Artikkelin kirjoittaja Niklas Jensen-Eriksen on Päivälehti–Helsingin Sanomat 1889–2019 -hankkeen tutkija sekä yrityshistorian Casimir Ehrnrooth -professori Helsingin yliopistossa.
Joulun 1944 alla suomalaisille kaupiteltiin päätoimittaja Yrjö Niiniluodon tuoretta kirjaa Tämä oli Englanti. Helsingin Sanomissa 22.12.1944 ilmestyneessä mainoksessa luvattiin vuosia saarivaltiossa asuneen esikoiskirjailijan luovan ”näköaloja syvälle englantilaiseen henkeen ja englantilaiseen elämään”. Hänen tuotantoaan myöhemmin tarkastellut HS:n arvostelija Toini Havu koki esikoiskirjailijan onnistuneen tehtävässään erinomaisesti. Julkaisuajankohta kuitenkin epäilytti: ”Sotavuosi -44 oli sille tuskin otollisin ilmestymisvaihe.”
Todellisuudessa ajankohta oli mitä edullisin. Suomi oli juuri vaihtanut puolta maailmansodassa. Saksa oli muuttunut aseveljestä viholliseksi, ja Suomi oli jäänyt Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Useimmat suomalaiset tunsivat olonsa siellä epämukavaksi, ja vastapainoksi pyrittiin luomaan suhteita lännen suurvaltoihin eli Yhdysvaltoihin ja Iso-Britanniaan. Saarivaltio oli ollut ennen sotaa Suomen ylivoimaisesti suurin kauppakumppani, ja sieltä oli saatu myös runsaasti poliittisia, aatteellisia ja kulttuurivaikutteita. Sodan aikana suhteet olivat kuitenkin poikki, ja syksyllä 1944 tiedonnälkä oli suuri. Suurta oli myös suomalaisten halu rakentaa uudelleen siltoja maiden välille.
Länsisuhteet olivat tärkeitä sekä Niiniluodon työnantajalle Eljas Erkolle että kaksikon vetämälle HS:lle. Erkko halusi avata ”ikkunoita länteen” ja alkoi mm. julkaista yhdysvaltalaislehti Reader’s Digestin suomalaista versiota, Valittuja Paloja. Länsisuhteita vahvisti Niiniluodon kirjakin. Päätoimittaja kuvaili kirjassaan sitä Englantia, jossa oli asunut maailmansotien välisenä aikana, mutta hän uskaltautui silti kirjansa esipuheessa esittämään ennustuksia maan tulevaisuudesta ja maailmanpoliittisesta merkitysestä:
”Englanti on kirjoittajan käsityksen mukaan oleva kaikkein ensimmäisiä maita, joka sodan kerran päätyttyä palaa siihen, mitä se oli: vapaa, suvaitsevainen, voimakas ilman vihaa ja kostoa, iloinen ja onnellinen. Siihen sisältyy lupaus koko ihmiskunnalle.”
Teoksen esipuheessa Niiniluoto väitti, että kirja ei ole propagandaa, mutta kriittisenä kuvauksenakaan sitä ei voida pitää. Maailmansotien välisen ajan Britannian moninaisia sosiaalisia tai poliittisia ongelmia hän ei käsittelyt, ja imperialismin kritiikkiäkään ei kirjasta löydy. Englantilaisten omituisuuksia tarkastellaan, mutta nekin tekevät heistä entistä hurmaavampia. Niiniluodon mielestä ulkomaalaisenkin oli myönnettävä, että ”Englannissa on tarjolla onnellisen elämän edellytykset harvinaisen runsaassa määrässä”. Hän ne ainakin löysi toimiessaan maassa 1930-luvulla kirjeenvaihtajana. Englantia Helsingin yliopistossa opiskellut Yrjö muuttui viimeistään saarivaltiossa asuessaan anglofiiliksi, jota suomalaiset ystävät kutsuivat nimellä George. Kirjassaan hän ei tosin kuvannut Iso-Britanniaa kokonaisuudessaan, vaan vain Englantia eli ”aluetta, josta eräs amerikkalainen humoristi on sanonut, että sitä erottaa kolmelta osalta vesi ja yhdeltä osalta skottilainen (nimittäin whisky)”.
Poliittista tilausta Niiniluodon kirjalle oli, mutta teoksia kannatti 1940-luvulla julkaista siksikin, että ne menivät mainiosti kaupaksi. Ihmisillä oli sotavuosina rahaa, mutta ostettavaa oli vähän. Lähes kaikelle painetulle löytyi ostaja. Joka toinen kirja ostettiin lahjaksi, kun muuta lahjaksi annettavaa ei ollut tarjolla. Kukistakin oli pulaa. Kirja-alalle ilmestyi ”suhdannekustantajia”, ja sillä puhuttiin ”epänormaalista” kysynnästä. Näissä oloissa esikoiskirjailija sai teoksensa julkaistua helpommin kuin muuten, mutta toki auttoi, jos oli vielä taitava kirjoittaja ja valtakunnan suurimman lehden päätoimittaja.
Niiniluodolla oli kustantamoista huonompiakin kokemuksia. Kansallisarkistossa säilytettävästä WSOY:n arkistosta ilmenee, että 1920-luvulla tuolloin kaksikymppinen Niiniluoto tarjosi useampaan otteeseen runokokoelmaa tunnetulle kustantajalle. Se torjui ehdotukset. Yhdessä vastauskirjeistä todettiin kokoelmassa olevan ”hyvin kauniita runoja”, mutta muita vaivasi ”sanojen liika runsaus ja vuolaus”. Koko teos tarvitsi vielä ”kypsennystä ja viimeistelyä”. Niiniluoto oli kyllä heti kirjeenvaihdon alkaessa asettanut itse riman korkealle pyytämällä ”suoria sanoja”, ”sillä en missään tapauksessa aio häväistä itseäni millään alkeellisilla kyhäyksillä”.
WSOY:n arkistosta ei löydy Niiniluodon kirjeitä vuodelta 1944. Silloin kustantamo olisi varmaan julkaissut monen kertaa torjutun runokokoelmankin, sillä kaikelle löytyi ostaja. ”Melkein kaikki kirjat, niin hyvät kuin huonotkin, ovat menneet kaupaksi”, WSOY kertoi vuosikertomuksessaan. Raaka-aine- ja työvoimapula rajoitti tosin tuotantoa.
Niiniluodon kirjan julkaisi Suomen Kirja, joka oli uudehko, vuonna 1937 perustettu ja vauhdikkaasti kasvanut kustantamo. Se julkaisi kirjan-alan historiaa tutkineen Kai Häggmanin mukaan kansallishenkisiä kirjoja, kuten yhdessä ulkoasiainministeriön kanssa tehdyn kaksiosaisen Suomen sinivalkoisen kirjan ja Mannerheim-teoksia (silloin ja edelleen suosittu genre), mutta myös kaunokirjallisuutta ja natsi-Saksaa myötäilleitä propagandateoksia. Niiniluodon kirjan sivuliepeessä mainostettiin puolestaan Suomen Norden-yhdistyksen aloitteesta julkaistua teosta Suomi kuuluu Pohjolaan, jossa monipuolinen arvovaltainen kirjoittajajoukko korosti maan kuuluvan tähän vapaiden ja demokraattisten valtioiden joukkoon. Historiantutkija Mikko Majanderin mukaan yhdistys oli jatkosodan aikana seurannut huolestuneena Saksan rinnalla taistelevan Suomen etääntymistä Skandinaviasta.
Vuonna 1944, jolloin Niiniluodon teos tuli markkinoille, kustantamo oli suomenkielisten julkaistujen niteiden lukumäärän mukaan laskettuna Suomen neljänneksi suurin. Näin siitä huolimatta, että se oli Häggmanin luonnehdinnan mukaan ”puhdaspiirteinen yhden miehen yhtiö”. Tuon miehen – nimeltään Birger Fagerström – on täytynyt olla poikkeuksellisen ahkera henkilö, sillä Niiniluodon kirjan lisäksi hänen kustantamonsa julkaisi vuonna 1944 peräti 101 muuta teosta.
Jatkosodan aikana eskapismi oli alkanut myydä erityisen hyvin. Ihmiset eivät halunneet lukea sodasta ja kurjuudesta, vaan jostain mikä vei heidän ajatuksensa pois niistä. Häggmanin mukaan useimmat uudet kustantajat keskittyivät rikoksiin, romantiikkaan ja korsuhuumoriin. Uuden Suomen ja Helsingin Sanomien kaltaisissa päälehdissä paheksuttiin kirjojen ”tehtailua” ja riman laskua. Niihin syyllistyivät perinteisemmätkin kustantajat.
Niiniluoto ei kirjoittanut rikoksista ja romantiikka kohdistui lähinnä Englantiin. Tämä oli Englanti -teos tarjosi silti suomalaislukijoilleen pakoa todellisuudesta, mutta sivistyneemmässä muodossa. Se kuvasi kaukaisen saarivaltion kauniita maalaismaisemia, innokasta kriketinpeluuta, kirjallisuutta, historiaa ja eksentrisiä ihmisiä. Huumorin osalta Niiniluotoon vetosi erityisesti englantilaisten kyky nauraa itselleen. He olivat tietoisia omista heikkouksistaan ja ymmärsivät miten hölmöiltä ihmiset helposti näyttävät toistensa silmissä. Niiniluoto kertoo, miten Englannin korkein tuomari syksyllä 1935 nauratti päivällispuheessaan yleisöä kuvaamalla omaa ammattiryhmäänsä:
”Tuomari on oleellisesti loinen, koska täydellisessä maailmassa tuomarit eivät olisi välttämättömiä, ja suunnilleen 79 miljoonaa vuotta maailma tuli perin hyvin toimeen ilman heitä. Tuomarin tehtävänä on pitää suunsa kiinni viimeiseen mahdolliseen hetkeen saakka ja koettaa olla yhtä viisas kuin miltä hänet on palkattu näyttämään.”
Kustantaja otti Niiniluodon kirjasta 3000 kappaleen painoksen. Kysyntää oli, sillä puolet painoksesta myytiin kesän 1945 alkuun mennessä. Tunnetun sanonnan mukaan puolet mainonnasta menee hukkaan, mutta etukäteen ei tiedetä kumpi puoli. Se kappale, jonka itse ostin antikvariaatista, kuului ainakin siihen hukattuun puoleen. Kirjan sivuja ei kukaan ollut avannut, joten ensiksi piti ottaa käyttöön paperiveitsi. Kustantajallekin kävi huonosti. Birger Fagerström kuoli vuonna 1946, ja pian sen jälkeen kaatui hänen yhtiönsä. Niiniluodon mainetta taitavasti kirjoitettu teos silti pönkitti, sillä kehuja tuli moneltakin suunnalta.
Päätoimittajan 50-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistussa HS:n artikkelissa helmikuussa 1950 kerrottiin esikoiskirjan olevan hyvä esimerkki ”Niiniluodon loistavasta tyylistä, hänen suuresta tietomäärästään ja myönteisen leppoisasta elämänkatsomuksestaan”. Keijo K. Kulha, HS:n päätoimittaja aikanaan hänkin, taas kertoo Kansallisbiografiassa, että ”Niiniluodon 1944 ilmestynyttä Tämä [oli] Englanti -teosta pidettiin omana aikanaan parhaimpana esseeteoksena, joka suomen kielellä oli aiheesta ilmestynyt”. Esikoiskirjansa jälkeen hän laati vielä neljä muuta esseekokoelmaa, joista viimeinen ilmestyi vasta tekijän kuoleman jälkeen. Nämä kirjat julkaisi Otava.
HS kertoi Niiniluodon syntymäpäiväartikkelissaan 1950 Tämä oli Englanti -teoksen kuuluvan ”alansa parhaimpiin kansainvälistäkin mittapuuta käyttäen”. Siinä taidettiin livahtaa jo hieman propagandan puolelle, mutta muuten kehut eivät olleet aiheettomia, eivät myöskään luonteen osalta. Niiniluoto oli sivistynyt ja kohtelias mies. ”Hienostunut humaanisuus muodostaa gentlemannin luonteen”, hän kertoi esikoisteoksessaan ja tuli siinä sivussa esittäneeksi itsestään osuvan kuvauksen. ”Kuin hyvä viini”, otsikoi puolestaan Antti Blåfield Niiniluodosta laatimansa henkilökuvan teoksessaan Loistavat Erkot.