Akatemiaprofessori Ilkka Hanski kuvasi vuosijuhlapuheessaan 26.03.2011 Helsingin yliopistoa kissaorganisaationa. Kissaorganisaation jäsenten menestys perustuu kolmeen tekijään: koulutukseen, kokemukseen ja motivaatioon. Mitä tämä merkitsee niiden toimintojen kannalta, joilla oppimiselle ja tutkimukselle luodaan edellytyksiä?

Tutkimuksen ja oppimisen korkea taso on ollut yliopiston tavoitteena vuosien ajan. Sen sijaan laaja-alainen analyysi tavoitteen toteutumisedellytyksistä ja infrastruktuureista on puuttunut. Tästä syystä myös näihin liittyvät ratkaisut ovat olleet fragmentaarisia.

 Monitahoinen muutos, joka koskee tutkimuksen siirtymistä entistä vahvemmin e-tieteeksi, on koko tiedeyhteisölle merkittävä haaste. Siitä selviytymiseksi ei riitä, että tutkija työskentelee verkossa digitaalisesti karttuvan datan kanssa. Ei riitä, että yliopiston kirjasto ostaa parhaat verkkolehtipaketit ja avaa ne yliopistolaisten käyttöön ajasta ja paikasta riippumatta. Digitaalisesti tuotetun materiaalin osuus kasvaa ja verkkoresurssit tukevat myös tutkimuspohjaista opetusta ja oppimista. Entistä useammin myös monografiat julkaistaan verkkomuodossa ja painettuina.  Voisimmeko nykyistä tiiviimmällä kirjaston ja tiedeyhteisön yhteistyöllä vahvistaa oppimisen ja tutkimuksen edellytyksiä?  

 Tutkimuksen arviointi käyttää laadun ilmaisijoina tutkimuksen vaikuttavuutta, näkyvyyttä ja sitä, miten kansainvälinen tiedeyhteisö siteeraa suomalaisen tutkimuksen tuloksia. Nykyiset järjestelmät jättävät kuitenkin helposti humanistis-yhteiskuntatieteelliset alat katveeseen. Helsingin yliopiston kirjasto on lupautunut yhteistyössä yliopiston arviointitoimiston kanssa tekemään omalta osaltaan työtä, jotta eri alojen tutkimusryhmillä olisi yhtäläiset edellytykset laadun arviointiin.

Verkkoon siirtynyt tutkimus tuottaa uudenlaisia tutkimusaineistoja ja aikasarjoja. Yliopistolta puuttuu toistaiseksi toimintamalli siitä, miten kuvailla, säilyttää ja hallinnoida tutkimusdataa. Samanlaisia haasteita on oppimateriaaleilla. Kuluvan vuoden helmi-maaliskuussa tiedekuntien dekaanien kanssa käydyissä keskusteluissa on tullut esiin, että yleinen tapa säilyttää suuriakin aineistoja on usein yksittäisen tutkijan tietokone. Vahvistaako tämä malli tutkimukseen panostavan yliopiston laatua?

OKM on juuri koonnut lausunnot Tutkimuksen tietoaineistoja koskevan selvityshankkeen loppuraportista. Oleellista on, millaisia ratkaisuja seuraavalla strategiakaudella tehdään yliopiston sisällä ja yhteistyössä kansallisten ja kansainvälisten toimijoiden kanssa. Tavoitteena voisi olla, että vuonna 2016 yliopistolaisilla on tutkimuksen ja oppimisen tukena tehokkaasti integroitu informaatioympäristö.
Tuolloin tutkimusrahoituksen hakijalla on käytössään tietokannat ja välineet arvioida potentiaalisia kansainvälisiä partnereita ja rahoituslähteitä. Hänellä on hyvät valmiudet aineistojen hallintasuunnitelman laatimisessa ja mahdollisuus osoittaa hakemuksessaan erinomaiset digitaaliset arkistot ja palvelut tutkimustulosten ja –aineistojen hallintaan. Yliopistolaisilla on helposti ja ajantasaisesti käytössään keskeiset tietolähteet. Tiedeyhteisön jäsenen ei tarvitse enää etukäteen tuntea tiedontuottamisen organisaatiorakenteita tai haravoida erilaisia portaaleja saadakseen kattavan kuvan tutkimusaiheestaan. Sen lisäksi hänelle avautuu mahdollisuus päästä katsomaan, millaiseen tutkimusdataan tulokset perustuvat.  Tutkijan omat tutkimustulokset julkaistaan merkittävien kustantajien uusimuotoisissa julkaisuissa, jotka linkittyvät avoimeen digitaaliseen arkistoon. Myös tutkimuksen yhteydessä syntyvään dataan liitetään bibliografinen kuvailu, joka tekee sen tunnistamisen, jatkokäytön ja säilytyksen mahdolliseksi. Myös erilaisten aineistojen käyttöön liittyvät juridiset kysymykset on ratkaistu.

