Suomalaisia yliopistoja on myllerretty viime vuodet. On ollut tutkinnonuudistusta, uutta palkkausjärjestelmää, organisaatiomuutoksia, akateemisen johtajuuden esiinmarssia, uusia taloushallinnon järjestelmiä – kaikki tuttuja puheenaiheita.

Kaiken kruununa on uusi yliopistolaki ja sen mukanaan tuomat omatoimiset yliopistot.

Yliopistolaisen silmissä on saattanut tuntua siltä, kuin suorastaan kaikki olisi jatkuvassa muutoksessa. Tämä on näköharha, ainakin välittömän ympäristömme osalta. Myllerrys on tapahtunut yliopistojen sisällä, ja pysynyt siellä. Monet muutokset ovat koskeneet rakenteita ja puitteita. Varsinaisessa toiminnassa – tieteen teossa, opettamisessa ja opiskelussa – on tapahtunut vähän muutoksia.

Kotoinen toimintaympäristömme on ollut suorastaan yllättävänkin vakaa. Yliopistojen julkinen rahoituspohja on säilynyt pitkälti ennallaan. Yliopistojen paikka suomalaisessa yhteiskunnassa on vuosikymmeniä ollut vahva ja näin on edelleen. Lahjakkaimmat nuoret haluavat opiskelemaan ja monet etevimmistä opiskelijoistamme jatkavat opintojaan perustutkinnon jälkeen. Tieteeseen luotetaan ja sen tekijöitä arvostetaan.

Asiat voivat tietysti kääntyä huonompaan. Rahoittajien – siis veronmaksajien – luottamus ei tule ilmaiseksi. Yliopistot voivat joutua kaltevalle pinnalle. Sisäinen myllerrys on voinut aiheuttaa hiusmurtumia, jotka repeävät halkeamiksi vasta todella tiukan paikan tullen. Mutta emme sentään vielä ole kuilun partaalla.

Tältä osin ympäristömme näkyy hallituksen kokoushuoneeseen kohtuullisen kirkkaasti. Kun katse suunnataan kauemmaksi, ovat näkymät nätisti sanoen toisenlaiset. Suomen rajojen ulkopuolelle katsoessa näkyy aivan hurjia: koko globaali yliopistojen ja tieteen kenttä on kuin myrskyn kourissa.

Maailmassa on valtava ja kasvava korkeakoulutuksen ja tieteellisen tutkimustiedon kysyntä. Tarjontapuolellakin tapahtuu. Aasian kasvutalouksissa laajennetaan voimallisesti varsinkin ns. hyötytieteiden koulutusta ja tutkimusta, mutta tarjonta ei vastaa kysyntää. Monissa kehittyneissä talouksissa yliopistojen rahoitusta on leikattu. Britanniassa on alkanut armoton pudotuspeli, jonka jälkeen maan yliopistokenttä polarisoituu selviytyjiin ja muihin.

Seuraavassa strategiassamme huomio on kiinnitettävä tämän kansainvälisen yliopistomyrskyn vaikutuksiin. Kaikki vaikutukset eivät välttämättä ole huonoja. Muutos avaa mahdollisuuksia. Tutkijat ja opiskelijat liikkuvat jatkossa entistäkin vilkkaammin. Monen polku johtaa Helsinkiin.

Kun yliopistolainen kuulee sanan kansainvälistyminen, käy niin kuin kulttuurin kanssa: naps – ja varmistin on pois päältä. Pakko siitä kansainvälisyydestä on kuitenkin puhua. Suurin muutos, minkä kohta koemme, liittyy juuri suhteeseemme muuhun maailmaan. Se tiivistyy, ja maailma tulee myös tänne.

Kansainvälistymistä on kahdenlaista. Ensinnäkin on se, miten yliopisto ja sen tutkijat toimivat maailmalla. Miten he julkaisevat, miten heitä seurataan, luetaan ja kuunnellaan. Viime kädessä kyse on siitä, kuinka merkittävää ja merkityksellistä tekemämme tiede on. Julkaisut, siteeraukset ja ulkomailta hankittu tutkimusrahoitus kertovat siitä, miten tässä on onnistuttu.

Kansainvälisyyden toinen ulottuvuus on kiistanalaisempi. Se liittyy siihen, kuinka kansainvälinen oma yliopistomiljöömme on. Millä kielillä toimimme, mistä ja keitä rekrytoimme yliopistolaisiksi ja keitä valitsemme opiskelijoiksi.

Vaikeaksi asian tekee se, että yhtä ei saa ilman toista. Joudumme tekemään valintoja keinosta ja tavoitteista, joilla joko nopeutamme, hidastamme tai suuntaamme sitä, miten tämä kytkös meidän ja muun maailman välillä tapahtuu.

Kytkös maailmaan muuttaa yliopiston olemusta vuoteen 2016 mennessä tavalla, joka näkyy kaikkialla. 2000-luvun alun kiistat unohtuvat, mutta nämä jäljet jäävät pysyviksi. Yliopiston tulisi voida kontrolloida omin toimin sitä, miten ja mihin jäljet jäävät.

Strategiapuheen päätteeksi: kansainvälisyys on korvien välissä. Erityisesti tämä pätee tieteessä. Toivottavasti tuo korvien väliin jäävä strateginen alue ei jää uuden strategian ulottumattomiin.

Juhana Aunesluoma