Tiedesynteesien säveltäjät ja kapellimestarit

Heti alkuun täytyy todeta, että tiedän klassisesta musiikista aivan liian vähän ja käyn konserteissakin turhan harvoin. Silti olen viime aikoina huomannut pohtivani useasti sinfoniaorkesterin ja monitieteisen tutkimuskonsortion analogiaa. Ehkä alitajuntaani on salakavalasti tunkeutunut konsulttien uusi muotitermi orkestrointi, jossa kuka ties onkin edeltäjiään enemmän sisältöä.

Olemme viime vuosina oppineet, että maailman viheliäisten ongelmien taltuttaminen vaatii luovaa monitieteisyyttä ja kunnianhimoista ratkaisukeskeisyyttä. Laaja kannatus on myös tiedepohjaiselle päätöksenteolle, jossa ratkaisuja vasta lopuksi maustetaan kulloinkin vallankahvassa olevilla arvoilla. Myös monet hiljattain uudistuneet tutkimusrahoituksen instrumentit kannustavat juuri tällaiseen lähestymiseen. Eli pyrkimyksenä on eri tieteenalojen ennakkoluulottomat seikkailut, joissa ne toisiinsa kietoutuneena ja usein myös käytännön arkea kuunnellen kurottavat kohti yhteiskunnallisesti merkittäviä läpimurtoja.

Mutta, mutta. Parikymmentä vuotta kuvatussa ’skenessä’ toimineena uskallan tunnustaa, että jostakin syystä homma ei useinkaan toimi. Monitieteisten hankkeiden oivaltava synteesi kangistuu helposti jo lähtökuoppiinsa. Olisi vapauttavaa kuulla, että se johtuu lähinnä omasta ja kollegojeni taitamattomuudesta. Pelkään ettei näin ole. Arvioni on, että puutetta on yleisesti tieteidenvälisen tiedontuotannon prosessiosaamisesta ja johtajuudesta. Vain harvat ovat harjaantuneet säveltämään aidosti monitieteisiä teoksia ja vielä harvempi kykenee johtamaan luovaa tiedekonserttia. Tässä analogia klassiseen musiikkiin ja sinfoniaorkesterin toimintaan voisikin olla avuksi.

Toisin kuin klassisen musiikin puolella, tieteessä monitieteisille säveltäjille ja tiedekonserttien kapellimestareille ei ole olemassa varsinaista koulutusta. Olemme kaikki jotenkin itseoppineita ja jollakinhan voi olla ihan lahjana absoluuttinen tiedekorva. Mutta hyvällä koulutuksella myös näitä taitoja voisi varmasti kehittää. Puutetta on myös eri instrumenttien spesialistien kyvyssä ja halussa musisoida yhdessä. Monesti tuntuu, että vaikka soitetaankin samassa orkesterissa, osa porukasta lähinnä valmistautuu kansainväliseen viulukilpailuun. Sen tavallaan ymmärtää, koska se meritoi paremmin akateemisella uralla ja loistetta haetaan ensisijaisesti oman tiedeheimon silmissä. Mutta hyvät konserttimuusikot pitäisi ehdottomasti nostaa yksittäisen tieteenalan gurujen rinnalle.

Mitä sitten vaaditaan tiedesynteesien säveltäjiltä ja ratkaisuhakuisten tiedekonserttien kapellimestareilta? Heidän ei ehkä tarvitse olla niitä kaikkein parhaita viulisteja tai sellistejä, mutta heidän tulee tietää, miltä lahjakas sosiologi tai agroekologi voisi parhaimmillaan kuulostaa. Tärkeää on myös kyetä hahmottamaan, mitkä soittimet soivat hyvin yhdessä ja millaisia teoksia niille voisi säveltää. Aika hankalaa on esimerkiksi sovittaa ratkaisukeskeistä kappaletta tieteenaloille, joiden totuuskäsitys on aivan erilainen. Säveltäjä ja kapellimestari ei voi olla myöskään päällepäsmäri vaan ennemminkin valmentaja, joka kuuntelee orkesterin jäseniä herkällä korvalla. Tarvittaessa pitää kuitenkin pystyä sanomaan, että hieno soitin, mutta sille ei ole roolia juuri tässä teoksessa. Tiedepuolella on jotenkin vääristynyt käsitys siitä, että synteesi kyllä kehkeytyy, kunhan parhaat soittajat saadaan paikalle. Oman kokemukseni mukaan näin ei juuri koskaan tapahdu vaan yleensä tuloksena on kakofonista mölyä. Maailman paraskaan basisti ei siis automaattisesti ole hyvä säveltäjä tai kapellimestari. Hän voi ehkä sellaiseksi kouluttautua ja kehittyä. Se kuitenkin edellyttää aitoa halua sekä akateemisen toiminnan moniulotteista rytmitajua. Alkuun pääsee silläkin, että muistaa pääosan lukiossa oppimastaan.

Orkesterissa soittaminen on kuulemma erilaista kuin yksinään jammailu. Jokainen soittaja kuuntelee muiden soittoa ja tietysti seuraa nuotteja sekä vilkuilee tahtipuikkoa. Yhteiskuntatieteellisessä kvartetissa joku soittajista voi ehkä johtaa esitystä elekielellä siinä sivussa, mutta monitieteisessä orkesterissa tahti katoaa ilman nuotteja ja puikkoa. Kuvittelen jo nyt mielessäni, miten tiedesynteesin kapellimestari huitoo, että ’poikki!..poikki! taas filosofit aloittivat arvokeskustelun ennen kuin oikeastaan mitään faktoja oli edes pöydällä!’ tai että ’hmm… yrittäisittekö ehkä hieman pehmentää tuota siirtymää positivistisesta sonaatista konstruktionistiseen toiseen vaiheeseen’ … tai mahdollisesti että … ’psykologien on nyt seuraavaan kokoukseen mennessä pakko keskenään jäsentää, että mikä osa ihmisen käyttäytymisestä oletetaan tässä teoksessa tulevan synnytyslaitoksen tehdasasetuksista ja mitä osaa muokkaa kulttuuri. Jos te joka kerta sekoatte tässä samassa kohdassa, niin se pilaa myös kaikkien yhteiskuntatieteilijöiden soiton.’

On tunnustettava, että kehittyminen renessanssiajan monitaitajaksi on nykyään mahdotonta. Ainoa keino on tehdä se soittamalla yhdessä. Orkesterimuusikkoa voi jokainen tutkija kehittää itsessään, mutta suureksi avuksi on myös nerokas sävellys ja taitava kapellimestari. Jos olisin työurani alkutaipaleella, tähtäisin ilman muuta näiden uusien tulevaisuuden akateemisten ammattien taitajaksi. Jatkuvan oppimisen eetoksessa myös me kaikki muut voidaan kehittyä paremmiksi. Koulutusta ei vielä ole tarjolla, mutta sellainenhan voisi syntyä vaikka Helsingin yliopiston ja Taideyliopiston yhteisellä ponnistuksella. Jos samalla MOOC-kurssilla luennoisivat Ilkka Niiniluoto ja Jorma Panula niin meistä osallistujista ei olisi pulaa.

Kirjoittaja Sami Kurki toimii Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin johtajana.

5 thoughts on “Tiedesynteesien säveltäjät ja kapellimestarit

  1. Tämä vertailu monitieteellisten ja taiteellisten konstruktioiden johtamisen välillä on monella tavalla inspiroiva. Eikä vähiten siksi, että parhaimmillaan molemmissa on kyse luovasta toiminnasta. Maestro Jorma Panula on todennut, että orkesterin kapellimestarin ei pidä häiritä muusikkoa. Se on myös tässä tiedeorkesterin asetelmassa tärkeä lähtökohta. Orkesterin sosiologipuhaltajia ei pidä häiritä, vaan taitavasti opastaa heitä soittamaan paremmin yhteen vaikkapa patarumputaloustieteilijöiden kanssa.

  2. Osuva rinnastus! Erityisen hyvin analogia istuu jazzbändiin. Yhdessä soitetun teeman jälkeen soittajat – yksi kerrallaan ja hyvässä järjestyksessä – voivat viedä kappaletta uusiin, arvaamattomiin suuntiin. Muut soittajat antavat tilaa ja yrittävät parhaansa mukaan ja tarkalla korvalla tukea sooloa. Jokainen soittaja pääsee vuorollaan jalostamaan ja varioimaan juuri kuulemiaan muiden tulkintoja ja yhdistämään niihin omia ideoitaan. Samoin kuin eri soittimilla bändisoitossa, tutkimuksessa kaikilla tieteenaloilla ja näkökulmilla on samanlaiset mahdollisuudet rikastaa kokonaisuutta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *