Hyvinvointi-Suomen rakentamisessa on vuosikymmenten varrella lähestytty perustulon sukuisia ratkaisuja. Kansaneläkkeistä ansioeläkepainotukseen siirtyminen etäännytti sosiaalipolitiikan valtavirta-ajattelua perustulohengestä. Työelämän murros epätyypillisten työtehtävien ja yrittäjyyden myötä on vienyt ajatuksenkulkuja toiseen suuntaan. Tulevaisuuden lyhyet ja pitkät kriisit koettelevat hyvinvointivaltion rakenteita ja nähtäväksi jää, kallistuuko heiluri perustulon suuntaan vai siitä poispäin. Katsaukseni puhunee sen puolesta, että perustulon tarve on aikaisempien vuosikymmenten satunnaisista oivalluksista vahvistunut keskusteluksi ydinasioista. Jatkossa koronakriisin ja tulevien ilmasto- ja ekokriisien jälkeen maailma muuttuu. Tulevaisuus on valmis ottamaan perustulon käyttöön, koska systeemin muutos sitä vaatii.

Maaseutu ja maatalous mielessä

Olen ollut perustulon kannalla tutkijanurani alkuajoilta lähtien. 1970-luvun alussa selvitimme pohjoishämäläisissä maalaiskylissä Tampereen yliopiston ja Yleisradion toimeksiannosta sanoman perillemenoa. Minulla oli maaseutusosiologina haastateltavina maatilojen isäntiä ja emäntiä. Ujutin viestintäaiheiden joukkoon kysymyksiä maatalouden yrittäjyydestä ja sosiaaliturvasta. Julkisuudessa oli juuri käyty lyhyt mutta kiivas maatalouspoliittinen keskustelu ns. perus- ja sosiaalitilamallista. Maataloushallinnon virkamieskomitea oli hallitusneuvos Matti Kekkosen johdolla laatinut mietinnön, jossa maatalouspolitiikka oli eriytetty elinkelpoisten maatilojen, ns. perustilojen, taloudellisiin kehittämistoimiin ja vailla taloudellisia kehittämisnahdollisuuksia olevien sosiaalitilojen viljelijöihin kohdistettaviin sosiaalipoliittisiin toimiin. Voi arvata, että ehdotukset saivat täystyrmäyksen jokseenkin laidasta laitaan. Sain päähäni kysyä viljelijäpariskunnilta, miten he suhtautuisivat ajatukseen maataloustukien maksamisesta kaikille emännille ja isännille tasasuuruisena viljelijänpalkkana. Yllätyin, kuinka myönteisen kiinnostuneesti haastateltavani pohtivat kysymystä. Ajatusta ei ammuttu alas periaatteellisista syistä, vaikka se tarkoittaisikin maanviljelijän yrittäjänvapaudesta tinkimistä. Epävarmuus toimeentulosta säiden armoilla, työn sitovuus ja puuttuvat lomat nousivat esiin yrittäjänvapauden rajoitteina. Viljelijänpalkan arveltiin myös lisäävän maanviljelijän ammatin arvostusta, tunnustusta luonnon hoitamisen ja kaikille yhteisen ruokahuollon turvaamisen merkityksestä yhteiskunnalle.

Viljelijöiden kanssa käymäni keskustelut viljelijänpalkasta jäivät omiin muistiinpanoihini haastattelulomakkeen reunamerkintöinä. Niillä ei ollut käyttöä sanoman perillemeno-aiheessamme. Olen vuosien varrella joutunut useamman kerran miettimään, miten tavanomaisesta ajattelusta poikkeavia uudistuksia ylipäätään voi edistää valtavirta-ajatteluun viritetyissä toimintaympäristöissä. Haastattelemani viljelijät olivat katselleet TV-ohjelmasarjaa, joka esitteli kolhoosia Itä-Siperiassa. Tutkimme sanoman perillemenoa hämmentävässä ja eksoottisessa asiayhteydessä, joka kuitenkin oli koettu kiinnostavaksi. Ehkä ohjelma etäännytti ajatukset arkitodellisuudesta, jolloin viljelijänpalkkaakin voitiin ruotia asiallisesti ja ulkopuolisesti, ilman voimakkaita tunnelatauksia.

Palasin viljelijänpalkka-aiheeseen 1970-luvun lopulla PTT:n valtioneuvoston kanslialle tekemässä emäntätutkimuksessa. Siinä keskeisenä aiheena oli naisten maatiloilla tekemän työn näkymättömyys. Sen lisäksi, että perinteisessä maatalon työnjaossa naiset hoitivat karjan ja osallistuivat muihinkin tuotannollisiin töihin miesten rinnalla, he huolehtivat lastenhoidosta ja lähes kaikista kotitaloustöistä. Sosiaaliturvaa näistä ei kertynyt, koska koko maatalouden yrittäjätulo laskettiin isännän tuloksi ja eläkkeen perustaksi. Emäntätutkimus toi epäkohtia esiin ja joudutti monien uudistusten toteuttamista, kuten maatilan työtulon jakamista tasa-arvoisesti emäntien ja isäntien kesken ja emäntien työn huomioon ottamista ansiotyönä sairaus- ja eläketurvassa sekä lomaoikeuksien ja lomitusjärjestelyjen parantamista karjatiloilla. Ehdotin emäntätutkimuksen loppuraportissa, että viljelijänpalkka-asiaa pohdittaisiin maatalouden sosiaalipolitiikan jatkoaiheena. Ei pohdittu.

Sosiaalipolitiikan syrjässä kiinni

En kommentoi perustuloasian puuttumista sosiaalipoliittisesta keskustelusta 1980- ja 90-luvuilla. Osuustoimintaopin lehtorina osallistuin Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan laitoksen opetukseen lisensiaattiseminaareissa, joissa käytiin muutoin varsin vilkasta ja ajankohtaista keskustelua. Sosiaalipolitiikan kovaan ytimeen edustamani oppiala, osuustoiminta ja sitä lähellä oleva kansalaistoiminta, eivät kuuluneet, vaikka monet kollegani pitivät erityisesti uusosuustoimintaa sosiaalipoliittisestikin erinomaisen kiinnostavana ja innovatiivisena ilmiönä. Seminaareihin osallistui usein osuustoimintaprofessuurin yliopistoon sijoittumiseen voimakkaasti vaikuttanut akateemikko Heikki Waris. Koin hänet hengenheimolaisekseni siitäkin syystä, että totesimme olevamme lisensiaattiseminaarin opettajista ainoat, joilta puuttui arvosana sosiaalipolitiikassa. Minä tosin olin suorittanut peruskurssin.

1990-luvulla Helsingin yliopiston osuustoimintainstituutti koulutti ja kehitti pienosuuskuntia yhteisyrittämisen muotona tiiviissä yhteistyössä työttömien ja työvoimahallinnon kanssa. Uusosuustoiminnan edistäjien kanssa ajoimme työttömyysturvasäädöksiin muutoksen, jonka mukaan työosuuskunnan jäsentä ei pidetä yrittäjänä, jos osuuskunnan jäsenmäärä on vähintään seitsemän. Työsuhteessa osuuskuntaansa jäsenet saivat siten oikeuden ansiosidonnaisiin työttömyysetuuksiin. Pienosuuskuntien jäsenten yrittäjäksi tulkinnan lieventäminen oli pieni myönnytys yrittäjyyttä karsastavaan sosiaaliturvaan, mutta kovin hidasta eteneminen on ollut tällä, perustuloideaa sivuavalla sosiaalipolitiikan saralla.

2000-luvulle tultaessa perustulo vähitellen alkoi näkyä julkisesssa keskustelussa, erityisesti Osmo Soininvaaran ja muutaman muun suomalaisen mielipidevaikuttajan ansiosta. Asian harrastajat myös solmivat yhteyksiä kansainvälisiin perustuloaktivisteihin. Kuopion yliopistossa tehtiin väitöskirja kansalaispalkasta. Haimme professori Juhani Laurinkarin ja YTT Veli-Matti Poutasen kanssa Suomen akatemialta apurahaa aiheen jatkotutkimukseen, mutta hyvä hakemuksemme hylättiin. Pidin vielä asian harrastustani yllä liittämällä perustuloon suhtautumisesta kysymyksiä Etelä-Savon yliopistoyksiköiden ja ammattikorkeakoulujen yrittäjyyskurssiopiskelijoille tekemääni kyselytutkimukseen (https://helda.helsinki.fi/handle/10138/24709). Opiskelijoiden vastauksista sai hyvän kuvan asian esillä olosta ja kiinnostuksen laadusta. Opiskelijat suhtautuivat perustuloon ennakkoluulottomasti. Sen ei nähty vähentävän työhaluja, mutta koettiin yrittäjyyteen kannustavaksi ja sosiaalisesti aktivoivaksi.

2010-luvulla keskustelun virittelylle perustulosta oli hyviä perusteita esimerkiksi prekariaatti- ja yrittäjyyskysymysten jatkona. Kun aihe alkoi muuttua vakavasti otettavaksi, idean vastustuskin koveni. Tämän sai kokea Osmo Soinivaarakin ministerinä, jonka vastuulla oli laajan sosiaaliturvauudistuksen valmistelu. Perustuloasia joutui hyllylle.

Kokeilua

Monelle, itseni mukaan lukien, lienee tullut yllätyksenä, kun perustulokokeilu löytyi Juha Sipilän keskusta-oikeistolaisen hallituksen ohjelmasta. Kokeilu myös tehtiin, tutkimusvetoisesti. Hallitus halusi profiloitua tutkittuun tietoon päätöksensä perustavana modernina kabinettina. Suomen perustulokokeilu sai osakseen laajaa kansainvälistä huomiota, jonka myötä siihen myös kohdistui paljon odotuksia. Perustulokokeilu jouduttiin kuitenkin kustannussyistä rajaamaan erityisryhmään, pitkäaikaistyöttömiin. Tutkimus tehtiin oikeaoppisesti koeasetelmana, jossa verrattiin ajallisesti perustuloa saavia ja heihin verrattavaa satunnaisesti valittua verrokkiryhmää. Julkisuudessa esitellyt tulokset näyttävät osoittavan, ettei perustulo ole juurikaan vaikuttanut tutkittujen työllistymiseen, ei lisäten eikä vähentäen. Positiivisia tuloksia kokeilulla oli erityisesti tutkittujen toimeentuloon, mielialaan ja sosiaalisuuteen. Byrokratian puuttuminen perustulorahan jakamisesta vaikutti myös tuensaajien huolenaiheiden vähenemiseen.

Suomen perustulokokeilu lopetettiin sen ensimmäiseen vaiheeseen eikä kokeilun loppuraporttia jääty odottelemaan. Toimenpiteitäkään ei ollut tulossa. Tuli aktiivimalli. Asia oli jo unohtunut, kun koronaviruksen leviäminen nosti esiin kansalaisyhteiskunnan varautumisen kriiseihin ja niiden tuomaan epävarmuuteen ja turvattomuuteen. Voisiko perustulo toimia puskurina kriisien välittömiin vaikutuksiin? Se olisi nopeasti käytettävissä, ei vaatisi hidasta ja raskasta arviointi-, jako- ja valvontabyrokratiaa ja tavoittaisi heikoimmassa olevia suoraan, ilman välikäsiä. Espanjasta uutisoitiin hallituksen valmistelevan perustulon käyttöön ottamista. Paavi Fransiskus vetosi pääsiäisviestissään maailman johtajiin yleisen kansalaistulon toteuttamisen puolesta. Muualla kommentoitiin ja peitellysti tunnustettiin koronaelvytykseen ehkä jouduttavan käyttämään suoraan kansalaisille jaettavaa helikopterirahaa. Keskusteluun palautettiin varhaisia perustulokokeiluja ja esimerkkejä Alaskan öljyrahan jakamisesta aina Milton Friedmanin ehdottamaan negatiiviseen tuloveroon. Suomessa perustulokokeilun loppuraportti palautti asian julkiseen keskusteluun. Tämän asian huomioarvo näyttää kuitenkin karkaavan maamme rajojen ulkopuolelle.

