Laadusta tinkimättä, mutta ääntä korottaen

   Yliopistot elävät juuri nyt suuren muutoksen keskellä. Se ei ole mikään ihme, sillä yhteiskuntaa pyyhkii muutoksen aalto kaikkialla. Muutokseen voi aina suhtautua kahdella tavalla, jotka molemmat ovat myös laajalti käytössä. Muutosta voi vastustaa tai siihen voi suhtautua avoimesti ja tehdä ratkaisuja, joista voi hyötyä. Menestymisen ehto tietenkin on, että osaa tehdä oikeita valintoja.

Jokainen näkee ympäristössään muutoksen merkit. Yksi esimerkki on yliopistojen rahoitus. Yliopistot keräävät toimintaansa varoja, sillä köyhtyvä valtio on harvinaisen avokätisesti luvannut tukea ulkopuolisen rahoituksen keräämistä. Esimerkiksi runsaan puolen miljoonan lahjoituksella yliopisto saa yhteensä 1,7 miljoonaa euroa, mikä on jo iso raha.

Uusi rahoitusmekanismi suosii selvästi Aalto-yliopistoa, koska suurin osa yritysten johtajista on saanut koulutuksensa joko Teknillisessä korkeakoulussa Espoon Otaniemessä tai Helsingin kauppakorkeakoulussa Etu-Töölössä. Mutta myös Helsingin yliopisto on saanut hyvin kokoon ulkopuolista rahoitusta. Lisäksi aikaa on vielä kesäkuun loppuun asti.

Pidän erittäin hyvänä sitä, että lahjoittaja voi myös ”korvamerkitä” rahoituksen kohteen, sillä se todennäköisesti lisää halukkuutta antaa rahoitusta ja näin tukea yliopiston tulevaisuutta.

Yliopistolaitos kokonaisuudessaan on suhtautunut muutoksiin myönteisesti, mutta yliopiston opettajien kanssa keskustellessa löytyy nopeasti myös arvostelun aihetta. Sekin on ymmärrettävää, sillä kaikkiin muutoksiin sisältyy myönteisiä ja kielteisiä piirteitä.

Yliopistolaiset pitävät yliopistoa usein aivan poikkeuksellisena organisaationa. Sitä yliopisto onkin monella tavalla, mutta tiettyjä lainalaisuuksia kaikenlaisissa organisaatioissa on löydettävissä.

Jokainen toimiala törmää muutokseen, sillä digitaalinen vallankumous koskee meitä kaikkia. Nokian tämänhetkiset vaikeudet ovat hyvä osoitus siitä, kuinka nopeasti muutos voi pyyhkäistä toimialan ylitse ja suistaa ylivoimaisen markkinajohtajan syviin vaikeuksiin, joista ulospääsy on tuskan takana ja Nokia tapauksessa ilmeisesti vasta vuosien päässä.

Vietin muutamaa kuukautta vailla 40 vuotta sanomalehdistön parissa. Siellä, jos missä, näin muutoksen tulevan. Media on elänyt ja elää syvällekäyvintä mullistustaan, joka muuttaa toimialan lainalaisuuksia tavalla, jota emme pysty tänään ennustamaan. Muutos on todennäköisesti syvällisempi kuin osaamme tänään kuvitella, mutta se todennäköisesti tapahtuu hitaammin kuin tänään arvioimme.

Digitaalisen vallankumouksen ydin mediassa on siinä, että digitaalinen sisältö löytyy yhdestä päätelaitteesta, kun se ennen vaati paperille painetun lehden, radion, television ja tietokoneen. Tänään tuo kaiken yhdistävä päätelaite mahtuu taskuun.

Yliopistolaitos ei ole vastaavassa muutoksen tilassa, mutta senkin pitää katsoa avarasti eteenpäin. Muutosta on katsottava ennakkoluulottomasti ja haettava ne keinot, joilla muutosta hyödynnetään.

Katselen Helsingin yliopistoa vuorovaikutuksen näkökulmasta. Omat kokemukseni Helsingin Sanomien vastaavan päätoimittajan paikalta parilta menneeltä vuosikymmeneltä eivät ole erityisen rohkaisevia, vaikka yliopiston johto yhteyksiä pitikin. Toiminnasta kuitenkin ilmiselvästi puuttui strategia. Uskon sen johtuneen siitä yksinkertaisesta seikasta, etteivät nykyajan menetelmät olleet vielä tunkeutuneet yliopiston muurien sisälle. Vuorovaikutusta ei nähty tarpeellisena, saati välttämättömänä. Tänään vuorovaikutus on selviytymisen ehto.

Helsingin yliopisto on Suomen johtava tutkimuksen ja opetuksen yliopisto, mutta sen ääni kantaa omituisen huonosti. Joskus tuntuu, että yliopistolla ei ole julkisuusstrategiaa aikana, jolloin kommunikaation merkitys on suurempi kuin koskaan.

Yliopiston tulee – kuten muidenkin kilpailussa elävien organisaatioiden – pitää huolta toimintansa laadusta, sillä siitä tinkiminen johtaa tulevaisuuden menettämiseen. Samaan aikaan on huolehdittava siitä, että laadukkaan huippuyliopiston ääni kuuluu yhteiskunnassa nykyistä paljon kovempaa, sillä julkisuuden kautta pystyy vaikuttamaan kaikkeen – myös yliopiston maineeseen.

Janne Virkkunen

4 vastausta artikkeliin ”Laadusta tinkimättä, mutta ääntä korottaen

  1. Kiitos Janne hyvästä blogista. Yliopistoa yli 40 vuotta sisältä päin katsoneena, ensin opiskelijana ja sittemmin työpaikkana olen monasti ihmetellyt sisäänpäin kääntyneisyyttä. Tiedeyhteisöt keskustelevat mieluiten vain toistensa kanssa ja helposti unohdetaan ulkopuolella oleva yhteiskunta ja sen kiinnostus yliopiston toimintaa kohtaan. Olen omalla toimialueellani pitänyt tärkeänä kertoa suurelle yleisölle ja medialle tehtävistämme ja tavoitteistamme ja saanut siitä yksinomaan positiivista palautetta. Nyt on merkkejä kuitenkin olemassa että on tultava ulos tutkijakammioista jo pelkästään varainhankinnan vuoksi. Eli ei vain huipulle vaan myös yhteiskuntaan.

  2. Seuraavaksi voitaisiinkin tutkia, kuinka usein on julkaistu Hesarin numero, jonka juttuihin ei ole ollut vaikuttamassa yksikään Helsingin yliopiston tutkija eikä yksikään Helsingin yliopistossa koulutuksensa saanut.

  3. Päivitysilmoitus: Ravitsemusviestintä vuonna 2025 « Ravitsemusuutiset

  4. Erinomainen puheenvuoro Janne Virkkuselta!
    Allekirjoittaneella on ollut ehkä ainutlaatuinen mahdolisuus seurata Helsingin yliopistoa kuudelta laitokselta ja kuudesta tiedekunnasta. Sen perusteella on syntynyt käsitys että hienossa HY:ssä olisi kosolti parantamisen varaa.

    Yliopiston ongelma on (käyttääkseni ranskalaisen sosiologin Maffesolin käistettä) heimoutuminen. Jokainen pääaine (tai laitos) muodostaa edelleen oman heimonsa, joka aika vähän välitää siitä mitä muissa heimoissa tai yhteiskunnassa tapahtuu. Kunhan vaan oma heimo menestyy niin asiat ovat reilassa!

    Heimorakenteessa on puolensa, mutta myös ongelmansa.Muutama vahva heimo on päässyt kansainväliseen kärkeen. Hyvä niin. Ongelma on siinä että heimoyliopistossa monet yhteiskunnallisesti tai globaalisti tärkeät tutkimusalueet saattavat jäädä dramaattisesti täysin tai puutteellisesti kehittämättä. Useat niistä edellyttävät tieidenvälistä ajattelua, joka jää helposti tutkimusalapyramidien varjoon.

    Heimoutumiseen on vaikea mennä ulkopuolelta puuttumaan.Keskushallinto jättää kehittämisen tiedekunnille ja tiedekunnat heimoille ja niitä johtaville vahvoille professoreille.

    Uudet yliopistojen hallintoelimet taas kerätään eliiteistä, joilla yleensä ei ole yksityiskohtaista näkemystä tieteen yleisestä kehityksestä ja kehittämistarpeista, vaikka eliitti
    C. Wright Millsin määritelmän mukaan soveltuu kaikkiin tehtäviin.

    Ehdotukseni on että heimorakenteesta luovutaan ja siirrytään aitoon yliopistokulttuuriin. Laitokset ja tiedekunnat puretaan ja siirrytään teemayliopistoon, kuten Tampereen yliopistossa kai tullaan siirtymäänkin.

    Tämä johtaisi toivottavasti yliopistojen pikaevoluutioon, joka olisi täysin välttämätöntä uusien tärkeiden tutkimus- ja opetusalojen kehittämiseksi.

    Olisi aika mahtavaa jos tämä yliopistojen
    ennemmin tai myöhemmin välttämötön rakennemutuos aloitettaisiin nimenomaan Helsingin yliopistosta!

Kommentointi on suljettu.