Puhe Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunnan vuosijuhlassa 26.11.2008
Kaikki tuntevat vanhan sanonnan, ’mitä ylioppilaat tänään, sitä kansa huomenna’. Lausumaa ei pidä ottaa ihan kirjaimellisesti, sillä kansa tuskin huomenna kävelee kaduilla juhlapuvuissa niin kuin me tänään täällä. Jotakin kokemusperäistä sanonnassa piilee, koska sille löytyy katetta myös Suomen historiasta, jopa aivan sen oletettavia syntyaikoja myöten.
Suomen suuriruhtinaskunnassa, niin kuin lähes kaikkialla Euroopassa Napoleonin sotien jälkeen, valtiopäivät – Ranskan suuren vallankumouksen ahjo – syrjäytettiin. Venäjän keisari hallitsi Suomea korkean, aatelisvoittoisen byrokratian avulla. Ylin ruotsia puhuva virkakunta omisti kartanot, sahat ja ruukit ja ohjaili talouselämää valtiojohtoisen merkantilismin avulla. Yliopistoa valvottiin tarkoin, mikä olikin aiheellista, sillä oloja uskaltautuivat arvostelemaan jo 1800-luvun alkupuoliskolla yliopistomiehet, maaseutulähtöä olevat fennomaanit, kuten A.I. Arwidsson ja J.V. Snellman. He kritikoivat ruotsin kielen ylivaltaa ja vaativat lehdissään sekä suomen kielen ja kulttuurin vahvistamista että elinkeino- ja ilmaisuvapautta. Parhaat tukijansa – se huomattakoon – he saivat ylioppilaista.
Mikä oli tilanne vuonna 1850? Se oli seuraava: Arwidsson eli maanpakolaisena Ruotsissa, Snellman – Suomen oppinein mies – konttoristina Helsingissä. Heidän lehtensä oli lakkautettu ja heidät itsensä suljettu viroista valtiollisiksi vehkeilijöiksi – Snellmania jopa kommunistiksi – leimattuina. Siinä suhteessa Snellman oli maassamme ensimmäinen toisinajattelija, ei kuitenkaan viimeinen. Suomeksi sai julkaista vain taloudellista ja uskonnollista kirjallisuutta tai sitten kansanrunoutta, mikä tuotti Elias Lönnrotin kokoaman Kalevalan. Muuten fennomaanien vaatimukset tyystin torjuttiin.
Kuka torjui? Sen teki suomalainen virka-aristokratia, joka ei halunnut asemaansa heikennettävän. Niin kuitenkin kävi, kun valtaistuimelle nousi 1855 Aleksanteri II, Venäjän varhaisin valistunut itsevaltias. Hän tuki valtansa paitsi aatelistoon ja armeijaan myös nousevaan keskiluokkaan, porvaristoon. Keskiluokka kannatti markkinataloutta ja sen edellyttämiä kansalaisvapauksia. Niinpä merkantilismi kumottiin, ilmaisuvapautta laajennettiin, valtiopäivät sallittiin ja suomen kielestä tehtiin 1863 tasavertainen ruotsin kanssa 20 vuoden odotusajalla. Ovet avattiin yhdistystoiminnalle, ylioppilaskunnan perustaminen siinä mukana, sekä tietenkin fennomaaneille, mikä ei jäänyt vaille seurauksia. 1800-luvun lopulla kansa todella paljossa oli sitä, mitä ylioppilaat vuosisadan alkupuoliskolla.
Sama toistui jatkossakin. Fennomaanit nojautuivat paitsi keisariin myös talonpoikiin. Tämä sidos sai heidät hylkäämään työväestön, joka nousi vuoden 1905 mullistuksissa poliittiselle areenalle. Ratkaisu saatteli ylioppilaat sisällissodassa voittajien puolelle. Se ei heille kuitenkaan riittänyt. Vuonna 1921 perustettiin Akateeminen Karjala-Seura (AKS) edistämään heimoaatetta, Suur-Suomi – ideaa. Sekin toteutui. Jatkosodassa 1941 Suomi valloitti Vienan ja Aunuksen. Sodan lopputulos mitätöi valloitukset ja lopetti AKS:n. Ruotsin kielen yksinvallan murtaminen yliopistossa jäi Seuran pysyväksi saavutukseksi.
Ylioppilaita moitittiin 1950-luvulla aatteettomasta passiivisuudesta. Vuonna 1968 näiltä moitteilta vei pohjan kansainvälisen, vasemmistopainotteisen ylioppilasradikalismin myrskyisä esiinmarssi. Se hapatti ylioppilaskunnan yhtä syvältä uurtaen kuin fennomaanit ja AKS parhaina aikoinaan. Suomessa merkittävä osa radikaaleista ajautui ns. taistolaisuuteen: kannattamaan Moskova-johtoista stalinismia. Se halusi Suomen muuttuvan sosialistimaaksi. Taistolaisuus vajosi kuitenkin viimeistään 1980-luvulla poliittiseen merkityksettömyyteen. Miksi kansa tällä kertaa torjui ylioppilaat?
Siksikö, että se epäili radikaalien eettistä vilpittömyyttä? Sen puuttumista radikaalit itse eivät myöntäneet. He vakuuttivat olevansa luomassa parempaa ja oikeudenmukaisempaa maailmaa. Totta onkin, että fennomaanijuhlat 1870-luvulla muistuttivat läheisesti sataa vuotta myöhempiä solidaarisuusiltoja. Pitäisikö meidän siis uskoa kaikkien kolmen massaliikkeen vilpittömyyteen? Ehkä pitäisi, sillä ilman vahvaa moraalis-eettistä ponninta massaliike lienee mahdoton. Selitys löytynee siitä, että maailmassa on aina epäoikeudenmukaisuutta ja sortoa. Niistä on riittänyt aineksia rakentaa peruste oikeiksi koetuille vaatimuksille, mitä ne sitten ovat olleetkin. Fennomaanien päämotiivina oli suomenkielisen kansanosan, AKS:n rajantakaisten heimoveljien surkea asema. Vietnamin sodan aktivoimat 60-lukulaiset kiinnittivät huomionsa kolmannen maailman riistoon. Oikeutus siis aina löytyi.
Niin löytyy myös jotakin oikeuttavan perusteen takaa. Erilaisista etumerkeistä huolimatta kaikilla kolmella massaliikkeellä oli yksi yhteinen piirre: halu muutokseen. Sen helpolla ymmärtää. Ylioppilaat muodostavat yhteiskunnan korkeimmin koulutetun reservin, potentiaalisen muutosvoiman. Sosiaalisen perinnön kautta he odottavat vähintään edeltäjiensä veroista sijoittumista yhteiskuntaan. Jos ja kun odotukset ja todellisuus joutuvat ristiriitaan, etsitään liittolaisia. Fennomaanien perillisenä AKS nojasi talonpoikiin ja aitosuomalaiseen oikeistoon, 60-lukulaiset puolestaan työväestöön. Kahta ensiksi mainittua liitto kantoi, kolmatta ei.
Radikaalit ylioppilasliikkeet ovat joskus onnistuneet, toisinaan taas epäonnistuneet pyrinnöissään. Pitäisikö meidän vastaisuudessa varoa jälkimmäisiä? Ei, niin kauan kuin ne hyväksyvät demokratian, eivät väkivaltaa. Kehitykselle on usein etua niistäkin liikkeistä, joiden realisoituminen tuottaisi enemmistölle vahinkoa. Ne pakottavat vallanpitäjät kompromisseihin eli suosimaan reformeja, jotka murtavat niiden kannatuspohjaa. Länsimainen hyvinvointivaltio saa ainakin jossakin mitassa kiittää synnystään sen pelottavia vaihtoehtoja, ei vain yhteisiä epäpoliittisia ponnisteluja sen luomiseksi.
Ja lopuksi: Kehitys ilman vaihtoehtoja ei ole välttämättä onneksi sekään. Myös se johtaa ajan myötä herkästi epäoikeudenmukaisuuden kasvuun ja yhteiskunnan sitä kautta vaarallisille vesille. Niistä vesistä antiikin tarusankari Odysseus selviytyi, kun purjehti tiukasti Skyllan ja Karibdiksen välissä.