Muistomerkkejä pystytetään, jotta muistaisimme jotakin erityistä – hyvää tai pahaa. Ne ovat muistin paikkoja. Jokainen muistomerkki on aina myös valinta ja sellaisena vallankäyttöä. Kenelle patsas pystytetään, minkä muistoksi? Miten ja millaisena se toteutetaan? Mihin se sijoitetaan? Monien jännitteisten jakolinjojen vuoksi jokainen muistomerkki – niin julkinen patsas kuin yksityinen muistokivi – on luonteeltaan myös poliittinen ja siksi otollinen mielenilmauksien kohde. Alueiden, ajan ja kulttuurin tutkimusryhmäni Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa on sekaantunut tähänkin aiheeseen.

Kivien kohtaloita

Kuortanelaisten kotiseutukäsityksiä tutkiessamme kohtasimme sarjan muistokivien kohtaloita Venäjän vallan ajalta. Kiviä on Kuortaneella käännelty puolin ja toisin. Venäläisten haudat ja muistokivet 1700- ja 1800-luvuilta ovat hävinneet eikä niistä moni enää tiedä. Ne eivät tuhoutuneet itsestään.

Kovia on kokenut esimerkiksi venäläisen upseerin surmapaikalle Leppälänkylään pystytetty Murhakivi. Kivessä on huolellinen kaiverrus: ”Täs on murhattu sota herra 1808”.  Kivi on nykyään halki. Sitä yritettiin käyttää sillan rakennustarpeina 1930-luvun alussa, kun Töysään menevää tietä korjattiin. Kuortaneella kerrotaan monista muistokivistä, joita on halkaistu ja kumottu, valettu betoniin ja käytetty rakennusmateriaalina. Niiden kohtalona on unohdus.

Kovin eri tavalla Kuortaneella muistetaan Ruonan taistelun monumenttia, joka pystytettiin Nurminiemeen vuonna 1908 taistelun satavuotismuistoksi. Sen yhteydessä on olennaista muistaa ja kertoa, että patsas pystytettiin, vaikka sille ei saatu lupaa, ja pystyssä se pysyy.

Suomen sodan (1808–1809) muistomerkkejä ryhdyttiin toteuttamaan 1860-luvun uudessa valtiotietoisuudessa ja runebergiläisessä hengessä. Suomalaisia ne muistuttivat omien joukkojen sankarillisuudesta ja menetyksistä, mutta venäläisten mielestä niissä ikuistui muisto Venäjän sotavoimien tappioista sodassa, jonka Venäjä kuitenkin voitti. Nämä hävinneen (!) osapuolen monumentit pystytettiin Venäjän imperiumin sisälle, autonomiseen Suomeen, ensimmäinen vuonna 1864 Lapuan taistelun muistoksi. Tällaista kulttuuriperintöä venäläiset eivät halunneet. Alavudella ehdittiin rakentaa vuonna 1867 pelkkä jalusta: patsaan viranomaiset takavarikoivat.

Vielä 1900-luvun alussa kulttuuriperintöä hävitettiin siis surutta ja suunnitellusti. Suomalaisten patsaita kiellettiin, ja venäläisten muistokivillä oli taipumus päätyä sillan, riihen tai tuulimyllyn perustuksiin. Viime vuosikymmeninä Kuortaneella on ollut hiljaisempaa. Kulttuuriperintöön kohdistuvia tuhotöitä ovat tehneet lähinnä terrorijärjestöt Lähi-Idässä ja Afrikassa.

Missä poljetaan patsaita…

Koulukirjoissa muistetaan Heinrich Heinen terävä ja valitettavasti myös profeetallinen lentävä lause: ”missä poltetaan kirjoja, poltetaan lopulta myös ihmisiä”. Heinen katse osui kirjarovioon, mutta se olisi voinut sattua myös kuvainraastajiin tai patsaankaatajiin: ”siellä missä poljetaan patsaita, poljetaan kohta myös ihmisiä”. Sellainen kiihko, joka sortaa rautakorkonsa alle muistin paikkoja, kääntyy helposti myös ihmisryhmiä vastaan. Askel on lyhyt. Viime vuosikymmenellä se otettiin esimerkiksi Malissa, Syyriassa ja Irakissa.

Vuonna 2012 katselin kivettyneenä, kun Etelä-Afrikan televisio näytti suoraa lähetystä Timbuktun muureilta, Malista. Tuaregi-kapinalliset moukaroivat järjestelmällisesti kaupungin keskiaikaista savimuuria. Se oli Etelä-Afrikassa iso uutinen. Suomessa Timbuktun tuho tuskin ylitti uutiskynnystä. Kuitenkin Timbuktun muuri on yksi maailmanperintömme suuria kohteita – ei ehkä ihan Kiinan muuri, mutta selvästi enemmän kuin Turun linna. En haluaisi nähdä Turun linnaa moukaroitavan.

Uutiskynnys ylittyi Suomessakin, kun Isis-järjestö aloitti järjestelmällisen patsaiden hävitysurakkansa. Se kohdistui kaikkein vanhimpaan maailmanperintöön – eikä pelkästään patsaisiin. Vuonna 2015 Isis tykitti Syyriassa sijaitsevat Palmyran kuvapatsaat näyttävän mediaoperaation saattelemana. Seuraavana vuonna vuorossa oli 3000 vuotta vanha sumerilainen Zikkurat-temppelitorni Irakin Nirudissa. Onneksi Kuortaneella on ollut hiljaisempaa.

Menneisyyden sietäminen on sivistyksen merkki

Kulttuuriperinnön hävittämisestä on jaettu myös rangaistuksia. Timbuktun tärvelijä sai vuonna 2016 Haagin ihmisoikeustuomioistuimessa yhdeksän vuoden vankeusrangaistuksen. Isisin terroristit odottavat vuoroaan. Sitäkin oudommalta vaikuttaa se äkillinen patsaidenkaatovimma, joka valtasi Euroopan koronaepidemian aikana 2020. Voiko Eurooppa uskottavasti vaatia muita tilille kulttuuriperintörikoksista, ellei omia patsaiden vyöryttäjiä saateta vastuuseen?

Tiedän, että ilmiö ei noussut tyhjästä. Afrikassa siirtomaa-ajan muistomerkkejä on jouduttu vartioimaan jo vuosikaudet. Marraskuussa 2015 ihmettelin Potchefstroomin kampuksella mellakoivia opiskelijoita. He halusivat hävittää yliopistonsa perustajan patsaan. Etelä-Afrikan tilanne on ainutlaatuinen ja täynnä ristiriitoja. Siitä huolimatta hieraisin silmiäni useamman kerran ja annoin kameran laulaa. Ajattelin, että tällaista ei enää voisi tapahtua Euroopassa – saatikka Suomessa.

Meillä ei ole aikoihin tuhottu patsaita, ei edes venäläisten muistokiviä, mutta ei kotoinen kulttuuriperintömmekään ole ollut turvassa hyökkäyksiltä eikä viharikoksilta. Kirkkoja on poltettu meilläkin. Koskaan en ole nähnyt, että tekijä olisi saanut osakseen minkäänlaista ymmärrystä. Päinvastoin, kirkon polttaminen koskettaa syvästi myös niitä, jotka eivät kuulu kirkkoon. Se kuohuttaa jopa maan toisella puolella. Yhteiseen kulttuuriperintöön kohdistuvaa rikosta on vaikeaa sulattaa ja antaa anteeksi. Palaneen rakennuksen raunioilla tuntuu kuin olisi menettänyt palan omasta itsestään.

Jostain syystä muistomerkkien hävittämiseen kaikki eivät suhtaudu samalla tavalla. Miksi? Patsaankaatajan ja kirkonpolttajan teot eivät periaatteessa laadullisesti eroa toisistaan. Peruuttamattoman teon aiheuttama menetys ja mielipaha voivat olla yhtä suuria.

Kaikki historian jäljet eivät ole miellyttäviä. Niiden sietäminen kertoo sivistyksestä.

Patsaspuisto

Jälkikommunistisessa Itä-Euroopassa patsaat kaadettiin jo 1980-luvun lopussa, ja osa olisi halunnut nähdä niille niin sanotun lopullisen ratkaisun. Tämän taudin saattohoidossa unkarilaiset toimivat esimerkillisesti. He keksivät kerätä tarpeettomat tai ainakin kohtuuttoman runsaat patsaansa yhteen paikkaan Budapestin ulkopuolelle. Syntyi Szoporpark – Patsaspuisto, valtion omistuksessa oleva puistoalue, josta on tullut ajatuksia herättävä matkailukohde. Siellä kurkkivat pensaiden välistä kommunistijohtajat ja sosialistisen realismin sankarityöläiset, osa nuorekkaasti vinossa, useimmat täynnä paatosta pönöttäen.

Kävin Szoporparkissa syyskuussa 2008, ja olin iloinen, että näitä patsaita ei räjäytetty tai syösty jokeen. Ne muistuttavat edelleen omasta ajastaan: mitä silloin arvostettiin, ja miten ajateltiin. Patsaiden uusi koti ei ehkä ole yhtä uljaalla paikalla, mutta se muistuttaa mainiosti 1980-luvun lopun mielipideilmastosta.

Stalinia ei patsaspuistossa näy. Unkarilaiset hävittivät omansa jo vuoden 1956 kansannousussa. Kioskista sai sentään ostaa Stalinin pienoisveistoksen. Ostin. Se on tehty mustasta steariinista, ja sen päässä on lanka.

Marmoriin vai asvalttiin?

Patsaskiistoja on käyty aina. Patsaita on kaadettu aina. Motiivina on ollut usko, aatteen palo, viha, kateus, raha, katkeruus tai huono itsetunto. Patsaiden kaataminen on ajatonta ja inhimillistä, mutta samalla myös auttamattoman lapsellista, typerää ja vaarallistakin. Kaikki patsaankaatajat ovat aina olleet väärällä asialla. Muistin paikkoja pitää vaalia, vaikka ne kertoisivat belsebubista. Menneisyyden sietäminen on sivistyksen merkki.

Olen joskus julistanut, että jos ihmisiä on pakko hakata, niin mieluummin marmoriin kuin kanveesiin tai asvalttiin. Patsaidenkaatovimman vallitessa en enää ole ihan varma. Haluaako joku vielä näköispatsaan? On hyvä ymmärtää, että sen loppusijoituspaikka voi olla patsaspuisto, sillanjalka tai peräti kaatopaikka.

Kirjoittaja Sulevi Riukulehto on Ruralia-instituutin aluehistorian ja kulttuuriperinnön tutkimuksen tutkimusjohtaja.

 

 

Kirjallisuus

Kuortaneen muistokivien kohtaloista on kerrottu tarkemmin artikkelissa: Riukulehto Sulevi ja Katja Rinne-Koski: ”Kuortanelaisten venäläissuhde historian syvärakenteena”. Teoksessa Aina liikkeessä. Liikkuvainen Pohjanmaa. Markku Mattila (toim.). Siirtolaisuusinstituutin Pohjanmaan aluekeskuksen julkaisuja numero 7. Turku 2015, 183–209.

Yksityiskohtaisemmat havainnot Kuortaneesta kotiseutuna on raportoitu kirjassa: Riukulehto Sulevi ja Katja Rinne-Koski: Otta noessa. Kuortaneenjärven kotiseututihentymien syvärakenteita. Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti. Julkaisuja 31. Seinäjoki 2013.

Suomen sodan muistomerkkien pystyttämisestä kertovat lyhyesti:Jussila Osmo: ”Muistomerkkejä suomalaisten voitoille venäläisistä”. Teoksessa Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917. WS Bookwell, Juva 2004, 462–466.

Visuri Pekka ja Reima T. A. Luoto: ”Suomen sodan muistomerkit”. Teoksessa Reima T. A. Luoto, Heikki Talvitie ja Pekka Visuri: Suomen sota 1808–1809. Fenix-kustannus, Espoo 2008.

Heinrich Heinen kuuluisa sitaatti löytyy vuonna 1821 kirjoitetusta näytelmästä Almansor.