Ruralia-instituutin projektipäällikkö Hannele Suvanto

Leivän muruset ja yrittämisen sitkeys ovat tuttuja myös amerikkalaisille maatilayrittäjille. Reissullani kalkkunantuottajien opintomatkalla törmäsin mielenkiintoiseen monialaiseen maatilayrittäjään Ameriikan malliin.

 Länsi-Virginian Lewisburgissa idyllisellä maaseudulla ruotsalaistaustaisen Jennifer H. Jonesin maatila on kuin suoraan satukirjasta. Sumuisen kumpuilevassa maastossa kirmailevat hevoset, vapaana kulkevat kanat kuopsuttelevat pihatiellä ja Emily-emakkokin on suorastaan suloinen kinkku. Kaiken kruunaa maatilan päärakennus: 1830-luvulla rakennettu kartano, joka kielii menneestä vauraudesta. Nykyisyys onkin aivan toista. Jennifer, kuten muutkin alueen tilalliset, on joutunut miettimään tilansa toimintamahdollisuuksia ja tulevaisuutta. Pelkkä maatilan suuri koko ei enää riitä Amerikassakaan. Jenniferin tila on aikojen saatossa pienentynyt ollen nyt noin 60 hehtaaria. Mutta kun jotain menettää, niin uutta tulee tilalle. Tämä tuntuu olleen Jenniferin asenne, sillä tilastaan hän ei ole halunnut vaikeuksienkaan aikana luopua, vaan on kehittänyt sitä markkinoiden muutoksia ja tulevaisuuden trendejä aavistellen. Ja vaikeuksia Jenniferillä on riittänyt.

 USA:n maatilayrittäjät ovat käyneet läpi rajuja rakennemuutoksia, kuten eurooppalaiset kollegansakin. Kuluttajat haluavat yhä useammin tietää ruokansa alkuperästä ja tuotantotavoista. Myös lähiruuan ja luomun suosiminen lisääntyy. Samaan aikaan maatilojen keskikoko on kasvanut ja pienet maatilat ovat jääneet kannattamattomiksi elleivät ole esimerkiksi erikoistuneet tai laajentuneet jalostukseen. Myös Jenniferin maatila on kokenut muutoksia. Hänen isoisänsä aikaan tilan koko oli yli tuhat hehtaaria ja tilalla kasvatettiin muun muassa Hereford-nautoja, kalkkunoita sekä hevosia ja tilan isäntä oli mukana öljy- ja kaasubisneksessä. Aikojen saatossa maata on myyty ja päätuotantosuuntaakin on vaihdettu ratsuhevosten jalostuksesta takaisin nautakarjaan (Aberdeen angus sen risteytykset). Nykyään tilan tuotoista merkittävä osuus tulee myös perinteisen maatalouden ulkopuolelta muun muassa juhlatilatoiminnasta, majoituksesta sekä nuorten kuntoutuksesta hevosilla.    

 Leipä on murusina maailmalla sekä amerikkalaisella Jenniferillä että monella suomalaisella monialaisella maatilayrittäjällä. Jenniferin tila on nykyisellään pieni ja perinteisenä lihatuotantosuuntana kannattamaton, joten hän on monipuolistanut tilansa toimintaa ja ottanut naudanlihan jalostuksen, markkinoinnin ja myynnin omaan haltuunsa. Lähialueen pienteurastamo hoitaa teurastuksen, sillä naudan teurastusta tuottaja ei voi hoitaa itse toisin kuin esimerkiksi kalkkunan. Jenniferin oma tuotemerkki on ”Swift Level Beef”. Hänen asiakkaitaan ovat lähinnä ravintolat ja kuluttajille on myös internetmyyntiä. Asiakkaat ovat erittäin kiinnostuneita lihan alkuperästä, tuotantotavoista ja syötetystä rehusta, mutta tila ei ole siirtynyt luomutuotantoon, vaikka peltoja lannoitetaan vain naudanlannalla ja kompostilla. Jenniferin mukaan luomustatus ei tuo tuotteelle enempää lisäarvoa kuin ympäristöystävällinen ja eläinten hyvinvointia painottava läpinäkyvä tuotantotapa lähellä lihan lopullisia kuluttajia.

 Tärkeää on siis eläimen kokonaisvaltaista hyvinvointia edistävä kasvatus länsivirginialaisella maaseudulla, jossa talven lumisuuskaan ei saa laajoihin peltoaukeamiin tottuneita nautoja hakeutumaan karjasuojaan. Lisäksi naudat ovat  pelkästään viherrehuruokinnassa. Ennen teurastusta annetaan lisäruokintana mm. sinimailasta. Vasikat Jennifer ostaa kahdelta eri naapuritilalta 6 tai 12 kuukauden vanhoina ja kasvattaa niitä noin kaksi vuotta 600 kilon elopainoon saakka. Eläinten kasvua ja hyvinvointia seurataan koko ajan tarkasti ja Jennifer haluaa kasvatusmäärien olevan kohtuullisia eläinten hyvinvoinnin, mutta myös oman työmäärän vuoksi: ulkopuolista työvoimaa on maatiloille vaikea saada ja koska Jennifer hoitaa tilaa yksin, on naapuriapu ja työajan vaihto edellytyksenä tilan toiminnalle.

Lähimmät naapurit ovat kehittäneet työringin ja vaihtavat työtä työhön tai tavaraan oman osaamisensa mukaisesti. Esimerkiksi Jennifer on luopunut pääomaa ja korjaamistaitoja vaativista koneista ja ostaa heinäteossa naapuritilan työtä. Vastineeksi hän antaa osan rehustaan ja toimii cowboyna – tai cowtyttönä naapurin karjanajossa. Naapurien yhteistyö on mahdollistanut taloudellisesti tuottavan toiminnan ja sen, että yksinyrittävä ei uuvu työtaakkansa alle. Yhteistyö on saamassa myös jatkumoa, sillä Jennifer on kehittelemässä paikallista juustolaa lähialueen maitotilallisten kanssa. Vaikka hänen tilansa ei itse tuota maitoa, hänellä on yhteisyritykseen annettavanaan oma myynti- ja markkinointiosaamisensa sekä asiakaskontaktinsa. Yhteistyön kantavana ajatuksena on kaikkien yhteinen hyvinvointi ja koko alueen kehittyminen – kateuden ei anneta haitata suurempia tavoitteita.

 Vierailun jälkeen jäin pohtimaan sitä, millainen merkitys yhdellä aktiivisella, positiivisella ja idearikkaalla ihmisellä voi olla kokonaisessa kyläyhteisössä. Löytyyköhän Suomesta Jenniferin kaltaisia maatilayrittäjiä? Uskallan totisesti toivoa, että kyllä löytyy!