Avoimuuden lisääntyminen lisää yliopiston tutkimuksen ja oppimisen näkyvyyttä, kasvattaa siteerausten määrää ja herättää kiinnostusta myös kansainvälisten korkeatasoisten tutkijoiden yhteisöissä. Samalla se avaa uusia mahdollisuuksia oppimiselle.  

Onko kuva mahdollinen ja realistinen? Helsingin yliopiston kirjasto on yhteistyössä tiedeyhteisön ja muiden asiantuntijoiden kanssa valmis rakentamaan kuvattua tulevaisuutta. Paljon oppimista ja työtä on edessä. Tässä työssä tarvitsemme professori Hanskin kuvaaman kissaorganisaation menestystekijöitä: koulutusta ja kouluttautumista, työn mukana karttuvaa kokemusta ja ennen kaikkea motivaatiota, jolla haasteet voitetaan.

Kaisa Sinikara

Ylikirjastonhoitaja, professori

Helsingin yliopiston kirjasto

 Strategiaprosessiin heittäytyminen on ainakin minulle haasteellista. Huomaan olevani niin kiinni nykyhetkessä, että on vaikeaa alkaa irrotella ja visioida parempaa tulevaisuutta. Tänä vuonna olen harjoittanut itsekuria ja benjihyppymäisellä uskalluksella heittäytynyt tulevaisuuden visiointiin yhdessä yliopistolaisten kanssa niin strategiaa valmistelevissa työryhmissä kuin käytävillä.

Olen miettinyt, miksi minun on vaikeaa edes hetkeksi laskea irti nykyhetkestä visioinnin hyväksi. Varmasti yksi piirre on kriittisyyteni, jota minun opiskeluni ja työni tutkijana on kasvattanut. Jään helposti miettimään haasteiden kokoa ja mittaamaan nykytilan ja tavoitetilan eroa. Olen myös kuullut heitettävän, kuinka yhteisö syö huonon strategian aamiaiseksi. Strategian tekemiseen liittyy myös epäonnistumisen paineita. Jos strtegiassa ei onnistuta, se ei kosketa ketään.

Tämä vuonna olen välillä uppoutunut pohtimaan strategiaprosesseihin liittyviä käsitteitä. Toisin sanoen teen ympäristöäni hulluksi tiukkaamalla ihmisiltä, miten he avaisivat eräiden sanojen ja termien merkitystä. Helsingin yliopiston strategiakeskusteluissa on näkynyt yhtenä työtavoitteena “vahvistaaa asemaamme monitieteisten tutkimusyliopistojen joukossa”. Tähän tavoitteeseen liittyen olen kysellyt: “Mikä on tutkimusyliopisto?” ja “Mikä on monitieteinen tutkimusyliopisto ja miten se eroaa tutkimusyliopistosta?”. Perustuuko tutkimusyliopistossa kaikki päätöksenteko tutkimuksen laatuun? Yksinkertaisti hyvän laadun tunnistamiseen ja sen kautta tehtävään toiminnan valikointiin painoalojen kautta. Vai kiinnitetäänkö huomio myös yliopiston vaikuttavuuteen tai johonkin muuhun? Ja millä tempuilla yliopisto sitten vahvistaa asemaansa tällaisten yliopistojen joukossa?

Kyselykierros on ollut hyödyllistä ja hauskaa puuhaa. Tosin moni on ollut aika hölmistynyt ja äsyyntynytkin, kun kysyn jotakin heille itsestään selvää. Tosin aika harva pystyi yksinkertaisesti selittämään mielikuvaansa minulle. Oli yllättävää, että sain tutkimusyliopistomääritelmästä melkein yhtä monta vastausta kuin vastaajia oli. Yhteistä kaikille oli, että tutkimusyliopistoon sisältyy positiivinen arvolataus.

Ehkä on reilua kertoa, mitä itse kyselykierrokseni jälkeen ajattelen ja millaista yliopistoa meidän strategiamme tulisi mielestäni rakentaa. Ensimmäinen edellytys on tutkijalähtöinen toimintatapa. Tämä ei ole tiukkaa painoalajumppaa eikä opetuksen laiminlyöntiä. Yksikään ihailemani yliopisto ei halua eristää tutkimusta opetuksesta puhumattakaan opiskelijoita tutkijoista. Pienillä aloilla, kuten omallani, on ensiarvoisen tärkeää herättää hyvän opetuksen kautta opiskelijoiden kiinnostus, jotta ylipäätänsä voimme houkutella heitä tutkijan uralle. Ihmiset tutkivat ja opettavat yliopistossa ja heillä on oltava tähän hyvät edellytykset. Toisaalta ihmisten ja ideoiden tulee myös vaihtua vuosien aikana, minkä vuoksi yliopistossa on oltava tilaa erikoistenkin ideoiden kasvulle.

Tutkimusta tukevien infrastuktuurien rakentaminen on erittäin oleellista ja huomattavasti pitkäjänteisempää työtä verrattuna yksilön tutkimusrahoitussykliin. Kansallinen politiikkamme on ollut tässä valitettavan surkeaa. Tutkimusyliopistossa oikein mitoitetut palvelut tukevat henkilöstöä rahoitusjärjestelmien ja tutkimustulosten kaupallistamisen haasteissa. Kansainvälisyys ja liikkuvuus heittävät niihin oman lisänsä. Ympärillä oleva yhteiskunta tulee heittämään meille ikäviäkin haasteita. Aina ei neliraajajarrutus ja valitus auta eikä hyväkään yhteiskunnallinen vaikuttaminen suojaa yliopistoa kaikilta meille tarpeettomilta toimintamalleilta, kuten työajankohdennus ja kokonaiskustannusmalli ovat viime aikoina olleet. Hyvien palvelujen ja toimintamallien kautta näiden tuomaa rasitetta voidaan vähentää.

Edellä kuvatut osa-alueet ovat pintaraapaisu tutkijalähtöisyydestä, jota meidän strategiamme tulisi mielestäni tavoitella. En itse keksi muita keinoja asemamme vahvistamiseen maailman parhaiden tutkimusyliopistojen joukossa.

Johanna Björkroth
Vice Rector, Professor of Food Hygiene

Lahden yliopistokeskus www.lahdenyliopistokeskus.fi on Helsingin yliopiston, Aalto-yliopiston ja Lappeenrannan teknillisen yliopiston yhteinen verkosto-organisaatio, jonka koordinaatiovastuu on Helsingin yliopistolla. Yliopistokeskus muuttuu ja integroituu tiukemmin yliopistojen perustoimintaan. Se tahtoo osaltaan vauhdittaa yliopiston matkaa huipulle ja yhteiskuntaan.

Lahden yliopistokampus

Lahden yliopistokeskuksen strategiaprosessissa päädyimme viime vuonna puhumaan Lahden yliopistokampuksesta. ”Kampus” johtaa helposti ajatukset rakennuksiin, sijaintiin ja fyysisiin toimintaympäristöihin. Meille se kuitenkin tarkoittaa enemmän toiminnallista ratkaisua ja on työkalu yliopistokeskuksen uudenlaisen toimintakonseptin hahmottamiseksi. Silmissämme siintää yliopistojen yhteinen kampus, joka toimii Lahdessa ja on luonteva osa yliopistojen normaalia toimintaa ja kampusrakennetta.

Lahden kampuksella ei ole kilpailevaa eikä päällekkäistä toimintaa minkään muun kampuksen kanssa. Lahteen on muutamassa vuodessa kehittynyt ainutlaatuinen ympäristötutkimuksen, innovaatiotutkimuksen ja hyvinvointitutkimuksen synerginen toiminta-alusta, jonka täysimittainen hyödyntäminen on vasta alussa. Keskeistä on profiloituminen entistä omaleimaisemmaksi tutkimus- ja koulutuskokonaisuudeksi, jolla on alueellisesta toimintaympäristöstä kumpuavat syyt sijaita nimenomaan Lahdessa.  Asian ytimessä on ajatus siitä, että yliopistot määrittelevät toimintansa täällä yhtenä luontevana osana strategisia ratkaisujaan. Olennaista on, että ne tiedekunnat ja erillislaitokset, joilla on tutkimusta ja opetusta Lahdessa, näkevät siitä koituvan sellaista lisäarvoa, jolla on aidosti merkitystä niille itselleen samalla, kun alue siitä hyötyy. Lahden yliopistokeskuksen kautta Lahdessa toimii jo kymmenkunta tiedekuntaa tai korkeakoulua  ja kolme erillislaitosta kolmesta eri yliopistosta.

Yliopisto vahvasti läsnä

Helsingin yliopistolla on Lahdessa moneen tiedekuntaan linkittyvää tutkimusta, koulutusta ja kehittämisprojekteja. Bio- ja ympäristötieteiden tiedekunnan ympäristötieteiden laitoksen ympäristöekologian osasto toimii täällä. Ympäristöekologian tutkimus ja koulutus on alusta asti, jo 15 vuoden ajan edustanut yliopiston ainelaitosrakennetta Helsingin ulkopuolella, mikä on yliopiston sijoittumisessa poikkeuksellista.  Tulokset osoittavat, että tieteellisesti korkeatasoista kansainvälistä tutkimusta on ollut mahdollista tehdä myös kehäkolmosen pohjoispuolella, tiiviissä vuorovaikutuksessa alueellisen ympäristön kanssa.

Palmenian Lahden yksikkö on profiloitunut niin, että se on entistä tiiviimmässä yhteistyössä tiedekuntien, erityisesti valtiotieteellisen, humanistisen ja käyttäytymistieteellisen tiedekunnan kanssa. Avoimen yliopiston aivan keskeisenä vahvuutena ovat tiiviit suhteet tiedekuntiin.

Yhteistyön dynaaminen kenttä

Yliopistouudistus on näyttäytynyt meille muun muassa siten, että yliopistot entistä itsenäisemmin ja kriittisemmin valitsevat, miten ja missä ne harjoittavat tutkimusta, opetusta ja yhteiskunnallista vuorovaikutusta. Alueellista toimintaakin tarkastellaan uusin silmin. Yliopistokeskusten pelipaikka ei ole enää entisellään, ei puhdasta ”kolmatta tehtävää”, vaan kärkeen nousevat kansainvälisen tason tutkimus ja tutkimukseen perustuva opetus.

Lahden kampus tarjoaa yliopistoille runsaasti kumppanuuksia ja keskustelufoorumeita ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Se toimii laboratoriona ja yliopistojen yhteistyön alustana uusille tutkimuksen ja koulutuksen avauksille, joilla on vahva kytkentä alueelliseen toimintaympäristöön, elinkeinoelämään ja erilaisiin yrityksiin. Näin yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen tehtäväkin toteutuu mitä parhaimmin.

Senja Jouttimäki, Lahden yliopistokeskuksen pääsihteeri

Timo Pihkala, prof. (LUT), Lahden yliopistokeskuksen johtoryhmän puheenjohtaja

Kun yliopiston laatujärjestelmää jokin vuosi sitten rakennettiin, minulta kysyttiin usein miksi tarvitsemme sellaista järjestelmää. Mehän olemme tehneet korkealaatuista työtä jo vuodesta 1640. Näinhän asia on, mutta parantamiseen varaa on edelleen sekä toimintaprosesseissamme että tuloksissa. Tämän osoittavat erilaiset arvioinnit ja laadunvarmistusjärjestelmämme auditointi. Lisäksi laatujärjestelmä ja hyväksytyn auditoinnin laatuleima tekevät korkealaatuisen työmme näkyväksi oman väen lisäksi myös ulkopuoliselle. Laatujärjestelmämme tähtää siis oman toimintamme kehittämiseen ja työn näkyväksi tekemiseen.

Karkauspäivänä 2008 hyväksytyn laatujärjestelmän auditoinnin jälkeen yliopiston laatutyö on ollut säästöliekillä. Auditointi on voimassa vuoteen 2014, johon on vielä aikaa, mutta ei kuitenkaan enää ruhtinaallisesti. Seuraava auditointi lähestyy, mutta mikä tärkeintä, laatu kytkeytyy läheisesti nyt valmisteltavaan uuteen strategiaan ja ylipäätään toimintamme kehittämiseen. Nyt on siis aika vääntää laatutyön liekkiä suuremmalle.

Uuteen strategiaan tulee lyhyesti yliopiston laatupolitiikka. Se perustuu ajatukseen, että laatuyö tukee Helsingin yliopiston vision – huipulle ja yhteiskuntaan – saavuttamista. Jokaisella yliopistolaisella on tässä roolinsa, sillä kukin meistä toimii tavoitteen saavuttamiseksi vastaten toiminnan ja tulosten laadusta omassa tehtävässämme. Yliopiston laatujärjestelmän tehtävänä puolestaan on auttaa yliopistoyhteisöä ja sen jäseniä kilvoittelussa strategian tavoitetta kohden. Laadunhallinta ei siis ole erillistä puuhastelua, vaan kytkeytyy tiivisti strategian toteuttamiseen. Meillä jokaisella on oma vastuumme, mutta myös yhteisvastuu nostetaan laatupolitiikassa esiin.

Millä tavoin laatua hallitaan seuraavalla strategiakaudella? Yliopiston, tiedekuntien/erillislaitosten ja laitosten toimintakäsikirjat sekä niiden prosessikuvaukset muodostavat laadunhallinnan dokumentoinnin perustan. Tavoitteena on toiminnanohjauksen ja laadunhallinnan entistä tiiviimpi kytkentä toisiinsa, joten myös tavoiteohjelmat ja toimintasuunnitelmat sisältyvät laadunhallintaan.

Arvioinnit ovat jatkossakin tärkeä osa laadunhallintaa. Yliopisto arvioi toimintaansa sekä ulkoisten arviointien että itsearviointien avulla. Lisäksi sisäisiä palautejärjestelmiä kehitetään, jotta ne tuottavat entistä täsmällisempää tietoa toiminnan kehittämiseen. Myös ulkoista palautetta kerätään.

Yliopistossa on jo nyt käytössä jatkuvan seurannan indikaattorit, joita hyödyntämällä voidaan arvioida ja kehittää toimintaa. Näitä välineitä kehitetään jatkuvasti yhä paremman ja monipuolisemman kokonaiskuvan luomiseksi. Perustehtäviin liittyvät menettelyt kuten tieteellisten julkaisujen referee-käytäntö ja tutkintojen sekä rekrytointien laadunvarmistus säilyvät jatkossakin tärkeinä laadunhallinnan työkaluina.

Lähivuosien tärkeä tavoite on laadunhallinnan liittäminen osaksi yliopiston arkipäivää ja normaalia toimintaa. Laadunvarmistusjärjestelmän rakentaminen aloitettiin aikanaan projektina, joka tuotti hyvää tulosta. Kaikissa tiedekunnissa ja erillislaitoksissa sekä useilla laitoksilla on toimintakäsikirjat. Nyt on aika kytkeä ne muuhun toimintaan, erityisesti toiminnanohjaukseen eli tavoiteohjelmiin ja toimintasuunnitelmiin. Näin saamme aikaan järjestelmän, jossa laadunhallinta ja toiminnanohjaus eivät enää ole erillisiä, vaan ne muodostavat yhdessä kokonaisvaltaisen toimintajärjestelmän.

Jari Niemelä

Tässä blogissa on jo peräänkuulutettu huippututkimusta, huippuopetusta ja huippuopiskeluakin. Tautologiaa pelkäämättä heitän kehään vielä oman otsikkoni: huippuyhteisön.

Verkkokyselyn tuloksissa yhteisöllisyys tulee painavana esiin. Siihen liittyy monta asiaa. Yhteen hiileen puhaltaminen tietysti, hyvä työilmapiiri, joka puolestaan sisältää henkilöstön tasa-arvoisen kohtelun ja työsuhdeturvan, ja viimeisenä mutta ei vähäisimpänä työyhteisön johtaminen. Kaikki nämä ovat puhuttaneet yliopistolaisia ja aivan erityisesti henkilöstöä.

Kilpailu kuuluu erottamattomana osana akateemiseen yhteisöön, ja sitä jopa tarvitaan parhaiden tulosten saavuttamiseksi. Sen vastapainona tarvitaan toinen toistemme kannustamista, iloa naapurin menestyksestä, ylpeyttä muidenkin kuin oman tiedekunnan näkyvyydestä. Olisi hienoa, jos vuonna 2016 jokainen Helsingin yliopistossa opiskeleva ja työtä tekevä voisi sanoa rinta rottingilla: ”Tämä on minun yliopistoni”.

Yhteen hiileen puhaltaminen edellyttää myös sitä, että osataan ja uskalletaan katsoa oman työhuoneen ikkunasta ulos ja astua välillä käytävälle ja piipahtaa vaikka naapurirakennuksessa tai toisella kampuksella. Poistetaan oppiainelaput silmiltä ja luetaan painoaloja ja vahvuuksia niin, että nähdään, millä tavalla oma toiminta kytkeytyy näihin isoihin sanoihin.

Kilpailu on siis hyvä asia. Sitä kautta saadaan täydentävää rahoitusta ja lisää työmahdollisuuksia tutkijoille, niin nuoremmille kuin varttuneemmillekin. Väistämättä on niin, että täydentävä rahoitus toisaalta lisää pätkätyöläisten suhteellista osuutta henkilöstöstä. Olisi hienoa, jos vuonna 2016 neliportainen tutkijanuramalli olisi sataprosenttisesti sisäistetty, jolloin jokainen tietää, millä edellytyksillä omalta portaalta voi ponnistaa ylöspäin.

Yhteisössämme vallitsee edelleen outo juopa tutkimus- ja opetushenkilöstön ja muun henkilöstön kategorioiden arvostuksen välillä. Siis kategorioiden: en usko, että meillä ihmisiä arvotettaisiin sen mukaan kummalle ”puolelle” kuuluu, mutta jostain syystä yhä uudelleen käy ilmi, että muun henkilöstön ”puolelle” ”joutuminen” olisi jotenkin ei-toivottavaa, vaikka se tarkoittaisi mahdollisuutta pysyvään palvelussuhteeseen.

Emmekö me kaikki arvosta toisiamme työtovereina siitä riippumatta, minkä kategorian mukaan palkkamme määräytyy? Henkilöstörakenteemme on muodostunut ja suunniteltu siten, että toiminnot turvataan: tutkimus ja opetus ei enää onnistu ilman yliopistopalveluita,  tuki- ja hallintohenkilöstöä, ja joidenkin pitää katsoa kokonaisuuksienkin perään.

Toisten ja oman työn arvostus on avain työssä viihtyvyyteen, samoin tasa-arvoinen ja yhdenvertainen kohtelu. Teemme erilaisia työtehtäviä, mutta olemme muutenkin erilaisia ja täydennämme toisiamme taidoillamme, kyvyillämme ja ominaisuuksillamme. Hyvä työyhteisö tarvitsee monenlaisia, monennäköisiä, monella tavalla ajattelevia ja monia kieliä puhuvia ihmisiä. Kenenkään ei pitäisi tuntea itseään ulkopuoliseksi, eikä ketään saa loukata tai häiritä. Olisi hienoa, jos vuonna 2016 voisimme todeta, että tasa-arvoisessa yliopistossa moninaisuus saa näkyä.

Kaikkeen tähän tarvitaan johtamista. Asioiden tulee sujua ja ihmisten tulla keskenään toimeen. Vuorovaikutteinen johtaminen voi tuntua sanahirviöltä ja kuulostaa tyhjältä helinältä, mutta sen hyvä tarkoitus on olla järjestelmä, joka mahdollistaa tiedonkulun laitosten arjesta yliopiston johtoon saakka ja päinvastoin, ja jokaisella tasolla samalla avoimuuteen ja keskusteluun perustuvan hyvän tsempin ja ilmapiirin. Hyvä johtaja on innostava esimerkki ja kannustaa omiaan osana tätä hienoa yliopistoa.

Ulla-Maija Forsberg

1. vararehtori

Tiedämme tarkkaan, kuinka hyviä tutkijoita kollegamme ovat. Tutkimusjulkaisut ja –hankkeet ovat aiemminkin löytyneet tietokannoista, ja pian entistä paremmin tuhat-järjestelmän ansiosta. Tutkimusansioita on helppo tarkistaa ja vertailla.

Mitä tiedämme kollegoidemme opetusansioista? Ehkä sen, että he opettavat tietyt kurssit, vetävät seminaareja ja ohjaavat opinnäytetöitä. Mutta onko meillä hajuakaan, kuinka hyvin he sen tekevät, kuinka laadukasta, oppimista ja opintoja edistävää heidän opetuksensa on?

Kiinnostaako meitä yleensäkään arkipäivän opetuksen onnistumiset ja laatu? Eihän opetus juurikaan meritoi, ei edistä urakehitystä, ei paranna tutkimusrahoituksen hankintamahdollisuuksia. Sehän tehdään tutkimuksen ohessa ja sen ehdoilla, ja mielellään siitä päästäisiin pikimmiten eroon kokonaan. Antaa aloittelevien tieteenharjoittajien hoitaa opetushommat, joista hekin sitten pian haluavat eroon kokeneempien kollegojen esimerkin mukaisesti. Tämäkö on tilanne? Ei toki, ei kaikkialla, mutta parantamisen varaa lienee monessakin paikassa.

Yksi yliopistomme pääperiaatteista on tutkimukseen perustuva opetus, nimenomaan huippututkimukseen perustuva opetus. Mutta opetuksenkin pitäisi olla huippua!

Opetuksen laatu ja arvostus nousevat, kun opetusta arvioidaan systemaattisesti ja jatkuvasti. Arviointi voi toteutua kattavina ja mittavina koko yliopiston arviointeina, kuten koulutuksen johtamisen kansainvälinen arviointi vuonna 2008. Arvioinneista pitää saada yksikkökohtaista tietoa kehittämissuosituksina ja yksikköjen vertailuna.

Tehokkain keino on kuitenkin kattava, toimiva ja jatkuva palautejärjestelmä. Yliopistossamme on käytössä monia tapoja ja työkaluja opiskelijapalautteen keräämiseen. Välttämättä ei tarvitakaan yhtä ja ainoaa tapaa, vaikka keinojen kirjo kieltämättä aika lavea onkin:

https://wiki.helsinki.fi/display/Opiskelijapalaute/Palaute+tiedekunnissa

Tapaa tärkeämpää on, että palautetta kerätään systemaattisesti. Ja tärkeintä on, että palautetta analysoidaan ja hyödynnetään järkevästi, kattavasti ja tehokkaasti opetuksen kehittämiseksi ja opintojen edistämiseksi.

Palaute ei voi jäädä vain kurssin opettajan tietoon, vaan se on oltava yksikön, useimmiten ainelaitoksen, käytössä yhteisessä työssä opetuksen kehittämisessä.

Palautejärjestelmä on yksikön johtajan väline opetuksen johtamisessa ja kehittämisessä. Opetusta antavan ja tutkimusta tekevän yksikön on panostettava niin opetuksen kuin tutkimuksen laatuun. Tutkimuslaadun mittareita runsaasti jo onkin, opetuksessa vähemmin.

Siksi palautejärjestelmä on avainasemassa.  Eikä sitä pidä kokea ainakaan uhkana, ei edes tietosuojan suhteen. Palaute pitää kerätä sillä tavoin, että sitä voi kunnolla käyttää yksikön opetuksen kehittämistyössä.

