Kuukausi: helmikuu 2008

Ylihärmän kunnan 140-vuotisjuhla 11.2.2008/Heikki Ylikangas

   Koska Ylihärmän kunta on painumassa historiaan, on ehkä paikallaan arvioida pitäjän kehitystä jostakin kokoavasta näkökulmasta käsin. Yksi mahdollisuus olisi käsitellä merkittävimpiä käännekohtia Ylihärmän etenemisessä hamasta muinaisuudesta tai ainakin kunnan perustamisesta lähtien kirkkaimpaan nykypäivään. Otan kuitenkin rajatumman lähtökohdan. Ryhdyn pohtimaan kysymystä siitä, mitkä tapahtumat tai pikemminkin tapahtumasarjat ovat tehokkaimmin saatelleet Ylihärmän nimeä koko kansan tietoisuuteen. Laihia tunnetaan kautta maan nuukuudestaan, Ilmajoki Jaakko Ilkasta ja nuijasodasta, Isokyrö kivikirkostaan ja vanhan emäpitäjän maineestaan, Jurva tyylihuonekaluistaan, Vähäkyrö fyrryistään eli paikallisten pläkkiseppien tuotteista ja Lapua tietysti ennen muuta lapuanliikkeestä. Mistä Ylihärmä tunnetaan?

   Ylihärmää tunnetuksi tehneitä tapahtumasarjoja on tarkkaan ottaen vain kaksi, toinen niistä niin sanoakseni paha, toinen hyvä. Molemmat ne koskettavat kunnan olemassaolon aikaa, edellinen tosin vain loppupäällään. Kumpaankin kunta reagoi; edellistä se vastusti ja hillitsi, jälkimmäistä tuki ja edisti. Isoisäni isä, 22-vuotias kello- ja hopeaseppä Jaakko Kustaanpoika Karhunvuori osallistui yhtenä jäsenenä nelihenkiseen talollisen poika Antti Rannanjärven johtamaan sakkikuntaan, joka 20. joulukuuta 1851 työntyi kuokkavieraana häihin Rantalan taloon Lapuan Hellanmaassa. Joukko aiheutti kaikenlaista häiriötä ja syyllistyi lopulta miestappoon, joka vei yhden joukosta, talollisen vävyn Hermanni Mäen eli Lööpärin Siperiaan ja kolme muuta viideksi vuodeksi vankeuteen Viaporin linnoitukseen. Ennen tappoa kaksi miehistä hyppäsi pitopöydälle alkaen potkia ruoka-astioita vieraitten silmille samalla kuuluttaen: ”Näin teköövät Härmän poijat”. Lausumalla oli kahtalainen viesti. Yhtäältä se vetosi Härmän jo vakiintuneeseen maineeseen häjyjen eli puukkojunkkarien tyyssijana, toisaalta tarkoituksena oli edelleen kartuttaa tuota nykypäivän katsannossa erittäin kyseenalaista kunniaa.

   Lausumalla oli joka tapauksessa vinha perä. Etelä-Pohjanmaata raskautti 1800-luvulla väkivallan kausi, joka vei karkeasti laskien toisen käden kautta kuolemaan likemmäs 2 000 eteläpohjalaista. Huippunsa tuo merkillinen kausi, jolle ei löydy vastaavuutta sen enempää tuon ajan muusta Suomesta kuin Euroopastakaan, saavutti juuri edellä kuvaillun Rantalan häätappelun aikoihin. Tarvitsi työntyä Atlantin yli USA:n villiin länteen ennen kuin tapasi maailmasta jotakin samankaltaista. Pahin oli tilanne yleensä Etelä-Pohjanmaan pohjoisissa pitäjissä, erityisesti Lapualla ja sen kappeleissa Lapuanjoen alajuoksun suuntaan: Yli- ja Alahärmässä sekä Kauhavalla. Surmaluvut kohosivat tuolloin 50 – 60:n tasolle laskien vuotta ja 100 000 asukasta kohden. Taso oli liki kaksikymmenkertainen silloiseen ja nykyiseenkin koko maan tasoon verrattuna ja rauhanaikojen korkein Suomessa koko sen tunnetun historian aikana. Henkirikokset olivat luonteeltaan tappoja, eivät murhia, ja ne tehtiin mieluusti näytösluontoisesti erilaisissa väenkokouksissa häistä hautajaisiin ja huutokapoista markkinoihin.

   Puukkojunkkarien hurja terrori alkoi kiinnittää viranomaisten huomiota seutukuntaan. Paikalle lähetettiin lujia nimismiehiä, joista kuuluisimmaksi kohosi Kauhavan herra, laulussa ”rumaksi faltesmanniksi” mainittu Adolf Hägglund. Aikalaiset antoivat hänelle häjyjen kukistajan arvon ja aseman ja hänestä, Kauhavan herrasta, kasvoi yhden lajin kansallissankari, jonka ”toimen kautta”  Ylihärmän kuntakokouksen arvion mukaan ”oli niin sanomattoman paljon hyvää aikaan saatu.” Ilmiöön tarttuivat myös ajan sanomalehdet kuvaillen erityisesti niitä pitäjiä, joissa meno oli hurjinta. Ajan oloon lehtikirjoituksiin syöttyi ihannoivaa sävyä. Kuuluihin puukkojunkkareihin liitettiin hyväksyttäviä, jopa ritarillisia piirteitä, rakenneltiin jonkinmoista rosvoromantiikkaa, joka ei ollut tykkänään vierasta tuon ajan medialle Keski-Eurooppaa myöten. Kaikkein voimallisimmin levittivät häjyihin liitettyä enemmän tai vähemmän myönteistä näkemystä kansanlaulut. Niissä kuvattiin yksittäisiä joukkokunnan päämiehiä ja näiden aikaansaannoksia vahvan hurttihuumorin värittäminä iskevin melodioin. Tunnetuin näistä lauluista on ilman muuta ”Isontalon Antti ja Rannanjärvi”, vaikka juuri nyt käsillä olevaan merkkivuoteen, siis vuoteen 1868 ja Puustellin häihin kiinnittyvä ”Härmässä häät oli kauhiat” ei jää siitä paljon jälkeen. Nämä balladin omaiset viisut ovat eläneet suomalaisessa yhteislaulu- tai sanokaamme juomalauluperinteessä nykypäiviin asti. Kun sitten 1960-luvulta alkaen suomalaiset lähtivät matkoille merien taakse ja halpa viinaa villitsi menoa, leikillisessä kielenkäytössä ruvettiin puhumaan ’härmäläisistä’ tarkoittaen sillä suomalaisia ylipäätään. Näin taannoisten puukkojunkkarien kylvö korjasi satoa vielä vuosisataa myöhemmin ja kiinnittyi nimenomaan Härmään, siis Yli- ja Alahärmään.

  Rautatien työntyminen Vaasaan 1883 taittoi puukkojunkkarikaudelta selän. Se voimisti siirtolaisuutta valtameren taakse ja mursi siten perustan väkivallalta. Puukkokulttuuri ei saanut enää jatkajia, se kuivui rekryyttien puutteeseen. Ilmiön hiljakseen hiipuessa sen tuntemus alkoi kasvaa toista tietä. Kirjailija ja lehtimies Santeri Alkoi muodosti ensimmäisenä jonkinmoisen kokonaiskuvan aikakaudesta romaaneissaan ”Puukkojunkkarit” vuodelta 1894 ja ”Murtavia voimia” vuodelta 1896. Artturi Järviluoma kirjoitti 1914 aihetta käsittelevän näytelmän ”Pohjalaisia”, joka helsinkiläislehtien murskateilauksesta huolimatta muodostui suosituimmaksi näytelmäksi Suomessa 1920-luvulla. Kirjailija, lehtimies ja poliitikko, ylihärmäläissyntyinen Artturi Leinonen kuvasi puukkojunkkareita monissa romaaneissaan ja näytelmissään. Vihdoin 1950-luvulla häjyistä alettiin tehdä elokuvia ja myöhemmin televisionäytelmiäkin, joista viimeksi mainituissa allekirjoittanutkin oli mukana. Vasta 1970-luvulla vakava historiantutkimus tarttui häjyihin, riisui heiltä korean ja kaunistelevan ulkokuoren ja avasi uudelleen näkymän siihen terroriin, jota he olivat aikoinaan harjoittaneet ja joka todistajien suut tukkimalla teki usein tyhjiksi viranomaisten ja oikeuslaitoksen rankaisutoimet.

Tutkimus saatteli tietämyksen häjyjen väkivallasta kauas maamme rajojen ulkopuolelle. Teokseni ”Väkivallan aallon synty” vuodelta 1976 on myöhemmin käännetty sekä ruotsiksi että englanniksi. Näin tuo aikakausi on tuonut oman lisänsä eikä ehkä niin vähäistäkään lisää kansainväliseen rikoshistorialliseen tutkimukseen. Poikkeusilmiöt ovat rikollisuuden syitä ja juuri selvitettäessä usein tärkeämpiä tutkimuksen kohteita kuin tasainen kehitys. Merkille pantavaa puukkojunkkarikauden jälkimaineen osalta on, että ruotsinkielinen rannikko, jonka pitäjissä ilmiö otti alkunsa, on häpeillyt sitä niin, ettei häjyistä lue riviäkään rannikon paikallishistorioissa. Suomenkielinen Etelä-Pohjanmaan on suhtautunut asiaan toisin. Se on ottanut tapahtuneen historiana, joka on sellainen kuin on, ja on kuorinut siitä käytettäväksi kelpaavan osan nykypäivän hyödynnettäväksi. Häjyily on korotettu Alahärmässä kesätapahtumien kantavaksi otsikoksi. Tällä tavoin muinaiset puukkomiehet on Amerikan villin lännen revolverisankareitten tavoin pantu korvaamaan ja maksamaan takaisin sen, mitä tulivat aikanaan yhteiskuntaa vastaan rikkoneeksi. 

   Kun puukkojunkkareitten mellastelun huippukaudesta oli kulunut täysi vuosisata, toinen ja perin juurin toisenlainen ilmiö saatteli härmäläiset, tällä kertaa nimenomaan ylihärmäläiset, kansalliseen tietoisuuteen. Kyse oli niin sanotusta Ylihärmän ihmeestä. Syksyllä 1949 talollisen poika Toivo Mäkinen Ikolasta alkoi naapurinsa Ville Isosaaren avustamana taivutella vaneria putkiksi, joita pitkin puimakoneen akseliin kiinnitetty pyörivä siiveke lennätti puintioljet riihen seinustalla yleneviin mahtaviin kasoihin. Keksintö ei ollut Mäkisen kehittelemä, mutta sen kaupallinen sovellutus sitä oli. Lietso korvasi kahden ihmisen työn ja merkitsi näin tuntuvaa säästöä raskaaseen puintiurakkaan.

 Jos olisi eletty Etelä-Suomessa ja keksintö olisi tehty jossakin kartanossa, sen vaikutukset olisivat rajoittuneet kyseiseen kartanoon. Lähiseudun ihmiset eivät olisi suin surmin ryhtyneet matkimaan kartanon puuhia ja perustaneet omia saman lajin yrityksiä kyliinsä. Mutta nyt elettiin Etelä-Pohjanmaalla, jossa kartanoita ei juuri ole ja jossa vanhan sanonnan mukaan ’naapuri naapurin asumaan opettaa’. Mäkisen firma menestyi hyvin ja muutamassa vuodessa se sai lukuisia seuraajia pitäjään. Siitä se alkoi. Kilpailu söi ensimmäisten yritysten kannattavuutta ja pakotti yrittäjät kuumeiseen uusien artikkeleitten etsintään. Ja löytyihän niitä, useimmat ensimmäisistä kiinteämmin tai löysemmin maatalouteen liittyviä – maitokärryjä, kylvökoneita, äkeitä, apulannanlevittäjiä, auroja, traktoreiden turvahyttejä, sikaloitten sisustuksia, perävaunuja, pienpuuhakkureita, vetokoukkuja, keskuslämmityskattiloita jne. Lehdet sellaiset kuin maakunnalliset Ilkka ja Vaasa sekä valtakunnallinen Maaseudun Tulevaisuus täyttyivät ylihärmäläisten yrittäjien rempseistä ilmoituksista siinä määrin, että niitä alettiin nimittää ”ylihärmäläisten sarjakuvalehdiksi”. Yritysten luku ja työntekijöiden määrä ajan oloon sen kuin kasvoivat, vaikka kehitys koki välillä pieniä taantumia. Jo 1950-luvun lopussa teollisia työpaikkoja oli Ylihärmässä n. 250 ja nouseva elinkeinonhaara leimasi pitäjää siihen mittaan, että sen vuonna 1963 hyväksyttyyn vaakunaan otettiin tunnukseksi äes. Vuonna 1984 järjestetyssä teollisuusnäyttelyssä paikallisia näytteille panijoita oli 40 ja niillä palkkalistoillaan yli 600 työntekijää. Noin 40 prosenttia työvoimasta oli peräisin pitäjän ulkopuolelta.

 Jo tuossa vaiheessa Ylihärmä oli Etelä-Pohjanmaan ylivoimaisesti teollistunein maaseutukunta. Suurimmat yritykset, kuten Ville Isosaaren 1950 perustama Maaseudun kone sekä Pekka Takalan vuodesta 1966 johtama ja Viemeröstä Ylihärmään siirtämä Pellonpaja olivat kasvaneet keskisuuriksi teollisuuslaitoksiksi, joiden palkkalistoille kertyi reilu kolmannes pitäjän teollisuustyöntekijöistä. Jatkossa teollisten työpaikkojen kasvu hidastui samalla, kun alihankkijoiden määrä lisääntyi. Alihankkijayrityksiä syntyi ensiksi Ylihärmä kyliin, sitten pitäjän ja lopulta maan rajojen ulkopuolelle. Tässä vaiheessa kotimarkkinataso oli jo sivuutettu ja siirrytty kansainvälisten markkinoiden imuun. Oman merkittävän lisänsä työpaikkojen kasvuun toi kunnallisneuvos Väinö Kaustisen voimallisimmin puuhaama Härmän Kuntokeskus, jonka peruskivi muurattiin marraskuussa 1982. Se työllisti pian parisensataa työntekijää.

 Kokonaisuudessaan Ylihärmän ihme oli menestystarina, joka hakee turhaan vertaistaan Suomen sotien jälkeisen toisen teollistumisvaiheen historiassa. Kunta ei jää tästä kunniasta osattomaksi, sillä sen toimesta rakennettiin useita teollisuushalleja ja tuettiin muillakin tavoin teollisuusvetoisesti vauhdilla modernisoituvaa Ylihärmää. Yrittäjille oli tietysti pääasia oman firman menestys, mutta myös kotipitäjä näytteli heidän motivaatiossaan tiettyä roolia, eikä aina niin vähäistäkään. Tämän panin usein merkille esimerkiksi Ville Isosaaren ja Väinö Kaustisen puheissa. Useat yrittäjät toimivat myös kunnallisissa luottamustehtävissä. Näin pitäjä meni eteenpäin ja tulos oli pohjalaisittain sanoen komea, vaikka siitä jäävät tietysti ulos kauempana toimivat alihankkijat. Vuoden 2006 tilaston mukaan tarjosi Maaseudun Kone 545, Härmän Kuntokeskus 200, Ylihärmän kunta 170, Skaala Ovet ja Ikkunat 175 ja Pellonpaja 91 työpaikkaa. Pitäjän kaikkiaan 1852 työpaikkaan löytyi Ylihärmästä vain 937 työntekijää, toiset puolet tulivat muista pitäjistä. Ylihärmän työpaikkaomavaraisuus kohosi silloin 150 prosenttiin, korkeimmalle tasolle kautta koko Manner-Suomen. Jos kunnallisvero olisi maksettu siihen kuntaan, josta verovelvollinen sai työtä, Ylihärmän merkitys maaseudun kasvukeskuksena olisi ollut vielä suurempi kuin se on ollut. Kunnallisveron kantoperuste ja poliittisissa puheissa korostettu maaseudun kasvukeskusten tukeminen ovat siis olleet jyrkässä ristiriidassa keskenään.

  Ylihärmän ihme haalisti ja pyyhki pois pitäjän maineen häjyjen muinaisena temmellyskenttänä. Puukko, jolla tehtiin tihutöitä, vaihtui jakoavaimeen, jolla rakennettiin ja ehostettiin uutta ja parempaa Ylihärmää. Väenkokouksia toki edelleen järjestettiin, mutta ne olivat teollisuusnäyttelyitä, eivät enää tilaisuuksia, joissa renkimiehet ja omaa tilaa vaille jääneet talollisten pojat kokivat hankkia kulmilleen väkivallantekijän pelottavaa ja ympäristöä terrorisoivaa mainetta. Jotakin etäistä yhtäläisyyttä näiden itsessään tyystin erilaisten historian vaiheiden välillä silti havaitsee. Kummassakaan kotipitäjän maine ei ollut yhdentekevä. Molempia se motivoi, häjyjoukkoja vain pahaan, yrittäjiä hyvään. On näissä perin juurin toisistaan poikkeavissa ilmiöissä toinenkin yhdistävä piirre. Riski on otettu silloin, kun sellainen on ollut tarjolla. Puukkojunkkarien osalta riskinotto kannatti kovin vaihtelevasti, häjyilevän väkivallantekijän elämä kun oli sananmukaisesti aina veitsenterällä. Yrittäjien osalta menestys riskinotossa osoittautui vähintään hyväksi, kokonaisuudessaan erinomaiseksi. Sen lopputulos todistaa.

   Onnittelen myös omasta puolestani Ylihärmän kuntaa. Se on saanut historiansa kuluessa aikaan enemmän kuin monikaan kunta sitä ennen tai sen jälkeen. Se on ollut tekemässä mustasta valkoista, muuttamassa ensimmäisiä pahassa ensimmäisiksi hyvässä.

  

Viron itsenäisyyden 90-vuotisjuhla/Yliopiston suuri juhlasali 19.2.2008 klo 14/ Heikki Ylikangas    

 Suomi ja Viro itsenäistyivät yhden vuoden mitättömällä aikaerolla vuosina 1917 ja 1918. Tällä perusteella ja ottaen huomioon maitten läheisen sijainnin otaksuisi Viron ja Suomen veljeskansojen historian ylipäätään edenneen samoja latuja, samoja vaiheita kokien.

Otaksumaa tuntuisi tukevan perehtyminen maiden valtiollisiin kohtaloihin. Ne viittovat yhteiseen suuntaan. Alueet siirtyivät ristiretkiaikana 1200-luvulla pysyvästi vieraan vallan alaisiksi – suomalaiset Ruotsin, virolaiset Saksalaisen ritarikunnan. Ruotsin suurvaltasodat alkoivat Baltiasta 1561 ja johtivat vuoteen 1629 ja Altmarkin rauhaan tultaessa siihen, että nykyisen Viron alue ja osia Vanhasta Liivinmaasta Väinäjokea myöten liitettiin kahtena provinssina Ruotsiin. Näin Viro ja Suomi kuuluivat saman valtion – Ruotsin – alaisuuteen karkeasti laskien 150 vuotta. Vuonna 1710 venäläiset valloittivat Itämeren maakunnat ja vuonna 1809 Suomen, joten maat joutuivat jälleen osiksi samaa valtiollista kokonaisuutta eli Venäjän keisarikuntaa – Viro kahdeksisadaksi ja Suomi sadaksi vuodeksi. Yhteinen valtiollinen mahti hallitsi siis näitä veljeskansoja suunnilleen 250 vuotta. Luulisi sen riittäneen yhdenmukaistamaan kehityksen ja häivyttämään erot. 

  Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Muuan ensi katsannolla hämmästyttävän suuri eroavuus tuli näkyville jo viikinkiajan ryöstelyiden ja ristiretkiajan valloitusten yhteydessä. Virolaiset tarttuivat aseisiin ja puolustautuivat. Saksalaista ritarikuntaa vastaan taisteltiin 19 pitkää ja veristä vuotta. Suomesta ei ole juuri mitään tietoja ylipäätään vastarinnasta, saati sitten tehokkaasta sellaisesta. Mistä tämä huikea ero?  Ensinnäkin siitä, että jo viikinkiaikana eräelinkeinoja ja kaskeamista harjoittavat suomalaiset pääsääntöisesti väistyivät vihollisen tieltä, jättivät rannikot autioiksi ja siirtyivät sisämaahan, jonne syntyi vain löysiä muinaispitäjiä, ei korkeammanasteisia valtiollisia organisaatioita. Niinpä sitten ruotsalaiset saattoivat miltei esteettä työntyä maahan ja kytkeä sen pitkän ajan kuluessa melko rauhanomaisesti valtansa alle.

 Toisin oli Baltiassa laita. Siellä pelto muodosti talouden perustan jo esikristillisen ajan lopulla. Pelto pakotti niin hyvin yhteiskunnallisen järjestäytymisasteen korottamiseen omistuskiistain sääntelemiseksi kuin jäämään paikoilleen ja puolustautumaan. Tämän perussyyn vuoksi Baltiaan oli jo ennen ristiretkiaikaa kehittynyt väkirikkaita maakuntia, jotka kykenivät mobilisoimaan tuhansien miesten armeijoita. Näin balteilla olivat sekä motiivi että edellytykset sotia; suomalaisilta puuttuivat molemmat.  

  Kuvattu alku ratkaisi paljon. Baltiassa voittaja – Saksalainen ritarikunta –  käyttäytyi voittajan tavoin. Se perusti kartanoita, moisioita, ja kaupunkeja, joihin muutti saksalaisia kauppiaita ja jotka kytkeytyivät mahtavaan Hansa-liittoon. Moisiot tuottivat viljaa, jota kaupungit – erityisesti Riika, Tallinna ja Tartto –  markkinoivat eteenpäin ja toimivat muutenkin Hansan idänkaupan keskuksina. Moisioitten omistajat ryhtyivät laajentamaan kartanoittensa viljelyalaa talonpoikaistilojen kustannuksella ja ohjaamaan kehitystä kohden maaorjuutta. Ahdistetut talonpojat hakivat suojaa kaupungeista, mistä sukeutui maaseudun saksalaisparonien ja kaupunkien porvareitten välille ankara kiista. Työvoimaa tarvitsevat kaupungit puolustivat niiden suojiin hakeutuneita, paronit koettivat muuttoa estää. Kun sitten Amerikan löytymisen jälkeen kansainvälisen kaupan painopiste siirtyi Itämereltä Atlantille ja Hansan voima hiipui, paronit perivät voiton. Virolaiset talonpojat alistettiin asteittain maaorjuuteen. 

 Jonkin aikaa näytti siltä, että Suomessa kävisi samoin. Ruotsin suurvaltasotien kiihdyttämänä aatelin valta kasvoi ja talonpojat alkoivat pelätä virolaisten säätyveljiensä kohtaloa. Osaltaan juuri tuo pelko johti 1590-luvulla talonpoikaisnousuun, nuijasotaan, joka kuitenkin sotaväen avulla verisesti kukistettiin. Pelko maaorjuuden harppauksesta Itämeren yli ei ollut täysin perusteetonta. Seurasi aatelisvallan kausi, jonka aikana kaksi kolmasosaa tiloista joutui ylhäisaatelin alaisuuteen läänityksinä tai lahjoituksina. Talonpoikien asema heikentyi olennaisesti, mutta maaorjuutta ei silti Ruotsiin tullut. Miksi ei tullut – siksi, että Ruotsin kaupunkilaitos oli heikko. Valtiojohtoinen järjestelmä suosi vain Tukholmaa eikä Tukholman vetovoima riittänyt motivoimaan muuttokieltoa. Vihdoin 1680-luvulla talonpojat vapautuivat kokonaan maaorjuuden uhalta. Läänityksiä vaille jäänyt alhaisaateli ja aateliton virkakunta liittoutuivat valtiopäivillä alempien säätyjen kanssa ja tekivät Kaarle XI:sta itsevaltiaan, joka sitten toteutti liittoutuman tavoitteen: peruutti läänitykset ja lahjoitukset kruunulle.

  Entä kykenikö Ruotsin kruunu Baltiassa torjumaan maaorjuuden? Ei kyennyt, vaikka myös Ruotsin alaisessa Baltiassa olot kohentuivat. Tosin lähtötilanne oli äärimmäisen heikko. Suurvaltasodat vähensivät ja köyhdyttivät väestöä myös Suomessa, mutta Baltiassa, varsinaisella sotatantereella, ne aiheuttivat katastrofin. Sinne tänne risteilevät Ruotsin, Venäjän, Puolan ja Tanskan sotajoukot autioittivat aluetta niin, että asukasluku vajosi puoleen siitä, mitä se oli ollut ennen sotakautta. Sotien tauottua seurasi hämmästyttävän ripeä toipuminen; 1690-luvulla pahojen nälkävuosien edellä Viron asukasluku kohosi n. 350 000:een eli ohi silloisen Suomen alueen asukasluvun. Se jo kertoo siitä, että Ruotsin aika ennen suurta Pohjan sotaa koitui ainakin tietyssä määrin onneksi maalle. Tarttoon perustettiin 1630 Ruotsin lakeja noudattava hovioikeus, johon alioikeuksista saattoi vedota. Ruotsalainen virkamiehistö kontrolloi saksalaisaatelin vallankäyttöä, ja läänitysten peruutuksia pantiin toimeen osassa Ruotsin Baltiaa. Keskeisen balttiaatelin hallitsemisorganisaation, sen dominoimien maapäivien valtuuksia heikennettiin. Paronien valtaa ei kuitenkaan kyetty murtamaan eikä maaorjuutta lakkauttamaan.

   Vuonna 1700 syttynyt suuri Pohjan sota aiheutti sekä Suomessa että Virossa laajamittaista tuhoa ja hävitystä, Virossa vielä pahempaan kuin Suomessa. Se vei myös veljeskansat osin eri teille. Kaakkoisosa Suomesta siirtyi Venäjän hallintaan, samoin Ruotsin omistukset Baltiassa. Muu Suomi jatkoi Ruotsin alaisuudessa ja koki – ensimmäisen kerran sitten puolitoista vuosisataa jatkuneen sotakauden – selkeän kehityskäänteen valoisampaan suuntaan. Väestömäärä tasaisesti nousi, varallisuus hiukan hitaammin kohentui. Sodat harventuivat, kun aatelisaristokratia kammettiin pois vallasta. Vallankäyttö siirtyi joksikin aikaa kokonaan nelisäätyisille valtiopäiville, joilla myös talonpojat olivat edustettuna. Kustaa III:n valistunut itsevaltius leikkasi valtiopäivien valtaa, mutta tärkeimmät ratkaisut jäivät Venäjän vallan kauteen saakka yhä niiden päätäntään. 

  Kun Ruotsissa aatelisvalta heikentyi, Virossa se kasvoi ja vahvistui.  Hallinnollisesti kehittymätön Venäjä ei kyennyt liittämään Itämeren maakuntia valtiollisten organisaatioittensa alle, kun tehokkaita instituutioita siihen tarkoitukseen yksinkertaisesti puuttui. Niinpä se teki välttämättömyydestä hyveen ja luovutti 1710 uudestaan vallan aatelin maapäiville, jotka tekivät päätöksiä paikallistasoa myöten venäläisten kuvernöörien niihin juuri puuttumatta. Aatelin vanhat oikeudet palautettiin, ja maaorjuus syventyi niin, että alustalaistalonpoikia voitiin myydä ilman perhettä ja maata. Ainoa etu oli pitkä rauhankausi, jonka puitteissa jälleen näyttäytyi Viron kansan ilmeinen kyky toipua nopeasti pahoistakin kohtaloniskuista.   

 Kun Suomi liitettiin Napoleonin sotien seurauksena 1809 Venäjään, vaikutti siltä, että juopa Suomen ja Viron välillä entisestään levenisi. Saihan Suomi sisäisen itsehallinnon, autonomiseksi kutsuttavan, ja Viro jatkoi kahtena kuvernementtina saman keisarikunnan osana. Käytännössä eroavuutta kavensi se, että Suomessa valtiopäiviä ei kutsuttu vuosien 1809 ja 1863 välisenä aikana koolle vaan valtaa käytteli korkea aatelinen virkamiehistö, osin balttiaatelin vallankäyttöön vertautuen. Sitä paitsi Aleksanteri I:n reformipolitiikka ulottui myös Baltiaan sikäli, että maaorjuus henkilötasolla kumottiin ja talonpojista tuli moisioitten vuokralaisia. Talonpoikien itsenäistyminen eteni kuitenkin perin vitkallisesti. Vielä 1914 puolet viljelysmaasta oli moisioitten omistuksessa.

    Kansallinen herääminen, 1800-luvun valtaisa aatteellinen murros, näyttäytyi molemmin puolin Suomenlahden mutta näyttäytyi hiukan erimuotoisena ja ajallisestikin eri vaiheisiin kiinnittyen. Merkittävimpänä suomalaisen kansallisen liikkeen yhteiskunnallisena saavutuksena pidetään vuoden 1863 kieliasetusta, joka teki suomen kielestä 20 vuoden odotusajalla yhdenvertaisen ruotsin kanssa. Asetus kytketään aiheellisesti J.V.Snellmanin, toisen kansallisen herätyksen johtohahmon ja keisari Aleksanteri II:n luottomiehen nimiin. Snellman vetosi valtiopäivät ja senaatinkin ohittaen suoraan keisariin ja onnistui. Mutta miksi Virossa ei saatu aikaan vastaava asetusta? Tämä kysymys on sitäkin aiheellisempi, kun Virossa kansankielisiä alemman tason kouluja suosittiin ja siellä toteutettiin oppivelvollisuus jo 1810- ja 1820-luvulla. Lukutaito virolaisten keskuudessa oli 1800-luvun puolimaissa ilman muuta yleisempää kuin Suomessa. Sitä paitsi juuri tuohon aikaan, Aleksanteri II:n aikaan, kansalliset liikkeet molemmin puolin Suomenlahden etenivät ilmeisessä poliittisessa suojasäässä, keisarin levittämän sateenvarjon alla. Pysyväksi muistomerkiksi Suomen ja Viron kansallisten liikkeiden tuonaikaisesta yhdensuuntaisuudesta jäi J.V. Jansen viroksi sanoittama, Fredrik Paciuksen säveltämä Maamme-laulu, jonka kantaesitys tapahtui Viron ensimmäisillä laulujuhlilla 1869. Siitä tuli myös Viron kansallislaulu ”Mu isamaa”.   

Mistä siis selitys siihen, että virosta ei onnistuttu tekemään virallista kieltä vielä tuolloin? Vastaus juontaa juurensa – ei keisarikunnan poliittisesta johdosta vaan – vallassa olleen eliitin erilaisesta asemasta Suomessa ja Virossa. Suomalainen virkamieseliitti oli sosiaaliselta koostumukseltaan löysä ja hajanainen Viron saksalaisluokan suljettuun mahtiasemaan verrattuna. Virossa yläluokka salli vain kansanopetuksen, vironkielisiä oppikouluja se ei sallinut. Jälkimmäisten perustaminen lykkääntyi 1800-luvun lopulle ja seuraavan sataluvun alkuun saakka. Suomessa yliopistoon johtavista kouluista kolmannes oli suomenkielisiä jo 1880-luvulla. Ruotsinkielisen yläluokan voima ei yksinkertaisesti riittänyt niiden etenemistä ehkäisemään.

 Palataksemme vielä vuoden 1863 kieliasetukseen se oli lyhyellä tähtäimellä suuri voitto fennomaaneille, pitemmällä tähtäimellä nimenomaan ruotsinkielisille. Virossa ratkaisu kielestä lykkääntyi saksalaiskerrostuman lujan aseman vuoksi itsenäisyyden aikaan. Koska silloin oli valta kansallisella parlamentilla, se teki enemmistöpäätöksellä virosta pääkielen ja vähemmistökieliä puhuville myönnettiin vain rajoitettu kulttuuriautonomia. Näin olisi epäilemättä käynyt myös Suomessa, jos päätös kielestä olisi siirtynyt itsenäisyyden aikaan. Siinä tapauksessa suomen kielestä olisi tullut pääkieli, ruotsista (ehkä jotenkin suojattu) vähemmistön kieli. 

   Viron ja Suomen itsenäistymisprosessi sisälsi niin ikään sekä yhtäläisiä että erottavia piirteitä. Lopputulos erosi merkittävästi siinä suhteessa, että Suomeen rakennettiin luja toimeenpanovalta, sen keskuksena tasavallan presidentin laajat valtaoikeudet. Virossa päädyttiin yhtä vahvaan parlamentin valtaan ja sitä myöten heikkoon toimeenpanovaltaan. Kehitys Virossa vastasi kehitystä muissa keisarivallasta eroon päässeissä valtioissa Weimarin Saksa mukaan lukien. Kaikissa niissä vallan viisareita käännettiin parlamenttien hyväksi, jotta demokratia, kansanvalta, vihdoinkin toteutuisi ja vihatusta yhteen henkilöön sidotusta hallitsijanvallasta päästäisiin eroon.

 Suomi siis edusti poikkeusta säännöstä, miksi edusti?  Siksi, että Suomessa käytiin keväällä 1918 todellinen sisällissota, jossa hallituksen joukot perivät Saksan tuella voiton. Neuvosto-Venäjä toimitti kyllä aseita kapinaan nousseelle vanhan SDP:n äärisiivelle ja Venäjän armeijan vapaaehtoisia astui kapinallisten riveihin, mutta virallisesti Neuvosto-Venäjä ja Suomi eivät olleet sodassa keskenään. Vasemmiston uhkan torjumiseksi myös vastaisuudessa toimeenpanovaltaa vahvistettiin eduskunnan kustannuksella. Se teki Suomesta poikkeuksen.  

 Viro ajautui sekin sotaan Saksan armeijan vihdoin marraskuussa 1918 pyydettyä ympärysvalloilta aselepoa ja poistuttua Baltiasta. Virossa oli kuitenkin toisin kuin Suomessa kyse ennen muuta vapaussodasta, siis sodasta Neuvosto-Venäjää vastaan. Neuvostojoukkojen hyökkäys eteni jo marraskuun lopulla 1918 Tallinnan porteille saakka ja virolaisbolshevikit julistivat maan Pietarista käsin 29.11.1918 sosialistiseksi neuvostotasavallaksi, jonka neuvostohallitus oitis tunnusti. Konstantin Pätsin johtama Viron väliaikainen hallitus pyysi apua Suomesta, joka lähettikin maahan 3700 miestä. Vihdoin helmikuussa 1919 saatiin venäläisjoukot ja niihin liittyneet virolaiset äärivasemmistolaiset työnnetyksi Viron itärajan taakse. Juuri siksi, että Virossa oli kyse enemmän vapaus- kuin sisällissodasta Viron hallitusmuotoon jäi muiden keisarivallasta vapautuneiden maiden tavoin parlamenttivetoinen painotus.

   Kuvattu eroavuus johti kauaskantoisiin seurauksiin. Kun Neuvostoliitto osoittautui pysyväksi ja kun sen johto omaksui kommunistiseen maailmanvallankumoukseen tähtäävän politiikan, parlamenttivetoiset valtiot joutuivat kaikkialla vaaravyöhykkeeseen. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus avasi niissä ovet kommunistien vaikutusvallan kasvulle. Seurauksena oli oikeistoradikalismin nousu; halu kaventaa äänioikeutta kommunismin etenemisen patoamiseksi. Ihmiset joutuivat valitsemaan, kumpaa äärilaitaa tukisivat. Vaaka kallistui kaikissa itäisen ja eteläisen Euroopan maissa sekä lopulta Saksassakin oikeistovoimien eduksi ja monipuoluejärjestelmän häviöksi. Suomessa eduskuntavaltainen struktuuri kesti, kun tasavallan presidentti asettui sitä P.E. Svinhufvudin hahmossa päättävästi tukemaan. Vain kommunistinen puolue kiellettiin 1930. Virossa kävi toisin. Siellä seurattiin yleistä kaavaa ja siirryttiin 1930-luvulla Konstantin Pätsin johtamaan yksipuoluejärjestelmään.

   Kun tarkastelee Viron ja Suomen itsenäistymiseen johtanutta historiaa kokonaisuutena, vaikuttaa siltä, että Viron tie kohden vuotta 1918 oli mutkallisempi ja syvempien laaksonpohjien kautta kulkeva kuin Suomen. Viro sijaitsi Suomea lähempänä Euroopan kansojen vakiintuneita hyökkäysuria ja sai maksaa siitä. Sodat verottivat sen väestöä pahoin ja maan sijaintiin liittyvistä syistä esimerkiksi venäläistämiskausi alkoi Virossa puolentoista vuosikymmentä aikaisemmin kuin Suomessa. Virolaiset tosin osoittivat kerta toisensa jälkeen harvinaista kykyä toipua nopeasti kovista kohtaloniskuista, mutta maantieteelle Viro ei voinut mitään sen enempää kuin Suomikaan. Sijainnin ohella toinen merkittä vertailumaiden kehitystä erotteleva tekijä oli Viron saksalaiseliitin asema. Se muodosti yhteiskuntaan lujan suljetun linnakkeen, josta ei ollut kelvollisia laskusiltoja ulos eikä tehokkaita vaikutuskanavia sisäänpäin. Saksalaisaateli orjuutti satoja vuosia Viron kansaa ja jarrutti sen kansallisen kulttuurin nousua. Moisiot kasvattivat maattoman maatalousväestön määrää ja radikalisoivat sen poliittisia mielipiteitä. Kuitenkin virolaiset kaikkien kolhujen paineessa säilyttivät perinteessään muiston varhaisesta vapaudestaan ja siihen liittyvän odotuksen sen kerran tapahtuvasta paluusta. Niin kuitenkin tapahtui. Siitä ovat todisteena 24.2.1918 annetun – yhden päivän voimassa olleen – itsenäisyysjulistuksen sanat siitä, että 700 vuotta sitten menetetty itsenäisyys otettaisiin takaisin ja saatettaisiin jälleen voimaan. Muistoa vuosisatojen takaisesta vapaustaistelusta ei siis ollut unohdettu. 

  Tässä katsannossa tärkein erottava virstanpylväs veljeskansain kehityksessä kohden itsenäistymistä oli sittenkin viime kädessä 1200-luvulla tapahtuneen valloituksen erilaisuus. Se synnytti yhtäältä saksalaisherruuden mutta iskosti toisaalta perinteessä sitkeästi säilyneen muiston ankarasta vastarinnasta valloittajan torjumiseksi. Nuo saman ilmiön molemmat olennaispiirteet ulottivat vaikutuksensa Viron itsenäistymiseen saakka ja jopa sen ohikin. Tähän verrattuna ei ole ihme, että muisto vapaasta Virosta säilyi elävänä ne viisi vuosikymmentä, jotka Viro oli miehitettynä vuoden 1940 jälkeen. Mitä on puolen vuosisadan odotus seitsemän vuosisadan rinnalla? Ei paljon mitään.