Yliopistossa tutkitaan, opetetaan ja vuorovaikutetaan yhteiskuntaan. Mutta varsinaisesti yliopiston tekee yliopistoksi se, että yliopisto on yhteisö johon kuuluvat opiskelijat ja opiskelu. Jo 1960-luvulla opin, että yliopisto ei ole luonteeltaan koulu vaan se on verstas.
Suomalaisessa yliopistoperinteessä on totuttu siihen, että opiskelulla ei ole niin väliä. Akateemista vapautta tämäkin. Meillä kuuluu kulttuuriin, että opiskelijat käyvät kovasti töissä ja pitävät sitä urakehityksensä keskeisenä vaatimuksena. Itsestään selvä maan tapa.
Yliopistot pystyvät yhä huonommin valtaamaan opiskelijoittensa kiinnostuksesta ja kapasiteetista merkittävän osuuden. Tämä ei aina onnistu edes niiksi pariksi kolmeksi vuodeksi jolloin peruskurssit ja maisteritasoisen ajattelun peruseväät pitäisi omaksua.
Tästä on se ikävä seuraus, että opiskelun intensiteetti on hukassa eivätkä opiskelijat joudu tai pääse antamaan parastaan. Emme oikein onnistu houkuttelemaan opiskelijoita sellaiseen maitohapoille vievään treenaukseen, joka laukaisee uudet kehitysprosessit liikkeelle ja jota pidetään kaikessa muussa terävimpään kärkeen tähtäävässä toiminnassa asiaan kuuluvana.
Yliopistossa on viime vuosina monet remontit tehty ja joskus niissä on onnistuttukin, ja yhä uusia mahdollisuuksia avautuu. Nyt olisi vielä saatava opiskelukulttuurin kokonaisuudistus aikaiseksi. Muuten yliopisto ei pitkään pysty puolustamaan asemiaan sen enempää ranking-listoilla kuin yliopiston ja opiskelun rahoittajien mielissä. Ilman huippuopiskelua ei ole huippuyliopistoa.
Opetusta yliopisto on jo hyvän aikaa yrittänyt nostaa kunniaan. Onkin merkkejä siitä, että opetuksen laatu ja opetuksessa meritoituminen aletaan ottaa vakavasti. Yliopiston nykyisessä strategiassakin sana opetus esiintyy 30 kertaa.
Mutta toisaalta sana opiskelu esiintyy nykystrategiassa vain 7 kertaa. Opiskelu on jätetty rauhaan, kenties se on mahdoton tehtävä yliopiston yksin ratkaistavaksi? Miten onnistuisimme lopultakin ärsyttämään opiskelijayhteisömme liikkeelle talviuniltaan?
Tarvitaan koko yliopistoyhteisön – opiskelijat mukaanluettuna – strateginen sitoutuminen siihen, että opiskelu Helsingin yliopistossa on opiskelijan päätehtävä ja loistava etuoikeus. Opiskelu kannattaa ja on sitä kiinnostavampaa mitä innokkaammin sitä tekee.
Ja jos se kuitenkaan ei ole erityisen kivaa, silloin se sitä suuremmalla syyllä pitää hoitaa säällisessä ajassa pois kiusaamasta, jotta päästään niihin oikeisiin töihin.
Esko Ukkonen
Tietojenkäsittelytieteen laitoksen johtaja
Opiskelijoiden motivaation nostaminen kuullostaa hyvältä strategialta, ja verstaassa pääsee mielekkäästi eteenpäin. Omassa opiskelussani olen kokenut suurimpana haasteena opetusvirkoihinsa kangistuneet Sauronit, jotka virkasormustensa avulla hallitsevat hallintoa ja voivat olla itse panostamatta opetukseensa ja materiaaliinsa — epäsuorasti vaikuttaen opiskelijoiden motivaatioon ja jatkointoon. Näitä näkyy myös Esko Ukkosen tietojenkäsittelytieteen laitoksella. Onneksi on olemassa valttiratkaisu, eli erilliskoe. Mutta mitä käykään erilliskokeeseen päntätessä yhteisöllisyydelle — yhdelle huippuyliopiston tärkeimmistä rakennuselementeistä?
Hieno kirjoitus! Itsekin näin jälkikäteen harmittelen, etten yliopistossa (TKTL:llä) oppinut tekemään pitkäjänteisesti töitä!
Ehkä enemmän kuin kirjasta pänttäämiseen kannustaisin opiskelijoita kriittiseen ajatteluun ja omien päätelmien tuottamiseen. Nämä ovat juurikin niitä eväitä, joilla tiedettä tehdään. Otetaan jokin aihe, katsotaan mitä muut ovat kirjoittaneet, haastetaan tämä näkökulma ja tuodaan jotain uutta siihen. Tämä ei tietysti toimi jos opiskelijat eivät hallitse itse aihetta, mutta aiheen hyvä hallitseminen ei ole välttämättömyys. Välttämätöntä on kuitenkin kyky luoda ajatuskonstruktioita ja perustella niitä uskottavasti. Jos yliopisto kykenee antamaan eväät tällaiselle toiminnalle, ollaan jo varsin pitkällä.
Yliopiston laatudiskurssi on käytännössä tutkija- ja rahoittajatahon oma, ei opiskelijoiden. Opiskelun laatua arvioidessa tulisikin ottaa joitain aivan täysin muita ilmiöitä huomioon kuin vain ne, joita tutkijat tai rahoittajat mielessään pyörittelevät. Moni opiskelee vain sitä varten, että tulevaisuudessa löytää aiheen piiristä ammatin. Moni opiskelee myös sen takia, että aihe kiinnostaa. Mutta mitä tehdään niiden kanssa, joita aihe ei varsinaisesti kiinnosta, mutta jotka konemaisesti suorittavat kursseja vain sen takia koska kokevat sen yhteiskunnan asettamaksi pakotteeksi omalle menestymiselle? Tämä on se kysymys, jonka takia monet lahjakkaatkin opiskelijat jättäytyvät pois oman onnensa varaan. Koska heitä ei nappaa konemainen suorittaminen. Monilla opiskelijoilla on aivan totaalisen erilainen käsitys opiskelun laadusta kuin niillä, jotka laitosta johtavat. Millä tavoin saadaan tuotua kaikki tahot saman pöydän ääreen ja puhuttua asiat halki niin, että kaikki löytävät opiskelusta hyviä puolia, mutta että sitten kuitenkin pysytään niiden tiettyjen (omasta mielestäni varsin vanhanaikaisten) laatukriteerien mukaan siellä listan kärkipäässä?