Palautteen pitää toimia myös ns. ”early warning” tai ”fire alarm” –indikaattorina, jotta piileviinkin ongelmakohtiin tartutaan riittävän ajoissa. Tähän tarkoitukseen riittää jo varsin karsittu, yksinkertainen palautekeräyssysteemi. Kokonaisvaltaiseen, konkreettisempaan kehitystyöhön tarvitaan toki kattavampi aineisto ja analyysi.

Meillä on rehtorin päätös opiskelijapalautteen keruusta ja käsittelystä viime kesältä ja opiskelijapalautetta koskevat opetuksen ja opintojen toimenpideohjelman linjaukset tälle strategiakaudelle 2010-2012.

https://wiki.helsinki.fi/display/Opiskelijapalaute/Opiskelijapalautetta+koskevat+ohjeet+ja+linjaukset

Niitä on jo toimeenpantu, mutta tekemistä riittää edelleen ja jää vielä seuraavalle strategiakaudellekin 2013-16.

Näistäkin asioista voimme tarkemmin tiedekuntakohtaisesti keskustella opetus- ja opintoasioiden kampuskierroksella nyt maalis-huhtikuun vaihteessa.

Opetuksen arvostuksen nostaminen toteutuu opetuksen johtamista vahvistamalla. Tutkimuksen laadun kehittämiseen on yksilö- ja yksikkökohtaisia kannustimia varsin paljon, opetuksessa heikommin. Laadukkaan opetuksen palkintoja toki on yliopisto- ja tiedekuntatasolla, kuten Eino Kaila ja opetusteknologia –palkinto, mutta se ei riitä.

Opetusansiot pitää ottaa paremmin huomioon. Johtaminen on avainasemassa: mitä pidämme tärkeänä, mihin haluamme panostaa ja mistä haluamme palkita, niin ypj:n ”henkiosan” tai kampuskierroksilla esiin nousseen ”huippuopettaja-akatemian” kautta kuin myös strategisina painotuksina ja panostuksina. Siinä työssä tarvitsemme luotettavaa laatu- ja vertailutietoa opetuksen arviointien ja palautejärjestelmien kautta.

Helsingin yliopistossa ei tule sallia huonoa opetusta, sen enempää kuin huonoa tutkimustakaan!

Johtamisella vaikutetaan oleellisesti myös asenteisiimme. Onko massafuksikurssin opettajana vähäisimmän kokemuksen junioritieteilijä, vaiko tiedeansioistaan tunnettu ja opetukseensa panostava professori, joka innostaa esimerkillään nuorison oppimiseen, tiedon ja totuuden etsimiseen? Mikä on sinun ja yksikkösi valinta?

Opetuksen arvostuksen ja laadun parantaminen on tärkeää yliopistollemme, ja suuren hyödyn siitä saavat nimenomaan opiskelijat ja yhteiskunta. Helsingin yliopistolla on valtava koulutusvastuu ja kokonaisvaikutus suomalaisessa yhteiskunnassa. Se on hyvä pitää koko ajan mielessä, ja sen mukaisesti omat tavoitteemme ja toimenpiteemme suunnitella strategiakaudelle 2013-16.

Selvää myös on, että opetuksen laadun parantaminen yksin ei riitä. Laadukas oppimisprosessi toteutuu vain silloin, kun sekä opiskelijat että opettajat ovat sitoutuneita ja motivoituneita.

”Det gäller väl att först bli bättre än Köpenhamns universitet”. Så uttryckte sig någon för ett tag sedan i en diskussion apropå Helsingfors universitets strävan att nå toppen bland världens universitet. Både den ena och den andra rankinglistan visade då att just Köpenhamns universitet i allmänhet placerade sig rätt väl på listorna – oftast högst bland de nordiska universiteten. Den som bekantar sig med den senaste listan från Times Higher Education märker ändå snabbt att Köpenhamn plötsligt ligger betydligt sämre till – åtminstone jämfört med Helsingfors universitet. Köpenhamn på plats 177; Helsingfors på plats 102. På den så kallade Shanghai-listan är läget dock det omvända: Köpenhamn på plats 40; Helsingfors på plats 72.

Nu är väl de flesta överens om att värdet av alla dessa rankinglistor kan diskuteras. Som listorna är uppgjorda kommer de resursstarka amerikanska universiteten samt de bästa brittiska alltid att vara i det närmaste oslagbara. Min avsikt är inte heller att utlysa en intern rankingtävling mellan de nordiska universiteten. Men tanken på Köpenhamns universitet som en jämförelsepunkt väckte ändå mina tankar. Vad betyder egentligen det nordiska för Helsingfors universitet, vad betyder det att vara ett universitet i Norden – och vad betyder det speciellt för den pågående strategiprocessen?

”Jaha”, tänker säkert mången, ”han är svenskspråkig och känner sig förpliktad att ta upp den nordiska aspekten.” Kan så vara. Men jag tror faktiskt det lönar sig att ägna några tankar åt det nordiska. Hur står det egentligen till med den nordiska aspekten i vårt universitet? I vilken grad kan vi verkligen säga att Helsingfors universitet är ett genuint nordiskt inriktat universitet?

Visst finns det en hel mängd nordiska aktiviteter vid universitetet. Det finns utmärkta och fungerande nordiska nätverk såväl inom forskningens som inom utbildningens område. Det finns nordiska spetsforskningsenheter. Det ges högklassig utbildning i nordiska frågor. På flera områden av universitetsadministrationen finns ett fungerande nordiskt samarbete. Och i medelanskaffningskampanjen lyfts den nordiska dimensionen – ”Med Norden mot toppen” – väl fram.

Ändå tycker jag ibland att det nordiska på något sätt slinker undan. Det finns – men finns ändå inte. Vi kan visserligen visa på en hel del aktiviteter och därtill i festtal hylla det nordiska samarbetet – men vill vi faktiskt vara nordiskt inriktade? Eller är det för vardagligt – siktar vi hellre mot ”stora världen” i vår strävan att bli allt mer internationella? Hur ser det till exempel ut i universitetets främsta styrinstrument; i strategin för perioden 2010-12? Slår jag in ordet ”internationell” som sökord i strategin får jag så många träffar att jag inte orkar räkna efter ungefär nummer tio. Slår jag däremot in ordet ”nordisk” får jag inte en enda träff i universitetets strategi – de fyra träffar jag får för alla till Svenska social- och kommunalhögskolans strategi, som finns som en bilaga till universitetets strategi. Är det så här universitetet vill lyfta fram sin nordiska profil?

En sak borde åtminstone vara klar: Det nordiska är samtidigt det internationella. Utvecklar vi de nordiska kontakterna blir vi samtidigt mer internationella. De nordiska länderna må kännas som vår hemmamarknad – men icke desto mindre är nordiskt samarbete också internationellt samarbete; nordisk jämförelse också internationell jämförelse. Att satsa nordiskt är att satsa internationellt. Och finessen i det hela är att det nordiska i allmänhet erbjuder de mest relevanta jämförelserna, det smidigaste samarbetet och rent av de mest meningsfulla resultaten. Det här vet alla som sysslar med nordiskt samarbete och nordisk komparativ forskning. Det är enkelt och samtidigt meningsfullt att idka nordiskt samarbete.

Ändå är det något som saknas. Det är inte många dagar sedan jag gick genom cafeterian i Svenska social- och kommunalhögskolan – ett populärt samlingsställe för studenter och lärare i Centrumcampus – och råkade höra hur några av högskolans studerande förde en glad konversation på franska med ett antal utbytesstuderande. Engelska verkar ibland nästan vara ett lika allmänt språk vid caféborden som svenska och finska. Men lätt räknade är de gånger jag hört en konversation på danska, norska eller ”skandinaviska” – ja, knappt ens på rikssvenska. Man kunde ju tro att Soc&kom som universitetets största svenskspråkiga enhet skulle locka en hel del nordbor som studerande – det går ju trots allt att klara sig på svenska vid högskolan – men rätt få är de examensstuderande som kommer från de övriga nordiska länderna. Och inte utgör nordborna ett speciellt stort inslag bland utbytesstuderandena, och minsann inte inom personalen, heller.

Det är just i den vardagliga nordismen jag skulle önska se en ändring. Hur vore det om vi skulle lyckas få de nordiska forskarna, lärarna och studenterna att ibland rikta sina blickar österut och upptäcka ett starkt nordiskt orienterat Helsingfors universitet? Och hur skulle det vara om allt större skaror av studenter såväl som forskare och lärare vid vårt universitet skulle välja att vistas en termin, ett läsår eller fast bara några veckor vid ett nordiskt universitet? Hur skulle det vara om vi faktiskt skulle utnyttja det faktum att Helsingfors universitet är ett tvåspråkigt universitet och satsa på att både åka ut till Norden och att locka hit flera nordbor?

Då kommer vi tillbaks till frågan om Nordens mest lyskraftiga universitet. Vi behöver inte ta rankinglistorna på blodigt allvar, men visst vore det fint om Helsingfors universitet skulle upplevas som Nordens mest attraktiva, dynamiska och intressanta universitet. Och hur uppnår vi det? Ja, vi kunde ju börja med att överväga att låta ordet ”nordisk” förekomma ens en enda gång i strategin för åren 2013-16!

Henrik Hägglund

är rektor för Svenska social- och kommunalhögskolan vid Helsingfors universitet