin kuormittavasta asiasta soitettaisiin ja pyrittäisiin keskustelemaan kasvotusten välittömästi.

Ilmoituksen sisältöä, ilmoittajien nimiä tai sitä mitä syytöksiä minua kohtaan esitettiin ei kerrottu. Vasta vaatimuksestani toimitettiin opiskelijoiden kirje, jonka ensimmäisestä saamastani versiosta oli poistettu ilmoituksen tehneiden henkilöiden nimet. Asianosaisena minulla on luonnollisesti oikeus kaikkiin asiaa koskeviin tietoihin.

Asian selvittäminen suunniteltiin aloitettavaksi vasta joululomien jälkeen 11.1.2021 alkavalla viikolla, yli kuukausi sen jälkeen, kun ilmoitus tehtiin. Työsuojeluviranomaisen suositus on, että selvittäminen tulee aloittaa välittömästi – viimeistään kahden viikon aikana ilmoituksesta.

Kuulemistilaisuudestani, joka saatiin vaatimuksestani järjestettyä ennen joulua, ei tehty asianmukaista pöytäkirjaa, opetustilanteessa olevia kolmea muuta opettajaa tai muita paikalla olleita opiskelijoita ei kuultu, eikä tilanteen varsinaista tapahtumakulkua tai taustoja edes pyritty selvittämään.

Valtiotieteellisen tiedekunnan laatimaa loppuselvitystä ei toimitettu minulle, enkä edes aluksi tiennyt, että sellainen oli laadittu. Kun sain sattuman kautta kuulla asiakirjasta ja sain sen lopulta myös luettavaksi (kun se oli kuulema ihan vahingossa jäänyt lähettämättä), ilmeni, että loppuselvityksessä todettiin opiskelijoiden esittämä syytös, mutta ei mitään mainintaa siitä mikä oli valtiotieteellisen tiedekunnan päätelmä asiasta. Olin saanut suullisesti tiedon, että asia ei johda työoikeudellisiin toimenpiteisiin kuulemistilaisuuden yhteydessä, mutta tätä asiaa ei avattu millään tavalla kirjallisessa loppuselvityksessä. Tästä syystä katsoin, että asiakirja oli leimaava ja minun kunniaani loukkaava.

Vaadin ammattiliiton asianajajan tuella, että loppuselvitysasiakirjaa tulisi muuttaa siten, että siinä toteutuu työsuojeluviranomaisen yksiselitteinen ohje. Jos työnantaja katsoo, ettei asiassa ole kyse kielletystä häirinnästä, tulee tämä kertoa ja perustella selkeästi osapuolille. Sain tällaisen asiakirjan sitä pyytäessäni oman yksikköni, Svenska social- och kommunalhögskolanin rehtorilta, mutta valtiotieteellisessä tiedekunnassa suhtautuminen vaatimukseeni oli vähättelevää.

Loppuselvitysasiakirjaa lopulta kyllä muutettiin, Helsingin yliopisto henkilöstöjohtajan aloitteesta. Henkilöstöjohtaja otti asian vastuulleen, korjasi asiakirjan, esitti pahoittelut epäselvästä menettelystä ja lupasi tarkistaa selvittelyprosessia vastaavien tilanteiden varalta. Sanaakaan en ole sen kommiin kuullut tästä asiasta valtiotieteellisestä tiedekunnasta, niiltä asiasta vastanneilta henkilöiltä tai dekaanilta, ja on jäänyt hyvin epäselväksi mihin korjausliikkeisiin tiedekunnassa on ryhdytty.

Nyt kun valtiotieteellisessä tiedekunnassa lähdetään selvittämään viestinnän opiskelijoiden kokemuksia häirinnästä ja kiusaamisesta olisi toivottavaa kaikkien kannalta, että keskitytään niiden varsinaisten häirintätilanteiden ja tapahtumakulkujen selvittämiseen, työsuojeluviranomaisten ohjeita ja hyviä hallintoperiaatteita noudattaen.

Tällä näkemykselläni en millään tavalla halua vähätellä kenenkään häirintäkokemuksia tai kyseenalaistaa näiden kokemusten oikeutusta. Pidän sitä erittäin tärkeänä ja toivottavana, että häirintätilanteista ilmoitetaan ja kiusaamistilanteista pyritään puhumaan mahdollisimman avoimesti. Olen työskennellyt valtiotieteellisessä tiedekunnassa tai sen välittömässä läheisyydessä yli kymmenvuoden ajan ja olen myös itse saanut kokea vähättelevää suhtautumista omaan tieteenalaani sosiaalityöhön. Tiedän, että häirinnän ja kiusaamisen esiintuominen on vaikeaa ja se vaatii erityistä rohkeutta. Tästä syystä, kaikenlaisen ilmoittamisen kynnys tulee olla mahdollisimman matala.

On kuitenkin aivan ensiarvoisen tärkeää, että asioiden selvittelyn lähtökohtana tulee aina olla tekojen ja tapahtumien puolueeton selvittäminen. Aiheeton kantelu, ja asioiden selvittämättä jättäminen voi myös olla kiusaamista.

Oma kokemukseni on, että valtiotieteellisessä tiedekunnassa ei varsinaisesti haluttu selvittää tai ottaa kantaa niihin opetustilanteen tapahtumiin, jota minua kohtaa tehty ilmoitus koski, vaan pyrittiin mahdollisimman kevyen ja epämääräisen prosessin myötä saamaan koko asia pois päiväjärjestyksestä. Yksi asian ”selvittämiseen” osallistunut oman tieteenalani professori totesi minulle sähköpostiviestissään: ” Mitä vähemmän asiassa syntyy resuamista, sitä nopeammin opetusstandardin läpinäkyvyyden kehittämistä koskevat keskustelutkin ovat ohi.” Minusta tässä lauseessa kiteytyy koko häirintä- ja kiusaamiskäsittelyjen keskeisin ongelma yliopistoyhteisössä. Epäkohtien esiintuominen yliopistomaailmassa on monien mielestä resuamista ja rivien välistä ilmaistu viesti on usein, että kannattaisi vain vaieta epäoikeudenmukaisuuden kokemuksistaan. Ikään kuin se, että häirintäasioita ei tarkasteltaisi läpinäkvyästi – palvelisi jotain yleistä etua.

Onneksi meillä on uusi sukupolvi muuttamassa valtiotieteellistä tiedekuntaa paremmaksi ja turvallisemmaksi työ- ja opiskelupaikaksi kaikille. Kiitos Anna Enbuske ja kaikki te rohkeat viestinnän opiskelijat. Uskalsin kirjoittaa tämä tekstin teidän rohkeaa esimerkkiänne seuraten – vaikka pelottaa ihan hirveästi!

Toisaalta minua pelottaa nykyään myös opettaminen valtiotieteellisen tiedekunnan kursseilla.  Erikoisalaani ei ole vain lapsuudentutkimus ja lastensuojelu, vaan myös sellaiset sensitiiviset aiheet kuin sukupuoli- ja tasa-arvokysymykset – erityisesti maskuliinisuus. Tiedän, että opetukseni tematiikka on sellainen, että se herättää toisinaan ristiriitaisia tunteita.

Jos tämä kirjoitukseni antaa aihetta kysymyksille niin, pyydän olemaan yhteydessä sähköpostitse: harry.lunabba@helsinki.fi. Minulla ei ole tähän tai mihinkään muuhun työhön liittyvään asiaan mitään salattavaa.