Eroja ja yhtäläisyyksiä Viron ja Suomen kohtaloissa

Viron itsenäisyyden 90-vuotisjuhla/Yliopiston suuri juhlasali 19.2.2008 klo 14/ Heikki Ylikangas    

 Suomi ja Viro itsenäistyivät yhden vuoden mitättömällä aikaerolla vuosina 1917 ja 1918. Tällä perusteella ja ottaen huomioon maitten läheisen sijainnin otaksuisi Viron ja Suomen veljeskansojen historian ylipäätään edenneen samoja latuja, samoja vaiheita kokien.

Otaksumaa tuntuisi tukevan perehtyminen maiden valtiollisiin kohtaloihin. Ne viittovat yhteiseen suuntaan. Alueet siirtyivät ristiretkiaikana 1200-luvulla pysyvästi vieraan vallan alaisiksi – suomalaiset Ruotsin, virolaiset Saksalaisen ritarikunnan. Ruotsin suurvaltasodat alkoivat Baltiasta 1561 ja johtivat vuoteen 1629 ja Altmarkin rauhaan tultaessa siihen, että nykyisen Viron alue ja osia Vanhasta Liivinmaasta Väinäjokea myöten liitettiin kahtena provinssina Ruotsiin. Näin Viro ja Suomi kuuluivat saman valtion – Ruotsin – alaisuuteen karkeasti laskien 150 vuotta. Vuonna 1710 venäläiset valloittivat Itämeren maakunnat ja vuonna 1809 Suomen, joten maat joutuivat jälleen osiksi samaa valtiollista kokonaisuutta eli Venäjän keisarikuntaa – Viro kahdeksisadaksi ja Suomi sadaksi vuodeksi. Yhteinen valtiollinen mahti hallitsi siis näitä veljeskansoja suunnilleen 250 vuotta. Luulisi sen riittäneen yhdenmukaistamaan kehityksen ja häivyttämään erot. 

  Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Muuan ensi katsannolla hämmästyttävän suuri eroavuus tuli näkyville jo viikinkiajan ryöstelyiden ja ristiretkiajan valloitusten yhteydessä. Virolaiset tarttuivat aseisiin ja puolustautuivat. Saksalaista ritarikuntaa vastaan taisteltiin 19 pitkää ja veristä vuotta. Suomesta ei ole juuri mitään tietoja ylipäätään vastarinnasta, saati sitten tehokkaasta sellaisesta. Mistä tämä huikea ero?  Ensinnäkin siitä, että jo viikinkiaikana eräelinkeinoja ja kaskeamista harjoittavat suomalaiset pääsääntöisesti väistyivät vihollisen tieltä, jättivät rannikot autioiksi ja siirtyivät sisämaahan, jonne syntyi vain löysiä muinaispitäjiä, ei korkeammanasteisia valtiollisia organisaatioita. Niinpä sitten ruotsalaiset saattoivat miltei esteettä työntyä maahan ja kytkeä sen pitkän ajan kuluessa melko rauhanomaisesti valtansa alle.

 Toisin oli Baltiassa laita. Siellä pelto muodosti talouden perustan jo esikristillisen ajan lopulla. Pelto pakotti niin hyvin yhteiskunnallisen järjestäytymisasteen korottamiseen omistuskiistain sääntelemiseksi kuin jäämään paikoilleen ja puolustautumaan. Tämän perussyyn vuoksi Baltiaan oli jo ennen ristiretkiaikaa kehittynyt väkirikkaita maakuntia, jotka kykenivät mobilisoimaan tuhansien miesten armeijoita. Näin balteilla olivat sekä motiivi että edellytykset sotia; suomalaisilta puuttuivat molemmat.  

  Kuvattu alku ratkaisi paljon. Baltiassa voittaja – Saksalainen ritarikunta –  käyttäytyi voittajan tavoin. Se perusti kartanoita, moisioita, ja kaupunkeja, joihin muutti saksalaisia kauppiaita ja jotka kytkeytyivät mahtavaan Hansa-liittoon. Moisiot tuottivat viljaa, jota kaupungit – erityisesti Riika, Tallinna ja Tartto –  markkinoivat eteenpäin ja toimivat muutenkin Hansan idänkaupan keskuksina. Moisioitten omistajat ryhtyivät laajentamaan kartanoittensa viljelyalaa talonpoikaistilojen kustannuksella ja ohjaamaan kehitystä kohden maaorjuutta. Ahdistetut talonpojat hakivat suojaa kaupungeista, mistä sukeutui maaseudun saksalaisparonien ja kaupunkien porvareitten välille ankara kiista. Työvoimaa tarvitsevat kaupungit puolustivat niiden suojiin hakeutuneita, paronit koettivat muuttoa estää. Kun sitten Amerikan löytymisen jälkeen kansainvälisen kaupan painopiste siirtyi Itämereltä Atlantille ja Hansan voima hiipui, paronit perivät voiton. Virolaiset talonpojat alistettiin asteittain maaorjuuteen. 

 Jonkin aikaa näytti siltä, että Suomessa kävisi samoin. Ruotsin suurvaltasotien kiihdyttämänä aatelin valta kasvoi ja talonpojat alkoivat pelätä virolaisten säätyveljiensä kohtaloa. Osaltaan juuri tuo pelko johti 1590-luvulla talonpoikaisnousuun, nuijasotaan, joka kuitenkin sotaväen avulla verisesti kukistettiin. Pelko maaorjuuden harppauksesta Itämeren yli ei ollut täysin perusteetonta. Seurasi aatelisvallan kausi, jonka aikana kaksi kolmasosaa tiloista joutui ylhäisaatelin alaisuuteen läänityksinä tai lahjoituksina. Talonpoikien asema heikentyi olennaisesti, mutta maaorjuutta ei silti Ruotsiin tullut. Miksi ei tullut – siksi, että Ruotsin kaupunkilaitos oli heikko. Valtiojohtoinen järjestelmä suosi vain Tukholmaa eikä Tukholman vetovoima riittänyt motivoimaan muuttokieltoa. Vihdoin 1680-luvulla talonpojat vapautuivat kokonaan maaorjuuden uhalta. Läänityksiä vaille jäänyt alhaisaateli ja aateliton virkakunta liittoutuivat valtiopäivillä alempien säätyjen kanssa ja tekivät Kaarle XI:sta itsevaltiaan, joka sitten toteutti liittoutuman tavoitteen: peruutti läänitykset ja lahjoitukset kruunulle.

  Entä kykenikö Ruotsin kruunu Baltiassa torjumaan maaorjuuden? Ei kyennyt, vaikka myös Ruotsin alaisessa Baltiassa olot kohentuivat. Tosin lähtötilanne oli äärimmäisen heikko. Suurvaltasodat vähensivät ja köyhdyttivät väestöä myös Suomessa, mutta Baltiassa, varsinaisella sotatantereella, ne aiheuttivat katastrofin. Sinne tänne risteilevät Ruotsin, Venäjän, Puolan ja Tanskan sotajoukot autioittivat aluetta niin, että asukasluku vajosi puoleen siitä, mitä se oli ollut ennen sotakautta. Sotien tauottua seurasi hämmästyttävän ripeä toipuminen; 1690-luvulla pahojen nälkävuosien edellä Viron asukasluku kohosi n. 350 000:een eli ohi silloisen Suomen alueen asukasluvun. Se jo kertoo siitä, että Ruotsin aika ennen suurta Pohjan sotaa koitui ainakin tietyssä määrin onneksi maalle. Tarttoon perustettiin 1630 Ruotsin lakeja noudattava hovioikeus, johon alioikeuksista saattoi vedota. Ruotsalainen virkamiehistö kontrolloi saksalaisaatelin vallankäyttöä, ja läänitysten peruutuksia pantiin toimeen osassa Ruotsin Baltiaa. Keskeisen balttiaatelin hallitsemisorganisaation, sen dominoimien maapäivien valtuuksia heikennettiin. Paronien valtaa ei kuitenkaan kyetty murtamaan eikä maaorjuutta lakkauttamaan.

   Vuonna 1700 syttynyt suuri Pohjan sota aiheutti sekä Suomessa että Virossa laajamittaista tuhoa ja hävitystä, Virossa vielä pahempaan kuin Suomessa. Se vei myös veljeskansat osin eri teille. Kaakkoisosa Suomesta siirtyi Venäjän hallintaan, samoin Ruotsin omistukset Baltiassa. Muu Suomi jatkoi Ruotsin alaisuudessa ja koki – ensimmäisen kerran sitten puolitoista vuosisataa jatkuneen sotakauden – selkeän kehityskäänteen valoisampaan suuntaan. Väestömäärä tasaisesti nousi, varallisuus hiukan hitaammin kohentui. Sodat harventuivat, kun aatelisaristokratia kammettiin pois vallasta. Vallankäyttö siirtyi joksikin aikaa kokonaan nelisäätyisille valtiopäiville, joilla myös talonpojat olivat edustettuna. Kustaa III:n valistunut itsevaltius leikkasi valtiopäivien valtaa, mutta tärkeimmät ratkaisut jäivät Venäjän vallan kauteen saakka yhä niiden päätäntään. 

  Kun Ruotsissa aatelisvalta heikentyi, Virossa se kasvoi ja vahvistui.  Hallinnollisesti kehittymätön Venäjä ei kyennyt liittämään Itämeren maakuntia valtiollisten organisaatioittensa alle, kun tehokkaita instituutioita siihen tarkoitukseen yksinkertaisesti puuttui. Niinpä se teki välttämättömyydestä hyveen ja luovutti 1710 uudestaan vallan aatelin maapäiville, jotka tekivät päätöksiä paikallistasoa myöten venäläisten kuvernöörien niihin juuri puuttumatta. Aatelin vanhat oikeudet palautettiin, ja maaorjuus syventyi niin, että alustalaistalonpoikia voitiin myydä ilman perhettä ja maata. Ainoa etu oli pitkä rauhankausi, jonka puitteissa jälleen näyttäytyi Viron kansan ilmeinen kyky toipua nopeasti pahoistakin kohtaloniskuista.   

 Kun Suomi liitettiin Napoleonin sotien seurauksena 1809 Venäjään, vaikutti siltä, että juopa Suomen ja Viron välillä entisestään levenisi. Saihan Suomi sisäisen itsehallinnon, autonomiseksi kutsuttavan, ja Viro jatkoi kahtena kuvernementtina saman keisarikunnan osana. Käytännössä eroavuutta kavensi se, että Suomessa valtiopäiviä ei kutsuttu vuosien 1809 ja 1863 välisenä aikana koolle vaan valtaa käytteli korkea aatelinen virkamiehistö, osin balttiaatelin vallankäyttöön vertautuen. Sitä paitsi Aleksanteri I:n reformipolitiikka ulottui myös Baltiaan sikäli, että maaorjuus henkilötasolla kumottiin ja talonpojista tuli moisioitten vuokralaisia. Talonpoikien itsenäistyminen eteni kuitenkin perin vitkallisesti. Vielä 1914 puolet viljelysmaasta oli moisioitten omistuksessa.

    Kansallinen herääminen, 1800-luvun valtaisa aatteellinen murros, näyttäytyi molemmin puolin Suomenlahden mutta näyttäytyi hiukan erimuotoisena ja ajallisestikin eri vaiheisiin kiinnittyen. Merkittävimpänä suomalaisen kansallisen liikkeen yhteiskunnallisena saavutuksena pidetään vuoden 1863 kieliasetusta, joka teki suomen kielestä 20 vuoden odotusajalla yhdenvertaisen ruotsin kanssa. Asetus kytketään aiheellisesti J.V.Snellmanin, toisen kansallisen herätyksen johtohahmon ja keisari Aleksanteri II:n luottomiehen nimiin. Snellman vetosi valtiopäivät ja senaatinkin ohittaen suoraan keisariin ja onnistui. Mutta miksi Virossa ei saatu aikaan vastaava asetusta? Tämä kysymys on sitäkin aiheellisempi, kun Virossa kansankielisiä alemman tason kouluja suosittiin ja siellä toteutettiin oppivelvollisuus jo 1810- ja 1820-luvulla. Lukutaito virolaisten keskuudessa oli 1800-luvun puolimaissa ilman muuta yleisempää kuin Suomessa. Sitä paitsi juuri tuohon aikaan, Aleksanteri II:n aikaan, kansalliset liikkeet molemmin puolin Suomenlahden etenivät ilmeisessä poliittisessa suojasäässä, keisarin levittämän sateenvarjon alla. Pysyväksi muistomerkiksi Suomen ja Viron kansallisten liikkeiden tuonaikaisesta yhdensuuntaisuudesta jäi J.V. Jansen viroksi sanoittama, Fredrik Paciuksen säveltämä Maamme-laulu, jonka kantaesitys tapahtui Viron ensimmäisillä laulujuhlilla 1869. Siitä tuli myös Viron kansallislaulu ”Mu isamaa”.   

Mistä siis selitys siihen, että virosta ei onnistuttu tekemään virallista kieltä vielä tuolloin? Vastaus juontaa juurensa – ei keisarikunnan poliittisesta johdosta vaan – vallassa olleen eliitin erilaisesta asemasta Suomessa ja Virossa. Suomalainen virkamieseliitti oli sosiaaliselta koostumukseltaan löysä ja hajanainen Viron saksalaisluokan suljettuun mahtiasemaan verrattuna. Virossa yläluokka salli vain kansanopetuksen, vironkielisiä oppikouluja se ei sallinut. Jälkimmäisten perustaminen lykkääntyi 1800-luvun lopulle ja seuraavan sataluvun alkuun saakka. Suomessa yliopistoon johtavista kouluista kolmannes oli suomenkielisiä jo 1880-luvulla. Ruotsinkielisen yläluokan voima ei yksinkertaisesti riittänyt niiden etenemistä ehkäisemään.

 Palataksemme vielä vuoden 1863 kieliasetukseen se oli lyhyellä tähtäimellä suuri voitto fennomaaneille, pitemmällä tähtäimellä nimenomaan ruotsinkielisille. Virossa ratkaisu kielestä lykkääntyi saksalaiskerrostuman lujan aseman vuoksi itsenäisyyden aikaan. Koska silloin oli valta kansallisella parlamentilla, se teki enemmistöpäätöksellä virosta pääkielen ja vähemmistökieliä puhuville myönnettiin vain rajoitettu kulttuuriautonomia. Näin olisi epäilemättä käynyt myös Suomessa, jos päätös kielestä olisi siirtynyt itsenäisyyden aikaan. Siinä tapauksessa suomen kielestä olisi tullut pääkieli, ruotsista (ehkä jotenkin suojattu) vähemmistön kieli. 

   Viron ja Suomen itsenäistymisprosessi sisälsi niin ikään sekä yhtäläisiä että erottavia piirteitä. Lopputulos erosi merkittävästi siinä suhteessa, että Suomeen rakennettiin luja toimeenpanovalta, sen keskuksena tasavallan presidentin laajat valtaoikeudet. Virossa päädyttiin yhtä vahvaan parlamentin valtaan ja sitä myöten heikkoon toimeenpanovaltaan. Kehitys Virossa vastasi kehitystä muissa keisarivallasta eroon päässeissä valtioissa Weimarin Saksa mukaan lukien. Kaikissa niissä vallan viisareita käännettiin parlamenttien hyväksi, jotta demokratia, kansanvalta, vihdoinkin toteutuisi ja vihatusta yhteen henkilöön sidotusta hallitsijanvallasta päästäisiin eroon.

 Suomi siis edusti poikkeusta säännöstä, miksi edusti?  Siksi, että Suomessa käytiin keväällä 1918 todellinen sisällissota, jossa hallituksen joukot perivät Saksan tuella voiton. Neuvosto-Venäjä toimitti kyllä aseita kapinaan nousseelle vanhan SDP:n äärisiivelle ja Venäjän armeijan vapaaehtoisia astui kapinallisten riveihin, mutta virallisesti Neuvosto-Venäjä ja Suomi eivät olleet sodassa keskenään. Vasemmiston uhkan torjumiseksi myös vastaisuudessa toimeenpanovaltaa vahvistettiin eduskunnan kustannuksella. Se teki Suomesta poikkeuksen.  

 Viro ajautui sekin sotaan Saksan armeijan vihdoin marraskuussa 1918 pyydettyä ympärysvalloilta aselepoa ja poistuttua Baltiasta. Virossa oli kuitenkin toisin kuin Suomessa kyse ennen muuta vapaussodasta, siis sodasta Neuvosto-Venäjää vastaan. Neuvostojoukkojen hyökkäys eteni jo marraskuun lopulla 1918 Tallinnan porteille saakka ja virolaisbolshevikit julistivat maan Pietarista käsin 29.11.1918 sosialistiseksi neuvostotasavallaksi, jonka neuvostohallitus oitis tunnusti. Konstantin Pätsin johtama Viron väliaikainen hallitus pyysi apua Suomesta, joka lähettikin maahan 3700 miestä. Vihdoin helmikuussa 1919 saatiin venäläisjoukot ja niihin liittyneet virolaiset äärivasemmistolaiset työnnetyksi Viron itärajan taakse. Juuri siksi, että Virossa oli kyse enemmän vapaus- kuin sisällissodasta Viron hallitusmuotoon jäi muiden keisarivallasta vapautuneiden maiden tavoin parlamenttivetoinen painotus.

   Kuvattu eroavuus johti kauaskantoisiin seurauksiin. Kun Neuvostoliitto osoittautui pysyväksi ja kun sen johto omaksui kommunistiseen maailmanvallankumoukseen tähtäävän politiikan, parlamenttivetoiset valtiot joutuivat kaikkialla vaaravyöhykkeeseen. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus avasi niissä ovet kommunistien vaikutusvallan kasvulle. Seurauksena oli oikeistoradikalismin nousu; halu kaventaa äänioikeutta kommunismin etenemisen patoamiseksi. Ihmiset joutuivat valitsemaan, kumpaa äärilaitaa tukisivat. Vaaka kallistui kaikissa itäisen ja eteläisen Euroopan maissa sekä lopulta Saksassakin oikeistovoimien eduksi ja monipuoluejärjestelmän häviöksi. Suomessa eduskuntavaltainen struktuuri kesti, kun tasavallan presidentti asettui sitä P.E. Svinhufvudin hahmossa päättävästi tukemaan. Vain kommunistinen puolue kiellettiin 1930. Virossa kävi toisin. Siellä seurattiin yleistä kaavaa ja siirryttiin 1930-luvulla Konstantin Pätsin johtamaan yksipuoluejärjestelmään.

   Kun tarkastelee Viron ja Suomen itsenäistymiseen johtanutta historiaa kokonaisuutena, vaikuttaa siltä, että Viron tie kohden vuotta 1918 oli mutkallisempi ja syvempien laaksonpohjien kautta kulkeva kuin Suomen. Viro sijaitsi Suomea lähempänä Euroopan kansojen vakiintuneita hyökkäysuria ja sai maksaa siitä. Sodat verottivat sen väestöä pahoin ja maan sijaintiin liittyvistä syistä esimerkiksi venäläistämiskausi alkoi Virossa puolentoista vuosikymmentä aikaisemmin kuin Suomessa. Virolaiset tosin osoittivat kerta toisensa jälkeen harvinaista kykyä toipua nopeasti kovista kohtaloniskuista, mutta maantieteelle Viro ei voinut mitään sen enempää kuin Suomikaan. Sijainnin ohella toinen merkittä vertailumaiden kehitystä erotteleva tekijä oli Viron saksalaiseliitin asema. Se muodosti yhteiskuntaan lujan suljetun linnakkeen, josta ei ollut kelvollisia laskusiltoja ulos eikä tehokkaita vaikutuskanavia sisäänpäin. Saksalaisaateli orjuutti satoja vuosia Viron kansaa ja jarrutti sen kansallisen kulttuurin nousua. Moisiot kasvattivat maattoman maatalousväestön määrää ja radikalisoivat sen poliittisia mielipiteitä. Kuitenkin virolaiset kaikkien kolhujen paineessa säilyttivät perinteessään muiston varhaisesta vapaudestaan ja siihen liittyvän odotuksen sen kerran tapahtuvasta paluusta. Niin kuitenkin tapahtui. Siitä ovat todisteena 24.2.1918 annetun – yhden päivän voimassa olleen – itsenäisyysjulistuksen sanat siitä, että 700 vuotta sitten menetetty itsenäisyys otettaisiin takaisin ja saatettaisiin jälleen voimaan. Muistoa vuosisatojen takaisesta vapaustaistelusta ei siis ollut unohdettu. 

  Tässä katsannossa tärkein erottava virstanpylväs veljeskansain kehityksessä kohden itsenäistymistä oli sittenkin viime kädessä 1200-luvulla tapahtuneen valloituksen erilaisuus. Se synnytti yhtäältä saksalaisherruuden mutta iskosti toisaalta perinteessä sitkeästi säilyneen muiston ankarasta vastarinnasta valloittajan torjumiseksi. Nuo saman ilmiön molemmat olennaispiirteet ulottivat vaikutuksensa Viron itsenäistymiseen saakka ja jopa sen ohikin. Tähän verrattuna ei ole ihme, että muisto vapaasta Virosta säilyi elävänä ne viisi vuosikymmentä, jotka Viro oli miehitettynä vuoden 1940 jälkeen. Mitä on puolen vuosisadan odotus seitsemän vuosisadan rinnalla? Ei paljon mitään.