Tässä blogissa on jo peräänkuulutettu huippututkimusta, huippuopetusta ja huippuopiskeluakin. Tautologiaa pelkäämättä heitän kehään vielä oman otsikkoni: huippuyhteisön.
Verkkokyselyn tuloksissa yhteisöllisyys tulee painavana esiin. Siihen liittyy monta asiaa. Yhteen hiileen puhaltaminen tietysti, hyvä työilmapiiri, joka puolestaan sisältää henkilöstön tasa-arvoisen kohtelun ja työsuhdeturvan, ja viimeisenä mutta ei vähäisimpänä työyhteisön johtaminen. Kaikki nämä ovat puhuttaneet yliopistolaisia ja aivan erityisesti henkilöstöä.
Kilpailu kuuluu erottamattomana osana akateemiseen yhteisöön, ja sitä jopa tarvitaan parhaiden tulosten saavuttamiseksi. Sen vastapainona tarvitaan toinen toistemme kannustamista, iloa naapurin menestyksestä, ylpeyttä muidenkin kuin oman tiedekunnan näkyvyydestä. Olisi hienoa, jos vuonna 2016 jokainen Helsingin yliopistossa opiskeleva ja työtä tekevä voisi sanoa rinta rottingilla: ”Tämä on minun yliopistoni”.
Yhteen hiileen puhaltaminen edellyttää myös sitä, että osataan ja uskalletaan katsoa oman työhuoneen ikkunasta ulos ja astua välillä käytävälle ja piipahtaa vaikka naapurirakennuksessa tai toisella kampuksella. Poistetaan oppiainelaput silmiltä ja luetaan painoaloja ja vahvuuksia niin, että nähdään, millä tavalla oma toiminta kytkeytyy näihin isoihin sanoihin.
Kilpailu on siis hyvä asia. Sitä kautta saadaan täydentävää rahoitusta ja lisää työmahdollisuuksia tutkijoille, niin nuoremmille kuin varttuneemmillekin. Väistämättä on niin, että täydentävä rahoitus toisaalta lisää pätkätyöläisten suhteellista osuutta henkilöstöstä. Olisi hienoa, jos vuonna 2016 neliportainen tutkijanuramalli olisi sataprosenttisesti sisäistetty, jolloin jokainen tietää, millä edellytyksillä omalta portaalta voi ponnistaa ylöspäin.
Yhteisössämme vallitsee edelleen outo juopa tutkimus- ja opetushenkilöstön ja muun henkilöstön kategorioiden arvostuksen välillä. Siis kategorioiden: en usko, että meillä ihmisiä arvotettaisiin sen mukaan kummalle ”puolelle” kuuluu, mutta jostain syystä yhä uudelleen käy ilmi, että muun henkilöstön ”puolelle” ”joutuminen” olisi jotenkin ei-toivottavaa, vaikka se tarkoittaisi mahdollisuutta pysyvään palvelussuhteeseen.
Emmekö me kaikki arvosta toisiamme työtovereina siitä riippumatta, minkä kategorian mukaan palkkamme määräytyy? Henkilöstörakenteemme on muodostunut ja suunniteltu siten, että toiminnot turvataan: tutkimus ja opetus ei enää onnistu ilman yliopistopalveluita, tuki- ja hallintohenkilöstöä, ja joidenkin pitää katsoa kokonaisuuksienkin perään.
Toisten ja oman työn arvostus on avain työssä viihtyvyyteen, samoin tasa-arvoinen ja yhdenvertainen kohtelu. Teemme erilaisia työtehtäviä, mutta olemme muutenkin erilaisia ja täydennämme toisiamme taidoillamme, kyvyillämme ja ominaisuuksillamme. Hyvä työyhteisö tarvitsee monenlaisia, monennäköisiä, monella tavalla ajattelevia ja monia kieliä puhuvia ihmisiä. Kenenkään ei pitäisi tuntea itseään ulkopuoliseksi, eikä ketään saa loukata tai häiritä. Olisi hienoa, jos vuonna 2016 voisimme todeta, että tasa-arvoisessa yliopistossa moninaisuus saa näkyä.
Kaikkeen tähän tarvitaan johtamista. Asioiden tulee sujua ja ihmisten tulla keskenään toimeen. Vuorovaikutteinen johtaminen voi tuntua sanahirviöltä ja kuulostaa tyhjältä helinältä, mutta sen hyvä tarkoitus on olla järjestelmä, joka mahdollistaa tiedonkulun laitosten arjesta yliopiston johtoon saakka ja päinvastoin, ja jokaisella tasolla samalla avoimuuteen ja keskusteluun perustuvan hyvän tsempin ja ilmapiirin. Hyvä johtaja on innostava esimerkki ja kannustaa omiaan osana tätä hienoa yliopistoa.
Ulla-Maija Forsberg
1. vararehtori