Seminaari Suomen sodasta. Kauhajoki 9.8.2008. Vapaa 10.8. lähtien.
Kun ryhdytään pohtimaan, miten Suomen sota muutti kansan elämää Suomessa, määräytyy vastaus pitkälti sen mukaan, kuinka pitkä ajanjakso otetaan huomioon. Muutokset vaihtelevat myös paikallisesti, kuten täällä Kauhajoella hyvin tiedetään, ja vielä sen mukaan, minkä väestönosan näkökannalta niitä tarkastellaan. Eikö siis ole mitään sellaista, joka koskisi edes suunnilleen samalla tavoin kaikkia kansalaisia ja kattaisi koko Venäjän vallan ajan?
Juuri tällainen muutos tuntuisi olevan Suomelle myönnetty autonomia. Muutos oli myös mitä myönteisin, jos ja kun vertaamme vuoden 1809 Suomea vaikkapa vuoden 1890 Suomeen. Vuosista ensiksi mainittuna Suomen alue käsitti joukon tavanomaisia Ruotsin läänejä, vuosista jälkimmäisenä Suomi oli teollistuva sivistysmaa, joka monilla taiteen, tieteen ja teknillisen tiedon aloilla lähenteli maanosan kehittyneimpien maiden tasoa. Suomi tunnettiin kautta Euroopan sisäisesti itsenäisenä Venäjän keisarikunnan osana. Sillä oli oma hallitus, senaatti, omat ministeriöt eli toimituskunnat, omat keskusvirastot, vuodesta 1863 omat säännöllisesti kokoontuvat valtiopäivät, oma varain käyttö ja siihen liittyen oma raha ja jopa tulliraja Venäjän suuntaan ja vielä päälle päätteeksi sen asiat esiteltiin keisarille erikseen ilman Venäjän ministeriöiden puuttumista. Suomen asukasmäärä enemmän kuin kolminkertaistui autonomian aikana. Eikö siis koko kansa hyötynyt Venäjän vallan ajasta?
Tässä katsannossa näin epäilemättä tapahtui, ja äkkiseltään saattaisi luulla, että juuri tätä Suomessa odotettiinkin, koska ylempi säätyläistö ja korkein virkakunta kautta maan taipuivat sodan vielä jatkuessa venäläisvaltaan suosiolla ja jopa sitä palvellen ja hyödyttäen. Eliitti menetteli näin kuitenkin ennen muuta siksi, että se piti Venäjän voittoa selviönä, ja koetti vain lyhentää sodan tuomien kärsimysten kestoa. Toisin oli talonpoikien laita. Joko omin päin tai Ruotsin armeijaan liittyen he tekivät kuninkaan jokaiseen pitäjään jo ennen sotaa toimittamaa käskyä seuraten aseellista vastarintaa tuhoten venäläisten kuormastoja ja pieniä erillisiä osastoja. Näin tapahtui ennen muuta Pohjois-Karjalassa ja eteläisellä Pohjanmaalla, eritoten täällä Kauhajoella. Venäläisten julmat ja sen kokemiin vahinkoihin nähden ylimitoitetut kostotoimet olivat yhteydessä pelkoon, että Suomessa syntyisi samanlainen yleinen kansannousu vihollista vastaan kuin Napoleonin joukot olivat kohdanneet Espanjassa. Lievempää vastarintaa esiintyi laajalti siinä muodossa, että vaadittua uskollisuudenvalaa ei hevin tehty. Venäläiset olettivat kieltäytymisen johtuvan siitä, että epäiltiin Ruotsin vallan kuitenkin palaavan, niin kuin se oli kahden aikaisemman venäläismiehityksen jälkeen 1700-luvulla palannut, ja vievän yhteistoimintamiehet oikeudelliseen vastuuseen. Osaksi tämän epäilyn torjumiseksi Pietari ilmoitti 28. maaliskuuta 1808 pitävänsä pysyvästi Suomen. Sodan päämääräksi ei enää riittänyt Ruotsin painostaminen Englannin vastaiseen kauppasaartoon.
Julistus ei vastarintaa tyystin lopettanut. Pysyvä Venäjän valta synnytti näet toisen vaaran: maaorjuuden uhkan. Se uhka oli toteutunut venäläisruhtinaiden lahjoitusmailla Karjalassa, ja samaa pelättiin myös Pohjanmaalla, jossa aatelisvaltaa vanhastaan kavahdettiin. Maaorjuuden pelko oli konkretisoitunut selkeimmin nuijasodassa ja vähemmän näkyvästi talonpoikien siviilivastarinnassa läänitysalueilla 1600-luvulla. Siksi keisari Aleksanteri I korosti syksyllä 1808 suomalaiselle säätyjen lähetyskunnalle Pietarissa, ettei maaorjuutta ulotettaisi Suomeen. Vakuutus vanhojen oikeuksien säilyttämisestä koski siis talonpoikiakin.
Viimeksi mainittu keisarin päätös tuntuu sinetöivän tulkinnan, jonka mukaan Suomi todella sai autonomisen aseman. Merkillistä kyllä, kyseistä tulkintaa ei ole aina hyväksytty. Keisarin on väitetty olleen todellisuudessa itsevaltias niin Suomessa kuin Venäjälläkin ja vain suomalaisten itsensä kehitelleen näkemyksen, jonka mukaan alusta alkaen oli kyse ruotsinaikaisilla perustuslaeilla rajoitetusta autonomiasta. Sen vielä käsittää, että tällä tavoin todistelivat 1880-luvulla panslavismin läpitunkemat venäläiset tutkijat, mutta vaikeampi on ymmärtää, että heitä ovat seuranneet eräät myöhemmät suomalaiset historioitsijat, vieläpä niin vahvalla menestyksellä, että nykyään oppikirjoissa ja yleisteoksissa puhutaan suuriruhtinaskunnan, ei enää autonomian kaudesta. Muutos on merkittävä. Jos ei ollut autonomiaa, ei sitä voitu ottaa poiskaan, eli sortovuodet häviävät tällä tulkinnalla historian näyttämöltä nekin. Mistä siis on kyse?
Ehkä perimmältään siitä, ettei ole löydetty kiistatonta ja vakuuttavaa selitystä sille, miksi Aleksanteri I oikeastaan sen autonomian myönsi. Mitä hyötyä hänelle tai Venäjälle saattoi siitä olla? On kyllä viitattu Suomen valloituksen osuneen keisarin ihanteelliseen kauteen, mutta viittaus kaatuu siihen, että kaikki keisarit aina Nikolai II:ta myöten vahvistivat valtaan noustessaan Suomen erioikeudet. Näkemys, jonka mukaan Aleksanteri I halusi mahdollisimman nopeasti – tuntuvilla eduilla palkiten – rauhoittaa Suomen, koska hän pelkäsi Ranska hyökkäystä, ei vakuuta sekään, sillä Napoleon kävi entisen liittolaisensa kimppuun vasta 1812. Napoleonin perusteellisen tappion jälkeen tämä motiivi tykkänään katosi, autonomia Suomelle kumminkin jäi. Huomattavasti painavammalta syyltä vaikuttaa vetoaminen Venäjän hallinnon takapajuisuuteen. Venäjä ei yksinkertaisesti kyennyt nivomaan voittomaitaan oman hallintonsa alaisuuteen. Ministeriöt oli vasta perustettu ja niidenkin toimintaa heikensivät tuntuvasti virkamiesten kehno koulutustaso ja kaikkialla rehottava korruptio. Tästä syystä Venäjä pääsääntöisesti salli voittomaittensa jatkaa niiden oman siviilihallinnon ja omien lakien alaisena. Tähän tulkintaan niveltyy oivallisesti se, että Venäjä alkoi kaventaa reunavaltioittensa itsehallintoa heti, kun se sai omaan keskushallintoonsa riittävästi tehoa. Suomi koki tämän kouriintuntuvana vuodesta 1899 lähtien. Sortotoimet aloitettiin siirtämällä yleisvaltakunnalliset asiat myös Suomen osalta Venäjän ministerien päätäntään.
Riittääkö tämäkään – ei riitä. Suomi sai vuonna 1809 enemmän kuin muut Venäjän voittomaat. Se sai ainoana sellaiset valtiopäivät, joille myös talonpojat voivat neljäntenä valtiosäätynä osallistua. Ongelmaan kuitenkin löytyy valaisua, kun sitä lähtee etsimään kokonaan toiselta suunnalta kuin mistä sitä on tähän saakka etsitty. On yhtä tavallista kuin inhimillistä, että suuret hallitsijat kilpailevat keskenään myös kansansuosiosta eivätkä vain voitoistaan sotakentillä. Ranskan vallankumouksen esiintuomat vapausaatteet saivat laajaa vastakaikua valistuneelta keskiluokalta kautta sivistyneen maailman. Niistä kirjoitettiin ihannoivaan sävyyn juuri tuolloin valtaisasti laajentuneessa lehdistössä. Syntyi ensi kerran sellainen käsite kuin yleinen mielipide. Napoleon oli valloituksistaan huolimatta yleisen mielipiteen suosikki. Hän oli etevä hallintomies, joka uudisti valistusoppien mukaisesti ensin Ranskaa, sitten valloittamiaan maita. Hän säilytti uskonnon- ja elinkeinovapauden ja laaditutti uuden siviililain, vieläkin voimassa olevan Code Napoleonin, jonka armeija vei tuliaisinaan Ranskan voittomaihin. Code Napoleonissa on lähtökohtana kansalaisten yhdenvertaisuus lain edessä; maaorjuutta tai aatelin etuoikeuksia se ei tunne. Vanhastaan tiedetään, ettei Aleksanteri I jäänyt immuuniksi yleisen mielipiteen paineelle eikä edes Napoleonin määrätynlaiselle ihailulle. Hän toteutti Venäjällä ministerihallinnon Napoleonin mallin mukaan ja kielsi maaorjuuden Itämerenmaakunnissa. Näiden reformien jatkoksi sopisi hyvin laajan itsehallinnon myöntäminen Suomelle.
Samaan kehikkoon mahtuu enemmänkin. Napoleonin häviö synnytti kautta Euroopan restauraation eli taantumuksen ajan. Sille oli ominaista Ranskan vallankumouksen tuottamien ideoiden vastustaminen, oli sitten kysymys kansallisuusaatteesta, ihmisoikeuksista tai taloudellisesta liberalismista. Tiukka sensuuri pakotti lehdistön hallituksen ruotuun. Aleksanteri I ja hänen jälkeensä Nikolai I seurasivat tätä yleistä linjaa. He sivuuttivat valtiopäivät, niin kuin meneteltiin pääosin muuallakin. Valtiopäivät nähtiin vallankumouksen ahjoiksi; valta keskitettiin hallitsijoille ja näitä totteleville, monin tavoin palkituille virkamiehille. Juuri näin tehtiin myös Suomessa. Vasta helmikuun vallankumouksen 1848 jälkeen valtiopäivät saivat uudelleen eurooppalaisessa valtakunnallisessa päätöksenteossa painoa.
Porvoon valtiopäiviä 1809 seurasi siis Suomessa byrokratian valtakausi. Aateli säilytti yksinoikeutensa korkeisiin virkoihin, joiden määrää itsehallinto suuresti lisäsi. Kun vielä valtiojohtoinen merkantilismi pysyi voimassa, ohut byrokraattikerros piti käsissään sekä ylimpiä virkoja että talouselämän lankoja. Ruukit, manufaktuurit, kartanot ja sahat olivat sen hallinnassa. Eikö siis suuri yhteinen kansa hyötynyt välittömästi yhtään mitään? Se hyötyi kyllä siinä suhteessa, että sotien sarja Suomen osalta suurin piirtein päättyi ja päättyi peräti vuosisadaksi. Suomen menettänyt Ruotsi vajosi pikkuvaltioksi, joka pidättyi sotaisista selkkauksista tykkänään. Suomessa talonpojat kokivat tähän liittyen merkittävän helpotuksen. Ruotuväki lakkautettiin. Sotilasrasituksen poistuminen kevensi talonpoikien taakkaa tuntuvasti, mutta se ei korvannut heille heidän sulkemistaan vuosien 1809 ja 1863 välillä valtiollisesta päätöksenteosta ulos. He jäivät virkamiesten ”armoille” ja se muutos näkyi ja tuntui aina silloin, kun syystä tai toisesta täytyi kääntyä viranomaisten puoleen. Itsensä J.V. Snellmanin arvion mukaan vallitseva asiaintila passivoi kansaa, vaivutti sitä apatiaan, kahlitsi muutosvoimia.
Mihin olen unohtanut suomen kielen ja sen vallalle pääsyn? Eikö sen menestys palvellut enemmistöä, neljää viidennestä kansasta? Näin kyllä tapahtui, mutta suomen kielen voittokulku ei ollut tasaista eteenpäinmenoa. Siinä koettiin pahoja takaiskuja. Turun romantikot, keskeisimpänä heistä dosentti Adolf Iwar Arwidsson, alkoivat jo 1820-luvun alkutaitteessa vaatia suomen kielen aseman kohentamista ja rakentaa sitä kautta suomalaista identiteettiä. Eniten he kritikoivat sitä, että useat virkamiehet puhtaasti suomenkielisellä maaseudulla eivät osanneet suomea. Johan Vilhelm Snellman uudisti saman arvostelun jyrkennetyssä muodossa Saima-lehdessään 1844. Huomattava kuitenkin on, että näiden molempien kansallisten herättäjien tie katkaistiin kovin toimin. Arwidsson erotettiin ikuisiksi ajoiksi Turun yliopistosta 1822 ja hänen lehteänsä – Åbo Morgonblad – lakkautettiin. Kun hänet lisäksi estettiin saamasta virkaa Suomessa, hän muutti katkeroituneena Ruotsiin. Snellmanin Saima-lehti lakkautettiin niin ikään neljä vuotta ilmestymisensä jälkeen, ja häneltä – aikansa etevimmältä kansainvälisesti tunnetulta suomalaiselta tiedemieheltä – evättiin pääsy valtiollisiin virkoihin professuuri yliopistossa niihin luettuna. Päälle päätteeksi annettiin 1850 asetus, joka kielsi suomeksi julkaisemasta muuta kuin taloudellista ja uskonnollista kirjallisuutta. Vain suomen kielen tutkimista ja kansanrunouden harrastusta sai edelleen jatkaa. Suomen nostaminen sivistyskieleksi, Snellmanin pääidea, siis tylysti estettiin.
Mikä taho piili näiden ratkaisujen takana? Kansallisen herätyksen ensimmäiset aallot löi maahan suomalainen taho, maan korkea byrokratia. Se piti huolen siitä, että niin Arwidsson kuin Snellmankin leimattiin keisarin silmissä vaarallisiksi yhteiskunnallisiksi kiihkoilijoiksi. Snellman sai jopa kommunistin viitan harteilleen ollen siinä suhteessa ensimmäinen, ei kuitenkaan viimeinen suomalainen toisinajattelija. Yhteiskunnallisen kumouksen pelko painoi hallitsijain vaa’assa enemmän kuin halu edistää suomen kieltä, mitä keisarivalta periaatteessa suosi. Niinpä varhaisin kansallinen herätys tukahdutettiin.
Kysyttäväksi jää, miksi virka-aristokratia, suomalainen yläluokka, menetteli näin? Se puolusti asemiaan. Sen pelko kansallisia herättäjiä kohtaan ei ollut tyystin perusteetonta. Ensimmäisille fennomaaneille ei yksinomaan suomen kielen menestys ollut pyhä ja kallis. He vaativat myös elinkeinovapautta ja ilmaisuvapauden laajentamista sekä virkojen täytön lainmukaistamista suomen kielen osaaminen huomioon ottaen. Sitä paitsi he julkaisivat ohjelmansa ruotsiksi, ei suomeksi. He vetosivat ruotsia puhuviin suomalaisiin – keihin siis? Toisiin samanlaisiin kuin he itsekin. Miltei kaikki fennomaanit Lönnrotia ja muutamia harvoja muita lukuun ottamatta edustivat maaseudulle sijoittuvien säätyläisten – pikkuvirkamiesten, yrittäjien yms. – jälkikasvua. Arwidsson oli Laukaan kirkkoherran, Snellman pohjalaisen merikapteenin, Sakari Topelius uusikaarlepyyläisen piirilääkärin ja J.L. Runeberg pietarsaarelaisen merikapteenin poika. Ei edes maineikkain ja kiihkein fennomaaneista, J.V. Snellman, osannut suomea sen enempää kuin osasi suuri valtaosa toisistakaan varhaisista fennomaaneista Silti he ajoivat suomen kielen asiaa? Miksi?
