Kansainväliset ruokajärjestelmät rakentuvat monimutkaisista verkostoista. Lisäksi nykyjärjestelmien kanssa kitkaisesti yhteensopivia uusia teknologiota esitellään kiihtyvällä tahdilla. Olemassa olevien ja uusien ruokajärjestelmien yhdistelmissä muokkaantuvien käytäntöjen uskottava kuvaaminen on siten tarpeellisempaa kuin ehkä koskaan aikaisemmin.

Ben Fine ja Ellen Leopold pohtivat kirjassaan The World of Consumption (1993) ylläpitojärjestelmiä (Systems of Provision, SOP), jotka jäsentävät taloudellista toimeliaisuutta perinteistä tuotanto-kulutus -jakoa kokonaisvaltaisemmin. Ylläpitojärjestelmillä kuvataan yksittäisten tuotteiden kulutukseen liittyvää sosiaalista ja taloudellista jäsentymistä suhteessa niiden tuotantoon, jakeluun ja jälleenmyyntiin. Ruokaan liittyen on tarkasteltu muun muassa vähärasvaisia ja -sokerisia elintarvikkeita ja havaittu, että keventämisessä ylijääneet rasvat ja sokeri on esitelty takaisin markkinoille uusina tuotteina, kuten luksus-juustoina ja premium-jälkiruokina. Ylläpitojärjestelmät ovat historiallisesti tilanteellisia, mikä mahdollistaa vastaavien tapauskohtaisten kehityskulkujen ja laajempien sosio-taloudellisten muutosten tarkastelun.

Globaalin ruokajärjestelmän toimintaa voidaan ymmärtää paremmin ylläpitojärjestelmiä tarkastelemalla. Nykyisen ruokajärjestelmän edut ovat ilmeiset, mutta systeemissä on myös haittapuolensa. Ongelmat liittyvät ilmastonmuutokseen ja kotieläintuotannon kasvihuonekaasupäästöihin, luonnonvarojen niukkuuteen ja tuotannon tehottomuuteen sekä vesien saastumiseen typpi-, fosfori-, antibiootti- ja kasviensuojeluainepäästöjen osalta. Lisäksi haasteina ovat luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen, ihmisten terveyteen liittyvät tekijät muun muassa ruoan ravintoainesisällön, eläinperäisten sairauksien ja lisääntyvän antibioottiresistanssin osalta sekä kotieläinten tehotuotanto, joka haastaa eläinten hyvinvoinnin.

Kuvattujen ongelmien nopea ratkaiseminen ei ole realistista, mutta niitä voidaan mahdollisesti vähentää uusilla solumaatalouden (cellular agriculture) ratkaisuilla. Solumaataloudella tarkoitetaan soluviljelytekniikoiden hyödyntämistä ruoantuotannossa ja se on jaettavissa kahteen päälinjaan: tuotteisiin, jotka ovat tehty soluista (cellular products, esim. keinoliha) ja tuotteisiin, jotka ovat solujen tekemiä (acellular products, esim. hiivan tuottama alkoholi oluessa). Äärimmilleen pelkistetty kuvaus keinolihan tuotantoprosessista etenisi niin, että otetaan solunäyte elävästä eläimestä, laitetaan se terästankkiin ravinneliuokseen, nopeutetaan solujen kasvua sekoittamalla liuosta, korjataan sato ja hyödynnetään viljelty liha elintarvikkeiden raaka-aineena.

Ylläpitojärjestelmän näkökulmasta edellä kuvattu jäsentää tuotantoteknologista prosessia. Kulttuurisesti ja sosiaalisesti määrittyvät jäsennykset avaavat hieman erilaisen maiseman keinolihan (artificial meat) merkityksiin. Paul Shapiro esittelee kirjassaan Clean Meat – How Growing Meat Without Animals Will Revolutionize Dinner and the World (2018) solumaataloutta ja eri lähteistä kerättyjä keinolihaan viittaavia käsitteitä. Näitä ovat laboratoriossa kasvatettu liha (lab-grown meat), koeputkiliha (test tube meat, in vitro meat, in meatro), petrimaljaliha (petri dish meat), syntetisoitu liha (synthesized meat), vihreä liha (green meat), vesiviljelty liha (hydroponic meat), hyvä liha (good meat), puhdas liha (pure meat), turvallinen liha (safe meat) ja liha 2.0 (meat 2.0). Suosikkini on hieman heikosti suomeksi kääntyvä jalaton liha (meat without feet).

Käsitteiden runsas määrä viittaa uuteen ja muotoutumassa olevaan tuotantomuotoon ja sitä tarkastelevaan tutkimusalaan. Näyttää siltä, että keinolihaan viitataan yhä useammin käsitteillä viljelty liha (cultivated meat, cultured meat) ja puhdas liha (clean meat). Käsitteiden suosiota selittänee niiden neutraalius ja realistinen viittaaminen lihan tuotantoprosessiin. Uudet ruoantuotantoteknologiat herättävät usein myös eettis-moraalista keskustelua, puhtauden ja vaaran merkityksiin liittyvää neuvottelua, vastustusta, pelkoa ja inhoakin. Näistä kumpuavat Frankesteinin hirviöstä vaikutteita saanut käsite frankenliha (frankenmeat), epäaito tai väärennetty liha (fake meat) sekä termit huijaus- tai valeliha (sham meat).

Shapiron hahmottelema eläintenjälkeinen biotalous (the postanimal bioeconomy) ja sen viljellyt eläintuotteet (cultured animal products) kohtaavat vaihtelevien määritelmien ja epäluulojen lisäksi muitakin haasteita, joista keskeisimmät ovat tuotantoteknologian haasteet ja sen vaatima kehitystyö, tuotantokustannusten radikaali karsiminen, tuotantomäärien merkittävä ylös skaalaaminen, elintarvikkeiden kansallinen ja kansainvälinen sääntely sekä markkinoiden ja kuluttajien laajamittainen hyväksyntä.

Viljellyillä eläintuotteilla riittää siis aitoja ylitettäväksi ennen ruokapöytien lopullista valloittamista. Uudet ruoantuotannon teknologiat tarjoavat ennakkoluulottomille myös mahdollisuuksia. Solumaatalouden menestyminen kiteytyy uuden teknologian, tuotantotavan ja yhteiskunnallisten merkitysjärjestelmien kannalta radikaaliin läpinäkyvyyteen. Perinteisessä elintarviketuotannossa saattaa riittää raaka-aineiden ja tuotteiden jäljitettävyys läpi tuotantoketjun. Solumaatalouden yhteydessä on lisäksi tarpeen avata yleistajuisesti taustalla olevat biologiset mekanismit, tuotantoteknologian toimintaperiaatteet ja konkreettisesti saavutettavissa olevat hyödyt suhteessa markkinoilla jo oleviin tuotteisiin ja tuotantotapoihin. Viljeltyyn lihaan liittyvän ylläpitojärjestelmän jäsentäminen tarjoaa parhaimmillaan monipuolisen lähestymistavan tarkastella ruokajärjestelmän haasteita ja mahdollisuuksia.

Would you eat meat grown in a lab? https://www.youtube.com/watch?v=kReHrebnzzc

Meat the Future – Koert van Mensvoort: https://www.youtube.com/watch?v=0ma21Kqo1v4

Kirjoittaja Toni Ryynänen työskentelee vanhempana tutkijana Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa.

(Suomen Kulttuurirahaston rahoittamassa 3-vuotisessa ”Transforming agriculture with agroecological symbiosis combined with cellular agriculture – Environmental impacts and perceptions of farmers and consumers” -tutkimushankkeessa tarkastellaan agroekologisten symbioosien ja solumaatalouden ympäristövaikutuksia sekä kuluttajien ja maanviljelijöiden näkemyksiä.)