Ruralia-instituutin kehittämispäällikkö Manu Rantanen
Kilpailun ja innovaatioiden lisääminen ovat ratkaisu ihmiskunnan ongelmiin. Tämän subjektiivisen viimevuosien uutisanalyysin pohjalta esitän joitain pohdintoja. Koska alueetkin nykyisin kilpailevat keskenään, tulee väistämättä eteen kysymys kilpailevien alueiden koosta.
Keskimääräisellä omakotitontilla asuu noin kolme ihmistä. Jos nämä ihmiset eivät kilpaile toisiaan vastaan vaan toistensa puolesta, niin kuin useimmiten toisenlaisesta kehityksestä huolimatta vielä on, ovat lähimmät naapurit potentiaalisia kilpakumppaneita. Monilla on kuitenkin huonoja kokemuksia kylistä, joita leimaa sukupolvia ylittäviä naapuriviha, joten välttämättä naapurin mollaaminen ei johdakaan positiiviseen aluekehitykseen.
Entä kuntien välinen kilpailu? Outoihin tilanteisiin on johtanut se, kun aiemmin hyvin toisiaan sparranneet kiistakunnat ovatkin yhtäkkiä samaa kuntaa. Identiteettikriisi on silloin lähellä muillakin kuin kunnanvaltuustojen puheenjohtajilla. Onneksi hyvää maakuntahenkeä puhalletaan vielä esimerkiksi Mikkelin ja Savonlinnan sekä Porin ja Rauman välillä. Rajoja ylittävät innovaatiot tosin vielä odottavat ilmaantumistaan.
Kilpailuissa toiset voittavat ja toiset häviävät. Kun taso on korkeaa, on paljon vaikeampaa (laillisin keinoin) saada huipputuloksia muulla tavoin kuin estämällä toisia menestymästä. Olisiko esimerkiksi Lasse Virenin kaatumisen kautta voittoon -juoksu muuttunut osaksi kollektiivista muistiamme, jos kanssakilpailijat olisivat jääneet häntä auttamaan ja kaikki olisivat tulleet maaliin yhtä aikaa? Eduskunnassakin näytetään esimerkkiä, kuinka napakasti muita irvailemalla on nostettu politiikan tasoa. Mollatkaamme siis muita alueita. Ylipäätään väljähtyneet sloganit voisi päivittää modernin kilpailuhenkisiksi. Esimerkiksi: ”Pakene Pohjanmaalta ennen kuin olet pohjassa” tai ”Älä eksy likaisen suurkaupungin slummeihin”.
Yksi hyvä alueen menestyksen keino on pyrkiä eroon heikommasta alueesta. Tätähän yritetään parhaillaan muun muassa Kataloniassa ja Pohjois-Italiassa, ja onhan jo eräässä pääkaupungin julkaisussa jo laskettu eurojen määrää, mitkä valuvat ”perspektiivittömien alueiden” ylläpitoon. Jälleen tulee eteen aluekoon ongelma: Jos parhaiten menestyvät alueet, ihmiset, organisaatiot ovat päämääränämme, pitäisi kaikki huiput koota mahdollisimman pienelle alueelle, esimerkiksi Talvivaaran kaivokseen, ja muodostaa siitä huippu-ylivertaisalue. Sitten saisimme, ei vaan se kyseinen alue saisi, voiton globaalilla areenalla ja ….niin mitä sitten pitikään tapahtua?
Hauskoja havaintoja tästä alueellisesti kilpailukykypuhunnasta – koskahan kaupunkien tasolla aletaan pyrkiä eroon kilpailukykyä heikentävistä kaupunginosista 🙂 Voidaan myös kysyä onko Suomi ylipäätään liian pieni maa minkäänlaisen ”huipparin” kehittämiseen tai ylläpitämiseen? Mitäs jos asia onkin niin että menestyäkseen globaalissa kilpailussa itsenäisessä valtiossa on oltava vähintään 20 miljoonaa asukasta. Tällöin Pohjoismaihin riittäisi yksi vahva ”perusvaltio”, joka olisi terveen innovaatioalueen kokoinen 😉
Yhteistyötä ja kilpailua on vähän vaikeaa tehdä yhtä aikaa, mutta jospa yhteistyö onkin se kilpailuvaltti? Ajattelen niin, että Suomen kaltaisessa maassa huippujoukkueet voidaan koota eri puolelta maata, eikä mitään aluetta lähtökohtaisesti pitäisi rajata ulos.
Totta, pienessä valtiossa alueiden välisen yhteistyön tiivistäminen olisi varmasti kokeilemisen arvoinen asia. Koottaisiin vähät resurssit yhteen SM-liigaan, ja sieltä voisi sitten nousta tähtiä maailmankartalle, ja joku päivä pärjättäisiin paremmin myös arvokisoissa 🙂 (Pahoittelut jääkiekkoanalogian käyttämisestä…)