TUTKIMUSTIETO YLIOPISTOJOHTAMISEN TUEKSI

Yliopiston paradokseja on, että koko instituutio on pyhitetty uuden tiedon ja oppimisen arvojen vaalimiselle, mutta yliopisto käyttää hämmästyttävän vähän ja epäsystemaattisesti tutkimustietoa oman päätöksentekonsa ja johtamisen tukena. Kirjastot ja tietokannat pullottavat yliopistoihin kohdistuvaa tutkimusta, mutta se tulee niukasti käyttöön. Onko vika tiedon käyttäjissä vai tiedon tuottajissa vaiko molemmissa? Yliopistotoiminnan luonteeseen kuuluu kyllä tutkimustiedon hyödyntäminen, mutta ei kaikissa yhteyksissä.

Tutkimustieto tulee luontevasti käyttöön opetuksessa, koska siinä yliopisto-opettajat tukeutuvat paitsi omiin tutkimuksiinsa myös kulloisenkin opetusalueen kotimaiseen ja kansainväliseen tutkimukseen. Mitään muuta yliopiston perinteisiin toimintamuotoihin liittyvää prosessia ei sitten taida ollakaan, johon tutkimuksen käyttö olisi sisäänrakennettu – paitsi tietysti uuden tutkimuksen tekeminen.  Yliopiston kannustinjärjestelmätkään eivät vahvemmin tue tutkimustiedon hyödyntämistä. Yliopiston asiantuntemusta kysytään usein yhteiskunnallisten uudistusten suunnittelussa, ja yliopistolaiset käyvät alustamassa moninaisissa tilaisuuksissa. Nykyään tämän arvoa korostetaan ja näitä tietoja kysytään TUHAT-järjestelmässäkin, mutta tällä on marginaalinen merkitys yliopistouran edistymisessä. Eikä tämä toiminta tue suoraan oman yliopiston kehittämistyötä.

Jos tieteellistä asiantuntemusta kysytään yliopiston oman toiminnan kehittämiseen tai kyse on yliopiston omalle väelle alustamisesta, kyse ei ole kolmannesta tehtävästä. Yleensä tutkijat suhtautuvat kuitenkin myönteisesti tällaisiin tiedusteluihin.  Jos niitä sattuu tulemaan. Ensinhän tiedustelijan on haluttava tutkimustiedon hyödyntämistä ja sitten tiedettävä, mitä tutkimusta on vireillä tai jo tehty, ja lopulta järjestettävä käyttötilanne. Ennen kaikkea tähän on löydyttävä aikaa. Onko päätösten valmistelijoilla sitä? Ehtivätkö he seuraamaan yliopistoa koskevaa tutkimusta?

Yliopisto voi kyllä tutkia itseään. Siihen voi saada rahoitustakin, mutta jokainen tutkija tajuaa silloin pelin hengen: kohdista tutkimuksesi kansainvälisen tutkimuksen tarpeiden ja muotien mukaan ja julkaise kansainvälisesti. Ja siirry sitten seuraavan julkaisun työstämiseen. Tätä tutkijan kannattaa tehdä, jos haluaa edistää tieteellistä uraansa ja yliopiston ranking-asemaa. Mutta kuka muu on kiinnostunut tutkijan tuloksista kuin toinen tutkija? Ja moniko tutkimus suunnitellaan yliopiston kehittämistarpeiden näkökulmasta? Vastaako siitä kukaan? Edistääkö sitä kukaan? Kuka on tilaaja? Ja miten huolehditaan siitä, että tarkoitukseen on myös voimavaroja? Riittääkö se, että yliopistoa tutkitaan vain tutkijalähtöisesti?

Yliopistoa koskevan akateemisen tutkimuksen saaminen yliopiston kehittämisen tueksi on yksi haaste. Toinen haaste on yliopiston oma operatiivisen tiedon muodostaminen. Toiminnanohjausta varten kerätään tilastoja ja lasketaan jonkin verran indikaattoreitakin. Myös toiminnan laadunhallinta edellyttää tiedonmuodostusta, jota jo operatiivisen toiminnan määrälliset kuvaukset usein ovat (esim. kansainvälisten julkaisujen osuus, kun ajatellaan niiden edustavan laadukkaampaa tutkimusta). Operatiivisen toiminnan tiedonmuodostuksen ongelmiin onkin keskushallinnossa kiinnitetty huomiota. Vaikeampi asia hallita on kerätyn ja lasketun tiedon käyttö päätöksenteossa ja johtamisessa. Monesti operatiivisia vertailulaskelmia ja aikasarjoja tarvittaisiin, mutta niitä ei ole toivotulla aikataululla käytettävissä. Käyttö edellyttää myös käyttötarpeiden systemaattista selvittämistä. Eikä johtaja aina tiedäkään, mitä hän tarvitsee, koska tietoon perustuvan johtamisen kulttuuri on heikko.

Operatiivisen toiminnan vakiintunut seurantatieto ei kata kaikkia tietotarpeita. Entä kun pitää hahmottaa yliopiston toiminnan suuntaa, mistä saadaan ennakoivaa tietoa? Millainen on hyvä yliopisto tulevaisuudessa? Tähän eivät auta indikaattorit vaan uusien mahdollisuuksien etsiminen, idullaan olevien uusien toimintamuotojen kartoitus kotona ja maailmalla, rohkea mielikuvitus.  Helsingin yliopisto voi tehdä myös jotakin, mitä muualla ei ole vielä keksitty benchmarkattavaksi. Miten on varmistettu, että yliopiston tulevaisuuden hahmottamisessa etsitään tutkijoiden tietoihin ja mielikuvitukseen perustuvia ratkaisuja?

