Artikkelin kirjoittaja professori Markku Kuisma on Päivälehti–Helsingin Sanomat 1889–2019 -hankkeen tutkimusjohtaja.

Suomessa julkaistaan vuosittain iso joukko erinomaisia tietokirjoja ja yleistajuisia tutkimuksia, jotka eivät pulpahda asianharrastajia laajempaan tietoon. Media on kriisissään tällaisen valinnan tehnyt. Se on sääli pelkästään julkisen keskustelun köyhtymisen kannalta.

Voi olla ennenaikaista luokitella Carl-Gustav Lindénin Nokian valtakunta. Raportti hulluilta vuosilta (Gaudeamus, 2016, 373 sivua) unohduksiin hylättyjen teosten joukkoon. Suomenkielisenä kirja on sentään tämän vuoden uutuksia. Alkukielisenä, ruotsiksi, se ilmestyi 2015. Aika hiljaista on joka tapauksessa ollut aiheen merkitykseen nähden. Tai sitten omat monitorini ovat vinossa tai tukossa.

Lindén on talousjournalisti ja mediatutkija, joka on kiitettävällä tarmolla ja taidolla paneutunut Nokian suurmenestyksen synnyttämien “hullujen vuosien” ytimeen. Tavoite on mainio: selvittää kuinka koko Suomi viritettiin ja virittäytyi suuryhtiön taajuudelle taloudessa, politiikassa ja mediassa. Keskeisenä aineistona ovat yli sadan vaikuttajan haastattelut.

Mukana olleet ja enemmän tietävät osannevat oikaista yksityiskohtia. Ihme olisi, ellei näin isossa ja vauhdikkaassa vyyhdissä olisi isketty välillä hutejakin. Kokonaisvaikutelma on näin ulkopuolelta katsoen vaikuttava ja vakuuttava.

Kirjan pääluvuista yksi (sivut 74–86) keskittyy Nokian (= ennen muuta Jorma Ollilan) ja median vaikeaan suhteeseen. Käytännössä kyse on etupäässä kahdesta kotimaisesta mammutista, Nokiasta ja HS:sta.

Syyn Lindén pelkistää näin: “Jos Nokia on ollut suuri Suomelle taloudessa, Helsingin Sanomat on vastaava jättiläinen mielipiteenmuodostuksessa. Sen valta on todennettu lukuisissa tutkimuksissa, jotka ovat käsitelleet muun muassa lehden suhtautumista globalisaatioon ja Natoon… Tästä syystä kiinnostavia ovat varsinkin lehden kantaaottavat kirjoitukset, sillä ne heijastelevat sitä, mitä ylimmät päättäjät ovat sopineet, ja kertovat ulkomaailmalle tästä yhteisymmärryksestä eräänlaisen yhteenvedon…”

HS:lla oli erityissuhde Nokiaan, eräänlainen symbioosi, Lindén tulkitsee. Suhdetta vahvisti osaltaan Jorma Ollilan ja päätoimittaja Janne Virkkusen ystävyys. Ollila muisti ystäväänsä joka-aamuisella puhelinsoitolla, jossa käytiin läpi lehden ansiot ja etenkin virheet, eikä aina kovin ystävällisin äänenpainoin. Ollila piti myös huolta siitä, että HS:n Nokiaan erikoistunut toimittaja “tiesi hänen lukevan jutut suurennuslasin kanssa. Väärä painotus sivulauseessa, ja toimittaja sai haukkumapuhelun, usein sunnuntaisin, kun oli aikaa lukea lehdet tarkasti.”

HS:n 125-juhlanumeron keskiaukeama (2014) käsitteli lehden Nokia-seurantaa. Laiskuudesta toimittajia ei ainakaan voi syyttää. Nokiasta oli tehty vuosikymmenessä Hesariin yli 11000 juttua, keskimäärin kolme päivässä. “Helsingin Sanomat oli ikään kuin Nokian henkilöstölehti”, Lindén päättelee.

Moni ulkopuolinen tajusi kahden mammutin suhteen laadun. Lindén lainaa Erkki Tuomiojaa, joka syyskuussa 2012 kirjoitti blogissaan Stephen Elopin valinnan jälkeen:

“Nokia on hallitsevan kansallisikonin asemassa. Se näkyy myös uutisoinnissa alkaen Helsingin Sanomista, joka pääkirjoituksessaan ja uutissivuillaan uskollisesti välittää Nokian sisäpiirin kertomuksen siitä, miksi vaihdos tehtiin, ja estottomasti suitsuttaa uutta johtoa. On jotenkin surullista seurata, miten kiihtyvällä nopeudella Helsingin Sanomien kunniakasta riippumattoman journalismin perintöä hukutetaan liiketaloudellisten ja poliittisten erityisintressien palveluksessa.”

Kovia väitteitä, kiinnostavia tunnelmakuvia ja jännittäviä oivalluksia. Perusteltuja vastaväitteitä luvassa, voisi kuvitella?