Perustulon puolesta tai vastaan on peräänkuulutettu ”evidenssiä”, jotta keskustelua voitaisiin käydä tieteelliseen tutkimukseen perustuvin tiedoin. Tiedetään kuitenkin, ettei perustuloa ole toteutettu missään riittävän kattavasti ja ajallisesti pitkäkestoisesti, jotta tällaista tutkimustietoa olisi saatavilla. Ei edes Suomen perustulokokeilu riitä tieteellisen perustuloon siirtymissuunnittelun perustaksi.

Systeemiloikka tulevaisuuteen

Perustulo on reformi, johon nykyinen tulkintamme hyvinvointivaltiosta ja kapitalistisesta markkinataloudesta systeeminä ei tunnista eikä tunnusta tarvetta. Globalisaatio on ohjannut kehitystä itsekkyyttä ruokkivien hyöty- ja kasvutavoitteiden mukaisesti. Markkinataloudessa raha on osallistumisen ehto ja väline. Kilpailutaloudessa raha tulee rahan luo, varallisuus keskittyy ja osattomien vaikutusmahdollisuudet vähenevät. Tähän tarvitaan muutosta, joka vastaa ihmiskunnan (=YK:n) yhteisten, ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen tavoitteita. Paavin viesti pääsiäisenä 2020 elämää ylläpitävän näkymättömän työn ja tekemisen tunnustamisesta arvokkaaksi koski yhteiskunnan huono-osaisten aseman parantamista yhteisenä velvollisuutena. Rahan jakaminen tasaisemmin muuttaa myös osallisuuden ja vaikutusmahdollisuuksien jakautumista tasa-arvoisemmaksi. Ei riitä, että poliittinen demokratia toimii, tarvitaan myös taloudellista demokratiaa markkinatalouteen. Perustulo tarkoittaisi vain pientä askelta systeemin muutokseen. Se tuskin vielä riittää, mutta purkaisi paineita ajan voittamiseksi.

1970- ja 80-lukujen vaihteen Suomessa emäntätutkimus nosti epäkohtia esiin, voimaannutti alistettuja ja muutti totuttuja asenteita otollisiksi tarvittaville uudistuksille. Entinen patriarkaalinen normaali kävi jo matemaattisena yhtälönä mahdottomaksi jatkaa. Reformi onnistui hyvinvointivaltion korjaustoimenpiteenä. Globalisaation valtavirrassa perustulo ui vastavirtaan. Se edustaa tulevaisuuden sosiaalipoliittista ajattelua vaihtoehtona entiselle. Sosiaaliteknokraattinen tutkimusasiantuntemus ei voi arvioida uskottavasti vaihtoehdon edellytyksiä, toteuttamista ja vaikutuksia. Tarvitaan vähintään paavi tai Jeesus, jotta keskustelua perustulosta voitaisiin käydä tosiolevana, valtavirran kaavasta etäännytettynä mahdollisena yhteiskuntareformina. 60-luvun sosiologeilla oli yhteiskunnallisen keskustelun avaajina tällainen eetos. Heidän kielensä myös tavoitti ihmiset, ei vain päättäjiä. Ymmärrettiin, että kun uudistusten aika tulee, ne on pantava toimeksi, koska tutkimusevidenssi tulee vasta niiden toimeenpanemisen jälkeen. Koronakriisi paljasti akuuttina häiriönä globalisaation haurauden. Sen jälkeen on edessä krooninen ilmastokriisi ja sen tuomat muutospaineet. Kynnys vaihtoehtoisten sosiaalireformien toteuttamiseksi on matalampi kuin ennen koronaa. Systeemin suhde arkielämään, yhteiskunnan tilaan ja tulevaisuuteen tulee uudelleenarvioitavaksi. Ihmiskuvamme ja yhteiskuntakäsityksemme raja-aitoja ja luutumia koetteleva perustuloreformi on yksi vastaus systeemin kyvyttömyyteen ratkaista tulevaisuuden ongelmia. Perustulon aika on tässä ja nyt.

Kirjoittaja Tapani Köppä on tutkimusjohtaja, professori emeritus ja vieraileva tutkija Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa