Artikkelin kirjoittaja Niklas Jensen-Eriksen on Päivälehti–Helsingin Sanomat 1889–2019 -hankkeen tutkija sekä yrityshistorian Casimir Ehrnrooth -professori Helsingin yliopistossa.
Alvar Renqvist vuonna 1928. Kuvaaja tuntematon, Museovirasto – Musketti
Alvar Renqvist (1868–1947) muistetaan miehenä, joka teki Otavasta kustannusalan jättiläisen ja Reenpäiden perheyhtiön. Harva tietää, että hän oli siinä sivussa mukana Päivälehden pelastusoperaatioissa ja Helsingin Sanomien perustamisessa.
”Otava ja kirjojen kustantaminen ei kuitenkaan pitkää aikaa ollut Alvar Renqvistin ainoana toimialana”, Rafael Koskimies kertoi kirjoittamassaan Otavan historian ensimmäisessä osassa vuonna 1946. Ei todellakaan. Koskimies muistutti Renqvistin ja Gösta Brandersin perustaneen Akateemiseen Kirjakaupan, jonka jälkimmäinen muutaman menestyksellisen vuoden jälkeen lunasti itselleen. Lisäksi Renqvist kuului useamman vuoden Kansallis-Osake-Pankin johtajistoon. Pankkiherra ei silti unohtanut kustantajan rooliaan, olihan hän silloinkin Otavan suurosakas. Eri tehtävien hoito vaati muutenkin tasapainoilua. Otavan asioitakin hän hoiti välillä Akateemisen tiloissa Aleksanterinkadulla.
Alvar Renqvististä on kirjoitettu useammassa teoksessa, viimeksi Juhani Salokanteleen Hengen paloa & painettua sanaa -kirjassa, joka on Renqvist-Reenpäiden perhekronikka. Harvemmin muistetaan kertoa, että hän yllä olevien yritysten lisäksi oli rakentamassa myös neljättä suomalaiskansallista instituutiota eli Päivälehteä ja sen seuraajaa Helsingin Sanomia.
Aina toki todetaan, että Renqvist oli Päivälehden perustajien ja toimittajien tapaan nuorsuomalainen ja pyöri näiden kanssa samoissa piireissä. Päivälehden toimittaja Kasimir Leino tuli itse asiassa auttaneeksi Renqvistin Otavan johtoon. Kansakouluopettajana toiminut, vasta 24-vuotias Renqvist törmäsi kadulla Leinoon ja mainitsi tälle, että kirjojen myynti kiehtoi. Leino kertoi asiasta muutamaa vuotta aikaisemmin perustetun Otavan toimitusjohtajalle Hannes Gebhardille, joka halusi siirtyä muihin toimiin. ”Ilman sen enempiä etsiskelyjä, virallisista hakemuksista puhumattakaan, löydettiin oikea mies varsin epävarmoja aikoja elävän Otavan johtoon”, Koskimies kirjoittaa. Sittemmin suomalaiskansallista sanaa ahkerasti levittänyt Otava julkaisi lukuisten Päivälehden piiriin kuuluneiden kirjailijoiden ja runoilijoiden, kuten Juhani Ahon, Arvid Järnefeltin ja J. H. Erkon, teoksia. Tuskin kuitenkaan kiitollisuudenvelasta, herrat kun osasivat kynäillä taitavasti.
Kun venäläisviranomaiset ns. ensimmäisen sortokauden (1899–1905) aikana ahdistivat heitä vastustanutta Päivälehteä, Alvar Renqvist liittyi pelastusjoukkoihin. Päivälehden arkiston asiakirjat osoittavat, että hän merkitsi lehteä kustantaneen Helsingin Suomalaisen Sanomalehti-Osakeyhtiön osakkeita, toimi sen johtokunnan puheenjohtajana ja yritti monin tavoin auttaa taloudellisella asiantuntemuksellaan kriisiyhtiötä. Kun viranomaiset lakkauttivat Päivälehden ”ainiaaksi” kesällä 1904 kenraalikuvernööri Bobrikovin murhan jälkeen, Renqvist oli mukana perustamassa Helsingin Sanomia ja etsimässä sille uutta päätoimittajaa. Lehteä julkaisi uusi Sanoma-Osakeyhtiö, mutta kiinteistöjä hallitsi Miekkakala-niminen yhtiö, ja painoa Helsingin Uusi Kirjapaino Oy. Näissä tarvittiin kaupallista asiantuntemusta, joten Renqvististä tuli molempien pienosakas ja pitkällinen vaikuttaja. Hän istui esimerkiksi molempien yhtiöiden johtokunnissa. Jäseniä kummassakin oli vain kolme, joten yhdellä miehellä oli merkitystä.
Renqvist oli mukana nostamassa Helsingin Sanomia Suomen johtavaksi sanomalehdeksi, mutta julkaisun historiasta kertovissa teoksissa hänen keskeinen roolinsa on usein unohdettu. Syynä on ehkä se, että Renqvistin suhde lehteen katkesi jo ensimmäisen maailmansodan aikana, vieläpä ikävissä tunnelmissa. Ludviginkadulla taisteltiin vallasta, ja tässä kamppailussa Renqvist tuki hävinnyttä osapuolta eli yhtiön kaupallisia asioita pitkään hoitanutta Emil Vainiota. Päätoimittaja Eero Erkon ja uuden taloudenhoitajan Aarne Kauppilan johtamat joukot onnistuivat työntämään Vainion ulos yhtiöryppään johtopaikoilta. Renqvist paheksui keinoja ja lopputulosta, sillä Vainio oli hänen vanha taistelutoverinsa sortokausien ajalta, kirjapainoyhtiön ja sen kautta lehtiyhtiön suurosakas sekä uutterasti lehden ja nuorsuomalaisen aatteen vuoksi työskennellyt veteraani.
Syrjäytetty Vainio oli myös kiivasluonteinen, ja hän otti tappion raskaasti. Hillitymmällä mielenlaadulla varustettu Renqvist kehotti malttiin. Kun voittajat tarjoutuivat keväällä 1917 ostamaan Vainion osakkeet kohtuullisella summalla, Renqvist kehotti myymään, koska ”ei riitelemisestä kuitenkaan mitä hyvää tule ja siitä johtuu paljosti mielenkarvautta”. Hieman katkera Renqvist taisi silti itsekin olla, sillä saman vuoden joulukuussa hän raportoi, että ”Sanomain miesten kanssa olen ollut hyvin vähän yksissä viime aikoina. Ei ole enään entiset suhteet, kuivaa ja vähän virallista on se ollut ja kuivanlaista on koko lehden sisällyskin ja kanta.” Tuohon lehden ”kantaan” eli linjanvetoihin Renqvist lienee tuskastunut vielä enemmän vuonna 1918. Sisällissodan jälkimainingeissa käyty valtiomuototaistelu hajotti nuorsuomalaisen puoleen. Renqvist kuului monarkian kannattajiin, kun taas sanomalaiset olivat vannoutuneita tasavaltalaisia.
Vihamiehiä Erkoista ja Renqvisteistä ei tullut. Eero Erkon pojan Eljaksen perhe ja Renqvist-Reenpäät elelivät Hietalahdenrannassa samassa talossa, ja lapset leikkivät yhdessä sen pihalla. Kun Sanoma ja kirjankustantaja WSOY olivat ilmoittaneet fuusioistaan toukokuussa 1998, Aatos Erkko, Eeron pojanpoika, kertoi Juhani Salokanteleen teoksen mukaan Olli Reenpäälle, Alvarin pojanpojalle, ettei fuusio ollut suunnattu Otavaa vastaan. ”Aivan samoin kuin minä rakastan Sanomia ja toivon sille menestystä tiedän että tekin rakastatte Otavaa. Toivon teille menestystä.”