Niklas Jensen-Eriksen: Miten noustaan suureksi veronmaksajaksi?

Artikkelin kirjoittaja Niklas Jensen-Eriksen on Päivälehti–Helsingin Sanomat 1889–2019 -hankkeen johtaja sekä yrityshistorian Casimir Ehrnrooth -professori Helsingin yliopistossa.

”Erkkojen sukuun syntyminen, Nokian huippujohtoon nousu ja peliyhtiö Supercellin perustaminen ovat olleet oikeita liikkeitä, jos olet halunnut vaurastuttaa itseäsi ja samalla yhteiskuntaa.” Näin aloittaa HS:n Tuomo Pietiläinen 31.10.2018 verkossa (ja 1.11.2018 paperilehdessä) julkaistun juttunsa Suomen tämän vuosituhannen suurimmista veronmaksajista. Artikkelissa kerrotaan Helsingin Sanomien selvittäneen asiaa. Käytännössä Pietiläinen näyttää päivittäneen aikaisemmat 8.11.2005 ja 3.11.2014 julkaistut tietonsa. Tuoreimmassa kärkeen kiilaavat Sanoman edesmennyt pääomistaja Aatos Erkko, Nokian entinen pääjohtaja ja hallituksen puheenjohtaja Jorma Ollila sekä Supercellin perustajiin kuuluva Mikko Kodisoja.

Pietiläisen mainitsemat liikkeet olivat oikeita, mutta kolmikko ei noussut luettelon kärkeen siksi, että yksi heistä syntyi tunnettuun lehtiyrittäjäsukuun, toinen valittiin suuryrityksen johtoon ja kolmas perusti pelifirman. Heistä tuli valtakunnan suurituloisimpia ja verotetuimpia siksi, että he onnistuivat työssään ja saavuttivat suorastaan ”mahdottoman menestyksen”, millä nimellä Jorma Ollila ja Harri Saukkomaa luonnehtivat Nokian nousua. HS:n luettelossa on myös useita Ollilan menestysvuosien dream teamin jäseniä.

Ollila nousi henkihieverissä olevan suomalaisen monialayrityksen johtoon. Hänen johdollaan siitä tuli muutamassa vuodessa kansainvälinen telekommunikaatiojätti. Rahaa satoi omistajille, johtajille ja Suomeen laajemminkin. Sittemmin alkoivat vaikeudet, mutta se on toinen, usein kerrottu ja vähintään yhtä kiehtova tarina.

Mikko Kodisoja ja hänen työtovereidensa perustama pelifirma saavutti kansainvälisen läpimurron, muuttui huippukannattavaksi ja myytiin pääosin suurella rahalla ulkomaille. ”Teknologia-alan yhtiön perustaminen on tuonut mammonaa muillekin”, Pietiläinen kertoo ja mainitsee esimerkiksi Jorma Lillbackan. Hän perusti 23-vuotiaana sorvarina autotalliin letkuliittimiä valmistavan yrityksen. Tuo teko ei häntä vaurauteen kohottanut, vaan se, että Lillbacka kykeni nostamaan yhtiönsä puristinteknologian huippuyritykseksi.

Mutta entä Sanoma? Miksi sen pääomistaja Aatos Erkko pääsi kiilaamaan kärkeen? Pietiläinen kertoo tästä hieman vertaillessaan Supercellin ja Sanoman tarinoita:

”Muutos heijastaa koko Suomen elinkeinoelämän kiihtyvää muutostahtia: kun sata vuotta jatkunut lehtikustantaminen oli aiemmin lupa painaa rahaa, niin muutamassa vuodessa listoille nousi 2010 perustetun peliyhtiö Supercellin väki.”

Pietiläisen analyysi ei tältä osin ole juuri muuttunut neljän vuoden takaisesta (HS 3.11.2014):

”Suurimpien veronmaksajien lista heijastaa koko Suomen elinkeinoelämän kiihtyvää muutostahtia. Kun sata vuotta jatkunut lehtikustantaminen oli aiemmin lupa painaa rahaa, niin nyt maanantaina listoille nousee vasta 2010 perustetun peliyhtiö Supercellin väki.”

Jos lehtikustantaminen oli todella lupa painaa rahaa, niin kukaan ei kertonut sitä nuorelle Aatos Erkolle, joka peri Sanoman johtopaikan isältään vuonna 1965. Helsingin Sanomien Ludviginkadun pimeässä, ahtaassa ja likaisessa kellarissa ahkeroinut paino ei näyttänyt rahantekokoneelta. Eikä se sitä ollutkaan. Lehdelläkään ei mennyt hyvin. Se oli valtakunnan luetuin, mutta levikki junnasi paikallaan, eikä enempää ulkonäköä kuin sisältöäkään voinut kehua. Yhtiön taloudenhoidon keskus oli legendaarisen pääkassanhoitajan Judith Wernbomin lipas. Pankkienkin kautta rahaa kulki, mutta kukaan ei tiennyt tarkoin miten paljon mihinkin suuntaan. Muutamassa vuodessa yhtiö ajautui kassa- ja talouskriisiin. Aatos Erkko oli arka ja epävarma nuori, mutta ideoita hänellä oli paljon. Erkon johdolla yhtiön taloushallinto, markkinointi, painaminen, journalismi ja lähes jokainen muu kolkka modernisointiin. Tätä – ja myös epäonnistumisia – kuvaamme Elina Kuorelahden kanssa Suuri Affääri -teoksessamme.

Vantaalle nousi huolellisten valmistelujen jälkeen uusi sanomalehtipaino, josta muodostui todella sellainen setelipaino, jota Pietiläinen lienee ajatellut. Lehtikustantaminen ei silti edelleenkään ollut lupa painaa rahaa. Alalla pärjäsivät HS:n kaltaiset lehdet, joilla oli dominoiva asema omalla markkina-alueellaan. Heikommassa asemassa olleet lehdet kaatuivat tai jäivät valtion eläteiksi, kun niille alettiin maksaa poliittisin perustein jaettua lehdistötukea.

Tulo- ja verotuslistojen kärkeen Erkko nousi silti vasta 1990-luvun lopussa, kun Sanoma oli viety pörssiin. Aikaisemmin jo verotuskin piti huolen siitä, että mammonaa ei päässyt kertymään liikaa. HS:n jutusta ilmenee, että Erkon veroprosentti tällä vuosituhannella oli 31. Se on matala rikkaalle ihmiselle, mutta vielä 1980-luvun alussa valtio vei 80 prosenttia Erkon verotettavista tuloista.

Pääkassanhoitajan Judith Wernbomin lipas. Esine on Päivälehden arkiston kokoelmissa.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *