Kevättalvella pääsin mukaan erääseen kirjaprojektiin. Kyseessä ei ole kaunokirjallinen teos hanketyön hyvistä, pahoista ja rumista käytännöistä, vaan tekniikan alan koulutuksen kehityshistorian kokoaminen Seinäjoella 1960-luvulta tähän päivään. Käytännössä tämä tarkoittaa kokonaiskuvan laadintaa siitä, miten Seinäjoen Teknillisestä koulusta muotoutui nykyinen Seinäjoen Ammattikorkeakoulun tekniikan yksikkö ja mitä sitten tapahtuikaan. Oppilaitoshistorian lisäksi tässä TAHKO-hankkeessa tarkastellaan myös alan koulutuksen elinkeinoelämäyhteistyön muotoja eri vuosikymmeninä.

Koska olen hankkinut pääasiallisen pohjakoulutukseni yleisissä kaiken ymmärtävissä ihmistieteissä, voisi olettaa, että suhtautuisin kaikkeen tekniikkaan varauksellisesti ja näkisin insinöörien koulutuksen etäisenä ja jopa epäkiinnostavana tutkimuskohteena. Tekniikasta olen kuitenkin ollut kiinnostunut aina, esimerkiksi toisen maailmansodan aikaisista lentokoneista on tullut luettua 10-vuotiaasta ja tämä harrastus jatkuu edelleen. Tietokoneet ovat olleet osa arkeani pian 30 vuotta, ja autot alkoivat kiinnostaa ajokortti-iän lähestyessä. Sen sijaan mitään erityistä taipumusta järjestelmällisyyteen tai teknisten laitteiden suunnitteluun ja korjaukseen, joita olen havainnut insinöörien osoittavan jo lapsina, en ole missään ikävaiheessa itsestäni tunnistanut. En ole jaksanut järjestää lelujani viivoittimensuoriin riveihin 3-vuotiaana. En ole ollut pohjattoman kiinnostunut eri automerkeistä 5-vuotiaana, en harrastanut ”tekniikkalegojen” kokoamista 8-vuotiaana, sillä historialliset ritarilegot olivat minun juttuni. Teininä en purkanut mopon moottoria osiksi, enkä sanottavissa määrin yrittänyt ohjelmoida omia pelejä saati koettanut muistaa piin likiarvoa vähintään kymmenen desimaalin tarkkuudella. Mielessäni ei myöskään koskaan käynyt, että lähtisin opiskelemaan tekniikkaa, sillä matematiikka ja luonnontieteet eivät biologiaa lukuun ottamatta kiinnostaneet.

Tekniikan alan koulutushistorian tutkiminen ei kuitenkaan edellytä tekniikan alan koulutusta, vaan enemmänkin taitoa tarkastella insinöörikoulutuksen kehittymistä koulutuspoliittisena, historiallisena ja taloushistoriallisena ilmiönä. Se edellyttää myös jossain määrin insinööriprofession historiallista ja yhteiskunnallista tarkastelua. Ei nimittäin ole ollut aina laisinkaan selvää kuka on saanut kutsua itseään insinööriksi.

Oikeastaan nykyisenlainen insinöörien ammattikunta alkoi hahmottua Suomessa vasta 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla maamme teollisen kehittymisen myötä. Toisaalta yhä tänäkin päivänä insinööriprofessiossa on tiettyjä epämääräisyyksiä, ainakin jos asiaa kysyy insinööreiltä itseltään. Se, että jonkun koulutusnimeke pitää sisällään sanan insinööri, ei kuulemma takaa sitä, että kyseessä olisi niin sanotusti oikea insinööri, eli että hänellä olisi vahva teknillis-tieteellinen koulutuspohja. Esimerkiksi tuotantotalouden insinöörien koulutuksessa ei ole joidenkin arvioiden mukaan tarpeeksi painotettu tekniikkaa ja luonnontieteitä. Metsäinsinöörien voidaan taas sanoa olevan luonnovara-alan koulutuksen saaneita, mikä kuulemma perustavalla tavalla eroaa teknillisen alan koulutuksesta.

Maallikon korvaan nämä insinööriprofession sisäiset kiistat kuulostavat arvovaltakamppailulta, jonka tavoitteena on oman koulutushaaran arvostuksen nostaminen ammattikunnan sisällä, siis tietynlainen sisäpoliittinen kilpailu oikeudesta määritellä sitä, kuka on todellinen perusinsinööri kolumnisti Veijo Miettisen termiä lainatakseni. Toisaalta näissä keskusteluissa on epäilemättä myös kyse ammattikunnan sisäisestä laadunvarmistamisesta ja tätä kautta insinöörien yhteiskunnallisen aseman vahvistamisesta suhteessa muihin ammattikuntiin. Esimerkiksi Suomessa autonomian aikana nykyiseen kunnallistekniikan tehtävien johtamisesta vastasivat useimmiten lakimiehet, ja vielä pitkälle 1900-luvulle arkkitehdit dominoivat merkittäviä rakennusprojekteja. Insinöörit kuitenkin raivasivat kilpailijansa tieltään paremman teknillisen osaamisensa avulla (Michelsen 1999).

Tulevaisuudessa teknologian ja luonnontieteiden hallinta ei kuitenkaan insinööreille enää riitä. Esimerkiksi maailman johtavassa teollisuusmaassa Yhdysvalloissa käytössä oleva 4-vuotinen insinöörikoulutus on kuulemma osoittautunut liian suppeaksi ja insinöörit ovat ammattikuntana menettäneet asemiaan yritysjohdossa kauppatieteilijöille. Insinööriprofession arvostus on myös kuulemma laskenut merkittävästi verrattuna lääkäreihin tai lakimiehiin. Lääkkeeksi insinöörikoulutuksen kehittämiseen ja insinöörien yhteiskunnallisen statuksen nostamiseen onkin esitetty pehmeiden taitojen, kuten johtamis-, kommunikaatio-, ja kulttuuriaineiden opetuksen lisäämistä teknisen alan koulutusohjelmissa, sekä erityisien 2 vuotta kestävien insinöörijohtamisen maisteriohjelmien aloittamista. (Galloway 2008)

Suomalaisen koulutusjärjestelmän kasvattia amerikkalaisten suunnitelmat ihmetyttävät. Meidän diplomi-insinööriemme koulutus kestää käytännössä jo nykyisellään 6 vuotta, ja AMK-insinööreille on oma YAMK-koulutuksensa, joka vastaa maisteriopintoja. Näin maallikon silmin suomalainen insinöörikoulutus näyttäisi olevan jo nykyisellään amerikkalaista edistyneempää ainakin koulutuksen laajuudessa mitattuna. Insinööriprofession arvostus kestää maassamme varmasti myös vertailun lääkäreihin tai lakimiehiin. Myös kauppatieteilijöiden suuntaan insinöörit pitävät pintansa. Suomalaisten huippuyritysten toimitusjohtajista kolmasosalla on insinööritausta. (Tekniikka ja talous 2009)

Kiinnostavan historian lisäksi tekniikan alalla näyttäisi maassamme olevan myös mitä kirkkain tulevaisuus, kunhan koulutusohjelmat pidetään jatkuvasti ajantasaisina ja yhteydet työelämään tiiviinä, sillä tekniikan kehitys ei katkea vaikka koulutussuunnittelu kangertelisi.

Kirjoittaja YTT Aapo Jumppanen toimii projektipäällikkönä Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa.

Lähteet:
Patricia D. Galloway (2008). The 21st-Century Engineering – A Proposal for Engineering Education Reform. ASCE Press, Virginia.
Michelsen, Karl-Erik (1999) Viides sääty – insinöörit suomalaisessa yhteiskunnassa. Tekniikan akateemisten liitto, Helsinki.
T&T selvitti: Yhä useammalla huippujohtajalla tekninen koulutus (2009) Tekniikka ja talous 10.3.2009. http://www.tekniikkatalous.fi/tyo/article251466.ece. Luettu 27.6.2014.