Miten kiertotalous toteutuu alueellisissa ruokajärjestelmissä?

Suomen ruokaprovinssiksikin kutsuttu Etelä-Pohjanmaa on alkutuotannon ja ruoanjalostuksen osalta suuri ruoantuottaja, mutta tarvitsee kotieläntuotantoon muualla tuotettuja rehuja ja vastaavasti elintarvikkeiden jalostukseen raaka-aineita. Sinivihreän talouden edelläkävijässä, Etelä-Savossa ollaan alkutuotannossa omavaraisempia, mutta alueella tuotetut raaka-aineet viedään muiden jalostettaviksi. Uudenmaalla haaveillaan visiosta kestävästä maaseudusta, mutta rooliksi jää tuottaa rehua muun maan kotieläintuotantoa varten mallasohran tuotannon sivussa.

Viime vuoden lopulla julkaistussa tutkimuksessa selvitettiin näiden kolmen alueen ruoantuotantoa kiertotalouden näkökulmasta. Uusimaa edusti kasvintuotantovaltaista aluetta, Etelä-Savo lypsykarjavaltaista aluetta ja Etelä-Pohjanmaa monipuolisempaa, mutta intensiivistä kotieläintalousaluetta. Alueellisten ruokajärjestelmien kiertotaloutta arvioitiin indikaattoreilla, jotka mittasivat alueella tuotetun biomassan käyttöä ruoaksi, rehuksi tai energiaksi, ravinteiden kierrätystä, energian käyttöä ja miten nämä elementit ovat yhteydessä kansalliseen ja globaaliin ruokajärjestelmään. Tarkastelussa oli mukana maankäytön suhteen tärkeimmät maataloustuotteet; viljat, maito ja liha. Parhaillaan tarkastelua ollaan laajentamassa taloudelliseen näkökulmaan ja erityisesti siihen, mikä on ruoanjalostuksen rooli kiertotalouden mukaisessa ruokajärjestelmässä. Jalostuksen osalta tarkastelussa oli alkutuotannon tuotteita vastaavat tuoteryhmät eli viljatuotteet ruoaksi, maitotaloustuotteet ja lihanjalostus.

Alueellisia eroja

Tutkimuksen tulosten mukaan Etelä-Pohjanmaan ja Etelä-Savon alkutuotanto tuottivat ruokaa (kg proteiinia per ha) selvästi enemmän mitä Uudellamaalla tuotettiin. Etelä-Savon kotieläintuotanto on lähestulkoon kokonaan maitoa ja lihaa, kun taas Etelä-Pohjanmaalla tuotetaan monipuolisemmin kotieläintuotteita ja myös kasvikunnan tuotteiden tuotanto on merkittävää. Uudellamaalla taas tuotetaan ruokaa vähän, koska suurin osa tuotannosta on rehuntuotantoa, mutta kotieläinten vähäisen määrän johdosta suurin osa tuotetusta rehusta kulutetaan alueen ulkopuolella. Peltohehtaaria kohden mitattuna taloudellinen tuotos on vain noin kolmanneksen verrattuna Etelä-Savon ja Etelä-Pohjanmaan vastaavaan tuotokseen.

Kotieläintuotantovaltiasten alueiden tuotanto perustui osittain alueelle tuotuihin rehuihin, mikä tarkoittaa, että kiertotalouden näkökulmasta alueen eläinmäärä on liian suuri. Kasvintuotannossa taas käytetään fosforilannoitteita, vaikka lannan sisältämä fosfori riittäisi alueellisesti kattamaan kasvien fosforitarpeen. Ruoankulutukseen liittyvistä ravinnevirroista, kuten kotitalouksien biojätteen ja jätevesilietteiden ravinteiden merkitys on hyvin aluekohtaista. Uudellamaalla jätevesilietteiden kierrätettävä fosforimäärä (7 kg/ha) on suunnilleen samansuuruinen kuin alueella käytettävä mineraalifosforin määrä, kun taas Etelä-Pohjanmaalla jätevesilietteet eivät tarjoisi edes puolta kiloa fosforia per hehtaari. Jokaisella alueella pystyttäisiin tuottamaan merkittävät määrät uusiutuvaa energiaa biokaasun muodossa biomassoista, jotka eivät kilpaile ruoantuotannon kanssa. Uudellamaallla on hieman enemmän hyödyntämättömiä nurmia, kun taas kotieläinvaltaisilla alueilla kotieläinten lanta tarjoaa suurimman energiantuotantopotentiaalin.

Elintarvikkeiden jalostus keskittää biomassoja maantieteellisesti samoin kuin kotieläintalous. Ravinteiden kierrätyksen osalta tällä ei ole samalla tavoin suoraa vaikutusta, koska hävikit ovat selvästi pienempiä kuin kotieläintaloudessa. Taloudellisesta näkökulmasta elintarvikkeiden jalostus keskittää taloudellisen lisäarvon alueille, joilla jalostusta on paljon. Elintarvikkeiden jalostus on keskittynyt sinne, missä kuluttajatkin sijaitsevat sekä tietyille alueille synnyttäen ruokaklustereita. Etelä-Pohjanmaa on yksi tällainen ruokamaakunta, jossa on runsaasti elintarvikkeiden jalostusta, joka synnyttää merkittävää arvonlisäystä alueen ruokajärjestelmään. Samoin kuin kotieläintalouden osalta, myös jalostuksessa merkittävä osa lisäarvosta syntyy muualta tuoduista raaka-aineista.

Ohjaavatko markkinat tehokkaaseen toimintaan?

Selkeä tehtävänjako? Eli osa alueista tuottaa rehua ja osa kotieläntuotteita. Erikoistutaan siihen, missä ollaan hyviä eli juuri sitä mihin markkinatalouden tehostamispuheissa kannustetaan. Jatkossa tosin vielä piirun verran tehokkaammin? Vai onko sittenkin markkinoiden näkymätön käsi erehtynytkin yhdessä poliittisten päätösten kanssa ja ohjannut ruoantuotannon rakenteen suuntaan, jossa negatiivisten vaikutusten osuus on kasvanut kohtuuttoman suureksi? Ilman tuotantosopimusta jäänyttä ”syrjäseudun” viljelijää ei lämmitä tieto ruokaklustereiden ja ”innovaatioplatformien” ilmestymisestä kuin sieniä sateella, jos kaikki sade osuu aina samoihin kohteisiin. Sen sijaan, että tarkastelemme ruoantuotantoa sektorikohtaisesti ja Suomea yhtenä ruokajärjestelmänä, tarvitaan kokonaisvaltaisempaa ja paikallisempaa tarkastelua siitä, mikä rooli tuotantorakenteella on ruokajärjestelmän toiminnalle. Kestävyyden näkökulmasta mielenkiintoinen kysymys onkin, kuinka paljon keskittynyt elintarvikkeiden jalostus vaikuttaa alkutuotannon rakenteeseen.

Kohti kierrättävää ruokajärjestelmää

Tutkimusartikkelissamme esittelimme ”kierrätysten sisäkkäisyyden” (Nested circularity) käsitteen, jolla tarkoitetaan ruoantuotannon rakennetta, jossa kiertotalous toteutuu pellolta globaaliin ruokajärjestelmään asti. Tällöin esimerkiksi rehuissa ja lannoitteissa nettomääräisesti ravinteita tuottava kotieläintila ei voi toimia kiertotalouden mukaisesti, jos lanta ja liete levitetään vain tilan lähimmille pelloille: syntyy ravinneylijäämää, joka päätyy kuormittamaan ympäristöä. Alueellinen kiertotalouden ruokajärjestelmä koostuu taas kierrätysravinteita käyttävistä maatiloista, elintarvikkeiden jalostuksesta, joka luo kysynnän alueelliselle tuotannolle sekä ruoantuotannon energiaomavaraisuudesta. Kiertotalouden mukaisessa ruokajärjestelmässä biomassa- ja ravinnevirrat pyritään sulkemaan pienimmässä tarkoituksenmukaisessa mittakaavassa. Kotieläinten lannan ravinteiden kierrätys edellyttää hyvin pientä maatilan tai maatilojen välistä mittakaavaa, kun taas ruoka ja sen kulutuksen myötä syntyvien ravinteiden kierrätys voidaan toteuttaa suuremassa mittakaavassa. Yksinkertaistettuna ruoantuotanto, mukaan lukien elintarvikkeiden jalostus, perustuu paikallisten resurssien hyödyntämiseen, mikä mahdollistaa tehokkaan ravinteiden kierrätyksen yhdistettynä bioenergian tuotantoon. Kotieläintuotannon osalta tämä tarkoittaa käytännössä paikallista rehuntuotantoa, jotta vältytään alueelliselta ravinteiden keskittymiseltä. Sen sijaan ruokaa, jota tuotetaan alueellisesti, viedään ja tuodaan eri alueilta toisille.

Kirjoittaja Kari Koppelmäki työskentelee tohtorikoulutettavana Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa Elintarvikeketjun ekoteolliset symbioosit – soveltuvuus Etelä-Savoon (ETES) -hankkeessa.

Kirjoitus perustuu ETES-hankkeen artikkeliin:
Koppelmäki, K., Helenius, J., & Schulte, R. P. O. (2021). Nested circularity in food systems: A Nordic case study on connecting biomass, nutrient and energy flows from field scale to continent. Resour. Conserv. Recycl.164:105218. https://doi.org/10.1016/j.resconrec.2020.105218

Tämä blogi on kolmas hankkeen blogikirjoitussarjassa, jossa pohditaan suomalaista ruokajärjestelmää ja kuinka siitä voitaisiin tehdä kestävämpi.

Sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet seuraavat blogit:

  1. Minne menet ruoantuotanto?
  2. Kiertotalouden mukainen ruokajärjestelmä

Seuraavassa neljännessä kirjoituksessa esitellään kiertotalouden mukainen vaihtoehto nykyiselle tuotantorakenteelle ja visioidaan millaiselta alueellinen Agroekologisten symbioosien verkostoon perustuva ruokajärjestelmä näyttäsi.