Etiikassa itseisarvolla tarkoitetaan arvoa, jota ei tarvitse eikä voida perustella muilla arvoilla. Itseisarvo on arvo itsessään ja sitä kannattaa tavoitella sen itsensä vuoksi. Itseisarvoina on yleisesti pidetty ainakin kauneutta, hyvyyttä ja totuutta.

Tiede on järjestelmä, jolla tavoitellaan totuutta ja me tieteentekijät voimme tuntea itsemme etuoikeutetuiksi, koska saamme totuuden tavoittelusta palkkaa. Olemme osa pitkää historiallista jatkumoa, jossa yhteisöt tai yhteiskunnat ovat sijoittaneet osan resursseistaan totuuden tavoitteluun. Tavoittelun muodot ja käsitykset totuudesta ovat vaihdelleet, mutta päämäärä on säilynyt.

Julkinen sektori on ajautunut pahenevaan rahoituskriisiin, mikä pakottaa tarkastelemaan kriittisesti julkisin varoin rahoitettuja organisaatioita, joihin yliopistotkin kuuluvat. Yliopistojen rahoitus on kasvanut trendinomaisesti aina viime vuosiin asti asti ja onkin perusteltua esittää kysymys, onko yhteiskunnalla varaa rahoittaa yliopistoa nykyisessä laajuudessaan, jos kaikesta muustakin joudutaan tinkimään. Reaktiona säästöihin ja myötäillessään vallitsevaa poliittista ilmapiiriä yliopistot ovat alkaneet yhä vahvemmin markkinoida itseään tulevaisuuden talouskasvun mahdollistajina, eräänlaisena sijoituksena, joka poikii siihen sijoitetut varat takaisin tulevaisuudessa. Näkökulma on toki perusteltu, sillä suurella osalla rahaa tahkoavista ja ihmiselämää mullistaneista keksinnöistä on tausta yliopistotutkimuksessa. Yliopistollinen koulutus puolestaan lisää työn tuottavuutta, mikä on olennainen talouskasvun tekijä.

Yliopistojen taloudellisen merkityksen ylikorostaminen on kuitenkin ongelmallista, koska yliopistot ja yliopistoissa harjoitettava tieteellinen tutkimus eivät ole ensisijaisesti kehittyneet taloudellisen hyödyn tavoitteluun, vaan taustalla on ollut ihanne totuuden tavoittelusta itseisarvona.

Tieteellisellä totuudella ei useinkaan ole markkina-arvoa. Tämä johtuu viime kädessä siitä, että biologisina olentoina ja kuluttajina emme ole kiinnostuneita totuudesta vaan siitä mikä täyttää perustarpeemme, tuntuu meistä hyvältä tai mistä on meille käytännön hyötyä. Tällaisista asioista olemme kuluttajina valmiita maksamaan. Uusi tieteellinen tieto herättää usein epämiellyttäviä tunteita (eli lisää tuskaa), ei useinkaan avaa minkäänlaista mahdollisuutta rahantekoon ja melko harvoin ratkaisee käytännön ongelmia. Tiede ei yksinään kykene ratkaisemaan myöskään yhteiskunnallisia ongelmia, vaikka yleisen edun vuoksi olisi toki toivottaa, että poliittinen päätöksenteko perustuisi laadukkaaseen tutkimustietoon.

Kun talouspuhe värittää yhä vahvemmin kaikkea yhteiskunnallista keskustelua, unohtuu helposti, etteivät talous ja talouskasvu ole itseisarvoja vaan välineitä hyvän elämän mahdollistamiseksi mahdollisimman monelle. Talouden ongelmien ohella olisi tarpeen keskustella, mitä sisältää se hyvä elämä, jonka talouden pitäisi mahdollistaa ja kuinka hyvää elämää tulisi yhteisin varoin edistää. Sama pätee myös keskusteluun yliopistojen rahoituksesta. Välinearvojen ohessa voitaisiin keskustella myös itseisarvoista: onko totuuden tavoittelu yhteiskunnallemme itseisarvo, johon kannattaa sijoittaa rajallisia taloudellisia resursseja? Kannattaako verovaroilla palkata ihmisiä, jotka perehtyvät yhteiskunnan kannalta tärkeisiin asioihin syvällisesti ja joiden velvollisuus on jakaa omaksumaansa tietoa mahdollisimman objektiivisesti ja vaikuttavasti?

Olen tietysti jäävi, mutta uskon että kannattaa. Objektiivisuutta tavoittelevaa tietoa tarvitaan kipeästi yhteiskunnassa, jossa totuus jää muutoin eri edunvalvontaryhmien kiistakapulaksi. Näissä kiistoissa voittajan määrittää organisaation tiedotusbudjetin koko ja tiedottajien ammattitaito, ei tiedon totuusarvo. Kilpailussa huomiosta totuuteen ja objektiivisuuteen pyrkivä tietoa jää usein jalkoihin, koska se ei useinkaan ole ihmisistä kiinnostavaa. Kansalaisina lienemme kuitenkin yhtä mieltä siitä, että yhteiskuntaa tulisi kehittää mahdollisimman totuudellisen tiedon pohjalta. Tällaisen tiedon tuottaminen ja levittäminen väistämättä maksaa, eivätkä hyödyt ole välttämättä mitattavissa euroissa.

Perusteltua olisi myös pohtia, voisiko pyyteetön totuuden tavoittelu tuottaa yhteiskunnan odottamia suoria hyötyjä jopa tehokkaammin kuin nykyinen poliittisten päämäärien tavoitteluun valjastettu tutkimus. Väitän, että tutkijat ovat pääsääntöisesti motivoituneet tekemään yhteiskunnallisesti vaikuttavaa työtä. Tähän ei kuitenkaan luoteta, minkä seurauksena on luotu nykyinen poliittisesti ohjattu ja pirstoutunut tutkimusrahoitusjärjestelmä, joka hukkaa merkittävän osan resursseista aivan muuhun kuin tutkimukseen.

Meidän yliopistolaisten suurena haasteena on saada päätöksentekijät ja heidän äänestäjänsä vakuuttumaan totuuden tavoittelun itseisarvosta. Samalla emme myöskään saa unohtaa, että oikeus toimia ammattimaisena totuuden tavoittelijana asettaa myös painavia velvollisuuksia levittää tieteellistä tietoa mahdollisimman laajasti meitä rahoittavaan yhteiskuntaan. Totuus on liian arvokas asia jätettäväksi niille, joille totuudella on vain välinearvo.

Kirjoittaja, FT Timo Nieminen, toimii tutkimusjohtajana Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa