Ylihärmän kunnan 140-vuotisjuhla 11.2.2008/Heikki Ylikangas
Koska Ylihärmän kunta on painumassa historiaan, on ehkä paikallaan arvioida pitäjän kehitystä jostakin kokoavasta näkökulmasta käsin. Yksi mahdollisuus olisi käsitellä merkittävimpiä käännekohtia Ylihärmän etenemisessä hamasta muinaisuudesta tai ainakin kunnan perustamisesta lähtien kirkkaimpaan nykypäivään. Otan kuitenkin rajatumman lähtökohdan. Ryhdyn pohtimaan kysymystä siitä, mitkä tapahtumat tai pikemminkin tapahtumasarjat ovat tehokkaimmin saatelleet Ylihärmän nimeä koko kansan tietoisuuteen. Laihia tunnetaan kautta maan nuukuudestaan, Ilmajoki Jaakko Ilkasta ja nuijasodasta, Isokyrö kivikirkostaan ja vanhan emäpitäjän maineestaan, Jurva tyylihuonekaluistaan, Vähäkyrö fyrryistään eli paikallisten pläkkiseppien tuotteista ja Lapua tietysti ennen muuta lapuanliikkeestä. Mistä Ylihärmä tunnetaan?
Ylihärmää tunnetuksi tehneitä tapahtumasarjoja on tarkkaan ottaen vain kaksi, toinen niistä niin sanoakseni paha, toinen hyvä. Molemmat ne koskettavat kunnan olemassaolon aikaa, edellinen tosin vain loppupäällään. Kumpaankin kunta reagoi; edellistä se vastusti ja hillitsi, jälkimmäistä tuki ja edisti. Isoisäni isä, 22-vuotias kello- ja hopeaseppä Jaakko Kustaanpoika Karhunvuori osallistui yhtenä jäsenenä nelihenkiseen talollisen poika Antti Rannanjärven johtamaan sakkikuntaan, joka 20. joulukuuta 1851 työntyi kuokkavieraana häihin Rantalan taloon Lapuan Hellanmaassa. Joukko aiheutti kaikenlaista häiriötä ja syyllistyi lopulta miestappoon, joka vei yhden joukosta, talollisen vävyn Hermanni Mäen eli Lööpärin Siperiaan ja kolme muuta viideksi vuodeksi vankeuteen Viaporin linnoitukseen. Ennen tappoa kaksi miehistä hyppäsi pitopöydälle alkaen potkia ruoka-astioita vieraitten silmille samalla kuuluttaen: ”Näin teköövät Härmän poijat”. Lausumalla oli kahtalainen viesti. Yhtäältä se vetosi Härmän jo vakiintuneeseen maineeseen häjyjen eli puukkojunkkarien tyyssijana, toisaalta tarkoituksena oli edelleen kartuttaa tuota nykypäivän katsannossa erittäin kyseenalaista kunniaa.
Lausumalla oli joka tapauksessa vinha perä. Etelä-Pohjanmaata raskautti 1800-luvulla väkivallan kausi, joka vei karkeasti laskien toisen käden kautta kuolemaan likemmäs 2 000 eteläpohjalaista. Huippunsa tuo merkillinen kausi, jolle ei löydy vastaavuutta sen enempää tuon ajan muusta Suomesta kuin Euroopastakaan, saavutti juuri edellä kuvaillun Rantalan häätappelun aikoihin. Tarvitsi työntyä Atlantin yli USA:n villiin länteen ennen kuin tapasi maailmasta jotakin samankaltaista. Pahin oli tilanne yleensä Etelä-Pohjanmaan pohjoisissa pitäjissä, erityisesti Lapualla ja sen kappeleissa Lapuanjoen alajuoksun suuntaan: Yli- ja Alahärmässä sekä Kauhavalla. Surmaluvut kohosivat tuolloin 50 – 60:n tasolle laskien vuotta ja 100 000 asukasta kohden. Taso oli liki kaksikymmenkertainen silloiseen ja nykyiseenkin koko maan tasoon verrattuna ja rauhanaikojen korkein Suomessa koko sen tunnetun historian aikana. Henkirikokset olivat luonteeltaan tappoja, eivät murhia, ja ne tehtiin mieluusti näytösluontoisesti erilaisissa väenkokouksissa häistä hautajaisiin ja huutokapoista markkinoihin.
Puukkojunkkarien hurja terrori alkoi kiinnittää viranomaisten huomiota seutukuntaan. Paikalle lähetettiin lujia nimismiehiä, joista kuuluisimmaksi kohosi Kauhavan herra, laulussa ”rumaksi faltesmanniksi” mainittu Adolf Hägglund. Aikalaiset antoivat hänelle häjyjen kukistajan arvon ja aseman ja hänestä, Kauhavan herrasta, kasvoi yhden lajin kansallissankari, jonka ”toimen kautta” Ylihärmän kuntakokouksen arvion mukaan ”oli niin sanomattoman paljon hyvää aikaan saatu.” Ilmiöön tarttuivat myös ajan sanomalehdet kuvaillen erityisesti niitä pitäjiä, joissa meno oli hurjinta. Ajan oloon lehtikirjoituksiin syöttyi ihannoivaa sävyä. Kuuluihin puukkojunkkareihin liitettiin hyväksyttäviä, jopa ritarillisia piirteitä, rakenneltiin jonkinmoista rosvoromantiikkaa, joka ei ollut tykkänään vierasta tuon ajan medialle Keski-Eurooppaa myöten. Kaikkein voimallisimmin levittivät häjyihin liitettyä enemmän tai vähemmän myönteistä näkemystä kansanlaulut. Niissä kuvattiin yksittäisiä joukkokunnan päämiehiä ja näiden aikaansaannoksia vahvan hurttihuumorin värittäminä iskevin melodioin. Tunnetuin näistä lauluista on ilman muuta ”Isontalon Antti ja Rannanjärvi”, vaikka juuri nyt käsillä olevaan merkkivuoteen, siis vuoteen 1868 ja Puustellin häihin kiinnittyvä ”Härmässä häät oli kauhiat” ei jää siitä paljon jälkeen. Nämä balladin omaiset viisut ovat eläneet suomalaisessa yhteislaulu- tai sanokaamme juomalauluperinteessä nykypäiviin asti. Kun sitten 1960-luvulta alkaen suomalaiset lähtivät matkoille merien taakse ja halpa viinaa villitsi menoa, leikillisessä kielenkäytössä ruvettiin puhumaan ’härmäläisistä’ tarkoittaen sillä suomalaisia ylipäätään. Näin taannoisten puukkojunkkarien kylvö korjasi satoa vielä vuosisataa myöhemmin ja kiinnittyi nimenomaan Härmään, siis Yli- ja Alahärmään.
Rautatien työntyminen Vaasaan 1883 taittoi puukkojunkkarikaudelta selän. Se voimisti siirtolaisuutta valtameren taakse ja mursi siten perustan väkivallalta. Puukkokulttuuri ei saanut enää jatkajia, se kuivui rekryyttien puutteeseen. Ilmiön hiljakseen hiipuessa sen tuntemus alkoi kasvaa toista tietä. Kirjailija ja lehtimies Santeri Alkoi muodosti ensimmäisenä jonkinmoisen kokonaiskuvan aikakaudesta romaaneissaan ”Puukkojunkkarit” vuodelta 1894 ja ”Murtavia voimia” vuodelta 1896. Artturi Järviluoma kirjoitti 1914 aihetta käsittelevän näytelmän ”Pohjalaisia”, joka helsinkiläislehtien murskateilauksesta huolimatta muodostui suosituimmaksi näytelmäksi Suomessa 1920-luvulla. Kirjailija, lehtimies ja poliitikko, ylihärmäläissyntyinen Artturi Leinonen kuvasi puukkojunkkareita monissa romaaneissaan ja näytelmissään. Vihdoin 1950-luvulla häjyistä alettiin tehdä elokuvia ja myöhemmin televisionäytelmiäkin, joista viimeksi mainituissa allekirjoittanutkin oli mukana. Vasta 1970-luvulla vakava historiantutkimus tarttui häjyihin, riisui heiltä korean ja kaunistelevan ulkokuoren ja avasi uudelleen näkymän siihen terroriin, jota he olivat aikoinaan harjoittaneet ja joka todistajien suut tukkimalla teki usein tyhjiksi viranomaisten ja oikeuslaitoksen rankaisutoimet.
Tutkimus saatteli tietämyksen häjyjen väkivallasta kauas maamme rajojen ulkopuolelle. Teokseni ”Väkivallan aallon synty” vuodelta 1976 on myöhemmin käännetty sekä ruotsiksi että englanniksi. Näin tuo aikakausi on tuonut oman lisänsä eikä ehkä niin vähäistäkään lisää kansainväliseen rikoshistorialliseen tutkimukseen. Poikkeusilmiöt ovat rikollisuuden syitä ja juuri selvitettäessä usein tärkeämpiä tutkimuksen kohteita kuin tasainen kehitys. Merkille pantavaa puukkojunkkarikauden jälkimaineen osalta on, että ruotsinkielinen rannikko, jonka pitäjissä ilmiö otti alkunsa, on häpeillyt sitä niin, ettei häjyistä lue riviäkään rannikon paikallishistorioissa. Suomenkielinen Etelä-Pohjanmaan on suhtautunut asiaan toisin. Se on ottanut tapahtuneen historiana, joka on sellainen kuin on, ja on kuorinut siitä käytettäväksi kelpaavan osan nykypäivän hyödynnettäväksi. Häjyily on korotettu Alahärmässä kesätapahtumien kantavaksi otsikoksi. Tällä tavoin muinaiset puukkomiehet on Amerikan villin lännen revolverisankareitten tavoin pantu korvaamaan ja maksamaan takaisin sen, mitä tulivat aikanaan yhteiskuntaa vastaan rikkoneeksi.
Kun puukkojunkkareitten mellastelun huippukaudesta oli kulunut täysi vuosisata, toinen ja perin juurin toisenlainen ilmiö saatteli härmäläiset, tällä kertaa nimenomaan ylihärmäläiset, kansalliseen tietoisuuteen. Kyse oli niin sanotusta Ylihärmän ihmeestä. Syksyllä 1949 talollisen poika Toivo Mäkinen Ikolasta alkoi naapurinsa Ville Isosaaren avustamana taivutella vaneria putkiksi, joita pitkin puimakoneen akseliin kiinnitetty pyörivä siiveke lennätti puintioljet riihen seinustalla yleneviin mahtaviin kasoihin. Keksintö ei ollut Mäkisen kehittelemä, mutta sen kaupallinen sovellutus sitä oli. Lietso korvasi kahden ihmisen työn ja merkitsi näin tuntuvaa säästöä raskaaseen puintiurakkaan.
Jos olisi eletty Etelä-Suomessa ja keksintö olisi tehty jossakin kartanossa, sen vaikutukset olisivat rajoittuneet kyseiseen kartanoon. Lähiseudun ihmiset eivät olisi suin surmin ryhtyneet matkimaan kartanon puuhia ja perustaneet omia saman lajin yrityksiä kyliinsä. Mutta nyt elettiin Etelä-Pohjanmaalla, jossa kartanoita ei juuri ole ja jossa vanhan sanonnan mukaan ’naapuri naapurin asumaan opettaa’. Mäkisen firma menestyi hyvin ja muutamassa vuodessa se sai lukuisia seuraajia pitäjään. Siitä se alkoi. Kilpailu söi ensimmäisten yritysten kannattavuutta ja pakotti yrittäjät kuumeiseen uusien artikkeleitten etsintään. Ja löytyihän niitä, useimmat ensimmäisistä kiinteämmin tai löysemmin maatalouteen liittyviä – maitokärryjä, kylvökoneita, äkeitä, apulannanlevittäjiä, auroja, traktoreiden turvahyttejä, sikaloitten sisustuksia, perävaunuja, pienpuuhakkureita, vetokoukkuja, keskuslämmityskattiloita jne. Lehdet sellaiset kuin maakunnalliset Ilkka ja Vaasa sekä valtakunnallinen Maaseudun Tulevaisuus täyttyivät ylihärmäläisten yrittäjien rempseistä ilmoituksista siinä määrin, että niitä alettiin nimittää ”ylihärmäläisten sarjakuvalehdiksi”. Yritysten luku ja työntekijöiden määrä ajan oloon sen kuin kasvoivat, vaikka kehitys koki välillä pieniä taantumia. Jo 1950-luvun lopussa teollisia työpaikkoja oli Ylihärmässä n. 250 ja nouseva elinkeinonhaara leimasi pitäjää siihen mittaan, että sen vuonna 1963 hyväksyttyyn vaakunaan otettiin tunnukseksi äes. Vuonna 1984 järjestetyssä teollisuusnäyttelyssä paikallisia näytteille panijoita oli 40 ja niillä palkkalistoillaan yli 600 työntekijää. Noin 40 prosenttia työvoimasta oli peräisin pitäjän ulkopuolelta.
Jo tuossa vaiheessa Ylihärmä oli Etelä-Pohjanmaan ylivoimaisesti teollistunein maaseutukunta. Suurimmat yritykset, kuten Ville Isosaaren 1950 perustama Maaseudun kone sekä Pekka Takalan vuodesta 1966 johtama ja Viemeröstä Ylihärmään siirtämä Pellonpaja olivat kasvaneet keskisuuriksi teollisuuslaitoksiksi, joiden palkkalistoille kertyi reilu kolmannes pitäjän teollisuustyöntekijöistä. Jatkossa teollisten työpaikkojen kasvu hidastui samalla, kun alihankkijoiden määrä lisääntyi. Alihankkijayrityksiä syntyi ensiksi Ylihärmä kyliin, sitten pitäjän ja lopulta maan rajojen ulkopuolelle. Tässä vaiheessa kotimarkkinataso oli jo sivuutettu ja siirrytty kansainvälisten markkinoiden imuun. Oman merkittävän lisänsä työpaikkojen kasvuun toi kunnallisneuvos Väinö Kaustisen voimallisimmin puuhaama Härmän Kuntokeskus, jonka peruskivi muurattiin marraskuussa 1982. Se työllisti pian parisensataa työntekijää.
Kokonaisuudessaan Ylihärmän ihme oli menestystarina, joka hakee turhaan vertaistaan Suomen sotien jälkeisen toisen teollistumisvaiheen historiassa. Kunta ei jää tästä kunniasta osattomaksi, sillä sen toimesta rakennettiin useita teollisuushalleja ja tuettiin muillakin tavoin teollisuusvetoisesti vauhdilla modernisoituvaa Ylihärmää. Yrittäjille oli tietysti pääasia oman firman menestys, mutta myös kotipitäjä näytteli heidän motivaatiossaan tiettyä roolia, eikä aina niin vähäistäkään. Tämän panin usein merkille esimerkiksi Ville Isosaaren ja Väinö Kaustisen puheissa. Useat yrittäjät toimivat myös kunnallisissa luottamustehtävissä. Näin pitäjä meni eteenpäin ja tulos oli pohjalaisittain sanoen komea, vaikka siitä jäävät tietysti ulos kauempana toimivat alihankkijat. Vuoden 2006 tilaston mukaan tarjosi Maaseudun Kone 545, Härmän Kuntokeskus 200, Ylihärmän kunta 170, Skaala Ovet ja Ikkunat 175 ja Pellonpaja 91 työpaikkaa. Pitäjän kaikkiaan 1852 työpaikkaan löytyi Ylihärmästä vain 937 työntekijää, toiset puolet tulivat muista pitäjistä. Ylihärmän työpaikkaomavaraisuus kohosi silloin 150 prosenttiin, korkeimmalle tasolle kautta koko Manner-Suomen. Jos kunnallisvero olisi maksettu siihen kuntaan, josta verovelvollinen sai työtä, Ylihärmän merkitys maaseudun kasvukeskuksena olisi ollut vielä suurempi kuin se on ollut. Kunnallisveron kantoperuste ja poliittisissa puheissa korostettu maaseudun kasvukeskusten tukeminen ovat siis olleet jyrkässä ristiriidassa keskenään.
Ylihärmän ihme haalisti ja pyyhki pois pitäjän maineen häjyjen muinaisena temmellyskenttänä. Puukko, jolla tehtiin tihutöitä, vaihtui jakoavaimeen, jolla rakennettiin ja ehostettiin uutta ja parempaa Ylihärmää. Väenkokouksia toki edelleen järjestettiin, mutta ne olivat teollisuusnäyttelyitä, eivät enää tilaisuuksia, joissa renkimiehet ja omaa tilaa vaille jääneet talollisten pojat kokivat hankkia kulmilleen väkivallantekijän pelottavaa ja ympäristöä terrorisoivaa mainetta. Jotakin etäistä yhtäläisyyttä näiden itsessään tyystin erilaisten historian vaiheiden välillä silti havaitsee. Kummassakaan kotipitäjän maine ei ollut yhdentekevä. Molempia se motivoi, häjyjoukkoja vain pahaan, yrittäjiä hyvään. On näissä perin juurin toisistaan poikkeavissa ilmiöissä toinenkin yhdistävä piirre. Riski on otettu silloin, kun sellainen on ollut tarjolla. Puukkojunkkarien osalta riskinotto kannatti kovin vaihtelevasti, häjyilevän väkivallantekijän elämä kun oli sananmukaisesti aina veitsenterällä. Yrittäjien osalta menestys riskinotossa osoittautui vähintään hyväksi, kokonaisuudessaan erinomaiseksi. Sen lopputulos todistaa.
Onnittelen myös omasta puolestani Ylihärmän kuntaa. Se on saanut historiansa kuluessa aikaan enemmän kuin monikaan kunta sitä ennen tai sen jälkeen. Se on ollut tekemässä mustasta valkoista, muuttamassa ensimmäisiä pahassa ensimmäisiksi hyvässä.