Yksi yleinen ratkaisu on, että yliopiston päätöksentekoa ja johtamista palvelevan kehittävän tutkimuksen (ns. institutional research) ja yliopistoja koskevan akateemisen tutkimuksen välille luodaan yhteyksiä, jotka vakiinnutetaan osaksi yliopiston toimintaa. Kyse on ennen kaikkea toimintamuodoista, ei erillisistä yksiköistä. Silti tarvitaan vastuiden ja resurssien kohdentamista tähän tehtävään. Tiedon tuottajien ja käyttäjien hyvät tarkoitukset eivät kohtaa, jos yliopiston kehittämisessä tarvittavaa tutkimustietoa muodostetaan yliopiston kannalta sattumanvaraisesti, jos tiedon olemassaolon tietäminen nojaa sattumaan ja jos tiedon hyödyntämistilanteet on keksittävä ja organisoitava joka kerta erillisin ponnistuksin milloin kenenkin toimesta.

Toimin tällä hetkellä tutkimusjohtajana rehtorin perustamassa Korkeakoulu- ja innovaatiotutkimuksen verkostossa (HEINE) tarkempana sijaintipaikkana Higher Education Governance and Management (HEGOM) –tutkimusryhmä. Selvittelen juuri yllä esittelemiäni ongelmakohtia ja niiden ratkaisutapoja. Ota yhteyttä, jos olet kiinnostunut samoista asioista.

 

Turo Virtanen

HELHETSINTRESSET OCH FLERSPRÅKIGHETEN

I mitt uppdrag som ordförande för delegationen för den svenska verksamheten vid Helsingfors universitet stöter jag ständigt på ett antal frågeställningar som gäller universitetets tvåspråkighet och möjligheterna att de facto studera på svenska. Frågeställningarna blev på ett nytt sätt aktuella i samband med medelanskaffningskampanjen.

Den s.k. Lipponen-gruppen, vars uppgift var att stöda och medverka till insamlingen av medel för universitetets grundkapital höll sitt sista möte i början av september.  Resultatet, 18,4 miljoner, får anses som tillfredsställande, ja till och med gott, med tanke på den hårda konkurrensen mellan högskolorna. Resultatet innebär en kapitalsförstärkning på c.63 milj. euro.

Processen var på många sätt lärorik, den gav en inblick i universitetets starka och svaga sidor och tvingade en att betrakta institutionen med den potentiella donatorns ögon. Visst är HU det mest prestigefyllda av våra universitet, men också det som betraktas som en så självskriven och så självförsörjande skapelse att utomstående knappast behöver känna ansvar för den. Dessutom har de enskilda fakulteterna sina egna profiler med varierande grad av samhällskontakter.

Då jag hade ansvaret för att koordinera insamlingen ”på svenska” var det naturligt och nödvändigt att betona HU:s tvåspråkiga profil. I själva verket bör man numera tala om en trespråkig sådan med tanke på engelskans allt starkare ställning som undervisnings- och forskningsspråk. Jag stötte på en viss tveksamhet hos den potentiella målgruppen av donatorer: Hur tvåspråkigt är egentligen HU idag? På vilket sätt stärker en donation undervisningen för studenterna från svenska gymnasier och de finskspråkiga som önskar få del av svensk undervisning?

Det är långt ifrån klart för allmänheten att HU verkligen har det nationella ansvaret för utbildningen av svenskkunniga studenter på en rad olika områden. Det råder en allmän missuppfattning om att svensk högskoleutbildning är koncentrerad till Åbo Akademi och Hanken. Därför blir det viktigt att lyfta fram medicin, juridik, odontologi, geografi, veterinärmedicin, och agroforstvetenskaperna för att illustrera hur helt avgörande fortsatt undervisning på svenska inom HU är.

Tvåspråkigheten som en framgångsfaktor och ett rekryteringsargument är en synvinkel som inte hittills har utnyttjats till sin fulla potential; varken internt eller externt. Med minskande årskullar måste också HU kämpa om det bästa studentmaterialet. Ryktet i Österbotten och på Åland säger att studierna vid HU går helt och hållet på finska. Vi har kanske inte lyckats kommunicera med skolorna att steget in i mångspråkigheten vid HU kan ske gradvis, att det finns grundkurser och studielinjer på svenska och att mycket material finns på modersmålet.

Och det gäller att vara tydlig: Mångspråkiga studier vid HU öppnar dörren för framgångsrika nationella karriärer. Det är inte ett självändamål att bedriva studier enbart på sitt modersmål. I de flesta fakulteter är kurslitteraturen mångspråkig och bör så vara. Samtidigt gäller det för alla fakulteter att garantera att alla skriftliga prov kan avläggas (och granskas) på studentens modersmål. I den typen av rättsskyddsfrågor kan HU inte riskera att figurera i medierna.

Det är min fasta uppfattning att en framgångsrik strategi beträffande finansiering och studentrekrytering kräver att man framhåller HU:s traditionella tvåspråkighet, som en naturlig del av mångspråkigheten. Det säger sig självt att den verksamheten också behöver resurser. Och det handlar alltså inte om enskilda studenters språkliga rättigheter, utan om en konsekvent syn på universitetets helhetsintressen som sammanfaller med universitetets nationella ansvar för utbildningen av kompetent akademisk arbetskraft som kan tillgodose medborgarnas behov på de båda nationalspråken.

 Pär Stenbäck

Minister, ordförande för universitets delegation för svenska ärenden