Siksi, että he perimmältään he edustivat yhteiskunnallista protestia, varhaisinta modernia poliittista oppositiota Suomessa. Heidän kritiikkinsä kärki suuntautui ylimpiä virkoja ja taloudellisia yrityksiä miehittävää byrokratiaa vastaan, ja he odottivat ja myös saivat tukea arvostelulleen nimenomaan alemmalta säätyläistöltä, vertaisiltaan. Suomen kielen ja suomenkielisten syrjitty asema osuvimmin oikeutti heidän kritiikkinsä; se oli kouriintuntuva todistus hallinnon kelvottomuudesta. Fennomaanit tahtoivat siis sanoa: astukaa sivuun, niin me tulemme sijaanne – ja toteutamme oikeuden ja kohtuuden.
Tähän fennomaanien oma voima ei riittänyt. Siihen tarvittiin Pietarin apua. Se aika autonomiasta, joka tuntuvimmin hyödytti koko kansaa eikä vain sen kapeaa yläluokkaa, alkoi varsinaisesti vasta 1855. Silloin astui valtaistuimelle Aleksanteri II, Venäjän ensimmäinen valistunut itsevaltias, so. hallitsija, joka tuki valtansa myös nousevaan keskiluokkaan, porvaristoon, ei enää pelkästään aateliin ja armeijaan. Venäjällä Aleksanteri II vapautti maaorjat, Suomessa suomen kielen. Hän nimitti kutsusta ilman julkista hakua J.V. Snellmanin professoriksi ja allekirjoitti vuonna 1863 senaattoriksi korotetun Snellmanin esityksestä kielireskriptin, joka teki 20 vuoden odotusajalla suomen kielestä tasavertaisen ruotsin kanssa. Fennomaanit juhlivat tapahtumaa suurena voittona, mikä se heille niissä oloissa olikin. Pitemmällä tähtäimellä asetus koitui nimenomaan ruotsinkielisten hyväksi. Jos nimittäin ratkaisu kielestä olisi lykkääntynyt aikaan, jolloin parlamentti käytteli valtaa, olisi viralliseksi kieleksi tullut eduskunnan enemmistöpäätöksellä suomi, niin kuin itsenäistyneessä Virossa tuli viro.
Keskiluokkaan tukeutuva hallitsija, siis Aleksanteri II, teki joukon muitakin aristokratiaa heikentäviä uudistuksia. Hänen käskyllään luovuttiin valtiojohtoisesta merkantilistisesta taloudesta ja siirryttiin markkinatalouteen, joka avasi ovet taloudelliseen aktiivisuuteen myös aatelin ja kaupunkien ulkopuolella. Valtiopäivät laajensivat niin ikään vallankäyttöä keskiluokkien suuntaan. Maaseudun yrittäjät ja talonpojat voittivat, aateli ja privilegioitu kaupunkiporvaristo hävisivät. Yhteiskunnalliset sekä varallisuuserot alkoivat vähitellen tasoittua. Aktiivinen suomalainen kansalaisyhteiskunta – lehdistöineen, kouluineen, puolueineen, erilaisine yhdistyksineen jne. – varsinaisesti syntyi. Kapean yläluokan kahlitsema pysähtyneisyyden aika päättyi.
Aivan kaikkia suomalaisia ei tämä myönteinen käänne koskettanut. Tarkoitan tilatonta väestöä: torppareita, mäkitupalaisia, muonamiehiä ja palkolliskuntaa. 1700-luvun puolimaissa käynnistetyt erilaiset toimet väestömäärän lisäämiseksi ja alituisen työvoiman vähyyden poistamiseksi olivat johtaneet toivottuun tulokseen, jopa ohi alkuperäisen tavoitteen. Ainakin Etelä- ja Lounais-Suomessa siirryttiin 1800-luvun alussa työvoiman puutteesta sen liikatarjontaan. Se johti reaalipalkkojen laskuun ja paisuvaan köyhtymiseen. Irtolaisuus ja omaisuusrikollisuus lisääntyivät huikeasti. Hallitus kävi ongelmia vastaan kiristämällä kontrolli- ja kriminaalipolitiikkaa. Taloudellisiin uudistuksiin köyhien hyväksi ei ryhdytty.
Kartanoväkeä sekä länsi- ja eteläsuomalaisia talonpoikia työvoiman halpeneminen osaltansa hyödytti. Rakentaminen, peltojen raivaaminen ja jopa Pohjanmaan – mm. Kauhajoen – tuonaikuinen pääelinkeino – tervanpoltto – kävivät aikaisempaa edullisemmiksi, mikä näkyy vielä tänä päivänä, loipa sitten silmänsä avariin jokivarsilakeuksiin tai vanhoihin talonpoikaistilojen uljaisiin päärakennuksiin. Köyhän kansan heikentynyt talous johti osaltaan 1860-luvulla koettuun nälkäkatastrofiin, mutta sen jälkeen kehitys kääntyi parempaan suuntaan. Teollistuminen ja valtamerentakainen siirtolaisuus, joka oli leimallista nimenomaan Pohjanmaalle ja jota rautatien ulottaminen Vaasaan 1883 tuntuvasti kiihdytti, paransivat vähä vähältä myös köyhimmän kansanosan asemaa. 1860-luvun suuronnettomuuden kaltaisia tuhoiskuja ei enää koettu.
Autonomian kausi on näin aiheellista jakaa kahteen osaan taitekohtana vuosi 1855. Sen alkujakso merkitsi poliittisten oikeuksien osalta suorastaan taaksepäin menoa kansan suurelle valtaosalle. Virkavallan ylivahva asema nöyryytti ja katkeroitti kansaa eritoten Pohjanmaalla, jossa talonpoikien varallisuus ylti usein säätyläisten verroille mutta jossa heidät jälkimmäisten silmissä – poliittisesti oikeudettomana kansanosana – luettiin työväestön tavoin raakaan rahvaaseen ja kohdeltiin sen mukaisesti. Kaikkihan he tekivät halveksittua ruumiillista työtä. Talonpojat myönsivät tämän mutta lisäsivät ironisen peräkaneetin: ”Jos tyä olis herkkua, herrathan sen tekis kaikki.”
Vasta vuodesta 1855 alkoi kehitys, joka kiskaisi Suomen väljemmälle vetouralle. Virkamiesten jyhkeä mahti alkoi vähitellen hiipua. Oma- ja mielivaltaisia kruunun virkanyrkkejä vastaan käytiin Lauri Kivekkään – Alavuden kirkkoherran pojan – kaltaisten fennomaanijuristien asianajolla oikeustoimin. Ne päättyivät viimeistään senaatin oikeusosastossa kantajien niukkaan voittoon, mikä olisi ollut täysin mahdotonta ennen vuotta 1855. Valtiopäivätoiminnan alkamisen myötä talonpojat alkoivat erottua rahvaasta omaksi itsetuntoiseksi ryhmäkseen; työväestö sai odottaa omaa arvonnousuaan seuraavalle vuosisadalle saakka, jolloin sillekin myönnettiin poliittiset oikeudet. Artturi Järviluoman näytelmä ”Pohjalaisia” vuodelta 1914 kuvailee osin tosiasiapohjaisesti 1800-luvun viimeisten vuosikymmenten talonpoikaisia tuntoja ja asenteita, ja juuri siitä syystä se sai pääkaupunkilaiskriitikoilta yhtä jyrkän tuomion kuin Aleksis Kiven ”Seitsemän veljestä” yli neljä vuosikymmentä aikaisemmin. Talonpoikia arvostavaa saati ihannoivaa kuvausta ei hevin kiitelty päälehtien arvioissa ennen itsenäisyyden aikaa, ei nimenomaan siinä tapauksessa, että kuvaukseen sisältyi eliittiä arvostelevaa sävyä. Päälehtien kirjallisuuskriitikot lukivat itsensä sivistyneistöön ja sitä tietä yläluokkaan kuuluviksi. Mutta niin tai näin – hattu ei enää autonomian lopulla lennähtänyt yhtä herkästi kuin sitä ennen talonpojan päästä valtaherran sitä vaatiessa. Joku Harrin Jussin tapainen pohjalainen kuuluu moiseen vaatimukseen kuivasti tokaisseen: ”Ennen mä jotakin muuta verhaa vähennän.”