Artikkelit

Julkaistu

Suojeluskunnan synty

(Seinäjoella 18.8.2021 pidetty alustus Suojeluskunta- ja lottamuseossa koskien maanpuolustuskurssilaisten, Semper Prudens, vuosipäivää.)

Suojeluskunnan nimellä ja osittain tehtävälläkin on katkelmallista varhaishistoriaa suuriruhtinaskunnan eli Venäjän vallan kautena ennen Suomen itsenäistymistä ja vuotta 1917. Aina kun valtakoneisto ylhäällä syystä tai toisesta huojui, palattiin alaspäin kuntatasoon saakka perusvoiman löytämiseksi. Levottomuuksien ehkäisemiseksi turvauduttiin eri nimillä kulkeviin kunnallisiin järjestyskaarteihin, kuten tapahtui erityisesti ensimmäisen sortokauden ja toisen sortokauden taitekohdassa vuosina 1905-1906. Järjestyskaartit eivät tavoitelleet varsinaista poliittista valtaa, koska Suomi oli suuriruhtinaanmaana autonominen osa Venäjän keisarikuntaa. Vapaaehtoiskaartien tarkoituksena oli yleisen järjestyksen turvaaminen ja asukkaiden hengen ja omaisuuden suojeleminen.
Suomessa vuonna 1944 kielletyn suojeluskuntalaitoksen juuret ovat vuodessa 1917, siis ajassa ennen itsenäistymistä. Kun Venäjän keisari katsoi olevansa pakotettu eroamaan 15. maaliskuuta 1917, syntyi myös Suomen suuriruhtinaanmaan vallankäyttöön ja sen myötä järjestyksenpitoon valtaisa aukko. Sitä aukkoa ei ollut helppo sulkea. Keisari Nikolai II oli nimittäin ollut itsevaltias, joten kaikki korkeimmat virkamiehet ja viranomaistahot kaatuivat keisarin mukana. Ei enää ollut sitä kättä, johon ne olisivat turvanneet. Seurasi vakavaa levottomuutta ja epäjärjestystä, joita vielä osaltaan lietsoi Suomessa oleva osa demoralisoitunutta Venäjän armeijaa, syksyllä 1917 noin 125 000 miestä. Kuitenkin kyseisen armeijanosan olisi tullut muodostaa poliisivoimien reservi Suomeen.
Korkein valta Suomessa luisui aluksi vuoden 1916 eduskuntavaalien seurauksena niukasti sosialistienemmistöiselle (103 edustajaa) eduskunnalle, jonka vaali oli sortotoimista huolimatta järjestetty, mutta jota ei ollut sotatilan vuoksi kutsuttu koolle. Nyt kutsuttiin. Venäjän väliaikainen hallitus jakoi senaattorien paikat tasan oikeiston ja vasemmiston kesken. Kun asiallisesti pääministerin paikalle tuli Oskari Tokoi, joka edusti SDP:tä, vastasi senaatin jakautuminen eduskunnan voimasuhteita. Suomen kansaneduskunta pyrki korjaamaan haltuunsa tsaarinvallan perinnön säätämällä heinäkuussa 1917 nopeutetussa järjestyksessä ja siten vasemmiston ja oikeiston yhtynein voimin valtalain, joka siirsi korkeimman vallan sotilasasioita ja ulkopolitiikkaa lukuun ottamatta Suomen eduskunnalle. Tavoitteena oli siis ”sisäinen itsenäisyys” Suomelle. Valtalaista päätettiin eduskunnassa suoritetun äänestyksen jälkeen vain tiedottaa Venäjän väliaikaiselle hallitukselle, ei hakea sen vahvistusta laille.
Operaatio kariutui. Venäjän väliaikainen hallitus tarttui konservatiivisen ministerivaltiosihteeri Carl Enckellin neuvosta valtalakiin, jätti sen vahvistamatta, hajotti Suomen eduskunnan ja määräsi lokakuuksi 1917 uudet eduskuntavaalit. Sosialidemokraattinen puolue ensin boikotoi hajotuspäätöstä ja uusia vaaleja, mutta alistui sitten ja ryhtyi vaalikampanjaan. SDP kuitenkin luopui senaattorien paikoistaan vastalauseena valtalain syrjäyttämiseen. Vaaleissa lokakuun alussa oikeisto voitti äänin 108 – 92 ja voittonsa seurauksena miehitti koko senaatin, josta sosialidemokraattiset senaattorit olivat jo eronneet. Voimakas fraktio SDP:n piirissä jäi edustamaan kantaa, jonka mukaan valtalaki oli edelleen voimassa, koska sille ei ollut edes haettu Venäjän väliaikaisen hallituksen vahvistusta. Vaalit olivat siis kyseisen fraktion puntarissa laittomat ja valtalain kumoaminen Venäjän väliaikaisen hallituksen toimesta yhtä laiton.
Sekamelska ylhäällä heijastui lisääntyvänä levottomuutena ja jopa rikollisuutena alhaalla. Kun järjestyksestä vastaava viranomaistaho oli kadonnut ja Venäjän armeija sortunut kurittomuuteen, ei auttanut muu kuin perustaa kunnallisia järjestyskaarteja olojen turvaamiseksi. Tähän tilanteeseen päädyttiin jo keväällä 1917. Aluksi kaarteissa ei ollut aseita eikä niissä esiintynyt poliittista jakautumaakaan, mutta kesän mittaan politikka alkoi niissä näkyä ja syksyllä kiihtyä. Kaartit lohkoutuivat oikeistolaisiksi suojeluskunniksi ja vasemmistolaisiksi työväen järjestyskaarteiksi eli käytännössä punakaarteiksi poliittista jakoa kunnissa seuraten. Samalla kaartien lukumäärä räjähdysmäisesti kasvoi. Valta jalkautui hetkeksi pitäjien tasolle.
Bolsevikkien vallankaappaus 7. marraskuuta 1917 Venäjällä muutti tilanteen Suomessa entistä vakavammaksi. Viikkoa myöhemmin eli 14.11. alkoi Suomessa viisi päiväinen yleislakko. Lakon kestäessä punakaartit ja suojeluskunnat ajautuivat väkivaltaisiin yhteenottoihin. Niissä menehtyi kummankin leirin jäseniä ja ulkopuolisia, yhteensä 22 henkilöä. Venäläisen sotaväen miehistö sekoitti pakkaa eritoten punakaartien eduksi. Kumpikin leiri aseistautui. Punakaartit saivat sotimisen välineitä Venäjältä, suojeluskunnat Saksasta, Venäjän vihollismaasta I maailmansodassa. Saksa myös neuvoi Suomea itsenäistymään Saksan suojeluksessa. Venäjän bolsevikkien johtomiehet kehottivat Suomen sosialisteja kaappaamaan vallan. Suomi kulki näin jättiläisaskelin kohden sisällissotaa.
Tärkeimpään asemaan nousi tässä vaiheessa senaatti huolimatta siitä, että eduskunta julistautui korkeimman vallan käyttäjäksi 15. marraskuuta1917. Senaatin keskeisin henkilö oli sen puheenjohtaja, nuorsuomalaisia edustanut Lappeen kihlakunnan tuomari ja kalterijääkäri P.E. Svinhufvud, josta oli tehty huhtikuussa 1917 prokuraattori, korkein lainvalvoja Suomeen. Eduskunnassa valta oli lokakuun vaalien seurauksena oikeistolla ja sitä valtaa käytteli senaatti, jossa olivat jäseninä eri oikeistopuolueitten johtomiehet.
Senaatista ulossulkeutuneet sosialidemokraatit alkoivat – varsinkin bolsevikkien noustua Venäjällä valtaan – hakea näiden tukea,yhtenä syynä se, että bolsevikkien vaaliohjelmaan kuului oikeus erota Venäjästä. Oikeistolle yhteistyö Venäjän bolsevikkisten vallanpitäjien kanssa oli äärimmäisen epämieluisaa. Niinpä sitten Suomen itsenäisyysjulistuksessa 6. joulukuuta 1917 sosialistit eivät olleet menettelytapasyistä mukana. Svinhufvudin johtama valtuuskunta haki kuitenkin Saksan kehotuksesta Venäjän – emämaan – tunnustusta Suomen itsenäisyydelle ja sai sen vuoden viimeisenä päivänä 1917. Muunlainen ratkaisu ei ollut mahdollinen paitsi vaaliohjelman vuoksi myös siksi, että bolsevikkien johdolla ei ollut toimivaa armeijaa ja suomalaisen valtuuskunnan taustalla häämöttivät yhä taisteluja käyvät Saksan sotavoimat.
Samalla sisäinen valtataistelu Suomessa syventyi. Entinen senaatti, sittemmin itsenäisen Suomen hallitus sai 12. tammikuuta 1918 eduskunnalta velvoituksen luoda luja järjestysvalta maahan. Tähän liittyen senaatti julisti 25. tammikuuta 1918 suojeluskuntien joukot hallituksen joukoiksi. Seuraavana päivänä eli 26.1.1918 sytytettiin punainen lyhty Helsingin Työväentalon katolle symbolisoimaan vallankumousta. Sotatoimet alkoivat 27-28. tammikuuta 1918. Senaatin siunaamalla, 27. tammikuuta alkaneella operaatiolla Pohjanmaan suojeluskuntajoukot, joita johti ylipäälliköksi valittu Venäjän armeijassa palvellut kenraaliluutnantti C.G.E. Mannerheim, riisuivat Pohjois-Suomessa yhä olevat venäläisjoukot aseista. Helsingissä oikeiston johtomiehet painuivat maan alle välttyäkseen pidätetyksi joutumiselta. Helsinki oli punaisten käsissä illalla 28. tammikuuta 1918, Etelä-Suomen suurimmat kaupungit samana tai seuraavana päivänä. Pohjanmaa, jota punaiset eivät edes yrittäneet miehittää, jäi valkoisille. Osa hallituksen jäsenistä onnistui pakenemaan Vaasaan, jossa ministerit aloittivat Suomen väliaikaiseksi hallitukseksi kutsutun toimintansa.
Luulisi, että varsinainen sota käytiin suojeluskunniksi ja punakaarteiksi lohkoutuneitten vapaehtoisuuteen perustuvien entisten järjestyskaartien kesken. Näin tapahtuikin aluksi, mutta ei tapahtunut lopuksi. Punakaarti taipui monilla paikkakunnilla yleisiin pakko-ottoihin, kun vapaaehtoiset (keskimäärin vajaa 2000 venäläistä sotilasta tuki aktiivisesti punaisia) eivät riittäneet kaartien miehistöksi. Hallituksen puolella kokeiltiin ensiksi värväystä, mutta kun se ei tuonut kylliksi tulosta, säädettiin 18. helmikuuta 1918 yleinen asevelvollisuuslaki. Myös ne 21 ja 40 ikävuoden välissä olevat kuntalaiset, joiden kotipaikalla ei ollut suojeluskuntaa, joutuivat valkoisten hallitsemilla alueilla kutsuntoihin ja sitä tietä rintamalle. Tampere, punaisten vahva pohjoinen tukikohta, antautui 6.4.1918. Saksalaisen sotajohdon päätöksellä n. 13 000 sikäläisen armeijan joukkoja hyökkäsi 3.4.1918 alkaen Suomessa punaisten selustaan.
Suojeluskuntaorganisaatio väistyi sodassa taustalle asevelvollisuuteen perustuvan rykmenttijaon tieltä. Kuitenkin vapaaehtoisuus säilyi jonkinmoisena elementtinä suojeluskuntajoukoissa koko sodan ajan. Vapaaehtoisuus johti useihin luvattomiin poissaoloihin rintamalta. Muun muassa lapualaiset suojeluskuntalaiset lähtivät omin luvin Lapualle saunomaan ja hautaamaan kaatuneensa. Lopulta yhtenäinen kuri päti; se päti ainakin paljon paremmin valkoisiksi kutsuttujen hallituksen joukoissa kuin punaisiksi nimitettyjen vastustajien eli kapinallisten puolella. Punakaarteissa olivat kuri ja järjestys yksiköissä toimeenpantujen vaalien varassa ja jo siitä syystä horjuvalla perustalla.
Kun sota toukokuun alussa 1918 päättyi hallituksen joukkojen voittoon, suojeluskuntien asema muodostui ongelmalliseksi. Voitollaan ne olivat tavallaan tehneet itsensä tarpeettomiksi. Joitakin suojeluskuntia ehdittiinkin turhina ja kalliina kunnallisina organisaatioina lakkauttaa. Hallitus asetti kiireesti komitean pohtimaan suojeluskuntien kohtaloa.
Ennen komitean työn valmistumista kenttä lähti liikkeelle. Yleislinjana oli kiinnipitäminen suojeluskunnista. Muodostettiin maakunnallisia organisaatioita suojeluskuntien säilyttämiseksi ja niiden työn jatkamiseksi. Valkoisen Suomen kansalaiset olivat voimakkaasti sitä mieltä, että suojeluskunnat piti säilyttää ja niillä oli tehtävää.
Monien mutkien jälkeen hallitus antoi 2. elokuuta 1918 asetuksen, jossa myönnyttiin kentän vaatimuksiin. Suojeluskuntajärjestön tehtäväksi tuli edistää kansan puolustustahtoa sekä ulkoista että sisäistä vihollista vastaan. Jäseniksi voitiin valita 17 vuotta täyttäneitä järjestön tehtävät hyväksyneitä kansalaisia. Valtiovallan mukana olo näkyi siinä, että suojeluskuntapiirit vastasivat kutsuntapiirejä. Suojeluskuntajärjestöä johti sotaministeriön määräämä upseeri.
Näistä periaatteista poikettiin myöhemmin vain vähän, vaikka uusia asetuksia annettiin ja lakikin laadittiin. Järjestössä yhtyi kolme olennaista ainesosaa, nimittäin vapaaehtoisuus, kurinalaisuus ja maan sotilaallinen etu. Jatkossa nämä ainekset saivat vaihtelevia ilmenemismuotoja ja painotuksia, mutta olennaisina sisältöinä ne suojeluskuntajärjestössä pysyivät aina syksyyn 1944, jolloin suojeluskunnat lakkautettiin. Lakkautus tapahtui Neuvostoliiton vaatimuksena seurauksena Suomen tappiosta II maailmansodassa.
Suojeluskunnat syntyivät siis vuonna 1917 ennen sisällissotaa. Ilman sisällissotaa ei siis olisi ollut suojeluskuntia. Näin ollen pohdittaessa suojeluskuntien syntymistä on otettava jokin kanta siihen, miksi Suomi ajautui sisällissotaan.
Suomen sisällissotaan on tarjottu ja tarjolla monta erilaista selitystä: on viitattu mm. bolsevikkien valtaannousuun Venäjällä ja heidän johtajiensa kehotuksiin suomalaisille sosialisteille kaapata valta, on vedottu vallankumouksen leviämiseen Suomeen Venäjältä, on puhuttu I maailmansodan heijastusvaikutuksista Suomessa, on muistutettu Saksan jääkärien ja ulkomaisten upseerien paremmuudesta hallituksen joukkojen johtamisessa, on vedottu tulonjaon epäoikeudenmukaisuuteen jne. Kuitenkaan yhteen olennaiseen seikkaan en ole havainnut kiinnitettävän erityisempää huomiota.
Mikä se seikka on? Sen jäljille pääsemme kysymällä, missä muualla kuin Suomessa kansa kävi kansaa vastaan vuosina 1918-1919? Olettaisi, että niin olisi tapahtunut erityisesti I maailmansodan keskusvalloissa, Saksassa ja Itävalta-Unkarissa, jotka kokivat siinä sodassa häviön. Se hyvin tiedetäänkin, että Saksasta ja Itävallasta hävisivät keisarikunnat ja että Itävallan alueesta syntyi useita itsenäisiä maita. Hengenmenoihin yltäneitä levottomuuksia entisissä keskusvalloissa kyllä esiintyi, mutta aseelliset konfliktit näissä maissa olivat kuitenkin vähäisiä verrattuna esimerkiksi Suomen sisällissotaan, jossa meni liki 40 000 suomalaista noin kolmeen miljoonaan nousevasta asukasluvusta. Etsittäessä suuren luokan alueellisia sisäisiä konflikteja on katse suunnattava kokonaan toisaalle. Sieltä toisaalta niitä löytyykin. Niitä löytyy Virosta, Latviasta ja Liettuasta sekä Puolasta, joka kuului Venäjään, ja vielä tietenkin Venäjältä, jossa sisällissota sisäisiä ja ulkomaisia voimia vastaan jatkui vuosia.
Mikä näitä sota-alueita yhdisti? Niitä yhdisti – hämmästyttävää kyllä – valtiomuoto, itsevaltius. Venäjän viimeinen tsaari oli itsevaltias niin kuin jo edellä painokkaasti todettiin. Kaikki valta oli hänen käsissään niin Venäjän keisarikunnan armeijassa kuin siviilipuolellakin. Kun Nikolai II 15. maaliskuuta 1917 erosi, se kaikki valta kaatui hänen eronsa myötä. Sen sijaan Itävalta-Unkarissa ja Saksassa oli myös keisarivallan aikana ja maailman sodan aikana toimiva parlamentti. Kansalla oli oikeuksia, toisin kuin Venäjällä, jossa hallitsijan tahto oli ylin laki ja joka oli viimeinen itsevaltaisesti hallittu maa Euroopassa.
Tätä tietä tulemme siihen, että Saksassa ja Itävalta-Unkarissa valtajärjestelmään syntynyt aukko ei ollut läheskään niin suuri kuin Venäjällä. Lyhyesti todeten keisarin itsevalta Venäjällä oli yksi ja eikä suinkaan vähäisin syy sisällissotiin Venäjän keisarikunnan entisellä alueella.
Tietysti voidaan kysyä ja pitääkin pohtia, miten Suomen sisällissota sopii tähän kuvioon. Hiljattain edesmenneen professori Osmo Jussilan, meidän sukupolvemme parhaan Venäjän tuntijan mukaan keisari (tsaari) oli yhtäläinen itsevaltias Suomessa kuin hän oli sitä Venäjällä. Ensimmäinen ja toinen sortokausi Suomen historiassa puhuvat puolestaan ja samalla Osmo Jussilan tulkinnan puolesta. Itsevaltius kattoi siis koko keisarikunnan sen laidasta laitaan.
Samaa päättelypolkua seuraten päädymme siihen, että sisällissota Suomessa vuonna 1918 ei ollut niin ainoalaatuinen kuin monilla tahoilla on katsottu. Verrannollinen tapahtumiin Suomessa 1918 on siirtomaavallan purkaminen Aasiassa ja Afrikassa II maailmansodan jälkeen. Myös niissä itsenäistyneissä valtioissa oli syntynyt siirtomaaisännän jäljiltä valtatyhjiö, jonka haltuun saamisesta on usein kilpailtu aina sisällissotaan saakka.

Heikki Ylikangas

Julkaistu

Tuomareita omassa asiassaan

(Oheinen keskustelunalustus on esitetty yliopistoväestä koostuvalle pienryhmälle elokuun lopulla 2020.)

Silloin tällöin näkee siteerattavan lentäviä lauseita, joiden mukaan ”historia on aina aikansa lapsi” ja ”jokainen sukupolvi kirjoittaa oman historiansa”. Historiantutkimusta pitempään seuranneiden silmissä lausahdukset vaikuttavat melkoisen uskottavilta. Olipa niin tai näin, sanotut maksimit jäävät ristiriitaan sen käsityksen kanssa, jonka mukaan historiankirjoitus on kovaa tiedettä, ”tieteellistä historiankirjoitusta”. Luonnontieteissä asia onkin toisin. Tosin niissäkin kiistellään tulkinnoista mutta niissä myös rakennetaan koneita, jotka toimivat täsmällisesti ja edellyttävät siten luonnonlakien tarkkaa tuntemusta. Luonnontieteissä tutkimus on tai kumminkin saattaa olla kumulatiivista, siis aikaisempien tutkimustulosten päälle rakentuvaa. Humanistisissa tieteissä tulkintojen vaihtelu on verrattomasti yleisempää ja siten kumulatiivisuus vähäisempää kuin luonnontieteissä.

Miten sitten historiantutkimuksessa perustellaan tulkintojen suhteellisen voimakasta horjumista? Vedotaan ensinnäkin uusiin lähteisiin. Niitä todella löytyy, vieläpä runsaasti, jos kohteena on nykyaikaa lähelle sijoittuva teema. Sen sijaan liikuttaessa kauempana menneisyydessä kirjalliset tiedonannot ylipäätään harventuvat, puhumattakaan sellaisista asiakirjoista, joita tutkijat eivät ole aikaisemmin hyödyntäneet ja jotka niin muodoin sisältävät tutkimukselle entuudestaan tuntematonta informaatiota. Lyhyesti todeten uudet lähdetiedot tuskin riittävät selittämään tulkintojen vaihtelua etenkään vanhojen aikojen osalta.

Jolleivat lähdetiedot selitä samasta teemasta muotoiltujen tulkintojen alituista uudistumista, muuttuvaisuuden täytyy johtua historioitsijoista. Tutkija on yksinkertaisesti tulkinnut lähdetiedot toisin kuin edeltäjänsä. Kyse ei välttämättä ole psyykkisistä tai sosiaalisista eroista tutkijoiden välillä. On nimittäin tarjolla toinenkin selitysmahdollisuus. Kun ihmiskunta siirtyy tilaan, jota aikaisemmin ei ole eletty, havaitaan asioita ja yhteyksiä, joita varhemmin ei ole osattu panna riittävästi merkille. Näin kulloinenkin nykyhetki vaikuttaa myös käsitykseen menneestä.

Olemmeko tämän kaiken huomioon ottaen löytäneet vihdoin selityksen siihen, miksi historiatulkinnat menneisyyden alkuhämärästä kirkkaimpaan nykypäivään alituiseen muuttuvat? Kysymykseen on vaikeampi vastata myönteisesti kuin kielteisesti. Täysin yhdenmukaista historia on kaikilta osin vain diktatuurimaissa. Myöskään ns. vapaissa maissa tulkinnat eivät ole juuri koskaan tarkalleen yhteneväisiä, vaikka enemmistö tutkijoista olisikin pääkysymyksistä keskenään samalla kannalla. Aina esiintyy joitakin poikkeuksia huolimatta siitä, että kaikki tutkijat vannovat puolueettomuuden ja objektiivisuuden nimeen ja jokaisella on mahdollisuus käydä arkistossa tarkistamassa, että lähteitä on käytetty ”oikein”. (Se mahdollisuus on joskus ymmärretty vastikkeeksi sille, että luonnontieteissä pidetään selvänä vaatimusta kyetä aina toistamaan tehty koe.)

Erot historiatulkinnoissa liittyvät varsin säännöllisesti kysymykseen miksi. Menneisyyttä valaisevista asiakirjoista ja kertovista lähteistä käy yleensä enemmän tai vähemmän selkeästi ilmi, mitä tehtiin ja mitä saatiin aikaan. Huomattavasti harvemmin niissä paljastetaan ylipäätään saati sitten edes osapuilleen luotettavaksi arvioitavalla tavalla syy siihen, miksi tehtiin se, mikä tehtiin. Mahdollista on jopa todellisten motiivien ja tavoitteiden suoranainen peittely. Myös järeämpiä keinoja joskus käytetään. Asiakirjat julistetaan salaisiksi tai sitten vaaralliseksi koettu aineisto tuhotaan. Arkaluonteisimmista päätöksistä ei jätetä jälkiä arkistoihin lainkaan.

Näiden ongelmien herraksi tieteelliseksi luokiteltu historiantutkimus on ponnistellut eri keinoin. Yleisesti lähdetään siitä, että yksittäisen tutkijan tulkinta sinällään ei vielä ratkaise mitään. Tarvitaan tutkijayhteisön keskustelu aiheesta. Se tarkoittaa julkista arviointia poikkeavasta tutkimustuloksesta. Jos siinä arvioinnissa uusi tulkinta suurella yksimielisyydellä hylätään, se jää hylätyksi. Torjuttua näkemystä ei tietenkään voida ottaa sen enempää oppikirjoihin kuin historian yleisesityksiinkään. Sellaisena samainen selitys sille, miksi tehtiin se mikä tehtiin, pian tykkänään unohtuu.

Jos uusi selitys sitä vastoin julkisissa arvioinneissa hyväksytään, asia saa toisen luonteen. Uuden selityksen rakentajalle ovat ovet avoinna. Hän voi luoda uran ja hänestä voi kehittyä merkittävä auktoriteetti alalle. Itsestään selvää on, että hänen tulkintansa hyväksytään sekä historian yleisteoksiin että oppikirjoihin peruskoulusta lukioihin ja yliopistoihin.

Historioitsijoiden jälkikäteiskeskustelu on siis todella merkittävä. Sen ratkaisu sitoo ja päästää paljon ja usein vielä tutkimuksen kannalta suurissa asioissa. On aiheellista kysyä, ketkä tutkijoista hyväksytään näin keskeisen forumin jäseniksi? Vastaus tähän tärkeään kysymykseen on yllättävän helppo, itsestään selvä. Jokainen historioitsija – puhumattakaan tieteellisen aikakauslehden toimittajista – on perillä siitä, millaisia periaatteita tässä suhteessa noudatetaan. Arvostelijan tulee ennen kaikkea muuta tuntea alaa. Mitä enemmän hän on kyseiseen aihepiiriin perehtynyt, sen paremmin hän soveltuu poikkeavia tulkintoja sisältävän teoksen arvostelijaksi. Parasta on, jos hänellä on oma tutkimus samasta aiheesta tai ainakin samasta aihepiiristä. Kokoavasti todeten alan tunnetuimmista ja arvostetuimmista asiantuntijoista koostuu se forum, joka ratkaisee uuden tulkinnan lopullisen kohtalon.

Vaikuttaa kaikin puolin aiheelliselta. Jokaisessa paratiisissa on kuitenkin käärme. Ratkaisusta päättävä forum ei ole anglosaksisen juryn kaltainen, siis mahdollisimman puolueeton ja ennakkokäsityksistä vapaa ryhmä (valamiehistö, joka tuomioistuimessa ratkaisee syytetyn syyllisyyden). Senkaltainen ryhmän kylläkin täytyisi olla, jotta se kykenisi niin tärkeään ja niin objektiiviseen päätökseen kuin tässä asiassa tarvittaisiin. Sellainen se ei ole. Käy toisin.

Uuden poikkeavan historiantulkinnan kohtalosta ovat määränneet ja yhä määräävät tutkijat, jotka ovat itse asiassa asianosaisia, puolensa valinneita. He ovat enemmän tai vähemmän sidottuja siihen tulkintaan, jonka he ovat itse muokanneet ja jonka he (ennen arviointiaan poikkeavasta tulkinnasta) ovat saattaneet julkisuuteen. Sitä – omaa kantaansa – he tietysti puolustavat, mikä sinänsä on perin juurin ymmärrettävää. Kaikki heistä tuskin edes osaavat tarkastella tutkimuskysymystä muusta näkökulmasta. Lopputulos on siten selvä. Mitä paremmista asiantuntijoista on kysymys eli mitä täydellisemmin he alaa tuntevat ja hallitsevat, sitä torjuvammin ja kielteisemmin he suhtautuvat tulkintoihin, jotka poikkeavat heidän näkemyksistään. Niin he tekevät, koska heidät on asetettu tuomareiksi omassa asiassaan.

Mikä neuvoksi? Tämän tapaisissa ongelmissa avun tuo yleensä aika. Auktoriteetit kuolevat pois, paradigmat vaihtuvat. Käykö tässä tapauksessa niin? Voi olla, että joskus harvoin sellainenkin ihme tapahtuu, mutta äärimmäisen poikkeuksellista se on. Muistutetaan, että tämän kirjoituksen alussa siteeratut lentävät lausumat eivät ole nekään aikasidonnaisia. Jos historia on aina aikansa lapsi ja jos jokainen sukupolvi kirjoittaa oman historiansa, niin tulee tapahtumaan myös vastaisuudessa. Ei ole mitään takeita siitä, että aikanaan hylätyksi tullut tulkinta joskus vielä poimittaisiin ”historian roskatynnyristä” (huomaa ilmaisu) ja nostettaisiin malliesimerkiksi alan tutkijoille.

Päädymme näin umpikujaan. Onko dilemma ylipäätään korjattavissa? Tämä retorinen kysymys ei koske sosiaalista mediaa eikä edes Wikipediaa, jonka henkilöartikkelit voittavat joskus kielteisyydessä ja kielenkäytössä sosiaalisen median. Wikipedian tiedot ja kannanotot saattavat perustua pelkkiin poliittisiin kannanottoihin ja jäädä sellaisina kauaksi siitä neutraalisuudesta, joita entiset tietosanakirjat edustivat. Myös poleemisten suhteiden toinen osapuoli pääsee niissä usein käyttämään kätensä. (Siinä konkreettinen kuva tutkimuksen vapaudesta Suomessa.)

Tässä tarkoitetaan ns. varsinaista historiantutkimusta kysymyksenasetteluineen, lähdeviitteineen, johtopäätöksineen kaikkineen. Sen suhteen ei ole helppo nähdä keinoa, jolla pulma voitaisiin ratkaista. On luonnollista, että arvostelijoina käytetään asiantuntijoita. Yhtä luonnollista on, että asiantuntijat puolustavat omaa (aikaisempaa) tulkintaansa. Esiintyvätkö he tuomareina omassa asiassaan asemansa tiedostaen vai sitä tiedostamatta on yhdentekevää. Se ei uuden (poikkeavan) tulkinnan kohtaloon oleellisesti vaikuta.

Julkaistu

Syrjäkylien tuho?

(Puheenvuoro Kankaankylän kyläseuroissa 5.8.2018)

Olen jo niin vuosilleni tullut ihminen, että voin muistella vanhoja. Kun sen teen ja vertaan 1940- ja 1950-luvun Kankaankylää nykyiseen Kankaankylään, en voi olla panematta merkille tiettyä eroavuutta. Ainakin ensivaikutelma on se, että kylä on ikään kuin taantunut. Vielä minun nuoruudessani kylä pursusi väkeä, tihkui elämää ja sen tiet ja kujat kajahtelivat päivisin erilaisista työn äänistä.
Kaikuja työn äänistä kuuluu toki nytkin, mutta miten on muuten kylän laita tänään? Kankaalla esiintyy suhteellisen runsaasti autioituneita, ihmisten hylkäämiä taloja, niiden päärakennuksia. Monta kylänratin taloa onkin jo mennyt tämän maailman tietä. Usean kyläläisen mielessä lienee väikkynyt epäily, että käynnissä on kiihtynyt vaihe kehityksestä, joka on jatkunut jo pitkään. Ensin meni Kankaankylästä meijeri, sitten meni kauppa ja lopulta meni myös koulu.
Miksi kylä tyhjentyy? Sen ainakin tiedämme, että kyse ei ole yksin Kankaasta. Ilmiö on yleisempi, itse asiassa koko maata kattava. Yleinen ja yhtäläinen on myös suomalaisten kanta tähän ilmiöön. Suomen Tietotoimiston teettämässä kyselyssä 70 prosenttia kansalaisista oli sitä mieltä, että syrjäseudutkin maassa tulee pitää asuttuna. Mikä keino tämän tuloksen parhaiten takaisi, on toistaiseksi vailla vastausta.
Vastaus puuttuu ehkä siksi, että tässä ilmiössä ei kohdata mitään todellista saati sitten vakavaa ongelmaa. Kyse on yksinkertaisesti muutoksesta, vieläpä muutoksesta parempaan suuntaan. Kankaalaisten – ja yleensä sivukyläläisten – elintaso tässä pääasia on, ei autioituneitten talojen määrä. Ja se kankaalaisten elintaso on noussut, on noussut niiden kankaanlaisten keskuudessa, jotka täältä ovat työn perässä lähteneet muualla, samoin kuin tänne Kankaalle jääneiden keskuudessa. Eivätkä tässä kylässä kaikki talot ole autioituneita. Suuri osa, ehkä suorastaan enemmistö rakennuksista on täysin kunnossa virein asujaimin ja siistein hoidetuin ympäristöin.
Se tietysti on silti totta, että ihmisiä on lähtenyt Kankaalta enemmän kuin sinne on väkeä tullut, mutta eivät poismuuttaneet ole lähteneet – mitä on syytä toistamiseen korostaa – huonomman vaan paremman perään. Kun näin on, ei voi välttyä ajatukselta, että kylä joskus tulevaisuudessa palaisi alkuperäiseen tilaansa eli siihen tilaan, jossa se oli ennen uudistilan perustamista 1760-luvun alkupuolella. Silloin ei asukkaita Kankaalla ollut, oli vain kapea mäntyinen kangas suuren suon laidassa.
Minusta tämä pelko on aiheeton. Voi olla, että asukkaiden määrä vieläkin vähentyy, mutta kokonaan ei kylä näköpiirissä olevana aikana autioidu. Lapuanjoki on pengerretty ja joku tuota lakeaa tulee aina viljelemään, koska leipä tulee vain ja ainoastaan maasta. Lisäksi alihankintana kylässä ja muu paikallinen yritteliäisyys sekä lyhyt matka Ylihärmän omiin teollisuuslaitoksiin pitävät työn tarjonnasta vastakin huolen. Sitä paitsi liikenneolot ovat nykyään sitä luokkaa, että työssä saattaa käydä kaukanakin kylän ulkopuolella ilman, että tarvitsee muuttaa kylästä pois.
Asiat on aiheellista panna tärkeysjärjestykseen, ainakin yrittää sitä. Tärkeämpää kuin se, että Suomessa jokainen kolkka säilyy asuttuna, on se, että mahdollisimman monen suomalaisen elintaso mieluimmin nousee kuin laskee. Ihminen tässä pääasia on, kaikki muu tulee sitten vasta.

Heikki Ylikangas

Julkaistu

Miksi Mannerheim aloitti venäläisten aseistariisunnan Ylihärmästä?

(Alustus Ylihärmän kirkolla pidetyssä seminaarissa 5.8.2018)

Kuten tunnettua, Erkki Viitasalon kauppa Ylihärmän kirkolla näytteli tärkeää osaa yhden yönseudun Suomen historiassa, nimittäin ajan sunnuntai-illasta 27. tammikuuta maanantaiaamuun 28. tammikuuta 1918. Kauppa – tai oikeammin sen yläkerta – toimi silloin kenraaliluutnantti C.G.E. Mannerheimin päämajana. Kenraali Mannerheim oli saanut senaatilta eli sen aikaiselta hallitukselta tehtäväkseen riisua suojeluskuntajoukkojen avulla Etelä-Pohjanmaalla yhä majailevat venäläiset sotilaat aseista. Vaikka Suomi oli jo melkein kaksi kuukautta ollut itsenäinen maa, ei Venäjän bolsevikkihallitus ollut vetoomuksista huolimatta vetänyt joukkojaan pois Suomesta. Syyt hidasteluun olivat poliittisia – vallankumousta Suomessa suosivia – eivät sotilaallisia, vaikka vain niihin Pietari julkisuudessa vetosi. Pääministerin asemassa ollut Vladimir Lenin korosti, että Venäjän sodassa Saksaa vastaan oli tehty vain aselepo, ei solmittu rauhaa. Miten se seikka oikeutti pitämään joukot Suomessa, itsenäisessä maassa, jäi Leniniltä kertomatta. Aseistariisuntaoperaatio, jota eräät Mannerheimin tasoiset korkeat upseerit pitivät mielettömänä eli jokseenkin mahdottomana toteuttaa, vietiin kuitenkin läpi suurella menestyksellä. Noin 5000 venäläistä otettiin vangiksi mitättömin omin tappioin.
Millaisia menetykset sitten olivat? Sotasurmaprojektin mukaan venäläisiä kuoli koko operaatiossa Etelä-Pohjanmaalla noin 50 ja suojeluskuntalaisia 20. Siviilejä meni 9 ja punakaartilaisia niin ikään 9. Kun kyse oli 5000 venäläisestä ja vähintään 11 000 suojeluskuntalaisesta, henkensä menettäneiden luvut ovat vähäisiä. Ei voida puhua varsinaisesta sodasta. Täysimittainen sota tuottaa uhreja enemmän.
Kun hankkeen lopputulos oli aseista riisujille eli kokemattomille suojeluskuntajoukoille näin edullinen, joutuu ihmetellen kysymään, miksi operaatiota sitten ylipäätään kielteisesti etukäteen arvosteltiin? Minkä vuoksi sitä pidettiin tuhoon tuomittuna uhkayrityksenä?
Kritiikkiin olivat perusteensa, itse asiassa vahvat perusteet. Syynä oli ensinnäkin osapuolten koulutuksellinen epäsuhde, jyrkkä epäsuhde. Venäläiset olivat hyvin varustettuja maailmansodan koulimia ja karaisemia sotilaita, suojeluskuntalaiset taas harjaantumattomia vapaaehtoisia, jotka eivät häävin tunteneet edes kivääriä konekivääreistä ja järeämmistä aseista puhumattakaan. Sitä paitsi suojeluskuntalaisten joukossa oli monia, joilla ei ollut minkäänlaista asetta. Ylihärmästä lähti opettaja Artturi Leinosen johtamana 200 miestä riisumaan Lapuan venäläisvaruskuntaa aseista. Tiettävästi heistä vain 70 oli kivääri. Nähtävästi aseettomat otettiin riviin siinä optimistisessa odotuksessa, että heille voitaisiin luovuttaa venäläisiltä otettuja kiväärejä. Joka tapauksessa moraalisesti oli tärkeää, että joukkoa oli paljon.
Myös määrällisesti venäläisten vahvuus suhteessa suojeluskuntalaisiin oli huomattava. Näillä ehdoin operaation mielekkyys todella epäilytti. Venäläisillä oli kaikkea muuta yllin kyllin paitsi taistelutahtoa, jota taas suojeluskuntalaisilla oli ja heillä oli pätevää johtoakin muutamien Saksassa koulutettujen jääkärien ansiosta. Silti; jos venäläiset olisivat tehokkaasti käyttäneet aseitaan ja taitojaan, ei ole epäilystäkään siitä, että suojeluskuntalaisten olisi käynyt huonosti, todella huonosti.
Juuri tämä vaihtoehto ei toteutunut. Järjestäytynyttä vastarintaa ei tehty. Viiden tuhannen venäläissotilaan antautuminen aseisiinsa tarttumatta on herättänyt tutkimuksessa hämmennystä ja monenlaisia selityksiä asianomaisten käyttäytymiselle on annettu. On viitattu venäläisten sotaväsymykseen ja haluun palata kotimaahansa itsenäistyneestä Suomesta. Ristiriitaa aiheutti myös se, että venäläissotilaat Suomessa olivat osa vanhaa tsaarinarmeijaa ja Pietarissa pitivät valtaa bolsevikit, jotka olivat tunnustaneet Suomen riippumattomuuden.
Yksi esitetyistä syistä venäläisten käyttäytymiseen ansaitsee tulla tässä erityisesti mainituksi. On esitetty arvelu, että Mannerheim Venäjällä uransa tehneenä upseerina olisi sopinut asiasta varuskuntien johtavien upseerien – entisten kollegojensa – kanssa. Toisin sanoen venäläiskasarmien komentajat olisivat pitäneet huolen siitä, että vastarintaa aseista riisujille ei tehtäisi.
Onko tällaisesta sopimuksesta näyttöä? Itse asiassa kelvollista asiakirjallista näyttöä tehdystä sopimuksesta ei ole. Sitä paitsi oletus sopimuksesta edellyttäisi, että venäläissotilaat olisivat totelleet upseereitaan, mitä taas ei voi pitää olevissa oloissa kovinkaan vahvana argumenttina. Niin sekaisin käskyvaltasuhteet varuskunnissa olivat. Tärkein peruste siihen, että arveltua sopimusta ei ollut, on kuitenkin vielä mainitsematta. Se on ylipäällikkö Mannerheimin päätös siirtyä esikuntineen Ylihärmään toteuttamaan aseistariisunta. Jos sopimus vastarinnasta luopumisesta todellakin olisi julkisuudelta salaa solmittu, silloin jäisi se, että Mannerheim esikuntineen matkasi toteuttamaan hanketta Ylihärmään, kovin kummalliseen valoon. Miksei kenraaliluutnantti pysytellyt Vaasassa, jossa hän alaisineen oli operaation suunnitellut ja antanut sen toimeenpanosta käskyn 25. tammikuuta? Vaasassa oli hänen pysyvä päämajansa niihin aikoihin.
Mutta miksi Vaasan ulkopuolelta juuri Ylihärmä? Luultavasti Ylihärmä valittiin aseistariisumisen aloituspaikaksi siksi tai siksikin, että pitäjässä ei ollut venäläisiä. Venäläisvaruskunnat oli sijoitettu rautatien varsille ympäri maakunnan, erityisesti tietenkin rantakaupunkeihin. Toisekseen aivan ilmeisesti Mannerheimin esikunnassa varauduttiin myös siihen mahdollisuuteen, että hanke sittenkin epäonnistuisi. Vaasassa oli 2000 venäläissotilaan varuskunta ja oli pelättävissä, että sen sotilaat, jos toimisivat tehokkaasti, ottaisivat vangeikseen varuskuntaa vastaan käyneet suomalaiset. Ylihärmässä oli asia ainakin osin toisin. Siellä oli aikaa painua maan alle ja etsiä sitten vaikkapa jääkärien etappiteitä hyväkseen käyttäen pelastusta Ruotsista.
Mutta niin kuin sanottu, kaikki kävi hyvin. Aamulla sen jälkeen, kun venäläisvaruskunnat Etelä-Pohjanmaalla olivat antautuneet, Mannerheim päämajoineen palasi Vaasaan. Ylihärmän vaihe muodosti siten lyhyen mutta tuloksiltaan merkittävän vaiheen venäläisten aseistariisunnassa. Sotaan Venäjää vastaan, saati sisällissotaan, venäläisten aseistariisunta ei johtanut. Jälkimmäiseen johti Suomen se, että sosialidemokraattien äärisiipi kaappasi aseellisesti käsiinsä vallan 27. – 28.tammikuuta 1918 likimain kaikilla niillä alueilla, joilla vasemmisto oli enemmistönä. Se toimenpide aloitti de fakto sodan, sisällissodan, ei vielä venäläisten aseistariisunta. Mannerheim suojeluskuntajoukkoineen oli eduskunnan päätöksellä senaatin alainen, joten luonnollista on, että hän sai aseistariisunnan jälkeen Vaasan väliaikaiselta hallitukselta tehtäväkseen kapinan kukistamisen. Kuitenkin huomattava on, että sota kapinallisia vastaan oli perin juurin toinen sota kuin venäläisten aseistariisunta Pohjanmaalla. Aseistariisunnalla ei ollut juuri mitään tekemistä kapinan kukistamisen kanssa.
(Niitä, joita kiinnostavat lähemmin tutkimukselliset tiedot ylihärmäläisten – ja muidenkin eteläpohjalaisten – vaiheista sisällissodassa 1918, kehotetaan lukemaan Heikki Ylikankaan kirjasta ”Aina sitä jokin naula vetää. Erityispiirteet Etelä-Pohjanmaan historiassa” (Art House, Tallinna 2017) luku ”Mihin sotaan eteläpohjalaiset lähtivät?” Luku löytyy ao. kirjasta sivulta 274 lähtien. )
Heikki Ylikangas

Julkaistu

Aina sitä jokin naula vetää

(Esipuhe Heikki Ylikankaan lokakuussa 2017 julkaistuun kirjaan ”Aina sitä jokin naula vetää. Erityispiirteet Etelä-Pohjanmaan historiassa”)

Historiallinen Pohjanmaa (Österbotten) kattoi muinoin Ruotsin kruunun alaisuudessa valtaisan alueen. Se ulottui – eri tavoin eri aikoina hallinnollisesti lohkottuna – Satakunnan rajoilta etelässä kauas pohjan perille. Aluetta kutsuttiin maakunnaksi (land) vuoteen 1634, sen jälkeen lääniksi, jossa keskushallintoa edusti maaherra. Vuonna 1775 Pohjanmaan lääni jaettiin (1500-luvun rovastikuntien jakoa seuraten) valtion hallinnossa kahtia siten, että eteläisen puoliskon hallinto sijoitettiin Vaasaan, pohjoisen Ouluun.
Etelä-Pohjanmaa ei ole nimenä kovin vanha. Ennen sen vakiintumista kutsuttiin samaa aluetta Suupohjaksi. Suupohja-nimi sisältää yhä ajatuksen koko Pohjanmaasta. Etelä-Pohjanmaa on rajoiltaan Suupohjaa selkeämpi. Se esiintyy ensimmäisen kerran virallisluonteisena aluenimenä vuonna 1882 perustetun Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuran nimessä. Seura kattoi muinaisen Kyrön suurpitäjän suomenkieliset osat eli juuri sen aluekokonaisuuden, joka on tämän kirjan kohteena.
Alue käsittää kaksi murrevyöhykettä: varsinaisen eteläpohjalaismurteen (siinä on pieniä paikallisia eroja) valtakaistan Isojoelta etelässä Alahärmään pohjoisessa sekä savolaismurteen hallitseman Pohjanmaan Järviseudun eli Lappajärven lähimpine ympäristökuntineen. Myös rannikko luettiin aikaisemmin Etelä-Pohjanmaahan, ja tätä laajempaa aluetta nimellä edempänä toisinaan tarkoitetaankin. Meren partaat olivat ja ovat kaventuneina vieläkin ruotsinkielisen väestön asuttamia. Ranta-aluetta tässä kirjassa kosketellaan vain ohimennen. Sanaa maakunta käytetään edempänä varsinaisen kohdealueen – siis suomenkielisen Etelä-Pohjanmaan – synonyyminä.
Mitä yhdyssanan Etelä-Pohjanmaa saattaisi otaksua tuovan etenkin muiden kuin alueelta kotoisin olevien nykysuomalaisten mieleen? Jotakin se tuo, niin kuin luonnollisesti tuovat kaikki maakuntanimet. Muutamat tietävät ainakin vähäsen yli neljä vuosisataa sitten käydystä nuijasodasta ja sen sankarista (tai antisankarista) Jaakko Ilkasta. Ehkä hiukan useampi yhdistää seutukunnan vaikkapa noitauskoon, körttikansaan, käryäviin tervahautoihin, kytösavuihin tai avariin peltolakeuksiin. Viimeksi mainittu – avarat peltoaukeat – lienee mielleyhtymistä se tavallisin. Itsenäisyyden ajalta on jäänyt ihmisten tietoisuuteen lähinnä kaksi asiaa, molemmat eteläpohjalaisiin (yli kielirajan) liittyviä, nimittäin hallituksen eli valkoisten puoli vuoden 1918 sisällissodassa ja Lapuan liike.
Siinäpä ne keskeiset mielikuvat sitten ovatkin – lukuun ottamatta monien mittarien mukaan kaikkein yleisintä. Se yleisin saa sisältönsä pahimmasta kohtalosta, joka saattaa ihmisen osaksi ylipäätään tulla, nimittäin kuolemasta nuorella iällä, vieläpä poismenosta toisen käden kautta. Puukkojunkkariaika kattaa 1800-luvun ja koko Etelä-Pohjanmaan ruotsalaisrannikko mukaan luettuna. Kolkosta yleisleimasta huolimatta – tai luultavasti juuri sen vuoksi – tälle kaudelle Etelä-Pohjanmaan historiassa on omistettu suurempaa huomiota kuin kaikille muille erityispiirteille yhteensä. Väkivallan saattomiehistä on kirjoitettu romaaneja, tehty tutkimuksia, laadittu näytelmiä, sävelletty oopperoita ja ohjattu elokuvia enemmän kuin mistään toisesta ilmiöstä tai tapahtumasta alueen menneisyydessä. Puukkoväen valtakautta ei tänäkään päivänä yksistään tuomita. Jotkut onnistuvat yhä ulosmittaamaan siitä »Härmän lumon ja voiman» (elokuva 2014). Positiiviselle jälkimuistolle antaa elinvoiman ilmiön kaupallinen arvo. Taannoiset junkkarit on suuren lännen revolverisankarien tapaan pantu tavallaan maksamaan siitä, mitä he ovat aikanaan elämän pyhyyttä, kanssaihmisten rauhaa ja silloista lakia vastaan rikkoneet.
Tässä teoksessa keskitytään siis suomenkielisen Etelä-Pohjanmaan (maakunnan) historiallisiin erityispiirteisiin. Erityispiirteillä tarkoitetaan tuolla alueella eli entisen Kyrön suurpitäjän suomenkielisissä osissa sattuneita merkityksellisiä tapahtumia tai sitten (ja ennen kaikkea) vaiheita, menettelytapoja, asenteita ja kehityskulkuja, jotka ovat olleet alueelle tai sen asukkaille jotenkin luonteenomaisia ja leimaa antavia tai joita on pidetty sellaisina. Konkreettisimpana esimerkkinä erityispiirteistä voi mainita puukkojunkkariajan ja epämääräisimpänä yritteliäisyyden, joka ominaisuus on yleisesti liitetty ja liitetään vieläkin eteläpohjalaisiin.
Kirjassa ei siis ole kyse Etelä-Pohjanmaan historian tiivistelmästä. Tiivistelmällä ymmärretään koostetta, joka sulkee sisäänsä kaiken senkin, mikä ei mitenkään poikkea Suomen muiden osien kehityksestä. Tähän teokseen ei ole hyväksytty mukaan kaikkea tapahtunutta. On päinvastoin kartettu sitä, minkä suhteen Etelä-Pohjanmaa ei olennaisesti erotu maan muiden osien vaiheista. Etelä-Pohjanmaata laajempia alueita koskettavia ilmiöitä on otettu tarkasteluun siinä tapauksessa, että ne ovat näytelleet erityisen merkityksellistä osaa seudun historiassa.
Teksti perustuu pääosin allekirjoittaneen eri aikoina ja monissa eri yhteyksissä julkaisemaan, tässä kuitenkin perusteellisesti muokattuun materiaaliin. Joiltakin osin (esihistoria) on esitys laadittu nimenomaan tätä teosta varten. Apuna on suuressa mitassa kautta linjan käytetty kirjoitettua maakuntahistoriaa sekä vähän pienemmässä mitassa seudun paikallishistorioita. Myös näihin kuulumatonta tutkimustietoa on hyödynnetty. Suorien lainausten yhteydessä on viitattu lähteeseen suppeasti. Tavallisin on sulkeisiin sijoitettu merkintä ”m I 150”. Se tarkoittaa maakuntahistorian (Etelä-Pohjanmaan historia) osaa I ja sivua 150.
Kirja ei ole väljä historiallinen yleisesitys, saati sitten ankaran tieteen ehdot täyttävä perustutkimus. Käsillä on yhden lajin – sinänsä varsin harvinaisen lajin – tietokirja.

Julkaistu

Miksi puhumme suomea?

(Esitelmä luokkatapaamisessa Härmän Kuntokeskuksessa 6.8.2017)

Suomen itsenäistymiseen vuonna 1917 eli täysi vuosisata sitten johtanut poliittinen kehitys tunnetaan melko hyvin. Se mikä tunnetaan huonommin, on selitys siihen, miksi me ylipäätään puhumme suomea. Oikeastaan meidän kaikkien pitäisi käytellä ruotsia, tehdä se kahdestakin keskeisestä syystä. Ensinnäkin Suomi kuului Ruotsiin kuutisensataa vuotta. Toisekseen silloin, kun Suomi liitettiin autonomisena ruhtinaskuntana Venäjään eli vuonna 1809 koko säätyläistö – sivistyneistö mukaan lukien – puhui joko äidinkielenään tai ainakin koulukielenään ruotsia. Suomea puhui vain kansa, tosin enemmistö siitä, kahdeksan kymmenestä. Suomen alueen ainoa virallinen kieli oli vuonna 1809 ruotsi.
Kuinka siitä tilanteesta sitten päädyttiin suomen kielen ylivaltaan ja syrjäytettiin ruotsi vähemmistön kieleksi? Se on todella mielenkiintoinen kysymys nimenomaan Etelä-Pohjanmaan kannalta. Etelä-Pohjanmaa oli silloin Suomen lääneistä se, jossa ruotsin kielen asema oli vahvin. Koko Vaasan ympäristön rannikkomaailma oli ja on ohentuneena vieläkin lännestä meren yli tulleitten hallitsemaa ja vallitsemaa. Kuitenkin kun 1800-luvulla syntyi suomen kieltä suosiva liike, josta kehittyi ajan myötä fennomaaninen eli suomenmielisten puolue, sen varhaiset kärkihahmot olivat järkiään joko eteläpohjalaisia tai Etelä-Pohjanmaahan jotenkin muuten kiinteästi sidoksissa. Näin oli laita J.V. Snellmanin, suomenmielisten pitkäaikaisen johtajan, joka kävi Kokkolasta käsin koulun Oulussa ja jonka merikapteeni-isällä oli Palon tila Alahärmässä. Veljeksien Jaakko Forsman ja nimensä suomentaneen Yrjö Koskinen isoisä oli Vähänkyrön kirkkoherra Zachris Forsman, isä opettaja Vaasan triviaalikoulussa. Toinen varhaisista nimensä suomentaneista, Lauri Kivekäs alias Gustaf Laurentius Stenbäck, Alavuden kirkkoherran poika, kuului fennomaanien johtoportaaseen hänkin ja oli muuten se henkilö, josta kirjailija Artturi Järviluoma teki pääsankarin – Harrin Jussin – näytelmäänsä ”Pohjalaisia”. Niin ikään suomenmielisten johtokerrokseen kuuluivat vielä kansallisrunoilijamme J.L. Runeberg Pietarsaaresta ja mm. Maamme-kirjan kirjoittanut populaarihistorioitsija Zacharias Topelius Uudestakaarlepyystä. Näiden varhaisten fennomaaniliikkeen keskeisten vaikuttajien joukosta puuttuu vain Elias Lönnrot, Sammatin poika. Muu johtokerros koostuu joko ensimmäisen tai ainakin toisen polven eteläpohjalaisia.
Miksi näin oli? Suomen kielen voittokulkuun on tarjolla koulukirjoista historian yleisteoksiin yksikertainen vastaus, se tavallisin. Runoilija Eino Leinon sanoin kyseessä oli ”aatteen ankara laulu”. Snellman oli – näin kuuluu yleinen selitys – omaksunut Keski-Euroopassa leviävän kansallisuusaatteen, nationalismin. Hän oli kyseisen aatteen varhaisin soihdunkantaja Suomessa. Nationalismissa kieli on tärkein kansallisuuden määrittäjä. Niinpä Snellman päätti, että enemmistön kieli – siis suomi – olkoon koko suuriruhtinaskunnan kieli, sen tunnusmerkki. Siinä se.
Uskottavaa, vaikka muutama seikka jää vaivaamaan. Joutuu kysymään mikseivät kouluja käyneet nuorukaiset Pohjanmaasta Suomenmaata etelään ottaneet ensimmäisinä vastaan yli meren sinkoavaa aatteen kipinää ja ruvenneet puhaltamaan sitä roihuksi. Etelä-Suomi on toki lähempänä Manner-Eurooppaa kuin Pohjanmaa. Minkä vuoksi Etelä-Pohjanmaa ohitti tässä asiassa Etelä-Suomen?
Selitys ei ole niin mysteerinen kuin ensi katsannolla otaksuisi. Itse asiassa 1800-luvun Etelä-Pohjanmaa oli maan taloudellisesti vaurain tai ainakin kaikkiin vauraimpiin lukeutuva maakunta. Vaurauden sinne olivat tuoneet ennen muuta tervanpoltto ja laivanrakennus, ja vaikka niiden molempien taloudenlohkojen kultakausi alkoi olla 1800-luvun puolella takanapäin, ei lääni vielä ollut menettänyt äveriäisyyttään, ei ainakaan, mitä tuli talollisväestöön. Aika oli 1800-luvun lopulle saakka upeitten kaksifooninkisten tuparatien kukoistusaikaa. Kaksifooninkiset puulinnat eivät todista köyhyydestä; ne kertovat menestyksestä. Menestyksen toi kydönpolton välityksellä toteutettu soiden raivaaminen pelloksi. Vuosisadan lopulla oli Etelä-Pohjanmaalla peltoa henkeä kohti laskien vähintään yhtä paljon kuin Varsinais-Suomessa eli puolentoista hehtaaria, Alahärmässä jopa 2,2 hehtaaria.
Pohjanmaalla oli siis varallisuutta siinä kuin etelämpänäkin lähettää poikia koulutielle ja hankkia heille yliopistotutkinto. Näin tehtiinkin, mutta juuri siinä avautui ylipääsemättömältä vaikuttava kuilu. Vaikka eteläpohjalaiset nuorukaiset olisivat kuinka käyneet koulua ja suorittaneet yliopistollisia tutkintoja, korkeimmat virkapaikat olivat ja pysyivät heiltä suljettuina. Ne täytettiin suositusperiaatteella – siis sopivuuslausunnoin, ei todellisin ansioin – ja näin ne päätyivät aina saman sosiaaliryhmän haltuun. Se ryhmä oli aatelisvoittoinen Etelä-Suomen kartanoista lähtenyt ryhmä. Sen jäsenet kirjoittelivat suosituskirjeitä toisilleen ja ystävilleen, ja siinä suppeassa piirissä todella käytännössä jaettiin esimerkiksi senaattoreiden, maaherrojen, kenraalien, piispojen ja professoreiden postit eli ylipäätään kaikki Suomen suuriruhtinaskunnan korkeimmat virat.
Fennomaanipoliitikot sitä vastoin saivat tyytyä alkujaan sangen vaatimattomiin tehtäviin. J.V. Snellman oli tohtorintutkinnostaan ja dosentin arvostaan huolimatta välillä sanomalehtimies, pankkivirkailija ja Kuopion yläalkeiskoulun rehtori, J.L. Runeberg ja Zacharias Topelius köyhänlasia sanomalehtimiehiä ja opettajia, Lauri Kivekäs lehtimies ja asianajaja sekä suomen kielellä historiassa väitellyt Yrjö Koskinen Vaasan triviaalikoulun opettaja niin kuin oli isänsäkin.
Mitä merkitsi suomen kieli näille varhaisimmille fennomaaneille? Se oli heille ”keppihevonen”, väline, ei kohde sinänsä. Eteläpohjalaiset oppineet halusivat suomen kielen surkealla asemalla kouriintuntuvasti kaikille osoittaa, kuinka kehnosti korkea byrokratia hallitsi maata. Fennomaanit kurkottivat valtaan hekin, ja Topeliuksesta tuli se mies, joka avasi puolueen kannattajille tien menestykseen. Hänet palkittiin jo 1854 henkilökohtaisen ylimääräisen historianprosessorin viralla Helsingin yliopistossa. Näin tapahtui siitä syystä, että Topelius asettui julkisesti Krimin sodan aikana torjuvalle kannalle Ruotsin vallan palauttamisaikeeseen nähden. Topelius puolusti Suomen asemaa Venäjän yhteydessä. Siitä virka.
Muut fennomaanit johtajat tekivät ”topeliukset” hekin. Snellman julkaisi artikkelin, jossa tuomitsi Ruotsin ajan verrattuna niihin etuihin, joita Venäjän aika oli Suomelle tuonut. Vuonna 1855 valtaistuimelle noussut Aleksanteri II kehitti fennomaaneista suorastaan tukijapuolueen itselleen ja politiikalleen. . Syrjään sysätystä J.V. Snellmanista tehtiin ensiksi vuonna 1856 filosofian professori, sitten 1863 senaattori. Yrjö Koskinen sai osakseen täsmälleen saman kohtelun, minkä lisäksi keisari Snellmanin esityksestä allekirjoitti vuonna 1863 eli vähän ennen kuin hän salli valtiopäivien uudestaan kokoontua, ns. kieliasetuksen, joka teki suomen kielestä tasavertaisen kielen ruotsin rinnalla 20 vuoden odotusajalla.
Näin fennomania tunkeutui ylimmän vallan kammareihin. Se puolestaan johti siihen, että ruotsinkielinen sivistyneistö alkoi opetella suomea ja suomentaa sukunimiään. Sukunimen muuttaminen ja kielen vaihtaminen eivät tapahtuneet suinkaan pelkästä mielihalustaaltruismista tai aatteen voimasta. Näiden vaivalloisten tavoitteiden takana häämötti tärkeä voittopalkinto: korkea virka. Se oli viime kädessä kamppailu korkeista viroista, joka saatteli suomen kielitaistelussa voittoon ja vei ruotsin häviöön. Siinä on syy siihen, miksi me puhumme suomea.

Heikki Ylikangas

Julkaistu

Muuan virstanpylväs

Kangas, pihaseurat 6.8.2017

Isoisäni Kristian Ylikangas, hyvänpäiväisen maatalon omistaja, syntynyt täällä Kankaan kylässä 1858, kuuluu vanhoilla päivillään, kun tunsi voimiensa vähenevän, aprikoineen lähimmilleen näin: ”Siitä tämä maailma on hyvin järjestetty, että kaikkien pitää kualla. Jos kualemasta pääsis rahalla, niin herrathan eivät kualisi koskaan.”
Meitä tuo lausuma hymyilyttää, niin kuin se varmaan huvitti paappaa itseäänkin. Vitsailu kuvattuun tyyliin on merkkinä siitä, että kyseinen asia sinänsä luettiin jo 1930-luvulla menneisyyteen. Siksi siitä voitiin laskea leikkiä.
Luulen silti, että joitakin tosiasiallistakin historiallista pohjaa lausumaan kätkeytyi. Juuri sen takia se aikalaisia huvitti. Meissäkin se herättää joitakin kysymyksiä, kuten esimerkiksi sen, että keitä Kristian mahtoi sisällyttää ”herroihinsa”. Aatelisia hän ei voinut näihin laskea, koska rälssisäätyisiä ei Pohjanmaalla Wasastjernojen ja Björkenheimien poikkeuksia lukuun ottamatta ollut. Eikä ollut rahakkaita liikemiehiäkään, ei ainakaan lähipaikoilla. Erilaisia oppineita tietysti jo silloin löytyi, kuten esim. pappeja, lääkäreitä, tuomareita ja opettajia ja nämä isoisäni epäilemättä luki herroihin, mutta pääroolia asianomaiset eivät hänen herra-luokituksessaan näytelleet. Merkittävintä osaa Kristianin puntarissa esittivät aivan toiset herrat, se on ennen muita vallesmannit, nimismiehet.
Siis nimismiehet, mikä hiukkasen yllättää. Syynä siihen, että nimismiehet olivat nousseet näin tärkeään osaan, ei johtunut siitä, että tavallisilla kansalaisilla olisi ollut jotakin tekemistä yleisen järjestyksen, saati rikollisuuden kanssa. Syynä oli se, että vielä 1800-luvulla ja 1900-luvun alussakin vallesmanni joka syynäsi teiden kunnon. Sen talonpojan, jonka tiepalstan ohi nimismies kieseissä ajoi, kuului ottaa tarkastaja vastaan paljastetuin päin. Se pään paljastaminen söi miestä, kun kansantapaan kuului, että lakki otettiin päästä vain kirkossa ja lakituvassa.
Sanottu määrittely lakin päästä ottamisesta on lainattu kirjailija Artturi Järviluoman Näytelmästä ”Pohjalaisia”. Se tuli Kansallisteatterissa ensi-iltaan vuonna 1914. Näytelmässä kuvataan mielivaltaisesti käyttäytyvää tsaarinaikaista virkanyrkkiä, nimismiestä, jonka näytelmän päähenkilö, lautamiehen poika Harrin Jussi näytelmän loppukohtauksessa puukottaa hengiltä ja kuolee itse heti sen jälkeen samaisen nimismiehen ampumaan luotiin. Merkityksellistä tässä on, että molemmilla, niin nimismiehellä kuin Harrin Jussillakin ovat historialliset esikuvansa. Nimismiehen taustalla on Alavuden varanimismies Theodor Theofilus Westerstrandia ja Harrin Jussin taustalla Lauri Kivekäs alias Gustaf Laurenties Stenbäck, Alavuden kirkkoherran poika. Gustaf Laurentius oli niin tulisieluinen fennomaani, suomenmielinen, että suomensi nimensä (Yrjö Koskisen esimerkkiä seuraten) Lauri Kivekkääksi. Kivekäs kävi todellisuudessakin päin kyseistä Alavuden varanimismiestä, mutta ei tehnyt sitä väkivaltaan turvautuen vaan vedoten lakiin ja oikeuteen. Lainopin kandidaatiksi opiskellut Kivekäs nostatti 1870-luvun puolimaissa oikeudenkäynnin, jossa syytettynä oli sanottu varanimismies Westerstrand ja syytekohtina useita törkeitä pahoinpitelyjä sekä eräitä muunkinlaisia rikkomuksia. Vastoin odotuksia Westerstrand senaatissa eli senaikuisessa korkeimmassa oikeudessa todella tuomittiin joistakin – ei toki kaikista – syytekohdista. Varanimismiehen katsottiin käyttäneen tarpeettomasti väkivaltaa. Tuon pitkällisen oikeudenkäynnin myötä Lauri Kivekkäästä tuli fennomaanipuolueessa suuri sankari. Hänen nimensä tunnettiin ympäri maan.
Kuvatun prosessin pirstat kantoivat ajan saatossa tänne Lapuanjoen alajuoksun varsille saakka. Kauhavalla vaikutti kautta Suomen tunnettu kuuluisuus, nimismies Adolf Hägglund, Kauhavan herra. Hägglund nautti valtaisaa mainetta häjyjen kukistajana. Hän oli vuonna 1870 saattanut tuomiolle Härmien silloiset valtiaat – Isotalon Antin ja Rannanjärven – sekä kymmenkunta näiden käskyläistä. Ehkä maineensa sokaisemana Hägglund alkoi tämän jälkeen käytellä pamppua sekä kuulusteluissa että tavanomaisessa järjestyksenpidossa tavalla, joka silloinkin oli laissa kiellettyä. Hän ei tullut hakanneeksi vain otaksumiaan syyllisiä vaan joskus myös syyttömiä. Itse hän peri palkkajyviään kruunaamattomalla eli epävirallisella mitalla, mikä saattoi merkitä sitä, että perimiskappa oli virallista vetoisampi. Edelleen Hägglund ryhtyi osakkaaksi veljensä perustamaan oluttehtaaseen Lapualla ja löi laimin anniskeluoikeuksin varustetun kievarin valvonnan Kauhavalla edistääkseen alkoholin myyntiä kievarissa. Seurauksia valvonnan puuttumisesta ei tarvinnut kauan odottaa. Kauhavan kievarissa sananmukaisesti juotiin ja tapeltiin ja pidettiin muutenkin niin pahaa rähinää, että tavallisten matkustavaisten elämä kävi vallan sietämättömäksi.
Tämänlaatuinen asioiden tila kävi puolestaan kauhavalaisten luonnolle. Lehtiin ilmestyi nimimerkillä varustettuja kirjoituksia, joissa lueteltiin nimiä mainitsematta mutta Kauhavan suuntaan selkeästi vihjaten vallesmannin rikkeitä. Kun Hägglund ei korjannut käytöstään, kirjoitukset tihentyivät ja sisällöltään jyrkentyivät. 1890-luvun alkutaitteessa niitä julkaistiin Waasan lehdessä niin paljastavassa sävyssä, että Hägglundin oli suoranainen pakko reagoida. Hän veti Waasan lehden kunnianloukkauksista käräjille. Alkoi pitkällinen oikeudellinen ottelu, joka jatkui senaattiin saakka. Kantajien henkilöt tietysti heti paljastuivat ja sekin kävi välittömästi ilmi, että kantajien asiamiehenä toimi jälleen – kukas muu kuin – Lauri Kivekäs. Tällä kertaa syytetty eli nimismies Hägglund pärjäsi maineensa tukemana paremmin kuin Westerstrand aikaisemmin, mutta häntäkin rangaistiin sakoilla kruunaamattomien kappojen käytöstä veronkannossa. Hägglundin kilpeen tuli kuin tulikin ikävä tahra.
Merkityksellisintä tässä on se, että tämän laatuisia prosesseja käytiin vain Etelä-Pohjanmaalla. Muualla maassa vastaavia oikeudenkäyntejä ei tuohon aikaan esiintynyt. Miksi ei esiintynyt? Siksi, että se syy, joka nuo oikeudenkäynnit Etelä-Pohjanmaalla synnytti, aiheutui talonpojista, maanviljelijöistä, ei viranomaisista, jotka käyttäytyivät suunnilleen samalla tavoin kautta maan.
Viljelijät teki rohkeiksi se, että he olivat Etelä-Pohjanmaalla keskimäärin varakkaimpia ja äveriäämpiä kuin viljelijät muualla maassa.1800-luvun lopulla jokivarsien suot raivattiin pelloksi ja peltoa kertyi Etelä-Pohjanmaalla henkeä kohti laskien yhtä paljon tai jopa hiukan enemmän kuin Lounais-Suomessa, yli puolitoista hehtaaria, Alahärmässä peräti 2,2 hehtaaria. Rinnan viljelyalan lisääntymisen kanssa, kasvoi pellon tuotto. Kylvöheinän mukaantulo koitui suureksi hyödyksi viljelijöille eritoten Etelä-Pohjanmaalla, koska tavanomaiset kevättulvat eivät haitanneet heinänsiemensatoa. Lisääntyneet varansa talonpojat käyttivät maakunnassa usein komeisiin päärakennuksiin, kaksifooninkisiin tuparateihin. Sellaiset puulinnat eivät kerro köyhyydestä vaan päinvastoin joltisestakin vauraudesta. Äveriäitten viljelijäin oli yhtä vaikea taipua siihen nöyryyteen, jota tsaarin ajan virkamiehet alamaisilta vaativat, kuin hyväksyä niitä omavaltaisuuksia, joihin monet vallesmannit vallan täyteydessään sortuivat.
Arvoisat kuulijat
Ihminen on syönyt hyvän ja pahan tiedon puusta ja tekee sellaisena joko hyvää taikka pahaa. Vaan kumpaa niistä ihminen tekee enemmän, kumpaa vähemmän? Nähtävästi sittenkin hyvää, koska sitä Suomea, joka meillä nyt on ja jonka tuottamia etuja ja jonka luomaa turvaa me tänä päivänä nautimme, ei saada aikaan tekemällä enemmän pahaa kuin hyvää. Toisinpäin sen pitää olla ja niin se onkin. Kuvatut, edellä suppeasti käsitellyt oikeudenkäynnit merkitsivät ehkä pientä mutta kuitenkin tärkeää askelta hyvän suuntaan. Ne koituivat virkanyrkkien omavaltaisuuden vähennykseksi ja sitä tietä viime kädessä – ei enemmistön vaan – oikeuden voitoksi. Oikeusvaltio on valtio, joka kohtelee kaikkia yhtä lailla.
Sitä yhdenmukaista kohtelua isoisäni Kristian loppujen lopuksi vitsailullaan peräsi.

Heikki Ylikangas

Julkaistu

Heikki Ylikankaan tuotantoa

– 1) Seinäjoen linja-autoliikenteen kehityksestä. Kytösavut IX, Seinäjoki 1961, s. 107 – 116

– 2) Maanlain ensimmäinen suomentaja. Historiallinen Aikakauskirja 1963, s. 26 – 30

– 3) Suomalaisten osuus levottomuuksiin vuosien 1755-1756 valtiopäivillä. Historiallinen Arkisto 59, Turku 1964, s. 175 – 276

– 4) Huomenlahja Ruotsin keskiaikaisten lakien valossa. Historiallinen Aikakauskirja 1967, s. 14 – 25

– 5) Suomalaisen Sven Leijonmarckin osuus vuoden 1734 lain naimiskaaren laadinnassa. Kaaren tärkeimpien säännösten muokkautuminen 1689-1694. Suomen Historiallinen Seura. Historiallisia tutkimuksia 71, Lahti 1967, siv. 333.

– 6) Käräjäpukarista valtiopäivämieheksi – värikäs lohjalaishahmo 1600-luvulla. Lisiä Lohjan pitäjänkertomukseen 47, s. 3 – 11

– 7) Oikeushistorian tutkimuksesta ja metodeista. Tidskrift utgiven av den Juridiska Föreningen i Finland 1968, s. 369 – 378

– 8) Oikeushistorioitsija nojaa lähteisiin. Tidskrift utgiven av det Juridiska Föreningen i Finland 1968, s. 589 – 590

– 9) Puolisonvalintaan vaikuttaneista tekijöistä sääty-yhteiskunnan aikana. Historiallinen Aikakauskirja 1968, s. 20 – 30

– 10) Äktenskapsförordsförordningen av år 1868 ur rättshistoriskt perpektiv. Tidskrift utgiven av det Juridiska Föreningen i Finland 1968, s. 127 – 141

– 11) Härmän häät. Yleisradion julkaisusarja 2/1969, s. 12-25

– 12) Paikallishistoria – kirjoitettua vai numeeris-graafista esitystä. Historiantutkimus ja paikallishistoria, julk. Paikallishistoriallinen Toimisto 1970, 8 s.

– 13) Om skattmark och bondemark i Västra Nyland. Historisk Tidskrift för Finland 1970, s. 81 – 95

– 14) (& Antero Heikkinen) Suunnitelmallisuutta meriittitutkimuksen rinnalle. Aika 1970, s. 362 – 366

– 15) (& Antero Heikkinen) Tutkimusten arvostelusta. Aika 1970, s. 175 – 176

– 16) (& Antero Heikkinen) Kaksi historiaa. Historiallinen Aikakauskirja 1971, s. 53 – 59

– 17) (& Antero Heikkinen) Aina kaksi yhden voittaa. Historiallinen Aikakauskirja 1971, s. 355 – 361

– 18) Om skattemark ännu en gång. Historisk Tidskrift för Finland 1971

– 19) Väkivaltarikosten motivaatiopohja 1500-luvulla Suomessa. Historiallinen Arkisto 1965, s. 86 – 205

– 20) Lohjalaisten historia 1. Lohjan Kotiseutututkimuksen Ystävät r.y. Helsinki 1973, siv. 520

– 21) Väkivallanaallon synty. Puukkojunkkarikauden alku Etelä-Pohjanmaalla. Helsingin yliopiston historian laitoksen julkaisuja 3/1973, siv. 348

– 22) Väkivallan nousukaudet Suomen historiassa. Yleisradion julkaisusarja 2/1973, s. 10 – 19

– 23) Härmän häjyt ja Kauhavan herra. Kuvaus puukkojunkkareitten ja virkavallan välisestä yhteenotosta 1860-luvulla. Otava. Keuruu 1974 (toinen painos 1974), siv. 220

– 24) (& Esko Koivusalo), Oletko minun miehiäni? Kotiseutu 1974, s. 62-70

– 25) Våldsbrottslighetens utveckling i Finland. Tidskrift utgiven av Juridiska Föreningen i Finland 1974, s. 252 – 260

– 26) Väkivaltarikollisuuden suuret vaihtelut. Kanava 1974, s. 523 – 525

– 27) Våldsbrottsligheten i historiskt perspektiv. Nordisk Tidskrift for Kriminalvidenskap 1974, s. 285 – 292

– 28) Det finländska samhällets strukturella problem och deras inverkan på individernas målsättningsvål under våren 1750-1914. Historisk Tidskrift för Finland 1975, s. 61 – 63

– 29) Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Kaksi aspektia kansanviisauteen. Parnasso 1975, s. 516 – 522

– 30) Mistä puukko puukkojunkkarin käteen. Historiallinen Aikakauskirja 1975, s. 109 – 121

– 31) Receptionen av romersk rätt i Sverige. Historisk Tidskrift för Finland 1975, s. 239-252

– 32) Henkirikos keskiajan lopun ja uuden ajan alun Suomessa. Oikeustiede VIII/1976, s. 88 – 140

– 33) Historiantutkimuksen yleisestä merkityksestä. Monisteraportti Suomen Akatemian humanistisen toimikunnan humanistisen tutkimuksen merkitystä käsittelevästä seminaarista 3.4.1976, s. 68 – 75

– 34) Major Fluctuations in Crimes of Violence in Finland. A Historical Analysis. Scandinavian Journal of History 1976, s. 81 – 103

– 35) Puukkojunkkareitten esiinmarssi. Väkivaltarikollisuus Etelä-Pohjanmaalla 1790-1825. Otava. Keuruu 1976, 416 s.

– 36) Tutkija ja virkaura. Monisteraportti Suomen Akatemian ja Suomen Akatemian tutkijainyhdistyksen tutkijain asemaa pohtivasta seminaarista 13.5.1976, s. 19 – 23

– 37) Väkivaltarikollisuuden suuret muutokset Suomen historiassa I-II. Medisiinari 1976, 15 s.

– 38) Väkivaltarikollisuuden vaihtelut Suomen historiassa (Mitä-Missä-Milloin 1976), 6 s.

– 39) Nuijasota. Otava. Keuruu 1977 (toinen painos 1978, kolmas ajanmukaistettu painos 1996), siv. 336

– 40) Oikeushistorian lähteistä. Oikeus 1977, 4 s.

-41) (& Sami Mahkonen) Perheoikeuden historia Suomessa. Oikeushistoriallisia tutkielmia I. Turun yliopiston yksityisoikeuden laitoksen julkaisuja A:5, 25 s.

– 42) Tasavallan käännekohdat. Suomen Kuvalehti 2.12.1977, 4 s.

– 43) Väkivaltamyytit ja kansanluonne. Katsaus 5/1977, s. 9-10

– 44) Klubbekrigets utbrott. Historisk tidskrift för Finland 1977, s. 1-17.

– 45) Jaakko Ilkan ensimmäinen kapina. Kotiseutu 1978, s. 148-153.

– 46) Nuijasota anakronistisen nationalismin peruutuspeilistä. Historiallinen Aikakauskirja 1978, s. 169-178

– 47) Nuijasota – vainko suomalainen ilmiö? Kanava 2/1978, 1 s.

– 48) Några rättelser och påpekanden beträffande klubbekriget. Historisk tidskrift för Finland 1978, s. 449-451

– 49) Oikeus historiallisena ilmiönä. Lakimiesten Kustannus Oy. Helsinki 1978, siv. 191

– 50) Rautalammin kapina. Parnasso 1978, s. 316-360

– 51) Suomen historiaa vai kansallista historiankirjoitusta. Miksi historiaa? Toim. Kari Immonen. Turun yliopiston historian laitoksen julkaisuja 4/1978, s. 13-20

– 52) Upproret i Rautalampi. Historisk Tidskrift för Finland 1978, s. 325-339

– 53) Historiska och rättshistoriska uppsatser. Oikeuden yleis¬tieteiden laitoksen julkaisuja 1/1979. Helsingin yliopisto 1979, siv. 156

– 54) Körttiläiset tuomiolla. Massaoikeudenkäynnit he¬rän¬neitä vastaan Etelä-Pohjanmaalla 1830- ja 1840-lukujen taitteessa. Otava. Keuruu 1979, siv. 320

– 55) Linnaleiri autioitumisen ja sisältä säästymisen selittäjänä. Historiallinen Aikakauskirja 1979, s. 230-235

– 56) Näkökulmia historiantutkimukseen. Oikeuden yleistieteiden laitoksen julkaisuja 2/1979. Helsingin yliopisto 1979, siv. 140

– 57) Pietismi kansallisen herätyksen esteenä. Parnasso 1979, s. 240-245

– 58) Psykologisen selityksen arvo historiantutkimuksessa. Psykologia 3/1979, s. 8-12

– 59) Puukkojunkkareitten väkivaltaisuuden taustatekijöitä. Suomen nuorisopsykiatrisen yhdistyksen vuosikirja 1979, s. 61-69

– 60) Autioitumisen selittämisestä. Historiallinen Aikakauskirja 1980, s. 74-75

– 61) Puhe uusille ylioppilaille. Pykälän uutiset 2/1980, s. 4 – 10

– 62) Edistyminen historiatieteessä. Tieteen edistyminen ja yhteiskuntatieteet. Kollokvioraportti. Tampereen yliopisto. Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitos. Sarja B:30. Tampere. 1980, s. 275-288 ja Poleemi 1/1980, s. 50 – 63

– 63) Essi-papin luopuminen. Ylihärmän joulu 1980, s. 10-11

– 64) Die langfristigen Entwicklungstrends der Verbrechen wider das Leben in Finnland. Comité International des Sciences Historiques. XV e Congrés International des Sciences Historiques Bucarest, 10 – 17 aout 1980. Rapports II, Bucarest 1982. 690-704

– 65) Millaiseksi Suomen historia on kirjoitettu? Yleisradion julkaisusarja 3/1980, s. 32-37

– 66) Nuijasota suomalaisena ja yleiseurooppalaisena ilmiönä. Historiallinen Aikakauskirja 1980, s. 99-111; Ilmajoen musiikkijuhlat 1980. Vuosikirja. Ilmajoki 1980, s. 13-25

– 67) Rautalammin kapina. Scripta Historica VI, Tornio 1980, s. 178-192

– 68) Bemerkungen auf die Problematik der Bauernkriege. Comité International des Sciences Historiques. XV e Congrés International des Sciences Historiques Bucarest, 10 – 17 aout 1980. Actes IV (1). Bucarest 1982, s. 678-679

– 68) Nuorison väkivalta ennen ja nyt. Hälläpyörä. Helsinki 1981:2, s. 30-36

– 69) Lausunto virallisen vastaväittäjän ominaisuudessa OTL Sami Mahkosen väitöskirjasta Avioero. Lakimies 1981, s. 192-200

– 70) Eteläpohjalaisten kansanliikkeitten selitysmahdollisuuksista. Kansanliikkeitten Pohjanmaa. Tutkielmia joukkoluonteisista liikkeistä Etelä-Pohjanmaalla Ylistaroa koskevan aineiston pohjalta. Toimittanut Kalervo Ilmanen. Oikeuden yleistieteiden laitoksen julkaisuja 2/1981, s. 255-236

– 71) (& Pia Letto-Vanamo) Hajapiirteitä laillisen vapaudenriiston ja sen toimeenpanon kehityksestä esiteollisena aikana. Suomen vankeinhoidon historiaa 1.
Helsinki 1981, s. 37 – 84

– 72) Mitä rikokset kertovat tutkijalle? Tiede 2000 6/1981, s. 39-42

– 73) Vankeinhoidon keskushallinto 100 vuotta. Vankeinhoito 1981, s. 200-202

– 74) Syventävien opintojen kehittäminen. Pykälän uutiset 2/1981, s. 12 – 13

– 75) Yliopisto ja ylioppilaat ennen ja jälkeen Vanhan valtauksen. Pykälän varjo-opinto-opas 1981-82, s. 16 – 22

– 76) Diskussionen om Klubbekriget. Finland 1-2/1981, s. 12 – 15

– 77) Jaakko Pentinpoika Ilkka. Jaakko Ilkka-näyttely Ilmajoen museossa 1981 (Moniste), s. 9 – 16

– 78) (& Kalervo Ilmanen), Miksi Suomi on urheilun suurvalta. Citius – Altius – Fortius. Suomen Olympiayhdistys ry 1907 – 1982. Toim. Helge Nygren. Helsinki 1982, s. 32-45

– 79) Herännäisyys ja nationalismi. Katsaus 2/1982, s. 11-14

– 79) Kolmekymmentä hopearahaa – näytelmän käsiohjelma. Suomen Kansallisteatteri. Suuri näyttämö 1982-1983. Helsinki 1982, 5 s.

– 80) Mikä mies oli nimismies? Lakimies 1982, s. 60 – 65

– 81) Nuorisoseuraliikkeen tehtävät. Pyrkijä 4/1982, s. 21-22

– 82) Olaus Petrin tuomarinohjeet. Markkinointi-instituutti. Helsinki 1982, siv. 97

– 83) Pohjalaiset ja muut suomalaiset. Helsingin Eteläpohjalainen 3/1982, s. 1 – 3

– 84) (& Pia Letto-Vanamo), Rikollisuutta valaisevien tilastojen synty ja varhaisin tutkimuksellinen hyväksikäyttö. Tutkijan tilastolliset tiedonlähteet. (toim. Marjatta Hietala ja Kari Myllys). Espoo 1982, s. 35 – 48

– 85) (& Jukka Kekkonen) Vapausrangaistuksen yleistymisen ja sen ankaruusasteen vaihteluiden selittämisestä. Lakimies 1982, s. 554-579

– 86) (& Jukka Kekkonen), Ankaran kriminaalipolitiikan syyt. Oikeus 1983, s. 189-190

– 87) Etelä-Pohjanmaan historiallinen perinne nykyajassa. Etelä-Pohjanmaan ominaispiirteet – Res Botnica 83.Etelä-Pohjanmaan kesäyliopiston julkaisusarja 8/1983, s. 16-23

– 88) Fantasin i författarens och historieforskarens arbete. Nya Argus 1983, s. 230-234

– 89) (& Jukka Kekkonen), Frihetsstraffets genombrott samt regionala och tidsmässiga variationer i bruket av frihetsstraff. Nordisk Tidskrift for Kriminalvi¬denskab 1983, s. 159-178

– 90) Perimmäinen selitys Renvallin historianfilosofiassa. Historiallinen Aikakauskirja 1983, s. 111-113

– 91) Oikeushistoria (kirjoitussarjassa Historiantutkimuksen asema ja tehtävät 1980-luvulla). Historiallinen Aikakauskirja 1983, s. 23-24

– 92) Historia ja tulevaisuuden tutkimus. Historia ja tulevaisuus. Toim. Kari Immonen. Turun yliopiston historian laitoksen julkaisuja 13/1983, s. 23-31

– 93) Kolmekymmentä hopearahaa. WSOY. Juva 1983, 105 s.

– 94) Liikuntahistoriallisen tutkimuksen edellytysten kehittäminen. Liikunta ja tiede 1983, 1 s.

– 95) Mielikuvitus kirjailijan ja historiantutkijan työssä. Parnasso 1983, s. 425-427

– 96) Naisoikeustutkimus. Oikeus 1983, s. 69-70

– 97) Oikeushistoriasta ja sen tutkimisesta. Helsingin yliopisto, Oikeuden yleistieteiden laitos 1983, 94 s.

– 98) Suomi urheilun suurvallasta liikuntatieteen suurvallaksi. Liikunta ja tiede 2/1983, 4 s.

– 99) Vaihtoehtoinen kriminaalipolitiikka. Oikeus 1983, s. 141-142

– 100) Vallan keskittäminen ja hajauttaminen. Oikeus 1983, s. 197-199

– 101) Miksi oikeus muuttuu. Laki ja oikeus historiallisen kehityksen osana. WSOY. Juva 1983 (useita painoksia), 222 s.

– 102) Varför förändras rätten. WSOY. Juva 1983, 239 s.

– 103) Ylihärmän talouselämästä sadan vuoden takaa. Ylihärmän joulu, 1983, 1 s.

– 104) Die aktuelle Diskussion in Finnland über den sogenannten Keulenkrieg. Jahrbuch für finnisch-deutsche Literaturbeziehungen 18/1984, s. 53-66

– 105) Kampen mellan naturrätt och romersk rätt i Sverige. Rättshistoriska studier. Serien II, Band IX/ 1984 s. 145-159

– 106) Die Juristenausbildung in Finnland. Juristentagung von Humboldt-Stipendiaten über Rechtsunterricht vom 17.-19. Februar 1984 in Freiburg, 4 s.

– 107) 250-vuotiaan lakivanhuksemme syntytausta. Oikeus 1984, s. 184-186

– 108) (& Jussi Pajuoja) Keskuskauppakamari ja KHT-tilintarkastuksen kehitys. Tilintarkastus – revision. Laskentatoimi 4/1984, s. 178 – 180

109) Murtuva säätyvalta. WSOY. Porvoo 1984, 359 s.

– 110) Oikeushistorian tila ja tulevaisuus. Oikeustieteen päivät Helsingin yliopistossa 6.-7.9.1984, s. 20 – 21

– 111) Om skolorna och framåtskridandet i rättshistorien. Om äganderättens historia. Oikeuden yleistieteiden laitoksen julkaisuja 1984, s. 7-21

– 112) Pelko vallankäytön välineenä. Mielenterveys 4/1984, s. 11-12

– 113) Pohjalaisia-näytelmän taustasta. Kotiseutu 1984, s. 174-178

– 114) Popularisoinnin ongelmia. Yliopisto. Helsingin yliopiston tiedotuslehti n:o 29/1984, 1 s.

– 115) Sota ilman aseita. Liikunta ja tiede 1984, s. 171 – 173

– 116) Suuren lakikomission asettaminen 1686. Lakimies 1984, s. 1229 – 1347

– 117) Tieteen popularisointi ja sen vieroksuminen. Parnasso 1984, s. 502-505.

– 118) Ylihärmän nuorisoseuran alkuvuosilta. Ylihärmän joulu 1984, 1 s

– 119) Mikä mies on lakimies? Studia Juridica 1984-85. Toim. Jukka Kekkonen. Helsingin yliopiston oikeuden yleistieteiden laitoksen julkaisuja 1985, s. 51-59

– 120) Lausunto virallisen vastaväittäjän ominaisuudessa OTL Markku Tyynilän väitöskirjasta Lainvalmistelukunta. Lakimies 1985, s. 409-415

– 121) Aatehistoriallisen selitystavan riittävyys. Teologinen Aikakauskirja 4/1985.

– 122) Keskittyminen tehnyt aina lopun demokratiasta. Yrittäjäpolitiikka 4/1985, s. 9 – 12

– 123) Der Keulenkrieg – ein finnischer Bauernkrieg. Verlauf des Krieges und Anmerkungen zur aktuellen Diskussion in Finnland. Zeitschrift für Agrargeschichte und Agrarsoziologie 1985, Heft. 1 s. 27-36

– 124) Kommentteja oikeushistoriatyöryhmän työskentelystä. Oikeustieteen tila ja tulevaisuus. Raportti ensimmäisistä oikeustieteen päiviltä 1984. Vaasa 1985, s. 152-154

– 125) (& Jukka Kekkonen) Konsensusta kriminaalipolitiikassa. Uusi Kriminaalihuolto, 4/1985, s. 29-30

– 126) Knivjunkarna. Våldskriminalitetetn i Sydösterbotten 1790-1825. Till svenska av Eva Stenius. Söderström & C:o. Borgå 1985 (på engelska 1998), 339 s.

– 127) Mitä historiankirjoitus on. Viisari. Oulun Historiaseuran Tiedotuksia, 1/1985, s. 5 – 11

– 128) Die Probleme der Popularisierung – einige persönliche Erfahrungen. Alexander von Humboldt Stiftung/Mitteilungen. Heft 45/1985, s. 9 – 12

– 129) Radikalismi ja konservatismi Etelä-Pohjanmaan historiassa. Etelä-Pohjanmaan poliittishistoriallinen rakenne. Res Botnica 1984. Etelä-Pohjanmaan kesäyliopiston julkaisusarja 10/1985, s. 43 – 50

– 130) Rauhallakin on hintansa. Suomen Kuvalehti 42/85, 1 s.

– 131) Sota, jonka syttymiseen ei uskottu. Suomen Kuvalehti 48/85, 1 s

– 132) Suomalaisen väkivallan maantiede. Alkoholipolitiikka 1985, s. 263-265

– 133) Tuomarin ja hallintomiehen rooli yhteiskunnallisen muutoksen muovaajana. XXIX lakimiespäivä. Mänttä 1985, s. 47-54

– 134) Yrittäjäkulttuurin synty ja merkitys. Oikeus 1985, s. 226 – 232

– 135) Nuorison väkivaltaisista alakulttuureista – historiallinen katsaus. Nuorisotutkimus 2/1985, s. 3 – 9

– 136) Käännekohdat Suomen historiassa. WSOY. Juva 1986 (useita myöhempiä painoksia), 307 s.

– 137) (& Jukka Kekkonen, Kaisa Korpijaakko), Oikeudellisen sääntelyn kehityslinjoja. Gaudeamus. Juva 1986, 114 s.

– 138) Onko suurmiehiä vai tehdäänkö heitä? Historian päivät 1985. Historiallinen Arkisto 88. Vammala 1986, s. 251 – 254

– 139) Perinteinen pohjoismainen vapaus. Suomen Kuvalehti 5/1986, 1 s.

– 140) Popularisoiminen henkitieteissä. Kotiseutu 1986, s. 4 – 5

– 141) (& Jukka Kekkonen), Sekoilevaa selittämistä 1 – 2. Oikeus 1986, s. 41-45 ja 270-272

– 142) Selitysperusta väkivallan perinteiseen yleisyyteen Suomessa. Historian päivät 1985. Historiallinen arkisto 88. Vammala 1986, s. 333 – 347

– 143) Kaupunki – sivilisaation elinvoiman mittari? Suomen Kunnallislehti 16/1987. s. 18-19

– 144) Lausunto virallisen vastaväittäjän ominaisuudessa OTL Jukka Kekkosen väitöskirjasta Merkantilismista liberalismiin. Lakimies 1987, s. 590-596

– 145) (& Jussi Pajuoja), Lauri Kivekäs – aikansa ajaton radikaali. WSOY. Juva 1987, 153 s.

– 146) Onko hallinnon hajauttaminen aina vallan kehittämistä? Hallinto 1/87, s. 10-15

– 147) Poliittisen kannustimen vaiko uuden tiedon etsintää? Tiede & edistys 1/1987, s. 71-72

– 148) Tarvitaanko naisnäkökulmaa? Liikkuva nainen. Tieteen näkemyksiä naisten liikuntaharrastuksesta. Lappeenranta 1987

– 149) Tilaustyöt. Suomen Historiallinen Seura, jäsenlehti 3/1987, s. 3 – 4

– 150) Österbotten i Finlands historia. Finland – folk – nation – stat. Historisk tidskrift för Finland 3/1987, s. 397-411

– 151) Epäisänmaallisuus ammattihyveenä. Suomi, minun maani. Sodanjälkeisen sukupolven tuntoja tämän päivän Suomessa. Keuruu 1987, s. 213 – 217

– 152) Rikollisuus Etelä-Pohjanmaalla autonomian aikana. Etelä-Pohjanmaan historia VI. Autonomian kausi 1809-1917. Vaasa 1987, s. 647-740

– 153) Riittääkö aikalaisjustifikaatio selitykseksi historiassa. Historiallinen Aikakauskirja 1987, s. 317-319

– 154) Evaluaatio – hyväksi vai pahaksi. Oikeus 1988, s. 285-286

– 155) F.E. Sillanpää ja kansalaissota. Oikeus 1988, s. 137 – 142

– 156) Förklaringar inom de humanistiska vetenskaperna. Historisk Tidskrift för Finland 1988, s. 194 – 202

– 157) Herännäisyyden levinneisyys Etelä-Pohjanmaalla 1800-luvulla. Malperi. Nils Gustaf Malmbergin sukuseura ry:n jäsenlehti 2/88, 3 s.

– 158) Mielikuvitus kirjailijan ja historiantutkijan työssä. Toisen tasavallan kirjallisuus. Keskustelua Pentinkulman päivillä 1978-1987. Toimittanut Iris Tenhunen. Juva 1988, s. 89-99

– 159) Onko Suomella kansallista päämäärää? Itsenäinen Suomi rauhan Euroopassa. Helsinki 1988, s. 11 – 20

– 160) Selittäminen henkitieteissä. Parnasso 1988, s. 177-180

– 161) Suomalaisten väkivaltaisuus – muuttumaton muuttuvaisessa. Televisio ja väkivalta – suomalaisia näkökulmia. Toimittaneet Juhani Kytömäki ja Seppo Paananen. Oy Yleisradio Ab:n tutkimusraportit B 5/1988, s. 11 – 34

– 162) Suomi ja suomalaiset muutoksen maailmassa. Kotiseutu 1988, s. 133-136.

– 163) Urheilu – sotaa ilman aseita. YK – tiedote 3/88, 1 s.

– 164) Valta ja väkivalta keski- ja uudenajan taitteen Suomessa. WSOY. Juva 1988, siv. 198

– 165) Viikatteen varresta näyttöpäätteen näppäilyyn. Kotiseutu 1988, s. 5 – 10

– 166) Väkivallasta ja vähän muustakin. Historiallinen Aikakauskirja 1988, s. 147-148

– 167) Herännäisyyden levinneisyys Etelä-Pohjanmaalla 1800-lu¬vul¬la. Hengellinen kuukausilehti 6/1989, s. 194-196

– 168) Tie talvisotaan. Dokumenttinäytelmä. Käsikirjoitusmoniste. Suomen Kansallisteatteri, siv. 70.

– 169) Minun tieni talvisotaan. Suomen Kansallisteatteri. Tie talvisotaan – näytelmän käsiohjelma. Suuri näyttämö 1988-1989. Helsinki 1989, 3 s.

– 170) Kaupunki – sivilisaation elinvoiman mittari? Elias, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsenlehti 1989, s. 2-7

– 171) Lausunto virallisen vastaväittäjän ominaisuudessa OTL Pia Letto-Vanamon väitöskirjasta Suomalaisen asianajajalaitoksen synty ja varhaiskehitys. Lakimies 1989, s. 711-716

– 172) Lausunto virallisen vastaväittäjän ominaisuudessa OTL Kaisa Korpijaakon väitöskirjasta Saamelaisten oikeusasemasta Ruotsi-Suomessa. Lakimies 1989, s. 1163-1169

– 173) F.E. Sillanpää ja kansalaissota. Sillanpää Suomen kirjallisuudessa. F.E. Sillanpään juhlakirja. Toimittaneet Aarne Laurila ja Panu Rajala. Keuruu 1989, s. 213-223

– 174) Über den gesellschaftlichen Hintergrund der finni¬schen nationalen Bewegung. Finns and Hungarians between East and West. European Nationalism and Nations in Crisis during the 19th and 20th Centuries. Studia Historica 32. Societas Historica Finlandie. Helsinki 1989, s. 85 – 92

– 175) Tulevaisuuden liikuntapolitiikka arvojen puntarissa. Suomalaisen liikuntapolitiikan vaihtoehdot. Liikuntatieteellisen Seuran julkaisuja n:o 116, Helsinki 1989, s. 46 – 51

– 176) Aatteelliset virtaukset Etelä-Pohjanmaalla ennen ja nyt. Etelä-Pohjanmaan kesäyliopiston julkaisusarja 12/1989, s. 63-68

– 177) Eurooppalaisten talonpoikaiskapinain historialliset yhteydet. Vapaus, veljeys ja vallankäyttö. Juhlakirja professori Paavo Uusitalon 50-vuotispäivänä 12.7.1989. Helsinki 1989, s. 54 – 74

– 178) Ostrobothnia in Finnish History. From Finland -People, Nation, State. Edited by Max Engman & David Kirby. London 1989, s. 73 – 84

– 179) Sotilaspoika. Kieliposti 3/1989, s. 18-22.

– 180) How Finns Have Adapted to Their Environment. Cold Climate Research in Finland. Jarmo Heinonen (editor). Ministry of Foreign Affairs. Helsinki 1989, s. 1-2

– 181) Ylihärmän historian punainen lanka. Plari. Helsingin Eteläpohjalaiset ry:n jäsenlehti 4/1989, s. 6-7

– 182) Österbotten i Finlands historia. Joukahainen XVIII. Helsinki 1989, s. 99-109

– 183) Tervasta teollisuuteen. Ylihärmän kehitys varhaisista ajoista nykypäiviin. Vaasa Oy. Vaasa 1989,siv. 621

– 184) Onko kriittinen suomalainen nykyajan myytti? Oletko valmis? Seitsemän puheenvuoroa suomalaisten kriittisyydestä. EVA 1989, s. 84-100

– 185) Kyläoriginelli-ilmiö historian näkökulmasta. Hullun kirjoissa. Näkökulmia suomalaiseen kylähulluuteen. SKS:n toim. 508. Jyväskylä 1989, s. 49 – 54

– 186) Koulukuntakritiikin puuttuminen takaa pysähtyneisyyden tilan. Tiedepolitiikka 4/1989, s. 49-51

– 187) Jaakko Forsman – lainlaatija ja poliitikko. Rikosoikeudellisia kirjoitelmia VI rikosoikeuden juhlavuonna 1989. Toim. Raimo Lahti. Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen julkaisuja A: 185. Vammala 1989, s. 3 – 37

– 188) Osuustoiminta – kovan kaupallisuuden ainoa vaihtoehto. Kotiseutu 1989, s. 141-147

– 189) Jaakko Ilkan ensimmäinen kapina. Valoa kansalle. Artikkeleita Kotiseutu-lehden kahdeksalta vuosikymmeneltä 1909 – 1989, Forssa 1989, s. 255-258

– 190) Suomi ja suomalaiset muutoksen maailmassa. Valoa kansalle. Artikkeleita Kotiseutu-lehden kahdeksalta vuosikymmeneltä 1909 – 1989, Forssa 1989, s. 316-318

– 191) Mikä meitä liikuttaa? Tiede 2000, 8/1989, s. 52

– 192) Eurooppalaisten talonpoikaiskapinain historialliset yhteydet. Onko vallankumous mahdollinen? Toimittaneet Kimmo Ketonen ja Veli-Matti Ruotsalainen. Turun yliopiston ylioppilaskunnan julkaisuja. Turku 1990, s. 35 – 50

– 193) Modernisoituva ja monipuolistuva kotiseututyö. Kotiseutu 1990, s. 52

– 194) Vaikeneva suomalainen. Kotiseutu 1990, s. 51-58

– 195) Karja, meri ja Pohjanmaa. Maitojaloste 3/1990, s. 7-8.

– 196) Markat miljooniksi. Puoli vuosisataa suomalaista veikkausta. Oy Veikkaus Ab. Jyväskylä 1990, siv. 253

– 197) Matti Edvard Takala (1869-1961). Eläkeliiton Etelä-Pohjanmaan piirin jouluviesti 1990, s. 93.

– 198) Suomalaisen kansanvallan tila ja tulevaisuus. Yliopisto, Helsingin yliopiston tiedotuslehti 28/1990, s. 7 – 12

– 199) Mennyt meissä. Suomalaisen kansanvallan historiallinen analyysi. WSOY. Porvoo 1990, siv. 369

– 200) Kaksi kuvaa menneisyydestä. Kotiseutu 3/1990, s. 114-115

– 201) Herätysliikkeiden pohjasta ja perustasta. Kirkko ja politiikka. Juhlakirja professori Eino Murtorinteen täyttäessä 60 vuotta 25.11.1990. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia 153. Helsinki 1990, s. 320-344

– 202) Siionin Wirsien alkumenestys Suomessa. Anna uusi rohkeus. Herättäjä-Yhdistyksen vuosikirja 1990, s. 68 – 78

– 203) Väkivaltarikollisuus Suomen historiassa. Turvallisuustieteellisen tutkimuskeskuksen vuosikirja II. Jyväskylä 1990, s. 24-40

– 204) Kuoleeko kylä? Kotiseutu 4/1990, s. 162

– 205) A Historical Review of Violent Crime in Finland. Criminal Violence in Scandinavia. Scandinavian Studies in Criminology, Vol. 11. Norwegian University Press. Oslo 1990, s. 46-64

– 206) Domaren i Olaus Petris vågskål. Retfaerd n:r 52 (1991), s. 95-108

– 207) Die Gewaltkriminalität in der finnischen Geschichte. Theatres of Power. Social Control and Criminality in Historical Perspektive. Ed. Heikki Pihlajamäki. Publications of Matthias Calaonius Society I. Jyväskylä 1991, s. 41-54

– 208) Keskushallinnon virkamiesten rekrytointi Suomessa ajanjaksolla 1809-1984. Väliraportti. Hallinto-historiakomitean monistesarja 1991, siv. 268.

– 209) Den historiska kunskapens betydelse. Historisk Tidskrift för Finland 1991, s. 264-267

– 210) The Historical Connections of European Peasant Revolts. Scandinavian Journal of History 16/1991, s. 85-104

– 211) Kommentar til Eva Österberg. Historisk tidskrift (Norge) 2/1991, s. 176 – 178

– 212) Paikallisen itsehallinnon kehityksestä Suomessa. Suomen oikeushistorian pääpiirteet sukuvallasta moderniin oikeuteen. Toim. Pia Letto-Vanamo. Gaudeamus. Jyväskylä 1991, s. 111-128

– 213) Nimismiesten historian lähteistä. Suomen Nimismiesyhdistys r.y. 1921-1991, s. 30-31

– 214) Itsehallinnon luova voima. Kotiseutu 1991, s. 104 – 107

– 215) Maailman muuttuminen ja kotiseututyö. Kotiseutu 1991, s. 98

– 216) Suomi idän ja lännen välissä. Ulkopolitiikka 3/91, s. 40-421

– 217) Miten Suomi kohtaa Euroopan. Kleio (erikoisnumero) 1991, s. 53-56

– 218) Kaupunki ja maaseutu. Kotiseutu 1991, s. 50

– 219) Euroopan yhdentyminen ja paikalliskulttuurit. Kotiseutu 1/1991, s. 5-7

– 220) Suomen Kotiseutuliiton ympäristöpoliittinen tavoiteohjelma. Kotiseutu 1/1991, s. 2

– 221) Tieteen Skylla ja Kharybdis. Yliopisto. Acta Universitatis Helsingiensis 10/91, s. 12-14

– 222) Tuhat vuotta idän ja lännen välissä. Opettaja 3 /1991, s. 18 – 20

– 223) Rekka ajaa Suomea yhdentyvään Eurooppaan. Ydin 7-8/1991, s. 46-47

– 224) Miten Suomi kohtaa Euroopan? Eurooppa. Historian päivät 1991. Kleio, Erkoisnumero 1991, s. 53-56

– 225) Valta ja väkivalta. Duodecim 3/1992, s. 217-218

– 226) Raamatun vaikutus yhteiskunnalliseen ja oikeudelliseen ajatteluun. Biblia 350. Suomalainen raamattu ja Suomen kulttuuri. Toim. Jussi Nuorteva. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toim. 556. Hämeenlinna 1992, s. 110-115

– 227) Miten Suomi kohtaa Euroopan. Opettaja 17-18/1992, s. 13-14

– 228) Keskustelun kahleet. Parnasso 1/1992, s. 5-8

– 229) Valtiovalta ja kansakunta. Suuri muutos – suomalaisen yhteiskunnan kehityspiirteitä. Toim. Marjatta Rahikainen. Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus 1992, s. 25-34

– 230) Suomalaisen kansanvallan tila ja tulevaisuus. Eduskunnan ja Helsingin yliopiston 350-vuotisjuhlaseminaari. Helsinki 1992, s. 17 – 27

– 231) Kommentti Rovert Hérinin esitelmään Maaseutualueet, kulttuuri ja koulutus. Maaseutu Euroopan kulttuurievoluutiossa. Toimittanut Juha Kuisma. Seminaari Majvikissä Kirkkonummella 15.5.1991. Raahe 1992, s. 27-28

– 232) Vaivihkaa vallan kahvaan. Tiede 2.000 4/1992, s. 44-47

– 233) Valtio ja kansalaiset suomalaisen yhteiskunnan kehityshistoriassa teoksessa Suojatyö ennen suojatyötä ja jälkeen. Toim. Pentti Kananen ja Veikko Niemi. Sosiaali- ja terveyshallituksen raportteja 50 / 1992. Helsinki 1992, s. 1-6.

– 234) Väinö Linna in memoriam. Parnasso 2/1992, s. 257-258

– 235) Juuret Suomessa. Kotiseutu 2/1992, s. 34

– 236) Toista tietä omalle maalle. Kotiseutu 1992, s. 82

– 237) (& Kari Kantakoksi, Matti Lukkari, Matti Niemivuo, Jan Törnqvist), Asekätkentätyöryhmän selvitys. Oikeusministeriön lainvalmisteluosasto 1992, siv. 37 + 5 liitettä.

– 238) Passivoiva valta. Oikeus 1992, s. 326-328.

– 239) (& Seppo Tiihonen), Virka – valta – kulttuuri. Suomalaisen hallintokulttuurin kehitys. Helsinki 1992, siv. 297

– 240) Kun kansa nousi lakia vastaan. Lakimies 8/1992, s. 1269-1274

– 241) Historia alhaalta käsin. Kotiseutu 1993, s. 2

– 242) Miks ôigus muutub? Seadus ja ôigus ajaloolise arengu osana. Tôlkinud Jaan Isotamm. Fontes Iuris. Tartu 1993, siv. 240.

– 243) Lehtemme (Kotiseudun) uudet kuviot. Kotiseutu 1993, s. 43

– 244) Tieteen uudistuminen. Esimiehen puhe Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosikokouksessa 16.3.1993. Elias 2/1993, s. 2-4

– 245) Euroopan kasvot. Kotiseutu 1993, s. 66

– 246) Euroopan valtiollisen kehityksen perustekijät. Kotiseutu 1993, s. 68-71

– 247) Tie Tampereelle. Dokumentoitu kuvaus Tampereen antautumiseen johtaneista taisteluista Suomen sisällissodassa 1918. Juva 1993 (toinen ja kolmas painos 1993), siv. 569

– 248) Käännekohdat Suomen historiassa. WSOY. Neljäs (tasku)painos. Juva 1993. 307 siv.

– 249) Sisällissota. Historiallinen Aikakauskirja 1993, s. 110-114

– 250) Kohalik omavalitsus Soomes teoksessa Soome óigusajaloo póhijooned. Toimittanut Pia Letto Vanamo. Tartu 1993, s. 113-132.

– 251) Poliittisten nimitysten varhaisvaiheista. Juhlajulkaisussa Antero Jyrängin täyttäessä 60 vuotta. Turku 1993, s. 369-378

– 252) The Goverment and the Nation teoksessa Marjatta Rahikainen (Ed), Austerity and Prosperity. Perspectives on Finnish Society. Vammala 1993, s. 31-44

– 253) Ylimmän tuomiovallan kehitys. (Juhlaesitelmä Korkeimman oikeuden 75-vuotisjuhlissa 1.10.1993). Lakimies 1993, s.

– 254) Vaikea totuus. Vuosi 1918 ja kansallinen tiede. Toim. Heikki Ylikangas. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Tampere 1993, siv. 117

– 255) Från ättemedlem till konungens undersåte. Finska bönder under svenskt välde. Tänka, tycka, tro. Svensk historia underifrån. Redaktion: Gunnar Broberg, Ulla Wikander, Klas Åmark. Ordfronts förlag. Stockholm 1993, s. 31-54

– 256) Tie Tampereelle. Dokumentoitu kuvaus Tampereen antautumiseen johtaneista taisteluista Suomen sisällissodassa 1918. Neljäs painos. Juva 1994, siv. 569

– 257) Historiantutkija törmää eläviin myytteihin. Hiidenkivi 1/ 1994, s. 37-39

– 258) (& Esko Koivusalo) Keskustelun tarpeellisuudesta. Hiidenkivi 1/1994, s. 2-3

– 259) (& Esko Koivusalo) Tutkimuksen pelko. Hiidenkivi 2/1994, s. 2-3

– 260) (& Esko Koivusalo) Älyköt ja urheilu. Hiidenkivi 3/1994, s. 2-3

– 261) (& Esko Koivusalo) Suomi idän ja lännen siltana. Hiidenkivi 3/1994, s. 3

– 262) Suorapuheiset pohjalaiset ja hitaat hämäläiset. Hiidenkivi 2/1994, s. 18

– 263) Myytti ei ole tutkimustuloksen väärtti. Hiidenkivi 2/1994, s. 42-43

– 264) Onko Suomella kansallista päämäärää? Pohjoinen Suomen politiikassa. Lapin yliopiston hallintoviraston julkaisuja 27. Rovaniemi 1994, s. 39-46

– 265) Linna aja loost. Tampere raamat. Raamatu koostas Maarja Pärl-Lôhmus. Tartu 1994, s. 10-12

– 266) Ätten och våldet. Våldsbrottsligheten i Norden vid övergången till nya tiden. Historisk Tidskrift för Finland 1/1994, s. 3-25

– 267) (& Esko Koivusalo) Lainvalmistelun kieli. Hiidenkivi 1994/4, s. 2

– 268) (& Esko Koivusalo) Työtön työelämään. Hiidenkivi 4/1994, s. 2

– 269) (& Esko Koivusalo) Imperiumit ja kulttuuri. Hiidenkivi 4/1994, s. 3

– 270) Vuosi 1968 ja maan parhaat aivot. Hiidenkivi 4/1994, s. 36

– 271) Den omedvetna och den medvetna protesten. Vad våldet har skapat – nio uppsatser om brott och straff i svensk och europeisk historia. Anders Björnsson (red.). Carlssons Bokförlag. Stockholm 1994, s. 73-82

– 272) Rauha vai rieha. Joulun ristiriitainen traditio. Hiidenkivi 6/1994, s. 10-13

– 273) Yllätys ja yllätysten syy. Hiidenkivi 1/1995, s. 34

– 274) Kaupungit Suomen historiassa. Hiidenkivi 1/1995, s. 2

– 275) Miten Suomi joutui Ruotsin valtaan. Hiidenkivi 2/1995, s. 24-25

– 276) Virkamiesvaltio – mihin sitä tarvittiin. Uudenaikaisen valtion keskeiset kehitysvaiheet teoksessa Virkanyrkit ja muita hallintohistorian tutkielmia. Hallintohistoriallisia tutkimuksia 16. Toimittaneet Jorma Selovuori ja Lotta Saastamoinen. Helsinki 1995, s. 29-37

– 277) Suuret ja pienet kertomukset. Hiidenkivi 2/1995, s. 29

– 278) Harkintaa suurhankkeiden rahoitukseen. Hiidenkivi 3/1995, s. 2

– 279) (& Esko Koivusalo), Ulkomaat ja Suomi-kuva. Hiidenkivi 2/1995, s. 2.

– 280) (& Esko Koivusalo), Sinivalkoisen rahan kohtalo. Hiidenkivi 2/1995, s. 2.

– 281) Suomi Ruotsin vallan alla. Hiidenkivi 3/1995, s. 24-25

– 282) Siperia opettaa. Hiidenkivi 4/1995, s. 2

– 283) (& Esko Koivusalo), Keskittämistäkö edelleen? Hiidenkivi 4/1995, s. 2

– 284) (& Esko Koivusalo), Eroamattomuusperiaate. Hiidenkivi 4/1955, s. 3.

– 285) Sattuma vaiko selviö. Miksi Suomen kirjastolaitos sai alkunsa Vaasassa 1794? Vaasan luku-kirjasto 1794-1845. Vaasa 1995, s. 7 – 11

– 286) Jääviydestä. Hiidenkivi 4/1995, s. 47.

– 287) Autonomia Suomelle 1809 – lahja vai välttämätön paha. Hiidenkivi 4/1995, s. 22-25

– 288) Vilppi tieteenteossa. Hiidenkivi 5/1955, s. 2

– 289) Itsenäisyys itsenäisyydessä. Hiidenkivi 5/1955, s. 20-21

– 290) Tarvitaanko tiedekuntia? Hiidenkivi 5/1955, s. 43-44

– 291) Vägen till Tammerfors. Striden mellan röda och vita i finska inbördeskriget 1918. I översättning från finskan av Nils Torvalds & Sara Torvalds. Atlantis AB. Stockholm 1995, 504 siv.

– 292) (& Aulis Aarnio, Vesa Kanniainen, Jukka Kekkonen), Professori – virka- vai yliopistomies. Yliopisto 16/1995, s. 31-32

– 293) (& Aulis Aarnio, Vesa Kanniainen, Jukka Kekkonen), Tutkimustyön arvioiminen on mahdollista. Yliopisto 19/1995, s. 26-27

– 294) Virkavaltion luominen autonomian suojissa. Byrokratia ja autonomia Suomessa Venäjän vallan aikana. Pontes novi. Eesti Üliôpilaste Seltsin ja pohjalaisten osakuntien yhteisjulkaisu. Saarijärvi 1995, s. 56-67

– 295) Ametiriigi loomine autonoomia kaitsekilbi all. Pontes novi. Pohjalaiste osakondade ja Eesti Üliôpilaste Seltsi ühisväljaanne. Tartu 1995, s. 56-68.

– 296) Finlands administrativa ställning inom det ryska riket. Historisk Tidskrift för Finland 3/1995, s. 289-308

– 297) (& Esko Koivusalo), Työttömien järjestäytyminen välttämätöntä. Hiidenkivi 6/1995, s. 2

– 298) Väinö Linna und die historische Wahrheit des Bürgerkriegs. Jahrbuch für finnisch-deutsche Literaturbeziehungen. Nr. 27/1995. Mitteilungen aus der Deutschen Bibliothek. Herausgegeben von Hans Fromm ua. Helsinki 1995, s. 45-48.

– 299) Murroksen käsitteestä. Teoksessa Murroksia. Historian ja yhteiskuntaopin opettajien vuosikirja XXIII. Toimittaneet Mika Kantola ym. Pieksämäki 1995, s. 6 – 11

– 300) Kannattaako nuijasotaa muistaa? Hiidenkivi 1/1996, s. 17

– 301) Ongelmakohtia väkivaltarikollisuuden kehityksessä Suomessa. Teoksessa Laittomuuden laitatiellä. Rikos Suomessa 1500-luvulta nykypäiviin. Toimittanut Sari Forström. Helsingin yliopiston historian laitoksen julkaisuja 1/1996. Helsinki 1996, s. 5 – 11

– 302) Metsä suomalaisen mentaliteetin kasvualustana. Teoksessa Olkaamme siis suomalaisia. Kalevalaseuran vuosikirja 75-76. Toimittaneen Pekka Laaksonen – Sirkka Mettomäki. SKS. Pieksämäki 1996, s. 35-42

– 303) Jyrääkö ne meitin? Hiidenkivi 2/1996, s. 3

– 304) (& Esko Koivusalo, Kalevala ja eeposten tutkimus esille. Hiidenkivi 2/1966, s. 2

– 305) Olemmeko tappajakansaa? Hiidenkivi 2/1996, s. 10-14

– 306) Kettutyttöjen teot. Hiidenkivi 2/1996, s. 19

– 307) Miten päästä älyköksi. Hiidenkivi 3/1996, s. 17

– 308) (& Esko Koivusalo), Yhden kortin koulukieli. Hiidenkivi 3/1996, s. 2

– 309) (& Esko Koivusalo), Vastuu ympäristöstä. Hiidenkivi 3/1996, s. 3

– 310) Wallesmanni. Kuusi vuosisataa kansan ja esivallan välissä. Suomen Nimismiesyhdistys r.y. Jyväskylä 1996, siv. 363

– 311) Mielikuvitus kirjailijan ja historiantutkijan työssä. Historia ja fiktio. Opiskeluopas. Toim. Ismo Nikander ja Totti Tuhkanen. Turun yliopiston täydennys-koulutuskeskuksen julkaisuja A: 49. 2. uudistettu painos.Turun yliopiston täydennys-koulutuskeskus 1996, s. 23-30.

– 312) (& Esko Koivusalo), Rajankäyntiä plagiointiin. Hiidenkivi 4/1996, s. 2

– 313) (& Esko Koivusalo), Tukehtuvatko olympialaiset? Hiidenkivi 4/1996, s. 2

– 314) (& Esko Koivusalo), Kotiseututyön uudet ideat julki. Hiidenkivi 4/1996, s. 3

– 315) Ribbentrop-sopimus on voimassa yhä. Hiidenkivi 4/1996, s. 15

– 316) (& Esko Koivusalo), Kansalaisyhteiskunta ei riitä. Hiidenkivi 5/1996, s. 2

– 317) (& Esko Koivusalo), Suomettuminen ja rähmällään olo. Hiidenkivi 5/1996, s. 3

– 318) Ilkkaisen sota. Romaani. WSOY. Juva 1996, siv. 376

– 319) Nuijasota. Kolmas ajanmukaistettu painos. Otava. Keuruu 1996, siv. 363

– 320) Autonomisen Suomen virkamieseliitti. Suomen keskushallinnon historia 1809-1996. Toimittaneet Raimo Savolainen ym. Helsinki 1996, s. 423-516

– 321) Suomen tasavallan virkamieseliitti. Suomen keskushallinnon historia 1809-1996. Toimittaneet Raimo Savolainen ym. Helsinki 1996, s. 805-931

– 322) Die administrative Stellung Finnlands im russischen Staatsverband. Reformen im Russland des 19. und 20. Jahrhunderts. Westliche Modelle und russische Erfahrungen. Herausgegeben von Dietrich Beyrau, Igor Cicurov und Michael Stolleis. Ius Commune. Veröffentlichungen des Max-Planck-Instituts für Europäische Rechtsgeschichte Frankfurt am Main. Sonderhefte. Studien zur Europäischen Rechtsgeschichte 86. Frankfurt am Main 1996, s. 37-53

– 323) Kirjastokorvaukset oikeudenmukaisiksi. Hiidenkivi 6/1996, s. 2

– 324) (& Esko Koivusalo), Pohjoismainen yhteistyö ja kieli. Hiidenkivi 6/1996, s. 2

– 325) (& Esko Koivusalo), Aloitusosuuden miehet maalissa. Hiidenkivi 6/1996, s. 3

– 326) Kestääkö EU? Hiidenkivi 6/1996, s. 15.

– 327) Mitä menneisyydessä on soveliasta tutkia. Hiidenkivi 1/1997, s. 31

– 328) Ilmaislainoja ei ole. Hiidenkivi 1/1997, s. 45

– 329) Nuijasota. Neljäs painos. Keuruu 1997, siv. 363

– 330) Myrsky vai päivänpaiste? Hiidenkivi 2/1997, s. 15

– 331) Miksi poliittiset virkanimitykset ovat tavallisempia Suomessa kuin muissa Pohjoismaissa? Hallinnon historiasta hallinnon kehittämiseen. Toim. Jorma Selovuori. Pääministeri Paavo Lipposen asiantuntijaseminaari 28.2.1997 Säätytalolla. Valtioneuvoston kanslian julkaisuja 23/1997. Helsinki 1997, s. 82-85.

– 332) Rikollisuuden muuttuminen – suvusta valtioon. Suomalainen Tiedeakatemia. Academia Scientiarum Fennica. Vuosikirja 1996. Toimittanut Pentti Kauranen. Helsinki 1997, s. 87-93

– 333) Suomalainen mentaliteetti. Maailmalle, maailmalta. Kulttuurisia katsauksia. Toimittaneet Annaliisa Syrjänen ja Irmeli Westermarck. Juva 1997, s. 22-29

– 334) Suomen historian solmukohdat avautuneet onnellisesti. Suomalaisuuden juhlakirja. Helsinki 1997, s. 4-13

– 335) Puukkojunkkarit – moottoripyörägängien edeltäjiäkö? Nuorisotutkimus 3/1997, s. 41-42

– 336) Winter War. Finland a cultural encyclopedia. Ed. Olli Alho. Finnish Literature Society Editions 684. Vammala 1997, s. 327-329

– 337) Constitution. Finland a cultural encyclopedia. Ed. Olli Alho. Finnish Literature Society Editions 684. Vammala 1997, s. 62-63

– 338) Euroopan synty. Matti, tässä nämä. Onnittelukirja Matti Suurpäälle 3.11.1997. Toimittanut Kai Nieminen ym. Saarijärvi 1997, s. 144-152

– 339) Tieteen merkitys kansakunnan historiassa (lyhennelmä juhlapuheesta akateemikkojuhlassa 14.11.1997). Suomen Akatemian julkaisu, s. 4-8 (sama ruotsiksi, Vetenskapens betydelse i nationens historia, s. 12-16 ja englanniksi, The Importance of Science for the History of the Nation, s. 20 – 24)

– 340) Tieteen merkitys kansakunnan historiassa (em. esitelmä kokonaisuudessaan). Suomen Akatemia tiedottaa 12/1997, s. 5-9

– 341) Joukkoliikkeitten lakeus. Teoksessa lakeuden kirkot (Toim. Jaakko Elenius). Jyväskylä 1997, s. 14-19

– 342) Suomen historia. Teoksessa Historian opiskelu Suomessa. Toimittaneet Touko Berry ja Heidi Huuhtanen. Historian Opiskelijain Liitto HOL 1998, s. 12-13

– 343) Käännekohdat Suomen historiassa. WSOY. Viides (tasku)painos. Juva 1993. 307 siv.

– 344) About Violence. Publikations of the History of Criminality Research Project 1. Helsingin Yliopisto 1998, siv. 147

– 345) What happened to violence? An analysis of the development of violence from medieval times to the early modern era based on Finnish source material. In the book Fife centuries of Violence in Finland and the Baltic Area. Ed. by Mirkka Lappalainen. Publications of The History of Criminality Research Project. Helsinki 1998 (Ohio University Press 2000), p. 131.

– 346) Totuuden selvittäminen oikeudessa ja historiantutkimuksessa. Teoksessa Miten meistä tuli historian tohtoreita. Toim. Päiviö Tommila. Suomen Historiallinen Seura. Helsinki 1998, s. 180-183

– 347) Suomi itäisen suurvallan varjossa. Teoksessa ”… vaikka voissa paistais”. Venäjän rooli Suomessa. Juhlakirja professori Osmo Jussilalle 14. maaliskuuta 1998. Toimittanut Jorma Selovuori. Porvoo 1998, s. 449-461.

– 348) Liberation or suppression? Books from Finland 2/1998, s. 96-99

– 349) Kapinat Suomessa historiallisesta perspektiivistä. Muistovuosiseminaari Tammisaaressa. Tie Tammisaareen – muistotapahtuma 13.6.1998 (Vägen till Ekenäs – minnestillställning. Julkaissut Suomen Metallityöväen Liitto. Helsinki 1998, s. 10-11.

– 350) Das zweigeteilte Finnland in historischer Betrachtung teoksessa Eero Kuparinen (toim.), Am Rande der Ostsee. Aufsätze vom IV. Symposium deutscher und finnischer Historiker in Turku 4.-7. September 1996. Turku 1988, s. 9 – 28.

– 351) Jälkiviisaus lääketieteen(kin) historian tulkinnassa. Suomen Lääkärilehti 31/1.11.1998, s. 3537

– 352) The Knife Fighters. Violent Crime in Southern Ostrobothnia 1790-1825. Annales Academiae Scientiarum Fennicaer. Humaniora ser. B. Jyväskylä 1998. siv. 296

– 353) Ostrobothnia in the History of Finland teoksessa Exploring Ostrobothnia. Edited by Börje Vähämäki. Special Issue of Joural of Finnish Studies. Volume 2, Number 2. December 1998, s. 10-19.

– 354) Valttiässä jota ei käytetty. Juhlakirja Veijo Meren täyttäessä 70 vuotta 31.12.1998. Helsinki 1998, s. 278-305

– 355) Mikä on mennyt vikaan. Suomen Kuvalehti 5/1999, s. 75.

– 356) Vallan käyttäjästä tien etsijäksi. Suomen Kuvalehti 10/1999, s. 72.

– 357) Reasons for the Reduction of Violence in Finland in the 17th Century. Teoksessa Mirkka Lappalainen – Pekka Hirvonen (ed.), Crime and Control in the Europe from the Past to the Present. Publications of the History of Criminality Research Project. Helsinki 1999, s. 165-173

– 358) Väkivallasta sanan valtaan. Suomalaista menneisyyttä keskiajalta nykypäiviin. WSOY. Juva 1999, siv. 399

– 359) Klubbekriget. Det blodiga bondekriget i Finland 1596-97. Översättning Matts Huldén. Atlantis. Lund 1999, sid. 421

– 360) Finland i skuggan av stormakten i öst. Teoksessa Det hotade landet och det skyddade. Sverige och Finland från 1500-talet till våra dagar. Historiska och säkerhetspolitiska betraktelser. Red. Tapani Suominen och Anders Björnsson. Atlantis. Södertälje 1999, s. 43-50

– 361) Valta ja älymystö. Suomen Kuvalehti 16/1999, s. 93

– 362) Oma vastuu – vai muiden syyllistäminen. Suomen Kuvalehti 21/1999, s. 86

– 363) The Main Historical Features in the Recruitment of Senior Civil Servants. Power and Bureaucracy in Finland 1809-1998. Edited by Jorma Selovuori. Helsinki 1999, p. 205-226

– 364) Zentrale Entwicklungslinien bei der Rekrutierung der Beamtenelite. Macht und Bürokratie in Finnland 1809-1998. Herausgegeben von Jorma Selovuori. Helsinki 1999, S. 211-233

– 365) L’évolution des des critères de recrutement de l’élite des fonctionnaires. Le pouvoir et la bureaucratie en Finlande 1809-1998. Rédigé sous la direction de Jorma Selovuori. Helsinki 1999, p. 203-224

– 366) Mooseksen laki ja Balkan. Suomen Kuvalehti 27/1999, s. 58.

– 367) De centrala dragen vid rekryteringen av tjänstemannaeliten. Makt och byråkrati i Finland. Red. Jorma Selovuori. Helsinki 1999, s. 187-206

– 368) Sotasurmaprokjektin nykytila. Suomen Kuvalehti 33/1999, s. 49

– 369) Kuka suojelee ketä ja mitä? Suomen Kuvalehti 38/1999, s. 70

– 370) Mihin sotaan eteläpohjalaiset 1918? Kanava 8/1999, s. 513-516

– 371) Koulu estämään maaltapakoa. Suomen Kuvalehti 44/1999, s. 80

– 372) Menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus. Tuleva tuhat. Toimittanut Maija Metsä. Tilastokeskus. Jyväskylä 1999, s. 43-53

– 373) Menneisyydenhallinta suomalaisessa historiankirjoituksessa. Ulkopolitiikka 4/1999, s. 6-10

– 374) Eriarvoistumisen seuraukset. Suomen Kuvalehti 49/1999, s. 75

– 375) Oikeuttaako keskiluokan neuvottomuus passiivisuuden? Suomen Kuvalehti 5/2000, s. 70

– 376) Mihin katosivat kaksintaistelut? Suomen Kuvalehti 9/2000, s. 49

– 377) Dealing With the Past in Finnish History. Northern Dimensions. The Finnish Institute of International Affairs. Yearbook 2000, s. 102-109

– 378) Varför försvann duellen? Historisk tidskrift för Finland 1/2000, s. 65-69

– 379) Rebels of the War of the Cudgels. The Social Origins of the Finnisch Peasants’s war 1596-1597. ”Se rakkain kotipolku”. Erkki Kouri ja yleinen historia. Toimittaneet Kustaa Multamäki ym. Helsingin yliopiston Historian laitoksen julkaisuja 15. Helsinki 2000, s. 233-242

– 380) Miksi raskas rauha länsiavun sijasta 1940? Suomen Kuvalehti 13/2000, s. 70

– 381) Maakunnalliset mentaliteetit. Teoksessa Kulttuurin kääntöpiiri. Toimitus Merja Lahti – Raija Partanen. Joensuu 2000, s. 13-14.

– 382) Mikä muuttaa historiallista tulkintaa? Suomen Kuvalehti 18/2000, s. 70

– 383) Jossittelu historiassa. Suomen Kuvalehti 22/2000, s. 70

– 384) Varför kom Österbotten att spela en central roll i klubbekriget. Extremt Österbotten. Historicus r.f:s skriftserie vol 14. Vanda 2000, s. 9-27

– 385) The Finnish Civil War. Liberation or Suppression? New World Finn. April 2000, s. 12

– 386) Ensimmäinen ja siksi suurin. Suomen Kuvalehti 28/2000, s. 60

– 387) Vanhentunut vaalijärjestelmä. Suomen Kuvalehti 33/2000, s. 58

– 388) Demokratia on heikoissa väkevä. Suomen Kuvalehti 38/2000, s. 58

– 389) Valtio, huippu-urheilu ja viihde. Suomen Kuvalehti 43/2000, s. 58

– 390) Aikansa rikos – historiallisen kehityksen valaisijana. WSOY. Juva 2000, siv. 365

– 391) (& Jens Christian V. Johansen, Kenneth Johansson and Hans Eyvind Naess), Family, State and Patterns of Criminality: Major Tendencies in the Work of the Court, 1550-1850. Eva Österberg – Sölvi Bauge Sogner (eds.), People meet the law. Control and Conflict-handling in the Courts. Universitetsforlaget 2000, p. 57-149 (myös ruotsiksi)

– 392) Esteetön vastaväittäjä – hyvä vai huono asia. Jäljillä, kirjoituksia historian ongelmista. Osa 1. Juhlakirja Jorma Kalelalle hänen 60-vuotispäivänään 12.11.2000. Toimittaneet Pauli Kettunen ym. Turku 2000, s. 203-210

– 393) Miksi kansa äänestäisi? Suomen Kuvalehti 48/2000, s. 68

– 394) Kaarle kiihottaa jälleen. Historiallinen Aikakauskirja 3/2000, s.

– 395) Kun Summa petti. Näytelmä. Ensi-ilta Suomen Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 3.3.2000. Ohjaaja Kalle Holmberg. Aiheen esittely käsiohjelmassa.

– 396) Monarkialla kuorrutettu tasavalta. Suomen Kuvalehti 3/2001, s. 62

– 397) Varkaan ja väkivallantekijän oikeudellinen kohtelu historian valossa. Ihmisiä, ilmiöitä ja rakenteita historian virrassa. Professori Antero Heikkiselle 60-vuotispäivänä omistettu juhlakirja. Toimittaneet Jukka Korpela ym. Studia Carelia Humanistica 16. Joensuun yliopiston humanistinen tiedekunta 2001, s. 99 – 110

– 398) Onko historia sattuman satoa. Suomen Kuvalehti 8/2001, s. 60

– 399) Suomalaisuuden varjoisa puoli. Suomen Kuvalehti 13/2001, s. 82

– 400) Tulkintani talvisodasta. (Tie talvisotaan, Kun Summa petti, Suomi ja Saksa talvisodasta välirauhaan). WSOY. Porvoo 2001, siv. 254

– 401) Historiallinen näytelmä ja historiallinen totuus. Historiallinen Aikakauskirja 1/2001, s. 12-17

– 402) Kun Suomi valitsi puolensa 1940. Suomen Kuvalehti 19/2001, s. 62

– 403) Suurten historiallisten prosessien selittämisestä. Historiallinen Aikakauskirja 2001, s. 87-88

– 404) Järjestäytynyt ja ammattirikollisuus historiassa. Suomen Poliisilehti 2/2001, s. 55-57

– 405) Raja yhteiskuntarauhan edistäjänä. Oikeustieteen rajoja etsimässä. Juhlajulkaisu Juha Toloselle 15.4.2001. Toimittaneet Vesa Annola ja Brita Herler. Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan julkaisuja. Kokoomateosten sarja, juhlajulkaisut A:9. Turku 2001, s. 279-294

– 406) Pellonraivauksesta siirtolaisuuteen, tervanpoltosta noituuteen. Sanomalehtiyliopisto 1999. Tuhat vuotta Pohjanmaan historiaa. Vaasan yliopiston julkaisuja 20/2001, s. 26-32

– 407) Tulevat sukupolvet ja me. Suomen Kuvalehti 24/2001, s. 56

– 408) Käsitysten eroavuudesta. Historiallinen Aikakauskirja 2001, s. 194-195

– 409) Pahoinvointi hyvinvointiyhteiskunnassa. Suomen Kuvalehti 30/2001, s. 60

– 410) Länsikorttia käytettiin sittenkin – Saksan suuntaan! Sotilasaikakauslehti 8/2001, s. 25-30

– 411) Tuhansien lätäköiden maa. Suomen Kuvalehti 35/2001, s. 60

– 412) Miksei Suomeen tullut oikeistodiktatuuria? Suomen Kuvalehti 40/2001, s. 60.

– 413) Historia ja totuus. Suomen Akatemian Kulttuuri 2001. Uutislehti numero 4, s. 1

– 414) Yhteinen vihollinen yhdistää. Suomen Kuvalehti 45/2001, s. 60.

– 415) & Kari Tarkiainen, Kustaa Vaasa. Teoksessa Kuninkaallisia, keisarillisia, tasavaltalaisia. Suomen Valtionpäämiehet ja Heidän Puolisonsa. Toimittanut Risto Valjus. Studia Biographica 1:2. Vammala 2001, s. 221-229

– 416) Eerik XIV. Teoksessa Kuninkaallisia, keisarillisia, tasavaltalaisia. Suomen Valtionpäämiehet ja Heidän Puolisonsa. Toimittanut Risto Valjus. Studia Biographica 1:2. Vammala 2001, s. 242-247

– 417) Juhana III. Teoksessa Kuninkaallisia, keisarillisia, tasavaltalaisia. Suomen Valtionpäämiehet ja Heidän Puolisonsa. Toimittanut Risto Valjus. Studia Biographica 1:2. Vammala 2001, s. 255-262

– 418) Poliittiset virkanimitykset. Suomen Kuvalehti 50/2001, s. 58

– 419) Millainen on hyvä johtaja? Suomen Kuvalehti 4/2002, s. 56

– 420) Raha historian liikevoimana. Hiidenkivi 1/2002, s. 6-9

– 421) Kuinka paljon rahaa ihminen tarvitsee. Suomen Kuvalehti 9/2002, s. 80

– 422) Edes kansanedustajat eivät luota eduskuntaan. Suomen Kuvalehti 15/2002, s. 80

– 423) Der Weg nach Tampere. Die Niederlage der Roten im finnischen Bürgerkrieg 1918. Aus dem Finnischem übersetzt von Gabriele Schrey-Vasara. Berlin Verlag Arno Spitz GmbH. Berlin 2002, 428 Seiten

– 424) Yritystieto pakolliseksi oppiaineeksi. Suomen Kuvalehti 20/2002, s. 76

– 425) Tutkijain talvisota. Suomi 85. Itsenäisyyden puolustajat. Rintamalla. Toimittanut Lauri Haataja ym. Porvoo 2002, s. 106-111

– 426) Tutkijain talvisota kytee edelleen. Suomen Kuvalehti 25-26/2002, s. 78

– 427) Lasileukaiset valtiaat. Suomen Kuvalehti 31/2002, s. 56

– 428) Ei synninpäästöä hirmuvaltiaille. Suomen Kuvalehti 36/2002, s. 62

– 429) Vuoden 1918 sovitus. Hiidenkivi 4/2002, s. 12 – 15

– 430) Miksi me puhumme suomea? Suomen Kuvalehti 41/2002, s. 64

– 431) Hylkiöistä kansallisiksi esikuviksi. Historiallinen Aikakauskirja 2002, s. 317-319

– 432) Pätkätyöt. Suomen Kuvalehti 46/2002, s. 59

– 433) Jos olisin diktaattori. Suomen Kuvalehti 50/2002, s. 58

– 434) Geschichte auf der Bühne. Kosmos. Humboldt Mitteilungen der Alexander von Humboldt-Stiftung 80/2002, s. 16-17

– 434) From Witchcraft to Revivalist Movement. On the support for revivalist meetings and their background in Ostrobothnia in the 1830s and 1840s. Anu Koskivirta & Sari Forström (Eds.), Manslaughter, Fornication and Sectarianism. Norm-breaking in Finland and the Baltic Area from Medieval to Modern Times. Annales Academiae Scientiarum Fennicae. Humaniora B. Saarijärvi 2002, s. 9-46

– 435) Onko kontrafaktuaalinen tulkinta mahdollinen historiassa? Academia Scientiarum Fennica 2002, s. 169-177

– 436) Suomen historian kirjoituksen pitkä linja. Historiallinen Aikakauskirja 2003, s.

– 437) Norsunluutorni on hiljaa. Suomen Kuvalehti 23/2003, s. 74

– 438) Raamattu ja oikeus. Raamattu ja länsimainen kulttuuri. Vuosikirja 2003. Suomalaisen teologisen kirjallisuuden julkaisuja 237. Toimittanut Lassi Varjo. Helsinki 2003, s. 60-70

– 439) Nurmijärven rosvot. Maankuulun rikollissakin nousu ja tuho 1820-luvun Suomessa. WSOY. Juva 2003, siv. 494

– 440) Itsemurha-alttiuden alueellisista eroista. Itsemurhan tehneiden läheiset ry. Jäsentiedote 4/2003, siv. 3

– 441) Mistä ne 94 prosenttia? Suomen Kuvalehti 39/2003, s. 68

– 442) Välirauha – minkä sodan odotuksessa? Historiallinen Aikakauskirja 2003, s. 569-576

– 443) Heikki Ylikankaan selvitys valtioneuvoston kanslialle. Valtioneuvoston kanslian julkaisuja 5/2004, siv. 45 (koskee sittemmin Luovutetut-nimellä tunnettua projektia, sen tarpeellisuutta)

– 444) Onko Olemassa järjetöntä väkivaltaa? Suomen Kuvalehti 21/2004, s. 69

– 445) Kysymyksiä ja vastauksia koskien talvisodan rauhaa. Historiallinen Aikakauskirja 2/2004, s. 244-248

– 446) Erään hallitustason linjauksen pitkä varjo. Historiallinen Aikakauskirja 2/2004, s. 258-263

– 447) Muuttoliikettä suosittava kaikin tavoin. Suomen Kuvalehti 42/2004, s. 69

– 448) Kiista uudisasutuksesta isojaon syynä. Historiallinen Aikakauskirja 2004, s. 494-507

– 449) Tvisten om nybyggarerättigheter som orsak för storskiftet. Norden, rätten, historia. Festskrift till Lars Björne. Toim. Jukka Kekkonen ym. Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen julkaisuja, E-sarja N:o 11. Saarijärvi 2004, s. 325-344

– 450) Ylihärmäläiset Ruoveden Mannisella 15.3.1918. Ruoveden Joulu 2004, s. 22-26

– 451) Mannisen taistelun yksityiskohtia. Ylihärmän Joulu 2004, s. 11-13

– 452) Meno Mäntsälään. Ylihärmän Joulu 2004, s. 33-34

– 453) Uhrilehdosta kirkkoon. Isonkyrön vanhan kirkon historia. Kristiinankaupunki 2004, s. 193-202

– 454) Nyckelkällan till vinterkrigets historia. Historisk Tidskrift för Finland 1/2005, s. 47-60

– 455) Rakennuksen viesti – vankila-arkkitehtuuri rikosten seuraamusjärjestelmän ilmentäjänä. Oikeus 2/2005 (Kirjallisuusessee), s. 196-198

– 456) Palon Perttu, kyröläinen nuijapäällikkö. Suur-Palon sukua. Pohjanmaalta maailmalle. Jyväskylä 2005, s. 21-36

– 457) Sattumaltako juutalaispakolaiset luovutettiin? Kanava 7/2005, s. 426-431

– 458) Meno Mäntsälään. Esittelykirjoitus Meno Mäntsälään – näytelmän ohjelmalehtiseen (ensi-ilta helmikuu 2005, Seinäjoen kaupunginteatterissa)

– 459) Ne kahdeksan valittua. Esittelykirjoitus Ne kahdeksan valittua – näytelmän ohjelmavihkoseen (ensi-ilta maaliskuussa 2005 Helsingin kaupunginteatterissa

– 460) ”Etisk” rättshistoria enligt Toomas Kotkas. Retfaerd, 2/113/2006

– 461) Lastuja lakian laidalta. Ylihärmän Kankaan ja Ikolan kylien asuttamisen varhaisvaiheista. Vaasa 2006, siv. 206

– 462) Miksi puhumme suomea? Hiidenkivi 4/2006, s. 36 – 39

– 463) Suomen historian solmukohdat. Juva 2007, siv. 389

– 464) Romahtaako rintama? Suomi puna-armeijan puristuksessa kesällä 1944. Keuruu 2007, siv. 336

– 465) Kenen leipää syöt sen lauluja laulat. Sotilasaikakauslehti 12/2007

– 466) Johtajan asema herätysliikkeessä. Armo kannattaa. Herättäjä-yhdistyksen vuosikirja 2007, s. 35-49; Malperi 1/2007, s. 15-25

– 467) Ratsurynnäkkö ratkaisi nuijasodan. Suomalaisten taistelut Ruotsin, Venäjän ja itsenäisen Suomen riveissä. Jyväskylä 2007, s. 68-78.

– 468) Varför ville J.V.Snellman tränga undan det svenska språket. Vänskap över gränser. En Festskrift till Eva Österberg. Red. Kenneth Johansson m. fl. Pozkal, Poland 2007, s. 333- 354.

– 469) Histan häät. (Historiallinen näytelmä). Lasipalatsi 2008, siv. 85

– 470) Palautetta Pasi Tuunaselle. Historiallinen Aikakauskirja 1/2008

– 471) Histan häät – näytelmän taustan esittely näytelmän käsiohjelmassa. Espoon kaupunginteatteri 2008

– 472) Historiallinen katsaus suomalaiseen väkivaltaan ja erityisesti joukkosurmiin Kosmopolis 4/2008.

– 473) Historia eilen ja tänään. Historiantutkimuksen ja arkeologian suunnat Suomessa 1908- 2008. Toimittaneet Sini Kangas, Marjatta Hietala ja Heikki Ylikangas. Suomen Tiedeseura. Helsinki 2009, siv. 149

– 474) Syyllistyikö sodanjohto traagiseen virheeseen? Sotapakoilijain kohtelu 1944. Kanava 1/2009, s. 19-22

– 475) Joukkovoimastako historiantutkimuksen tae? Kanava 2/2009

– 476) Pienet kansat suurten armoilla. Tieteessä tapahtuu 3/2009, s. 7-11

– 477) Yhden miehen jatkosota. Keuruu 2009, siv. 224

– 478) Sopusointu – näytelmän taustan esittely käsiohjelmassa. Seinäjoen kaupunginteatteri 2009

– 479) Hur Finska kriget påverkade folkets liv i Finland. Nationen växer fram – vi firar autonomin. Opetushallitus. Helsinki 2009, s. 44-51.

– 480) Ihminen on ihmiselle susi. Historiallinen Aikakauskirja 2009, s. 479-484

– 481) Yhden miehen jatkosota. Helsinki 2009, siv. 224.

– 481) Laihia toisena kotipitäjänä. Laihiaa molemmin pualin jokia. Perälä, Suorttila, Kumaala, Lyyskilä. Mustasaari 2012, s. 318-319

– 482) Aseveljen petos. Romaani. Hämeenlinna 2012, siv. 389

– 483) J.V. Snellmanin velka A.I. Arwidssonille. Kansallinen kapitalismi, kansainvälinen talous. Markku Kuisman 60-vuotisjuhlakirja 2012. Toimittaneet Niklas Jensen-Eriksen ym. Hämeenlinna 2012.

– 484) Rata Rautuun. Ratkaisutaistelu Karjalan Kannaksella 1918. WSOY. Painettu EU:ssa 2013, siv. 410.

– 485) Mitä sotaa Suomessa 1918 käytiin? Lakimies 4/2013.

– 486) Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen. Art House. Riika 2015, siv. 253.

– 487) Valmis kuin lukkari sotaan. Teoksessa Anna Kortelainen, Avojaloin, 20 tositarinaa Kannakselta. Latvia 2015, s. 83-98.

– 488) Lakisääntöinen ja vapaa harkinta oikeudellisessa todistelussa. Isännän ääni.
Juhlakirja Erkki Kustaa Rintala 1935 – 2015. Helsinki 2015, s. 307-322.

– 489) Arvostelu Jukka Kekkosen kirjasta ”Kun aseet puhuvat. Poliittinen väkivalta Espanjan ja Suomen sisällissodissa”. Lakimies 5/2016, s. 860-867.

– 490) The crown and the aristocracy in co-operation in Denmark and Sweden (the ’aristocratic regime’). The Cambridge history of Scandinavia. Volume II 1520-1870. Edited by E.I. Kouri and Jense E. Olesen. Cambridge University Press 2016, p. 101-132.

– 491) Ruotsalaiset vapaaehtoiset Suomen sisällissodassa 1918 – De svenska frivilliga i Finlands inbördeskrig 1918. (Artikkeli on suomeksi ja ruotsiksi). Pro Finlandia. Suomen tie itsenäisyyteen 3. Toimittaneet Jussi Nuorteva & Päivi Happonen & John Strömberg. Porvoo 2016, s. 473-487

– Lisäksi pienempiä kirjoituksia kuten, puheita, esitelmiä, kolumneja, puheenvuoroja, vastineita, pääkirjoituksia, arvosteluja, haastatteluja yms. Heikki Ylikankaan blogi-sivustossa, päivä- ja aikakauslehdissä sekä radiossa ja televisiossa

– TULOSSA: Aina se jokin naula vetää. Erityispiirteet Etelä-Pohjanmaan historiassa (työnimi). Art House. (Tulossa vuoden 1917 syksyllä)

Julkaistu

Totuuden selvittäminen historian- ja oikeustutkimuksessa

Alustus Vaasan yliopistossa 8.11.2016

Onko historiantutkimuksella ja oikeustutkimuksella tekemistä toistensa kanssa? Ensi katsannolla otaksuisi, ettei paljonkaan. Oikeustutkimuksen tavoitteena on saattaa oikeusjärjestelmä sekä mahdollisimman toimivaksi että mahdollisimman eheäksi ristiriidattomaksi kokonaisuudeksi. Niinpä tutkijan kuuluu tai hänen on sallittua silloin, kun hän havaitsee laissa tai lain soveltamisessa edellä mainituissa suhteissa puutteita, esittää tutkimuksensa lopputuloksena suositus (de lege ferenda) siitä, millaiseen muotoon laki tai oikeuskäytäntö tulisi vastaisuudessa saattaa.
Miten nämä valitut oikeustutkimusta luonnehtivat piirteet suhtautuvat historiantutkimukseen? Lähtökohta näyttää perin juurin erilaiselta. Historian kulku on toki tulosta ihmisen toiminnasta siinä kuin lainsäädäntökin, mutta se tulos, jonka historia on eri vaiheissa tuottanut, on rikkonainen, koska se vastaa vain suhteellisen harvojen ihmisten pyrkimyksiä. Kaikkien tavoitteita tulos ei vastaa, ei voi vastata, ne pyrkimykset kun käyvät ristiin toisiinsa nähden. Talvisodan aattona Suomi halusi pitää hallintopiirissään Karjalan, Neuvostoliitto taas saada haltuunsa siitä osan. Molemmat näistä tavoitteista eivät voineet toteutua. Ne olivat toisensa poissulkevia. Näin ollen vaikuttaisi ainoalta järkevältä tehtävältä, joka historiantutkimukselle voidaan antaa, on vaatia kuvausta siitä, mitä on tapahtunut, ja vastata vielä kysymykseen, miksi on tapahtunut, niin kuin on tapahtunut.
Miksi – kysymykseenkin vastaaminen on syvimmältä olemukseltaan ainoastaan kuvausta. Konkreettisten tapahtumien tasolla talvisota syttyi, kun venäläiset tulivat yli Suomen rajan ja pommittivat Suomen kaupunkeja, mutta miksi-kysymysten tasolla se oli seurausta niistä päätöksistä, jotka poliittinen johto kummassakin maassa teki. Luodessaan tulkinnan, kuinka nuo päätökset tehtiin, tutkija itse asiassa kuvaa niiden päätösten syntyä.
Historiantutkimukselle ei voida edes kuvitella mitään jonkin järjestelmän eheyttä palvelevaa tehtävää de lege ferenda- periaatteen tyyliin. Tavoitteena voi olla vain tietämyksen lisääminen menneestä. Jos historiantutkija esittää suosituksia siitä, kuinka pitää vastaisuudessa menetellä, hän toimii kansalaisen, ei tutkijan roolissa. Populaarikirjoitukset historiasta ovat asia erikseen.
Vertailun ansaitsevia piirteitä puheena olevien tutkimusalojen kesken olisi enemmänkin, mutta jo nämä esille otetut puolet tuntuisivat perustelevan johtopäätökseen, jonka mukaan oikeus- ja historiantutkimus ovat eri tutkimusaloja, eroavat varsin selkeästi toisistaan. Päätelmä on kuitenkin virheellinen.
On nimittäin otettava huomioon kolmaskin taho, tuomioistuintaho. Ei tosin tunnu kovinkaan tarpeelliselta, että sekin taho tässä yhteydessä noteerataan. Eihän tuomari ole tutkija. Hän on tuomari, jonka kuuluu tuomita ennen muuta lain, ei ensi kädessä jonkin toisen kriteerin mukaan, oli tuo toinen kriteeri kuinka asianmukainen tahansa. Mitenkä asia kuitenkin on? Oikeudenkäymiskaareen säädettiin vuonna 1948 muutos, joka kuuluu näin: ”Oikeuden tulee, harkittuaan huolellisesti kaikkia esiintulleita seikkoja, päättää, mitä asiassa on pidettävä totena.” Tämän kuluvan vuoden alussa asianomaista lainkohtaa on täsmennetty, mutta sitä ei ole periaatetasolla muutettu. Asiallisesti se on entisellään.
Mitä tuosta lainkohdasta on pääteltävä? Siitä on todettava, että pääasian suhteen, todellisuuden hahmottamisen suhteen, tuomari istuu oikeustutkijan ja historioitsijan kanssa samassa veneessä. Tuomarin on muodostettava kuva siitä, miten kaikki on todistusten ja näyttöjen nojalla todennäköisesti mennyt. Vasta tämän jälkeen eli onnistuttuaan luomaan kokonaiskuvan tapahtuneesta hän voi ratkaista, onko rikottu lakia tai loukattu tehtyä sopimusta. Niiltä osin kuin kyse on siitä, mitä on tapahtunut, oikeudenkäymiskaaren muotoilu kelpaisi metodioppaiden tiivistykseksi sekä historioitsijalle että oikeustutkijalle. Siis myös oikeustutkijalle, koska sen joka esittää suosituksen siitä, millainen lain tai käytännön tulisi vastaisuudessa olla, täytyy tuntea voimassa oleva laki ja sen soveltamiskäytäntö. Päästäkseen näistä perille oikeustutkija on saman tehtävän edessä kuin historioitsija taikka tuomari. Tapahtuneen todellisuuden etsimisessä molemmat alat ja vielä tuomarikin näyttävät sittenkin olevan samojen sääntöjen alaisia.
Vaikka miksi puhua säännöistä? Kyseinen lainkohtahan korostaa näkemystä. jonka mukaan mitään sääntöjä ei tarvita. Se mitä tarvitaan, on uskottavuus eli vakuuttuneisuus siitä, että niin ja niin tässä on käynyt. Tulee miettineeksi, onko siinä tosiaan kyllin? Tutkimus on harvoin kenellekään kohtalokas, mutta oikeudenkäynnin päätteeksi annettu tuomio voi sitä olla. Se saattaa tuottaa toiselle osapuolelle miljoonavahingot tai vuosien vankeuden. Tulee kysyneeksi, riittääkö tuomioistuimen päätöksen perusteeksi ja perusteluksi jokin niin ylimalkainen velvoitus kuin ”harkita huolellisesti” kaikkia esille tulleita seikkoja?
Eihän tutkijaksikaan synnytä; tutkimuksen tekemistä opetetaan yliopistoissa ja siitä laaditaan metodioppaita, joiden ohjeita tutkijaksi aikovan tulee noudattaa. Näin ollen luulisi sen, joka tuomarin tavoin päättää ihmisten tulevaisuudesta, olevan vielä tiukempien ohjeiden puristuksessa kuin konsanaan tutkija. Eikö laissa sentään pitäisi edellyttää jotakin täsmällisempää, jotakin hiukan konkreettisempaa määrittelyä siitä, mihin tuomio tulee tukea.
Tämän tapaiset kysymykset alkavat askarruttaa vallankin, kun ottaa huomioon, että ennen vuotta 1948 tällaisia lähempiä sääntöjä laissa todella oli. Vuoden 1734 lain mukaan edellytettiin täyteen näyttöön joko kahden jäävittömän silminnäkijätodistajan yhdenmukainen langettava lausunto tai syytetyn tunnustus. Jolleivat nämä ehdot täyttyneet, ankarinta rangaistusta ei voitu antaa. Vuonna 1948 ei siis muuttunut vain tärkeän lainkohdan sanonnallinen sisältö, vaan silloin muuttui se periaate, jolla totuutta – tai sanotaan vaatimattomammin – todellisuutta etsittiin.
Miten siis lainkohta periaatetasolla muuttui. Vuoden 1734 vuoden laissa noudatettiin lakisääntöistä todistelua, vuoden 1948 reformissa vapaata harkintaa.
Myös historiantutkimuksessa ennen vuotta 1948 nostettiin vuoden 1734 lain kanta esikuvaksi. Pentti Renvallin, myöhemmän Suomen ja Skandinavian historian professorin, teoksessa ”Historiantutkimuksen työmenetelmät” vuodelta 1947 lähdettiin siitä, että jos kaksi toisistaan riippumatonta lähdettä kuvaa jonkin asian samoin, kuvausta on pidettävä totena. Vuonna 1965 julkaistussa Renvallin teoksessa ”Nykyajan historiantutkimus” ei enää tätä ehtoa mainita. Siinäkin siis hyväksytään vapaan harkinnan periaate.
Näin tulemme pääongelmaan eli kysymykseen siitä, miksi vuonna 1948 legaalinen todistelusta luovuttiin ja siirryttiin vapaaharkintaiseen todisteluun. Otettiinko näin askel kohden mielivaltaa? Sitä on aiheellista kysyä yksistään siksi, että juristien kesken toistellaan periaatetta: ’Laki on aina heikomman turva’? Tapahtuiko niin, että vuonna 1948 heikompi menetti tuon lainturvan?
Niin ei käynyt, kävi aivan päinvastoin. Tähdättiin siihen, että rikolliset joutuisivat teoistaan entistä varmemmin vastaamaan ja että todellisten tekijäin selviytyminen todistajiin vaikuttamalla tulisi hankalammaksi kuin aikaisemmin. Todistajiin on näet voitu aina vaikuttaa ja näin on joko kepillä tai porkkanalla myös tehty. Kepin käyttö terrorin muodossa oli erityisen ominaista täällä Etelä-Pohjanmaalla riehuneille puukkojunkkareille 1800-luvulla. Yli 40 prosenttia tappajista pääsi ilman mitään rangaistusta verityöstä, jolla oli monta silminnäkijää, surmateot kun tapahtuivat yleensä väenkokouksissa. Häiriköt eivät tunnustaneet ja terrori tukki todistajien suut. Tappajat kärsivät vain sen kiusan, minkä tutkintovankeus tuotti.
Juuri tämä oli vuoden 1948 lainmuutoksessa olennaista. (Lievemmissä rikoksissa vapaata harkintaa oli käytetty jo kauan.) Tuomiovallan haltijat saattoivat havaita, milloin todistajia oli lahjottu tai peloteltu, ja antaa langettavan tuomion, vaikka legaalisen todistelun edellyttämät täyden näytön ehdot eivät olisi täyttyneet.
Näin jää niin oikeudenkäytön kuin oikeus- ja historiantutkimuksen keskeiseksi tavoitteeksi uskottavuus. Mitä se – siis uskottavuus – itse asiassa tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että tutkijan on pyrittävä luomaan eheä kuva tutkimastaan aiheesta. Hänen on tultava vakuuttuneeksi siitä, että niin ja niin kaikki on tapahtunut tai – teoreettisessa aiheessa – niin ja niin käsitettyinä osaset loksahtavat paikoilleen. Eheys ei salli olennaisten kysymysten jäävän vaille vastausta. Toisaalta kaikki lähdekritiikin läpäisseet lähdetiedot on otettava huomioon ja mahdutettava tulkintaan.
Eheyden vaatiminen on helppoa, sen toteuttaminen käytännön tutkimuksessa hankalaa. Otetaan esimerkiksi puukkojunkkariaika. Se aika ja se ilmiö koskivat ainoastaan Etelä-Pohjanmaata, seutukunnan eri kieli- ja murrealueet siihen lukien. Henkirikollisuuden taso vuotta ja 100 000 asukasta kohden laskien nousi tuon pitkän ajan, sadan vuoden – 1800-luvun – aikana yli yhdeksän surmatun, kun vastaava suhdeluku koko maassa liikkui Etelä-Pohjanmaan luvut mukaan laskien kahden kolmen tienoilla. Etelä-Pohjanmaan maakunnan pahimmilla alueilla todennäköisyys joutua väkivallan uhriksi oli yli kaksikymmenkertainen muuhun Suomeen verrattuna. Kun etsitään selitystä maakunnan väkivaltaisuuteen, syy – siis se selittävä tulkinta – on löydettävä tai rakennettava maakunnan muista erityispiirteistä. Alueellisesti poikkeavaa ilmiötä ei koskaan voida selittää yleisillä – koko Suomea koskevilla – syillä. Poikkeava piirre selittyy aina toisilla poikkeavilla piirteillä.
Täsmälleen sama koskee oikeudellisia ilmiöitä. Jos ja kun vertailukelpoisten oikeudellisten ilmiöiden kehitys Suomessa poikkeaa kansainvälisestä taikka vain eurooppalaisesta kehityksestä, selitys on löydettävä muista suomalaisista erityispiirteistä. Vankiluku oli Suomessa 1960-luvulle saakka korkeampi, huomattavasti korkeampi, kuin toisissa Pohjoismaissa. Tuolle korkealle tasolle se singahti vuoden 1918 sisällissodan jälkeen. Sisällissota – sellaista ei ole vastaavana ajanjaksona käyty muissa Pohjoismaissa – oli siis hyvin todennäköisesti tärkeimpänä syynä Suomen vankiluvun korkeuteen suhteessa toisiin Pohjoismaihin. Erityisilmiö siis selittyi erityissyyllä.
Toisinaan historioitsija joutuu kohtaamaan ilmiön, jolle on äärimmäisen vaikea löytää selitystä. Tämä koskee esimerkiksi sakkoluetteloiden kertomaa 1500-luvulta. Kruunun tileissä on niukkoja tietoja kihlakunnan käräjien langettamista sakoista, joista kolmannes lankesi kruunulle. Luettelojen tyyppirikos on kolmen markan mustelma. Tuo yhden mustelman käsittävä oikeustapaus oli silloin suhteessa väkilukuun vähintään yhtä yleinen kuin liikennerikos meidän aikanamme. Niukkasisältöisistä luetteloista ei selviä syy siihen, miksi mustelma lyötiin, yhtä vähän kuin siihenkään, minkä tähden ihmiset vaivautuivat noin vähäisen teon vuoksi käräjille usein kymmeniä kilometrejä käsittävien taipaleitten takaa. Reissu edellytti tai saattoi hyvin edellyttää yöpymistä jossakin ja eväiden ottamista mukaan. Miksei asiaa sovittu käräjien ulkopuolella?
Ei ole tarjolla muuta tietä kuin etsiä avainlähteitä, se on sellaisia lähdetietoja, joissa väkivallan syy on kerrottu. Sellaisia tietoja ei löydy 1500-luvulta. Silloin kyllä henkirikoksia käsiteltiin käräjillä, mutta käsittelyn tarkoituksena ei ollut tekijän rankaiseminen vaan teon sovittaminen sukujen tai perheiden kesken. Ajan lähteissä ei ilmoiteta niin toisarvoista seikkaa kuin syytä tekoon. Sopimuksen itsessään vaihteleva sisältö sen sijaan kerrotaan tarkasti. Vasta 1600-luvulla siirryttiin nykyisen tyyppiseen systeemiin esimodernissa valtiossa. Tuomioistuimessa langetettiin tuomio valtakunnallisen lain mukaan ja tuomiosta oli oikeus vedota ylempään asteeseen. Tämä edellytti kirjallista menettelyä. (Sopimiskauden aikana oli tärkeää vain, että sopimus tuli käräjäväen tietoon.) On säilynyt tuomiokirjoja, joissa kerrotaan myös teon motiivi. Se motiivi oli useimmiten raja, rajan kulku eri omistajien pelto- tai metsämaiden välillä. Epämääräisen raivion rajaa ei ollut maastossa helppo todeta. Sen vuoksi siitä kiisteltiin. Vasta sitten, kun Turkuun saatiin hovioikeus 1623 ja koulutetut maanmittarit alkoivat piirtää tiluskarttoja, väkivalta talollisten keskuudessa loppui. Siihen saakka kunnian mies oli puolustanut omistustaan kunnialla eli raa’alla voimalla, kun esivallalla ja sen viranomaisilla ei tätä voimaa ollut. Tämän asiaintilan saattoi havaita siitä, että taposta syytetyt istuivat 1500-luvulla lautamiehinä samoilla käräjillä, joilla heidän veritekoaan käsiteltiin.
Miksi sitten 1500-luvun sakkoluettelot vilisevät yhden mustelman juttuja? Siksi että oikeuteen tuotu riita oli itse asiassa koskenut tilusrajaa, sen ylittämistä. Kiistely oli johtanut käsirysyyn, joka oli saanut aikaan mustan silmän. Sen vahingon vuoksi ei käräjille lähdetty. Sinne mentiin maariidan vuoksi, mutta siitä riidasta ei ole jäänyt todisteita, kun käräjäpöytäkirjoja ei silloin pidetty. Näin saavat yksi mustelma ja pitkä käräjämatka uskottavan selityksensä avainlähteiden kautta.
Lopuksi esitän kaksi kokoavaa kysymystä, joihin myös vastaan.
Onko siis nykyinen kannanotto, jossa tähdätään uskottavuuteen, katsottava riittäväksi? Kyllä on, oikeudenkäyttöä tuomioistuimissa, oikeustieteellistä tutkimusta ja historiallista tutkimusta on harrastettu niin kauan, että jos olisi tapahtuneen selvittämiseen olemassa jokin parempi keino kuin nyt sovellettu, se olisi vuosien ja vuosisatojen kuluessa löydetty ja otettu käyttöön.
Jääkö näin ollen lopputulokseksi se, että oikeustutkimus tähtää pohjimmiltaan oikeusjärjestelmän eheyteen, kun taas historiantutkimus tyytyy vain kuvaamiseen. Tähän on heti vastattava, että eheyden etsiminen historiasta on sittenkin perusteltua, on sitä kaikesta pintakuohusta huolimatta. Pentti Renvallin mukaan todellisuus ei ole koskaan ristiriitainen, vain tulkinnat todellisuudesta saattavat sitä olla. Pohjimmiltaan historialliset tapahtumat ja ilmiöt liittyvät jotakin kautta aina toisiinsa. Ne eivät ole tapahtuneet irrallisessa tilassa, toisistaan täysin riippumatta. Näin päädymme siihen, että myös historioitsija rakentaa eheää kuvaa. Hän rakentaa sitä menneisyyden ilmiöistä ja tapahtumista, joiden kaikkien täytyy mahtua samaan, kunkin hetkiseen maailmaan. Niillä on siis jokin yhteys – mikä yhteys, sen tutkimuksen tulee paljastaa.

Heikki Ylikangas