Näytelmä Histan häät

    Puhe Ylihärmän Kankaankylän kyläseuroissa 3.8.2008

  Espoon teatterin johtajan Jussi Helmisen soitti minulle joskus syksyllä 2006 tiedustellen, olisinko halukas kirjoittamaan näytelmän Histan häistä 1843 kesän 2008 Espoon herännäisjuhlien yhteyteen. Lupasin perehtyä aiheeseen, jonka pintapuolisesti toki tunsin, ja sen teinkin kirjallisuuden perustalta. Huomasin, että kyse erittäin merkittävästä tapahtumasta herännäisyyden ja yleensä herätysliikkeiden historiassa. Muutama vuosi ennen Histan häitä oli käyty kuuluisat Kalajoen käräjät, joissa joukko pappeja ja joukko maallikoita tuomittiin rangaistuksiin vuonna 1726 säädetyn konventikkeliplakaatin rikkomisesta. Plakaatissa kiellettiin seurain, hengellisten kokousten, pitäminen yksityisissä tiloissa. Kiertääkseen tämän asetuksen heränneet järjestivät mittavia perhejuhlia, joihin kutsuttiin liikkeen merkkimiehiä läheltä ja kaukaa. Histan häissä 1843 oli kyse juuri tällaisesta kiertoliikkeestä. Kartanon omistaja, myöhemmin Ylihärmän omalla tavallaan kuulu kappalainen Carl Gustaf von Essen järjesti kaksoishäät tytärpuolelleen Hilda Fabritiukselle ja kälylleen Alexanda Arppelle. Histan häiden kirkkohistoriallinen merkitys oli siinä, että ne johtivat hajaannukseen siihen saakka yhtenäisen, Paavo Ruotsalaisen johtaman herännäisyyden eli kansanomaisemmin körttiläisyyden piirissä. Hedbergiläiset eli Fredrik Gabriel Hedbergin johtamat evankeliset erosivat liikkeestä ja perustivat oman suuntauksensa, joka on voimissaan tänäkin päivänä.   

 Miten sitten kiista syntyi ja mitä se sisälsi, mistä kiisteltiin? Kiistan keskeiset osapuolet olivat ruotsinmaalainen, sikäläisen herätyksen maallikkojohtaja Karl Olof Rosenius, joka oli kutsuttu paikalle, koska tämä tahtoi perehtyä suomalaiseen herännäisyyteen. Kiistan toinen osapuoli oli jo ikääntynyt Paavo Ruotsalainen, 66-vuotias talonpoika Nilsiästä, heränneitten ehdoton hengellinen auktoriteetti. Alkoholillakin oli oma roolinsa tapahtumassa, joskaan ei kovin suuri. Rosenius kyseli Ruotsalaiselta heränneitten opista ja tämä vastasi, ettei heränneillä ollut mitään omaa oppia. Kaiken oleellisen oli jo Martti Luther sanonut. Ruotsalainen tiedusti puolestaan Roseniuksen oppia saaden vastaukseksi, että Kristus oli kuollut syntisten puolesta ja jo kasteen liitossa tuo lunastustyö siirtyi kaikkien kristityiden nautittavaksi. Ruotsalainen piti moista oppia pinnallisena kirjaviisautena, ihmisen pystyttäminä tikapuina taivaaseen. Uskovainen livahtaisi autuuteen omilla ansioillaan, ei siinä mitään Jumalaa tarvittaisi, saati sitten Jeesuksen ristinkuolemaa. Riitti, kun seuraisi oikeaa oppia. Ruotsalaisen mielestä ihmistä auttoi vain täydellinen nöyrtyminen ja täydellinen puolustelemattomuus eikä hän silloinkaan voinut olla varma pelastumisestaan. Armon tunne saattoi vain vilahtaa ihmisen mielessä, mutta sitten ahdistus ja epävarmuus palasivat takaisin. Ruotsalainen puhui Jumalan salatusta viisaudesta, asiasta, jota ihmisjärki ei voinut käsittää. Armon saaminen oli alusta loppuun Korkeimman päätännässä. Millään tekopelillä sitä ei voinut saavuttaa.  

 Muut papit asettuivat kiistassa selkeästi Ruotsalaisen taakse lukuun ottamatta Fredrik Gabriel Hedbergiä. Rosenius ei puolestaan voinut ymmärtää, vielä vähemmän hyväksyä, että teologit, oppineet miehet, seurasivat Paavo Ruotsalaisen kaltaista hänen katsannossaan primitiivistä rahvaanmiestä. Parisen viikkoa tapahtuman jälkeen F.G. Hedberg otti julkisuudessa etäisyyttä herännäisyyteen asettuen Roseniuksen kannalle, jonka kanssa hän oli tiiviissä kirjeenvaihdossa. Lähivuosina ero jyrkentyi ja kumpikin puoli tuomitsi toisensa kadotukseen. Erityisen kiivaasti heränneet torjuivat Hedbergin kirjan Uskonopista autuuteen, vaikka olivat sen alkuversion hyväksyneet. Kirja merkitsi oppia, ja oppi merkitsi ihmisen tekemiä tikapuita. Sitä he eivät voineet hyväksyä. 

Näytelmä on tietysti näytelmä, ei kriittinen tutkimus. Näytelmässä tiivistetään niin ajallisesti kuin asiallisestikin ja siihen sisällytetään myös fiktiivistä ainesta. Opillisen jännitteen ohella Histan häissä on muitakin jännitteitä. Histan kartanon muonamies Jaakko Eerikinpoika – työväki yleensä karttoi herätystä – vertaa hengellistä hätää työväen aineelliseen hätään ja torjuu pilkaten uskonnon tarjoaman lohdutuksen, häneltä kun on lyhyen ajan sisällä kuollut kaksi tytärtä. Myöhemmin hän muuttaa mieltään. Muutoksen saa aikaan se, että hän saa kuulla Paavo Ruotsalaisen menettäneen murhatyön seurauksena ainoa poikansa, mutta olevan silti uskovainen mies. Toisekseen Jaakko Eerikinpoika itse pelastuu täpärästi kuolemalta. Hän vartioi vieraitten hevosia, joita muuan metsärosvo yrittää varastaa. Tapahtuma tuo paikalle nimismies Tillmanin, joka uhkaa syytteeseen panolla läsnä olevia konventikkeliplakaatin rikkomisesta. Nimismies ei usko von Essenin selitystä, jonka mukaan kyse olisi vain perhejuhlista.

 Uskonnollinen kiista kärjistyy tilaisuuden loppua kohden ja johtaa vihdoin ilmeiseen hajaannukseen huolimatta Histan kartanon omistajan Carl Gustaf von Essenin epätoivoisista yrityksistä tulkita riitely tavanomaiseksi hengelliseksi keskusteluksi, ei ylikäymättömäksi opilliseksi erimielisyydeksi. Häävieraat hajaantuvat kukin taholleen.   Onneton häätalon isäntä hämmästyy, kun kartanon muonamies Jaakko Eerikinpoika tulee kiittelemään häntä loppuseuroista. Von Essen otaksuu aluksi miehen pilkkaavan, mutta tämä vakuuttaa kiitoksensa vilpittömyyttä. Hän ei omalta osaltaan ollut koskaan voinut ymmärtää kohdalleen osuneita onnettomuuksia Jumalan johdatukseksi ja on tyytyväinen siitä, että samoin näkyy olevan muidenkin laita. Erityisesti häntä oli puhutellut Paavon puhe salatusta viisaudesta. Hänen mielestään Jumala oli niin paljon kuolevaista viisaampi, ettei ihminen omalla vähäisellä järjellään voinut yksinkertaisesti tajuta kaikkien tapahtumien tarkoitusta, ei edes aina jäljestäpäinkään. Von Essen kuuntelee miehen puhetta ja yhtä äkkiä havahtuu ajattelemaan, miltä nämä opilliset riidat, joiden tärkeyttä tavalliset ihmiset eivät voi käsittää, näyttäisivät ylhäältä katsottuina. Hyvä paimen hakee yhden kadonneen lampaan laumaansa. Jaakko Eerikinpoika, tuo hänen uskoon herännyt ateistinen muonamiehensä, saattaisi hyvinkin korkeimman katsannossa olla tärkeämpi kuin opillinen yhtenäisyys. Näytelmä päättyy siihen, että von Essen tajuaa Jaakko Eerikinpojan olevan tuo kadonnut lammas.

  Mikä on sitten minun kantani syntyneeseen kiistaan; olenko suden vai lampaan puolta. Tällä kohdin en voi piiloutua tutkijan roolin taakse ja todeta, että tutkijan ei tarvitse eikä saa ottaa kantaa siihen, kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Tutkijan kuluu kertoa ja kuvata vain se, mitä on tapahtunut ja minkä vuoksi. Sitä vastoin tutkija, joka kirjoittaa aiheesta osittain sepitteellisen näytelmän, joutuu väistämättä ottamaan kantaa myös siihen, kumman leirin argumentit hänestä tuntuvat painavimmilta, kumman kevyemmiltä – näin huolimatta siitä, että koettaisi seurata historiallista prosessia mahdollisimman tarkkaan ja tuoda niin objektiivisesti kuin suinkin esille molempien perusteet. En väitä, että jompikumpi osapuoli olisi ollut ehdottomasti väärässä ja toinen oikeassa. Minusta osapuolet painottivat eri puolia samassa prosessissa ja tämän panen yhden roolihenkilöistä tuomaan suorasanaisena esille.

 Silti minusta tuntuu, ollakseni niin vilpitön kuin olla voin, että Paavo Ruotsalainen oli astetta syvällisempi uskonnollinen ajattelija kuin F.G. Hedberg. Minusta ihminen ei koskaan voi syvällä sydämessään hyväksyä aivan kaikkea, mitä hänelle on tapahtunut, korkeimman viisaaksi johdatukseksi. Jokin osa jää aina hänelle salatuksi viisaudeksi. Yhtä varmaa on se, että ahdistus, oli se sitten mitä laatua hyvänsä, uskonnollista tai maailmasta peräisin olevaa, harvoin häviää tykkänään. Kyllä se yleensä takaisin tulee. Vanha suomalainen sananlasku sanoo tavalla, joka muutettavat muuttaen soveltuu tähänkin asiaan: ”Onni ei nelikulmainen ole, pallomainen se ompi; nouse sen päälle, niin se vyörähtää.”  Niin se minusta meillä ihmisillä on.

  Näytelmää esittää Espoon teatteri (www.espoonteatteri.fi) Honkamajassa, lähellä Histan kartanoa. Näytelmän tekstin on julkaissut kirjakauppa Kirja (Lasipalatsi, Helsinki 2008). Sen ISB-numero on ISBN978-952-480-119-5.