Moni sivistysyhteisömme tuore jäsen tuntee suurta ylpeyttä tullessaan valituksi juuri Helsingin yliopiston opiskelijaksi. Eräs ystäväni muisteli hiljattain, miten hienolta tuntui ottaa ensimmäisiä kertoja esille ylioppilaskalenteri ja siten näyttää hienovaraisesti läsnäolijoille, että ”hei, minut on valittu Helsingin yliopistoon!” Ylpeyteen sekoittuu tunnetta kuulumisesta suurempaan kokonaisuuteen, ja ajatus siitä, että sen kokonaisuuden osana ehkä tekee jonakin päivänä suuria tekoja.

Mitä yliopistoyhteisömme sitten tekee sen eteen, että saisimme pidettyä tästä tunteesta kiinni? En puhu nyt ainoastaan opiskelijoista, vaan kaikista yliopistolaisista – myös niistä, jotka ovat olleet täällä vuosikymmeniä. Olemmeko unohtaneet sellaiset asiat kuin into, ylpeys ja halu kuulua yhteen? Koko yliopistomme menestyksen kannalta on merkittävää tunnistaa nämä voimavarat ja tehdä töitä niiden säilyttämiseksi.

Yliopistollamme on tapana suhtautua asioihin hieman turhan mekaanisesti. Sitä, että välkyt aivot haluavat hakeutua juuri meille, pidetään itsestäänselvyytenä. Ja se taas, että puhuttaisiin vaikkapa siitä miten yliopisto olisi yksinkertaisesti kivempi paikka olla ja työskennellä, ei oikein sovi tiukkaan analyyttisyyteen tottuneeseen ympäristöön. Eihän ”kiva” ole edes kunnollista suomea, herra paratkoon.

”Yhteisöllisyyden lisääminen” sen sijaan nähdään usein vihoviimeisenä ylätason haihattelulausekkeena, johon on vaikea saada mitään lihaa luiden ympärille. Usein unohtuu, että yhteisöllisyys tarvitsee oman infransa siinä missä kaikki muukin. Harvardilla on soutujoukkueensa, Trinity Collegella on nurmikkonsa ja kirsikkapuunsa, joiden alle kokoontua silloin harvoin kun Dublinissa aurinko paistaa. Mitkä ovat Helsingin yliopiston aseet yhteisöllisyyden lisäämiseen? Paljonko niitä on mietitty, ja olisiko syytä miettiä enemmän?

Voisimme aloittaa luomalla enemmän tilaa, joka houkuttelee kokoontumaan yhteen. Huonosti valaistu nurkka ja pari sohvaa ei yksinkertaisesti tähän riitä. Voisimme jatkaa luomalla epämuodollisempia tapaamisfoorumeita koko yliopistoyhteisölle. Joissakin maailman huippuyliopistoissa esimerkiksi kahville lähteminen opiskelijoiden kanssa professorille pakollista luennon jälkeen, jos opiskelijat haluavat jatkaa keskusteluja luennon aiheesta. Ja jos nyt oikein villeiksi heittäydytään, entä jos meillä olisi kerran lukukaudessa yhteinen ideailtapäivä, jossa yliopistoyhteisömme kokoontuisi työstämään satunnaisissa pienryhmissä vaikkapa ratkaisua johonkin ongelmaan yli ainerajojen, fuksista kansleriin? Tähän suuntaan on onneksi jo otettukin askeleita esimerkiksi mainiosti toimineiden Pecha Kucha –iltojen muodossa.

Mutta palataanpa sfääreistä ilmakehän alempiin kerroksiin. Yhteisöllisyys ei ole tärkeää vain siksi, että kaikilla olisi kivaa. Hyvässä yhteisössä ihmiset työskentelevät antaumuksella. Hyvässä yhteisössä syntyy raikkaampia, rohkeampia ja uraauurtavampia ideoita, sillä ihmiset uskaltavat avata suunsa ja ehdottaa jotakin hieman radikaalimpaa tai epäsovinnaisempaa. Ja ilman tällaista ajattelua ei synny uutta, ei innovaatioita eikä tieteellisiä läpimurtoja.

Innostuminen ja innostavuus pitäisikin nostaa yliopistolla takaisin muotiin. Niin sanottu yliopistolainen tapa esiintyä on melko jäykkä ja hillitty. Jos hieman provosoidaan, liiallinen innostuminen on populaaria ja siksi tuomittavaa. Rakas alma materimme tarvitsee lisää rohkeutta. Rohkeus taas ei synny tyhjästä, vaan sen edistämiseksi tarvitsemme uusia, vapaampia tapoja puhua ja toimia. Ja ehkä ripauksen ystävällistä ja rakentavaa epäsovinnaisuutta hierarkioiden ylittämisen, villimpien ideoiden ja innostuneen yhdessäolon muodossa.

Leena Pihlajamäki

Hallituksen puheenjohtaja
Helsingin yliopiston ylioppilaskunta (HYY)

 Akatemiaprofessori Ilkka Hanski kuvasi vuosijuhlapuheessaan 26.03.2011 Helsingin yliopistoa kissaorganisaationa. Kissaorganisaation jäsenten menestys perustuu kolmeen tekijään: koulutukseen, kokemukseen ja motivaatioon. Mitä tämä merkitsee niiden toimintojen kannalta, joilla oppimiselle ja tutkimukselle luodaan edellytyksiä?

Tutkimuksen ja oppimisen korkea taso on ollut yliopiston tavoitteena vuosien ajan. Sen sijaan laaja-alainen analyysi tavoitteen toteutumisedellytyksistä ja infrastruktuureista on puuttunut. Tästä syystä myös näihin liittyvät ratkaisut ovat olleet fragmentaarisia.

 Monitahoinen muutos, joka koskee tutkimuksen siirtymistä entistä vahvemmin e-tieteeksi, on koko tiedeyhteisölle merkittävä haaste. Siitä selviytymiseksi ei riitä, että tutkija työskentelee verkossa digitaalisesti karttuvan datan kanssa. Ei riitä, että yliopiston kirjasto ostaa parhaat verkkolehtipaketit ja avaa ne yliopistolaisten käyttöön ajasta ja paikasta riippumatta. Digitaalisesti tuotetun materiaalin osuus kasvaa ja verkkoresurssit tukevat myös tutkimuspohjaista opetusta ja oppimista. Entistä useammin myös monografiat julkaistaan verkkomuodossa ja painettuina.  Voisimmeko nykyistä tiiviimmällä kirjaston ja tiedeyhteisön yhteistyöllä vahvistaa oppimisen ja tutkimuksen edellytyksiä?  

 Tutkimuksen arviointi käyttää laadun ilmaisijoina tutkimuksen vaikuttavuutta, näkyvyyttä ja sitä, miten kansainvälinen tiedeyhteisö siteeraa suomalaisen tutkimuksen tuloksia. Nykyiset järjestelmät jättävät kuitenkin helposti humanistis-yhteiskuntatieteelliset alat katveeseen. Helsingin yliopiston kirjasto on lupautunut yhteistyössä yliopiston arviointitoimiston kanssa tekemään omalta osaltaan työtä, jotta eri alojen tutkimusryhmillä olisi yhtäläiset edellytykset laadun arviointiin.

Verkkoon siirtynyt tutkimus tuottaa uudenlaisia tutkimusaineistoja ja aikasarjoja. Yliopistolta puuttuu toistaiseksi toimintamalli siitä, miten kuvailla, säilyttää ja hallinnoida tutkimusdataa. Samanlaisia haasteita on oppimateriaaleilla. Kuluvan vuoden helmi-maaliskuussa tiedekuntien dekaanien kanssa käydyissä keskusteluissa on tullut esiin, että yleinen tapa säilyttää suuriakin aineistoja on usein yksittäisen tutkijan tietokone. Vahvistaako tämä malli tutkimukseen panostavan yliopiston laatua?

OKM on juuri koonnut lausunnot Tutkimuksen tietoaineistoja koskevan selvityshankkeen loppuraportista. Oleellista on, millaisia ratkaisuja seuraavalla strategiakaudella tehdään yliopiston sisällä ja yhteistyössä kansallisten ja kansainvälisten toimijoiden kanssa. Tavoitteena voisi olla, että vuonna 2016 yliopistolaisilla on tutkimuksen ja oppimisen tukena tehokkaasti integroitu informaatioympäristö.
Tuolloin tutkimusrahoituksen hakijalla on käytössään tietokannat ja välineet arvioida potentiaalisia kansainvälisiä partnereita ja rahoituslähteitä. Hänellä on hyvät valmiudet aineistojen hallintasuunnitelman laatimisessa ja mahdollisuus osoittaa hakemuksessaan erinomaiset digitaaliset arkistot ja palvelut tutkimustulosten ja –aineistojen hallintaan. Yliopistolaisilla on helposti ja ajantasaisesti käytössään keskeiset tietolähteet. Tiedeyhteisön jäsenen ei tarvitse enää etukäteen tuntea tiedontuottamisen organisaatiorakenteita tai haravoida erilaisia portaaleja saadakseen kattavan kuvan tutkimusaiheestaan. Sen lisäksi hänelle avautuu mahdollisuus päästä katsomaan, millaiseen tutkimusdataan tulokset perustuvat.  Tutkijan omat tutkimustulokset julkaistaan merkittävien kustantajien uusimuotoisissa julkaisuissa, jotka linkittyvät avoimeen digitaaliseen arkistoon. Myös tutkimuksen yhteydessä syntyvään dataan liitetään bibliografinen kuvailu, joka tekee sen tunnistamisen, jatkokäytön ja säilytyksen mahdolliseksi. Myös erilaisten aineistojen käyttöön liittyvät juridiset kysymykset on ratkaistu.

Avoimuuden lisääntyminen lisää yliopiston tutkimuksen ja oppimisen näkyvyyttä, kasvattaa siteerausten määrää ja herättää kiinnostusta myös kansainvälisten korkeatasoisten tutkijoiden yhteisöissä. Samalla se avaa uusia mahdollisuuksia oppimiselle.  

Onko kuva mahdollinen ja realistinen? Helsingin yliopiston kirjasto on yhteistyössä tiedeyhteisön ja muiden asiantuntijoiden kanssa valmis rakentamaan kuvattua tulevaisuutta. Paljon oppimista ja työtä on edessä. Tässä työssä tarvitsemme professori Hanskin kuvaaman kissaorganisaation menestystekijöitä: koulutusta ja kouluttautumista, työn mukana karttuvaa kokemusta ja ennen kaikkea motivaatiota, jolla haasteet voitetaan.

Kaisa Sinikara

Ylikirjastonhoitaja, professori

Helsingin yliopiston kirjasto

 Strategiaprosessiin heittäytyminen on ainakin minulle haasteellista. Huomaan olevani niin kiinni nykyhetkessä, että on vaikeaa alkaa irrotella ja visioida parempaa tulevaisuutta. Tänä vuonna olen harjoittanut itsekuria ja benjihyppymäisellä uskalluksella heittäytynyt tulevaisuuden visiointiin yhdessä yliopistolaisten kanssa niin strategiaa valmistelevissa työryhmissä kuin käytävillä.

Olen miettinyt, miksi minun on vaikeaa edes hetkeksi laskea irti nykyhetkestä visioinnin hyväksi. Varmasti yksi piirre on kriittisyyteni, jota minun opiskeluni ja työni tutkijana on kasvattanut. Jään helposti miettimään haasteiden kokoa ja mittaamaan nykytilan ja tavoitetilan eroa. Olen myös kuullut heitettävän, kuinka yhteisö syö huonon strategian aamiaiseksi. Strategian tekemiseen liittyy myös epäonnistumisen paineita. Jos strtegiassa ei onnistuta, se ei kosketa ketään.

Tämä vuonna olen välillä uppoutunut pohtimaan strategiaprosesseihin liittyviä käsitteitä. Toisin sanoen teen ympäristöäni hulluksi tiukkaamalla ihmisiltä, miten he avaisivat eräiden sanojen ja termien merkitystä. Helsingin yliopiston strategiakeskusteluissa on näkynyt yhtenä työtavoitteena “vahvistaaa asemaamme monitieteisten tutkimusyliopistojen joukossa”. Tähän tavoitteeseen liittyen olen kysellyt: “Mikä on tutkimusyliopisto?” ja “Mikä on monitieteinen tutkimusyliopisto ja miten se eroaa tutkimusyliopistosta?”. Perustuuko tutkimusyliopistossa kaikki päätöksenteko tutkimuksen laatuun? Yksinkertaisti hyvän laadun tunnistamiseen ja sen kautta tehtävään toiminnan valikointiin painoalojen kautta. Vai kiinnitetäänkö huomio myös yliopiston vaikuttavuuteen tai johonkin muuhun? Ja millä tempuilla yliopisto sitten vahvistaa asemaansa tällaisten yliopistojen joukossa?

Kyselykierros on ollut hyödyllistä ja hauskaa puuhaa. Tosin moni on ollut aika hölmistynyt ja äsyyntynytkin, kun kysyn jotakin heille itsestään selvää. Tosin aika harva pystyi yksinkertaisesti selittämään mielikuvaansa minulle. Oli yllättävää, että sain tutkimusyliopistomääritelmästä melkein yhtä monta vastausta kuin vastaajia oli. Yhteistä kaikille oli, että tutkimusyliopistoon sisältyy positiivinen arvolataus.

Ehkä on reilua kertoa, mitä itse kyselykierrokseni jälkeen ajattelen ja millaista yliopistoa meidän strategiamme tulisi mielestäni rakentaa. Ensimmäinen edellytys on tutkijalähtöinen toimintatapa. Tämä ei ole tiukkaa painoalajumppaa eikä opetuksen laiminlyöntiä. Yksikään ihailemani yliopisto ei halua eristää tutkimusta opetuksesta puhumattakaan opiskelijoita tutkijoista. Pienillä aloilla, kuten omallani, on ensiarvoisen tärkeää herättää hyvän opetuksen kautta opiskelijoiden kiinnostus, jotta ylipäätänsä voimme houkutella heitä tutkijan uralle. Ihmiset tutkivat ja opettavat yliopistossa ja heillä on oltava tähän hyvät edellytykset. Toisaalta ihmisten ja ideoiden tulee myös vaihtua vuosien aikana, minkä vuoksi yliopistossa on oltava tilaa erikoistenkin ideoiden kasvulle.

Tutkimusta tukevien infrastuktuurien rakentaminen on erittäin oleellista ja huomattavasti pitkäjänteisempää työtä verrattuna yksilön tutkimusrahoitussykliin. Kansallinen politiikkamme on ollut tässä valitettavan surkeaa. Tutkimusyliopistossa oikein mitoitetut palvelut tukevat henkilöstöä rahoitusjärjestelmien ja tutkimustulosten kaupallistamisen haasteissa. Kansainvälisyys ja liikkuvuus heittävät niihin oman lisänsä. Ympärillä oleva yhteiskunta tulee heittämään meille ikäviäkin haasteita. Aina ei neliraajajarrutus ja valitus auta eikä hyväkään yhteiskunnallinen vaikuttaminen suojaa yliopistoa kaikilta meille tarpeettomilta toimintamalleilta, kuten työajankohdennus ja kokonaiskustannusmalli ovat viime aikoina olleet. Hyvien palvelujen ja toimintamallien kautta näiden tuomaa rasitetta voidaan vähentää.

Edellä kuvatut osa-alueet ovat pintaraapaisu tutkijalähtöisyydestä, jota meidän strategiamme tulisi mielestäni tavoitella. En itse keksi muita keinoja asemamme vahvistamiseen maailman parhaiden tutkimusyliopistojen joukossa.

Johanna Björkroth
Vice Rector, Professor of Food Hygiene

Lahden yliopistokeskus www.lahdenyliopistokeskus.fi on Helsingin yliopiston, Aalto-yliopiston ja Lappeenrannan teknillisen yliopiston yhteinen verkosto-organisaatio, jonka koordinaatiovastuu on Helsingin yliopistolla. Yliopistokeskus muuttuu ja integroituu tiukemmin yliopistojen perustoimintaan. Se tahtoo osaltaan vauhdittaa yliopiston matkaa huipulle ja yhteiskuntaan.

Lahden yliopistokampus

Lahden yliopistokeskuksen strategiaprosessissa päädyimme viime vuonna puhumaan Lahden yliopistokampuksesta. ”Kampus” johtaa helposti ajatukset rakennuksiin, sijaintiin ja fyysisiin toimintaympäristöihin. Meille se kuitenkin tarkoittaa enemmän toiminnallista ratkaisua ja on työkalu yliopistokeskuksen uudenlaisen toimintakonseptin hahmottamiseksi. Silmissämme siintää yliopistojen yhteinen kampus, joka toimii Lahdessa ja on luonteva osa yliopistojen normaalia toimintaa ja kampusrakennetta.

Lahden kampuksella ei ole kilpailevaa eikä päällekkäistä toimintaa minkään muun kampuksen kanssa. Lahteen on muutamassa vuodessa kehittynyt ainutlaatuinen ympäristötutkimuksen, innovaatiotutkimuksen ja hyvinvointitutkimuksen synerginen toiminta-alusta, jonka täysimittainen hyödyntäminen on vasta alussa. Keskeistä on profiloituminen entistä omaleimaisemmaksi tutkimus- ja koulutuskokonaisuudeksi, jolla on alueellisesta toimintaympäristöstä kumpuavat syyt sijaita nimenomaan Lahdessa.  Asian ytimessä on ajatus siitä, että yliopistot määrittelevät toimintansa täällä yhtenä luontevana osana strategisia ratkaisujaan. Olennaista on, että ne tiedekunnat ja erillislaitokset, joilla on tutkimusta ja opetusta Lahdessa, näkevät siitä koituvan sellaista lisäarvoa, jolla on aidosti merkitystä niille itselleen samalla, kun alue siitä hyötyy. Lahden yliopistokeskuksen kautta Lahdessa toimii jo kymmenkunta tiedekuntaa tai korkeakoulua  ja kolme erillislaitosta kolmesta eri yliopistosta.

Yliopisto vahvasti läsnä

Helsingin yliopistolla on Lahdessa moneen tiedekuntaan linkittyvää tutkimusta, koulutusta ja kehittämisprojekteja. Bio- ja ympäristötieteiden tiedekunnan ympäristötieteiden laitoksen ympäristöekologian osasto toimii täällä. Ympäristöekologian tutkimus ja koulutus on alusta asti, jo 15 vuoden ajan edustanut yliopiston ainelaitosrakennetta Helsingin ulkopuolella, mikä on yliopiston sijoittumisessa poikkeuksellista.  Tulokset osoittavat, että tieteellisesti korkeatasoista kansainvälistä tutkimusta on ollut mahdollista tehdä myös kehäkolmosen pohjoispuolella, tiiviissä vuorovaikutuksessa alueellisen ympäristön kanssa.

Palmenian Lahden yksikkö on profiloitunut niin, että se on entistä tiiviimmässä yhteistyössä tiedekuntien, erityisesti valtiotieteellisen, humanistisen ja käyttäytymistieteellisen tiedekunnan kanssa. Avoimen yliopiston aivan keskeisenä vahvuutena ovat tiiviit suhteet tiedekuntiin.

Yhteistyön dynaaminen kenttä

Yliopistouudistus on näyttäytynyt meille muun muassa siten, että yliopistot entistä itsenäisemmin ja kriittisemmin valitsevat, miten ja missä ne harjoittavat tutkimusta, opetusta ja yhteiskunnallista vuorovaikutusta. Alueellista toimintaakin tarkastellaan uusin silmin. Yliopistokeskusten pelipaikka ei ole enää entisellään, ei puhdasta ”kolmatta tehtävää”, vaan kärkeen nousevat kansainvälisen tason tutkimus ja tutkimukseen perustuva opetus.

Lahden kampus tarjoaa yliopistoille runsaasti kumppanuuksia ja keskustelufoorumeita ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Se toimii laboratoriona ja yliopistojen yhteistyön alustana uusille tutkimuksen ja koulutuksen avauksille, joilla on vahva kytkentä alueelliseen toimintaympäristöön, elinkeinoelämään ja erilaisiin yrityksiin. Näin yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen tehtäväkin toteutuu mitä parhaimmin.

Senja Jouttimäki, Lahden yliopistokeskuksen pääsihteeri

Timo Pihkala, prof. (LUT), Lahden yliopistokeskuksen johtoryhmän puheenjohtaja

Kun yliopiston laatujärjestelmää jokin vuosi sitten rakennettiin, minulta kysyttiin usein miksi tarvitsemme sellaista järjestelmää. Mehän olemme tehneet korkealaatuista työtä jo vuodesta 1640. Näinhän asia on, mutta parantamiseen varaa on edelleen sekä toimintaprosesseissamme että tuloksissa. Tämän osoittavat erilaiset arvioinnit ja laadunvarmistusjärjestelmämme auditointi. Lisäksi laatujärjestelmä ja hyväksytyn auditoinnin laatuleima tekevät korkealaatuisen työmme näkyväksi oman väen lisäksi myös ulkopuoliselle. Laatujärjestelmämme tähtää siis oman toimintamme kehittämiseen ja työn näkyväksi tekemiseen.

Karkauspäivänä 2008 hyväksytyn laatujärjestelmän auditoinnin jälkeen yliopiston laatutyö on ollut säästöliekillä. Auditointi on voimassa vuoteen 2014, johon on vielä aikaa, mutta ei kuitenkaan enää ruhtinaallisesti. Seuraava auditointi lähestyy, mutta mikä tärkeintä, laatu kytkeytyy läheisesti nyt valmisteltavaan uuteen strategiaan ja ylipäätään toimintamme kehittämiseen. Nyt on siis aika vääntää laatutyön liekkiä suuremmalle.

Uuteen strategiaan tulee lyhyesti yliopiston laatupolitiikka. Se perustuu ajatukseen, että laatuyö tukee Helsingin yliopiston vision – huipulle ja yhteiskuntaan – saavuttamista. Jokaisella yliopistolaisella on tässä roolinsa, sillä kukin meistä toimii tavoitteen saavuttamiseksi vastaten toiminnan ja tulosten laadusta omassa tehtävässämme. Yliopiston laatujärjestelmän tehtävänä puolestaan on auttaa yliopistoyhteisöä ja sen jäseniä kilvoittelussa strategian tavoitetta kohden. Laadunhallinta ei siis ole erillistä puuhastelua, vaan kytkeytyy tiivisti strategian toteuttamiseen. Meillä jokaisella on oma vastuumme, mutta myös yhteisvastuu nostetaan laatupolitiikassa esiin.

Millä tavoin laatua hallitaan seuraavalla strategiakaudella? Yliopiston, tiedekuntien/erillislaitosten ja laitosten toimintakäsikirjat sekä niiden prosessikuvaukset muodostavat laadunhallinnan dokumentoinnin perustan. Tavoitteena on toiminnanohjauksen ja laadunhallinnan entistä tiiviimpi kytkentä toisiinsa, joten myös tavoiteohjelmat ja toimintasuunnitelmat sisältyvät laadunhallintaan.

Arvioinnit ovat jatkossakin tärkeä osa laadunhallintaa. Yliopisto arvioi toimintaansa sekä ulkoisten arviointien että itsearviointien avulla. Lisäksi sisäisiä palautejärjestelmiä kehitetään, jotta ne tuottavat entistä täsmällisempää tietoa toiminnan kehittämiseen. Myös ulkoista palautetta kerätään.

Yliopistossa on jo nyt käytössä jatkuvan seurannan indikaattorit, joita hyödyntämällä voidaan arvioida ja kehittää toimintaa. Näitä välineitä kehitetään jatkuvasti yhä paremman ja monipuolisemman kokonaiskuvan luomiseksi. Perustehtäviin liittyvät menettelyt kuten tieteellisten julkaisujen referee-käytäntö ja tutkintojen sekä rekrytointien laadunvarmistus säilyvät jatkossakin tärkeinä laadunhallinnan työkaluina.

Lähivuosien tärkeä tavoite on laadunhallinnan liittäminen osaksi yliopiston arkipäivää ja normaalia toimintaa. Laadunvarmistusjärjestelmän rakentaminen aloitettiin aikanaan projektina, joka tuotti hyvää tulosta. Kaikissa tiedekunnissa ja erillislaitoksissa sekä useilla laitoksilla on toimintakäsikirjat. Nyt on aika kytkeä ne muuhun toimintaan, erityisesti toiminnanohjaukseen eli tavoiteohjelmiin ja toimintasuunnitelmiin. Näin saamme aikaan järjestelmän, jossa laadunhallinta ja toiminnanohjaus eivät enää ole erillisiä, vaan ne muodostavat yhdessä kokonaisvaltaisen toimintajärjestelmän.

Jari Niemelä

Tässä blogissa on jo peräänkuulutettu huippututkimusta, huippuopetusta ja huippuopiskeluakin. Tautologiaa pelkäämättä heitän kehään vielä oman otsikkoni: huippuyhteisön.

Verkkokyselyn tuloksissa yhteisöllisyys tulee painavana esiin. Siihen liittyy monta asiaa. Yhteen hiileen puhaltaminen tietysti, hyvä työilmapiiri, joka puolestaan sisältää henkilöstön tasa-arvoisen kohtelun ja työsuhdeturvan, ja viimeisenä mutta ei vähäisimpänä työyhteisön johtaminen. Kaikki nämä ovat puhuttaneet yliopistolaisia ja aivan erityisesti henkilöstöä.

Kilpailu kuuluu erottamattomana osana akateemiseen yhteisöön, ja sitä jopa tarvitaan parhaiden tulosten saavuttamiseksi. Sen vastapainona tarvitaan toinen toistemme kannustamista, iloa naapurin menestyksestä, ylpeyttä muidenkin kuin oman tiedekunnan näkyvyydestä. Olisi hienoa, jos vuonna 2016 jokainen Helsingin yliopistossa opiskeleva ja työtä tekevä voisi sanoa rinta rottingilla: ”Tämä on minun yliopistoni”.

Yhteen hiileen puhaltaminen edellyttää myös sitä, että osataan ja uskalletaan katsoa oman työhuoneen ikkunasta ulos ja astua välillä käytävälle ja piipahtaa vaikka naapurirakennuksessa tai toisella kampuksella. Poistetaan oppiainelaput silmiltä ja luetaan painoaloja ja vahvuuksia niin, että nähdään, millä tavalla oma toiminta kytkeytyy näihin isoihin sanoihin.

Kilpailu on siis hyvä asia. Sitä kautta saadaan täydentävää rahoitusta ja lisää työmahdollisuuksia tutkijoille, niin nuoremmille kuin varttuneemmillekin. Väistämättä on niin, että täydentävä rahoitus toisaalta lisää pätkätyöläisten suhteellista osuutta henkilöstöstä. Olisi hienoa, jos vuonna 2016 neliportainen tutkijanuramalli olisi sataprosenttisesti sisäistetty, jolloin jokainen tietää, millä edellytyksillä omalta portaalta voi ponnistaa ylöspäin.

Yhteisössämme vallitsee edelleen outo juopa tutkimus- ja opetushenkilöstön ja muun henkilöstön kategorioiden arvostuksen välillä. Siis kategorioiden: en usko, että meillä ihmisiä arvotettaisiin sen mukaan kummalle ”puolelle” kuuluu, mutta jostain syystä yhä uudelleen käy ilmi, että muun henkilöstön ”puolelle” ”joutuminen” olisi jotenkin ei-toivottavaa, vaikka se tarkoittaisi mahdollisuutta pysyvään palvelussuhteeseen.

Emmekö me kaikki arvosta toisiamme työtovereina siitä riippumatta, minkä kategorian mukaan palkkamme määräytyy? Henkilöstörakenteemme on muodostunut ja suunniteltu siten, että toiminnot turvataan: tutkimus ja opetus ei enää onnistu ilman yliopistopalveluita,  tuki- ja hallintohenkilöstöä, ja joidenkin pitää katsoa kokonaisuuksienkin perään.

Toisten ja oman työn arvostus on avain työssä viihtyvyyteen, samoin tasa-arvoinen ja yhdenvertainen kohtelu. Teemme erilaisia työtehtäviä, mutta olemme muutenkin erilaisia ja täydennämme toisiamme taidoillamme, kyvyillämme ja ominaisuuksillamme. Hyvä työyhteisö tarvitsee monenlaisia, monennäköisiä, monella tavalla ajattelevia ja monia kieliä puhuvia ihmisiä. Kenenkään ei pitäisi tuntea itseään ulkopuoliseksi, eikä ketään saa loukata tai häiritä. Olisi hienoa, jos vuonna 2016 voisimme todeta, että tasa-arvoisessa yliopistossa moninaisuus saa näkyä.

Kaikkeen tähän tarvitaan johtamista. Asioiden tulee sujua ja ihmisten tulla keskenään toimeen. Vuorovaikutteinen johtaminen voi tuntua sanahirviöltä ja kuulostaa tyhjältä helinältä, mutta sen hyvä tarkoitus on olla järjestelmä, joka mahdollistaa tiedonkulun laitosten arjesta yliopiston johtoon saakka ja päinvastoin, ja jokaisella tasolla samalla avoimuuteen ja keskusteluun perustuvan hyvän tsempin ja ilmapiirin. Hyvä johtaja on innostava esimerkki ja kannustaa omiaan osana tätä hienoa yliopistoa.

Ulla-Maija Forsberg

1. vararehtori