Etuuden tuloharkinta usein kohtuuton

Sosiaaliturvatukien tason määräytymiseen ja tukien saamisen ehtoihin on lisääntyvässä määrin luotu erilaisia tarve- ja tuloharkintamekanismeja.

Toimeentulo- ja työmarkkinatuessa otetaan huomioon tukea hakevan henkilön tulojen lisäksi myös hänen kanssaan samassa asunnossa asuvien tulot.

Tuloharkinnan perustana on ajatus, että samassa taloudessa asuvien välillä on, jos ei laillinen, niin ainakin tosiasiallinen huolenpitosuhde, joka tulee ottaa huomioon.

Etuuksien tasoa määriteltäessä yksilön varallisuusharkinta voi tietyissä olosuhteissa olla paikallaan, mutta kun se laajennetaan koskemaan avuntarvitsijan ulkopuolisia henkilöitä, niin käytäntö ei ole tasa-arvon tai oikeudenmukaisuuden näkökulmasta kestävä.

Työmarkkinatuessa tuloharkinta on varsin tiukka. Toisen osapuolen jo suhteellisen alhaiset tulot alentavat tuen tasoa merkittävästi.

Vaikka tuen hakijalla ja hänen asuinkumppanillaan ei olisi minkäänlaista huolenpitosuhdetta toisiinsa, tosiasiallista tai laillista, niin kuitenkin avunhakija asetetaan toiselle alistettuun asemaan.

Huomion arvoista on, että työmarkkinatuki on monen työttömän nuoren ensisijainen tukimuoto. Mikäli nuori ei ole oikeutettu työmarkkinatukeen tai jos se osoittautuu riittämättömäksi, hänen on mahdollista hakea toimeentulotukea.

Myös toimeentulotuessa on erittäin tiukka tuloharkinta, joka on myös laajennettu koskemaan samassa taloudessa asuvia.

On kohtuutonta olettaa esimerkiksi parikymppisten nuorten välillä vallitsevan elatussuhteita, joita noudatettaisiin tasapuolisen jaon nimissä.

Lainsäädännön mukaan sosiaaliturvan tarkoitus on muun muassa edistää yksilön omatoimisuutta ja itsenäistä selviytymistä.

Kun henkilön aineelliset resurssit ovat toisen hallinnassa, ei voida katsoa, että hänellä olisi edellytyksiä toimia täysivaltaisena yksilönä.

Kun kyseessä ei ole lainmukaista elatusvelvollisuutta, on tuen tasoa määriteltäessä huomioitava, ettei tuenhakijalla ole lainmukaista mahdollisuutta vaatia elatustaan toiselta osapuolelta, eikä toisella osapuolella ole velvollisuutta tämän elättämiseen.

Tarveharkinta asettaa yhteisasunnossa asuvan yksilön epätasa-arvoiseen asemaan suhteessa yksin asuviin tuenhakijoihin.

Lisäksi tuloharkinnat loukkaavat tukea hakemattoman henkilön yksityisyyttä, kun hänet välillisesti velvoitetaan tekemään selvitys varallisuudestaan ja odotetaan jakavan ansionsa tai säästönsä muiden henkilöiden kesken.

Kun tarve- ja tuloharkintamekanismeja tarkastellaan sosiaaliturvan kannustavuuspolitiikan näkökulmasta, huomataan, etteivät mainitut mekanismit esittäydy tämänkään valossa edullisina.

Esimerkiksi kahden aikuisen taloudessa, jossa toinen käy pienipalkkaisessa työssä, mutta toinen saa tarveharkintaista tukea, työmarkkinatukea ja/tai toimeentulotukea, sosiaaliturva suorastaan kannustaa jättäytymään pois palkkatyöstä.

Kun työssäkäyvän osapuolen tulot alentavat työttömyysturvaa ja näin ollen lähes sama tulotaso olisi mahdollisesti saavutettavissa ilman toisen työssäkäyntiä, sosiaaliturvalla, niin taloudellista kannustinta työssäkäyntiin ei juuri ole.

Tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden tai yhteiskunnallisen tarkoituksenmukaisuuden näkökulmasta ei ole perusteltua kohdistaa tuloharkintaa tuenhakijasta riippumattomiin henkilöihin.

Hans Hämäläinen – Julkaistu 1.6.2004

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *