Kuukausi: marraskuu 2008

Puhe Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunnan vuosijuhlassa 26.11.2008                   

       Kaikki tuntevat vanhan sanonnan, ’mitä ylioppilaat tänään, sitä kansa huomenna’. Lausumaa ei pidä ottaa ihan kirjaimellisesti, sillä kansa tuskin huomenna kävelee kaduilla juhlapuvuissa niin kuin me tänään täällä. Jotakin kokemusperäistä sanonnassa piilee, koska sille löytyy katetta myös Suomen historiasta, jopa aivan sen oletettavia syntyaikoja myöten. 

 Suomen suuriruhtinaskunnassa, niin kuin lähes kaikkialla Euroopassa Napoleonin sotien jälkeen, valtiopäivät – Ranskan suuren vallankumouksen ahjo – syrjäytettiin. Venäjän keisari hallitsi Suomea korkean, aatelisvoittoisen byrokratian avulla. Ylin ruotsia puhuva virkakunta omisti kartanot, sahat ja ruukit ja ohjaili talouselämää valtiojohtoisen merkantilismin avulla. Yliopistoa valvottiin tarkoin, mikä olikin aiheellista, sillä oloja uskaltautuivat arvostelemaan jo 1800-luvun alkupuoliskolla yliopistomiehet, maaseutulähtöä olevat fennomaanit, kuten A.I. Arwidsson ja J.V. Snellman. He kritikoivat ruotsin kielen ylivaltaa ja vaativat lehdissään sekä suomen kielen ja kulttuurin vahvistamista että elinkeino- ja ilmaisuvapautta. Parhaat tukijansa – se huomattakoon – he saivat ylioppilaista.

   Mikä oli tilanne vuonna 1850? Se oli seuraava: Arwidsson eli maanpakolaisena Ruotsissa, Snellman – Suomen oppinein mies –  konttoristina Helsingissä. Heidän lehtensä oli lakkautettu ja heidät itsensä suljettu viroista valtiollisiksi vehkeilijöiksi – Snellmania jopa kommunistiksi – leimattuina. Siinä suhteessa Snellman oli maassamme ensimmäinen toisinajattelija, ei kuitenkaan viimeinen. Suomeksi sai julkaista vain taloudellista ja uskonnollista kirjallisuutta tai sitten kansanrunoutta, mikä tuotti Elias Lönnrotin kokoaman Kalevalan. Muuten fennomaanien vaatimukset tyystin torjuttiin.

  Kuka torjui? Sen teki suomalainen virka-aristokratia, joka ei halunnut asemaansa heikennettävän. Niin kuitenkin kävi, kun valtaistuimelle nousi 1855 Aleksanteri II, Venäjän varhaisin valistunut itsevaltias. Hän tuki valtansa paitsi aatelistoon ja armeijaan myös nousevaan keskiluokkaan, porvaristoon. Keskiluokka kannatti markkinataloutta ja sen edellyttämiä kansalaisvapauksia. Niinpä merkantilismi kumottiin, ilmaisuvapautta laajennettiin, valtiopäivät sallittiin ja suomen kielestä tehtiin 1863 tasavertainen ruotsin kanssa 20 vuoden odotusajalla. Ovet avattiin yhdistystoiminnalle, ylioppilaskunnan perustaminen siinä mukana, sekä tietenkin fennomaaneille, mikä ei jäänyt vaille seurauksia. 1800-luvun lopulla kansa todella paljossa oli sitä, mitä ylioppilaat vuosisadan alkupuoliskolla.  

  Sama toistui jatkossakin. Fennomaanit nojautuivat paitsi keisariin myös talonpoikiin. Tämä sidos sai heidät hylkäämään työväestön, joka nousi vuoden 1905 mullistuksissa poliittiselle areenalle. Ratkaisu saatteli ylioppilaat sisällissodassa voittajien puolelle. Se ei heille kuitenkaan riittänyt. Vuonna 1921 perustettiin Akateeminen Karjala-Seura (AKS) edistämään heimoaatetta, Suur-Suomi – ideaa. Sekin toteutui. Jatkosodassa 1941 Suomi valloitti Vienan ja Aunuksen. Sodan lopputulos mitätöi valloitukset ja lopetti AKS:n. Ruotsin kielen yksinvallan murtaminen yliopistossa jäi Seuran pysyväksi saavutukseksi. 

 Ylioppilaita moitittiin 1950-luvulla aatteettomasta passiivisuudesta. Vuonna 1968 näiltä moitteilta vei pohjan kansainvälisen, vasemmistopainotteisen ylioppilasradikalismin myrskyisä esiinmarssi. Se hapatti ylioppilaskunnan yhtä syvältä uurtaen kuin fennomaanit ja AKS parhaina aikoinaan. Suomessa merkittävä osa radikaaleista ajautui ns. taistolaisuuteen: kannattamaan Moskova-johtoista stalinismia. Se halusi Suomen muuttuvan sosialistimaaksi. Taistolaisuus vajosi kuitenkin viimeistään 1980-luvulla poliittiseen merkityksettömyyteen. Miksi kansa tällä kertaa torjui ylioppilaat?  

  Siksikö, että se epäili radikaalien eettistä vilpittömyyttä? Sen puuttumista radikaalit itse eivät myöntäneet. He vakuuttivat olevansa luomassa parempaa ja oikeudenmukaisempaa maailmaa. Totta onkin, että fennomaanijuhlat 1870-luvulla muistuttivat läheisesti sataa vuotta myöhempiä solidaarisuusiltoja. Pitäisikö meidän siis uskoa kaikkien kolmen massaliikkeen vilpittömyyteen? Ehkä pitäisi, sillä ilman vahvaa moraalis-eettistä ponninta massaliike lienee mahdoton. Selitys löytynee siitä, että maailmassa on aina epäoikeudenmukaisuutta ja sortoa. Niistä on riittänyt aineksia rakentaa peruste oikeiksi koetuille vaatimuksille, mitä ne sitten ovat olleetkin. Fennomaanien päämotiivina oli suomenkielisen kansanosan, AKS:n rajantakaisten heimoveljien surkea asema. Vietnamin sodan aktivoimat 60-lukulaiset kiinnittivät huomionsa kolmannen maailman riistoon. Oikeutus siis aina löytyi. 

 Niin löytyy myös jotakin oikeuttavan perusteen takaa. Erilaisista etumerkeistä huolimatta kaikilla kolmella massaliikkeellä oli yksi yhteinen piirre: halu muutokseen. Sen helpolla ymmärtää. Ylioppilaat muodostavat yhteiskunnan korkeimmin koulutetun reservin, potentiaalisen muutosvoiman. Sosiaalisen perinnön kautta he odottavat vähintään edeltäjiensä veroista sijoittumista yhteiskuntaan. Jos ja kun odotukset ja todellisuus joutuvat ristiriitaan, etsitään liittolaisia. Fennomaanien perillisenä AKS nojasi talonpoikiin ja aitosuomalaiseen oikeistoon, 60-lukulaiset puolestaan työväestöön. Kahta ensiksi mainittua liitto kantoi, kolmatta ei.

   Radikaalit ylioppilasliikkeet ovat joskus onnistuneet, toisinaan taas epäonnistuneet pyrinnöissään. Pitäisikö meidän vastaisuudessa varoa jälkimmäisiä? Ei, niin kauan kuin ne hyväksyvät demokratian, eivät väkivaltaa. Kehitykselle on usein etua niistäkin liikkeistä, joiden realisoituminen tuottaisi enemmistölle vahinkoa. Ne pakottavat vallanpitäjät kompromisseihin eli suosimaan reformeja, jotka murtavat niiden kannatuspohjaa. Länsimainen hyvinvointivaltio saa ainakin jossakin mitassa kiittää synnystään sen pelottavia vaihtoehtoja, ei vain yhteisiä epäpoliittisia ponnisteluja sen luomiseksi.  

  Ja lopuksi: Kehitys ilman vaihtoehtoja ei ole välttämättä onneksi sekään. Myös se johtaa ajan myötä herkästi epäoikeudenmukaisuuden kasvuun ja yhteiskunnan sitä kautta vaarallisille vesille. Niistä vesistä antiikin tarusankari Odysseus selviytyi, kun purjehti tiukasti Skyllan ja Karibdiksen välissä.  

Presidenttifoorumi 19.11.2008

  Käyn seuraavassa alustuksessani lyhyesti läpi ne kaudet tutkimuksessa, joita vuoden 1918 moniniminen sota on tuottanut. – Varhaisinta kautta voidaan kutsua vapausota-luokkasota – kirjallisuudeksi. Vapaussota-kirjat ilmestyivät tietysti Suomessa, luokkasota–kirjat taas enimmäkseen Neuvosto-Venäjällä ja osin USA:ssa sekä Kanadassa. Suomessa niiden hallussapito oli kiellettyä sodan päättymiseen saakka.  

  Vapaussota – kirjallisuuden ensikerroksen muodostivat anonyymiset ja vääristellyt tai paisutellut kuvaukset punaisten hirmuteoista, kuten Punanen hirmuvalta Suomessa (1918) ja Punainen terrori Suomessa talvella 1917-1918 (1919). Niiden tarkoituksena oli tehdä punaisten rankaisemisesta perusteltu, vaikka valkoisen terrorin laajuutta ei kirjallisuudessa käsiteltykään. (Punaisella terrorilla – se koitui noin 1400 valkoisen surmaksi – olikin huomattava merkitys sekä poliittisesti että sotilaallisesti, vaikka valkoinen terrori pian määrällisesti ohitti sen ja vaati lopulta yli 8 000:n punaisiin luetun hengen.) Välittömiin, osaksi mukana olleiden kertomuksiin nojautuviin valkoisen puolen teoksiin lukeutuvat esimerkiksi Sakari Kuusen toimittama Keskisuomalaiset sotapolulla (1918) ja Artturi Leinosen Ilkan ja Poutun pojat. Etelä-pohjalaisten sota-albumi (1918). Alan kulmakiviksi tulivat Vapaussodan historian komitean toimittama viisiosainen Suomen vapaussota vuonna 1918 (1921-24) sekä kolmen toimittajan – Kai Donnerin, Th. Svedlinin ja Heikki Nurmion – julkaisema kahdeksanosainen Suomen vapaussota (1918-1927). Teossarjoja leimasi pyrkimys ”luoda kirjallinen muistomerkki Suomen vapaussodan voitolle” ja tuoda esille sitä ”kohottavaa henkeä, joka innosti vuoden 1918 valkoista Suomea.”

  Ajan myötä paatos ja ihannoiva sävy hiljalleen laantuivat ja antoivat sijaa asiallisemmalle käsittelylle. Eniten myytiin J.O. Hannulan vuonna 1934 julkaisemaa Suomen vapaussodan historiaa. Aivan 1930-luvun lopulla poliittisen johdon lieventäessä lähestyvän sodan vuoksi suhtautumistaan punaisiin myös kriittisiä painotuksia mahtui mukaan. Näin tapahtui esim. Konrad Westlinin kirjassa Melins Kompani vuodelta 1938.  

  Vapaussota-kirjallisuuden kokonaiskuva ei kuitenkaan olennaisesti muuttunut. Kapina nähtiin bolsevikkien ja heihin liittyneiden harvojen suomalaisten sosialistijohtajien kiihotuksen seuraukseksi. Nousun taloudellisiin ja sosiaalisiin syihin ei viitattu. Venäläisten osuutta kapinaan suurenneltiin, saksalaisten osuutta valkoisten voittoon vähäteltiin. Valkoiset taistelivat Suomen itsenäisyyden, demokraattisen hallintotavan ja sivistyksen puolesta barbariaan sortuneita maanpettureita vastaan. Näiden tarkoituksena oli liittää Suomi Neuvosto-Venäjään.

     Punaisten luokkasotakirjallisuus sai sekin alkunsa heti vuonna 1918. Otto Wille  Kuusinen laati Pietarissa painosta tulleen itsekritiikin Suomen vallankumouksesta. Kullervo Manner julkaisi samassa kaupungissa kirjasen Onko vallankumous kuollut? Kirjeitä Suomen työväelle. Axel Halonen toimitti USA:ssa 1928 teoksen Suomen luokkasota ja  Leningradissa ilmestyi vuotta myöhemmin Tuure Lehénin toimittama kirjanen Suomen luokkasodasta. Punakaarti rintamalla (Luokkasodan muistoja). Monet kirjasista varustettiin sepitteellisillä tekijännimillä.

  Kirjoja oli enemmän – tietenkin olennaisesti vähemmän kuin vapaussota-kirjallisuutta – mutta nämä esimerkit riittäkööt yleisluonnehdintaan. Luokkasotakirjallisuus oli yhtä lailla värittynyttä suuntaansa kuin valkoinenkin. Olennaista kuitenkin on, että myös siinä leimattiin vanhan SDP:n kapina punaisemmaksi kuin se oli. Leimasta tuli pysyvä, koska se niveltyi hyvin valkoisten näkemykseen. Venäjälle paenneitten kumousjohtajien täytyi oman turvallisuutensa vuoksi alistua bolshevistiseen tulkintaan, tarkastella vallankumoussotaa Suomessa bolshevististen silmälasien läpi. Näin vallankumoussota muuttui luokkasodaksi, rinnastui bolshevikkien lokakuun vallankaappaukseen 1917. Suomalaisten vallankumousjohtajien tuli tunnustaa tehdyt virheet. Ei olisi pitänyt lähteä O.W. Kuusisen tavoin muokkaamaan porvarillis-demokraattisessa hengessä eduskuntavaltaista perustuslakia, joka oli vielä tarkoitus hyväksyttää kansanäänestyksessä. Olisi tullut alusta saakka rakentaa proletariaatin diktatuurin varaan ja tähdätä totaaliseen kollektivisointiin. Suomen kommunistisen puolueen tultua syksyllä 1918 perustetuksi Moskovassa tämä tulkinta kävi yleiseksi ja ulottui myös amerikansuomalaisiin kirjoittajiin. Linja alkoi rakoilla vasta, kun tämän lajin kirjoja sallittiin painaa myös kotimaassa. Emil Saarisen Arvid Luhtakankaan nimellä vuonna 1938 Suomessa julkaisemassa kirjassa Suomen punakaarti ja Jalmari Parikan samana vuonna painetussa teoksessa Viimeinen taisto otetaan etäisyyttä tiukan bolshevistiseen kaavaan. Näistä teoksista käy ilmeinen veto kapinaa aikoinaan vastustaneiden sosialidemokraattien kuten Hannes Ryömän (1918) ja Evert Huttusen (1920) kirjoituksiin.

     Historian varsinaisen tutkimuksen puolella sävyt mukautuivat alusta alkaen valkoisten tulkintaan, vieläpä erinomaisen jyrkkinä. Kapina nosti ”häpeän punan” niin nuoren filosofian lisensiaatin Arvi Korhosen kuin vanhan emeritus-professori E.G. Palméninkin poskille ja jälkimmäisen mukaan ”kaikkien isänmaataan rakastavien suomalaisten kasvoille”. Se olisi parasta tykkänään unohtaa, arveli Palmén. Unohtaminen oli mahdotonta, joten linja jatkui, vaikka sotien vaimentamana 1950-luvulle saakka. Sitten seurasi käänne. Poliittisen historian tutkija Juhani Paasivirta julkaisi 1957 teoksen Suomi vuonna 1918. Siinä hän esitteli oikeansuuntaisia lukuja osapuolten henkilömenetyksistä ja käytteli nimitystä sisällissota, mistä sitten sai heti moitteita professori L.A. Puntilalta.  

 Kuitenkin Paasivirran näkemys – vaikkakaan ei hänen nimensä – tuli kolmea vuotta myöhemmin valtaisalla voimalla tutuksi Suomen lukevalle yleisölle. Paasivirran kirjaan tarkkaan perehtynyt työläiskirjailija Väinö Linna julkaisi silloin romaanitrilogiansa ”Täällä Pohjantähden alla” toisen, vuotta 1918 käsittelevän osan.  Syksyllä 1960 Linna antoi Dagens Nyheterille lausunnon, jonka mukaan suomalainen historiantutkimus vaali edelleen valkoista valhetta, voittajien tulkintaa sisällissodasta. Lausunto synnytti Hufvudstadsbladetissa käydyn ja osin muihinkin lehtiin levinneen kiihkeän polemiikin. Siinä neljä historian professoria (Pentti Renvall, L.A. Puntila, Sven Lindman, Jan-Magnus Jansson) ja kaksi alemman tason historioitsijaa (Eirik Hornborg, Yrjö Blomstedt) tuomitsi Linnan väitteen. Linna vastasi laajoin perusteluin saaden kulissien takana Juhani Paasivirralta tukea. Osa Linnan kriitikoista peräytyi vanhoista asemista sen verran, että myönsi kapinalla olleen sosiaalistaloudellista kasvupohjaa. Jan-Magnus Jansson meni myönnytyksissä pisimmälle hyväksyen tulkinnan, jonka mukaan myös sosiaalidemokraatit pyrkivät itsenäisyyteen, eivätkä edes kapinan aikana tähdänneet bolshevikkien tavoin proletariaatin diktatuuriin vaan ultrademokraattiseen, eduskuntavaltaiseen järjestelmään.  Pääosin kriitikot toki edustivat perinteistä valkoisten näkemystä.  

 Kehityksen suuntaa polemiikki ei muuttanut. Vuosina 1966 ja 1967 Jaakko Paavolainen julkaisi teoksensa Poliittisista väkivaltaisuuksista eli punaisten ja valkoisten terrorista Suomessa 1918 ja pian sen jälkeen tutkimuksensa vankileireistä samalta ajalta. Ne mursivat myytit. Paavolaisen esittämien lukujen valossa kyse oli tyypillisestä sisällissodasta. Sen jälkeen useat historioitsijat, kuten mm. Viljo Rasila, Tuomo Polvinen, Hannu Soikkanen, Risto Alapuro, Pertti Haapala, Lars Westerlund, Jukka Kekkonen, allekirjoittanut ja englantilainen Anthony Upton, astuivat Paavolaisen jäljessä. Myös L.A. Puntila muutti 1970-luvulla kantaansa. Hänen aloitteestaan tuotettiin opetusministeriön rahoittamana 1980-luvun alkupuoliskolla moniosainen Punaisen Suomen historia. Puntilan ajatus oli, että näin saataisiin hävinneenkin osapuolen näkökanta tutkimuksen käyttöön. Aiheen edelleen jatkunutta ongelmallisuutta kuvaa se, että Jussi T. Lappalaisen kirjoittamassa kaksiniteisessä osiossa Punakaarti rintamalla ei mainita kertaakaan sodan nimeä. Se on siinä nimetön sota.

 Punaisen Suomen historiasta seurasi, että osa tutkijoista alkoi vaatia vastateosta. Jouduin Suomen Historiallisen Seuran esimiehen ominaisuudessa johtamaan näitä neuvotteluja opetusministeriön kanssa. Itse katsoin, että vapaassa maassa piti voida harjoittaa vapaata tutkimusta. Opetusministeriö vihdoin suostui hankkeeseen ja niin näki 1990-luvun alkutaitteessa päivänvalon kolmiosainen massiivinen teos Itsenäistymisen vuodet 1917-1920. Se ilmaisee otsikollaan painotuksensa eli sodan kytkemisen osaksi itsenäistymisprosessia. Vaikka molemmat teossarjat ovat pätevää tutkijantyötä, esiintyy niiden yksityiskohdissa eroa. Niinpä Jussi T. Lappalainen laskee, että keskimäärin runsaat 1000 venäläistä vapaaehtoista otti osaa kapinaan. Ohto Manninen korottaa määrän 10 000:ksi lukemalla mukaan kaikki punaisten rintamassa lyhyenkin aikaa taistelleet. Myös Venäjän poliittisen panoksen arvioinnissa on teosten kesken poikkeavuutta.

    Tämän vaiheen jälkeisten vuosien jaksoa voidaan kuvata tutkimuksen normalisoitumisen kaudeksi. Sitä edesauttoi Neuvostoliiton hajoaminen 1991 ja kommunistisen puolueen romahtaminen myös Suomessa. Sisäpoliittinen jännite teeman ympäriltä laukesi. Vuotta 1918 tutkitaan tänään ainakin pitkälti samoin kuin muitakin menneisyytemme vaiheita. Yleisen mielipiteen puntarissa aihetta kevensi tuntuvasti se, että valtioneuvosto asetti 1998 tutkimusprojektin, Sotasurma-projektin, joka vuoteen 2003 mennessä selvitti arkistoista ensi kerran myös punaisen puolen uhrien nimet. Valkoisten osalta tämä oli tehty jo 1927 ilmestyneessä H.J. Boströmin teoksessa Sankarien muisto.  

 Kaikesta tästä huolimatta sodan perinteiset jakautumat tulkinnoissa elävät jossakin muodossa ja mitassa yhä. Ne eivät ole kokonaan hävinneet. Tutkimuksen kannalta se on pelkästään hyvä asia, sillä maassa, jossa elää rinnakkain samasta teemasta useita tulkintoja, on tutkimus kokonaisuudessaan tasoltaan korkeampaa kuin maissa, joissa sallitaan vain yksi ”totuus”. Viime vuosina on vapaussota – nimitystä puolustettu jossitteluargumentilla eli sillä, että punaisten voitto olisi joka tapauksessa syössyt Suomen Neuvostoliiton syliin. Silti sodan nimeksi on vakiintunut virallisissa yhteyksissä sisällissota. Se on syrjäyttänyt sitä 1960-luvulta lähtien edeltäneen vapaus-kansalaissota – nimen. Paikallisesti vapaussota-nimi on yhä käytössä.  

Suomalainen Tiedeakatemia 10.11.2008/Heikki Ylikangas  

 Suomi on, kuten tunnettua, teollistuneen Länsi- ja Keski-Euroopan väkivaltaisin maa. Meillä on surmattu 1970-luvun alusta 1990-luvulle noin kolme ihmistä vuotta ja 100 000 asukasta kohden. Suomalaisen surmaajan prototyyppi on itä- tai pohjoissuomalainen, noin 40-vuotias syrjäytynyt yksin elävä työtön mies, jolla on usein taustanaan päihdeongelmia, aikaisempia väkivaltarikoksia, hylkäämisen kokemuksia lapsuudessa, vaikeuksia menestyä koulussa ja mielenterveysongelmia aikuisiässä. Liki puolet uhreista on tekijän tuttuja ja konfliktin välitön alkusyy ryyppyriidassa. Naisten osuus uhrien joukossa lisääntyi 1970-luvulla jyrkästi jäädäkseen 20 ja 30 prosentin välille. 

    Pääkysymys tässä yhteydessä on, esiintyykö menneisyydessä senkaltaisia joukkosurmia kuin viime vuosina on nähty? Myyrmannin kauppakeskuksessa menehtyi 2002 kuusi, Jokelan koulukeskuksessa 2007 kahdeksan ja Kauhajoen palvelualojen oppilaitoksessa 2008 kymmenen ihmistä. Kyse oli kaikissa nuoren miehen tekemästä, itsemurhaan päättyneestä surmatyöstä.  

 Vastaavuutta tämänkaltaisille teoille ei historiasta löydy – ei  Suomesta eikä sen ulkopuolelta. Usean henkilön surmaksi koituneilta teoilta puuttuu tekijän itsemurhahakuisuus. Näin oli laita myös Suomessa 1989 Raahessa sattuneessa ensimmäisen koulusurman, jossa 14-vuotias poika ampui kaksi oppilastoveriaan ilmoittaen motiivikseen koulukiusaamisen. Ainoa ilmiö, johon tuoreimpia joukkosurmia tuntuisi mahdolliselta verrata, ovat perhesurmat. Niissä joku perheenjäsen, tavallisesti isä, tappaa vaimonsa, lapsensa ja itsensä. Perhesurmia on kuitenkin esiintynyt jo 1700-luvulta lähtien. Varhemmin tekojen syynä olivat tavallisimmin liikaväestön äärimmilleen kasvaneet toimeentulovaikeudet. Kyse siis oli eräänlaisista armomurhista. Keskiluokkaisissa veriteoissa haluttiin säästää perheenjäsenet perheen päätä kohdanneelta häpeältä, kuten kuulussa Göbbelsien tragediassa Berliinissä 1945. Nykyisin päämotiiveina ovat parisuhde-, mielenterveys- ja huoltajuusongelmat. Lasten osalta on usein kyse parisuhteen hajoamisen aiheuttamasta kostosta. Viime vuosina perhesurmien määrä on vähentynyt.    

Tutkimuksellisesti poikkeava ilmiö on selitettävissä vain toisilla poikkeavilla ilmiöillä, jos ne voidaan kytkeä loogisesti yhteen. Vaikeus on yhtäältä siinä, että tutkittua tietoa aiheesta on liian vähän, ja toisekseen siinä, että emme kykene tekemään perusteltua valintaa useiden tarjolla olevien uusien kehityspiirteiden kesken.  Selityksen etsiminen suomalaisesta lähimenneisyydestä on riittämätön tie sen vuoksi, että ilmiö on kansainvälinen. Se sai alkunsa 1980-luvulla USA:sta ja tuli myöhemmin näkyville useissa Euroopan maissa, mm. Ranskassa, Saksassa, Englannissa ja Ruotsissa. Kelvollisen selityksen pitäisi kytkeä ne kaikki jotenkin yhteen ja lisäksi sulkea pois ne maat ja maanosat, joissa ilmiötä ei esiinny. 

 Käsille ei oikeastaan ole jäänyt muita etenemiskanavia kuin internet ja sen ihmisvihapalstat. Näillä myös suomalaiset tekijät ovat liikkuneet ja löytäneet vertaisryhmiä, joihin samastua. Tätä kautta on havaittu piirre, jolla on yhteys menneisyyteen: halu päästä julkisuuteen, saada nimensä historiaan. Columbinen (12/1999) ja Virginia Techin (33/2007) oppilaitosten joukkomurhissa USA:ssa tekijät viittasivat edeltäjiinsä ja ilmoittivat tavoittelevansa mainetta mediassa, jopa tulevansa joskus tehtävän elokuvan päähenkilöksi. Vastaavantyyppinen maineen tavoittelu oli tavallista 1800-luvun pohjalaisilla puukkojunkkareilla. Heitä ylistettiin kertomuksissa, kansanlauluissa ja jopa ajan lehdissä. Muuta yhteistä ei näiden alakulttuurien välillä kuitenkaan havaita. Puukkojunkkareilta puuttui itsemurhahakuisuus eivätkä he syyllistyneet joukkosurmiin.

 Kaikkein vaikeimmin ymmärrettäväksi piirteeksi internet-kytkyisissä murhissa jää juuri tekijöiden itsetuhohakuisuus. Se murentaa pohjaa maineen tavoittelulta motiivina. Luulisi asianomaisten halunneen säilyä hengissä mahdollisimman pitkään voidakseen nauttia hankkimastaan maineesta. Olennainen on vastaus kysymykseen, miksi tekijät ylipäätään uhraavat vapaa-aikansa internet-palstojen selaamiseen ja osallistuvat niiden keskusteluihin. Mikä ajaa heidät siihen? Lähin selitys on se, että asianomaisilta puuttuu mahdollisuus normaaliin sosiaalisen kanssakäymiseen ikätovereittensa kanssa. Joko he eivät siihen kykene tai heidät on torjuttu. Ihmisvihaa on vaikea ymmärtää muulta pohjalta. Näin ajatellen teot on tulkittavissa kostoksi sosiaalisesta torjunnasta. Se on ajanut tekijän umpikujaan, sosiaalisen eristäytyneisyyden tuottamaan näköalattomuuteen. Huomattakoon, että uhrit koostuvat ainakin pääosin siitä ryhmästä, josta tekijän olisi tullut löytää ystäviä, mutta josta hän ei ole niitä löytänyt. Juuri tästä syystä ilmiöstä käytetään usein koulusurma tai koulumurha – nimitystä. 

    Ehkä ilmiössä on sittenkin merkitystä myös yhteiskunnallisilla tekijöillä eikä vain ampuma-aseiden saatavuudella, mielenterveysongelmilla tai internetillä. Pitkälle teollistuneissa länsimaissa kehitys on johtanut syistä, joihin tässä ei voi puuttua, yhtäältä kasvavaan yksityistymiseen, toisaalta yksinäistymiseen. Viitattakoon perinteisen perheyhteisön hajoamiseen sekä naisten kasvaneeseen osuuteen uhreina sitten 1970-luvun. Tavanomaisten surmaajien mielentilatutkimuksissa tulee korostetusti näkyville hylkäämisen kokemus jossakin lapsuuden vaiheessa. Tuon kokemisen on täytynyt lisääntyä, kuten ovat lisääntyneet lasten huostaanototkin. Hajonnut perheyhteys saattaisi selittää parhaiten sekä vaikeudet sosiaalisessa kanssakäymisessä että tekijöihin ehkä kohdistuneen koulukiusaamisen, johon syyllistyneistä monet ovat kokeneet ongelmia sosiaalisessa kanssakäymisessä lapsuus- tai nuoruusvuosinaan.  

   Jos kyse on uudesta kasvavasta ilmiöstä, mihin satoihin nousevat toteutumattomat uhkaukset viittovat, puhe on todella vakavasta asiasta. Uskottavan tutkimuksellisen selityksen toistaiseksi puuttuessa on perusteltua reagoida tekojen teknisiä edellytyksiä ja kasvualustoja karsimalla. Tarkoitan mm. ampuma-aseiden saatavuuden rajoittamista ja internet-palstojen keskustelujen tiukempaa valvontaa. Mielenterveyspalvelut ja poliisien lähettäminen kouluihin niin kuin USA:ssa ovat vielä asia erikseen.   

  Kiitospuhe tunnustuspalkinnon saaneiden puolesta Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen järjestämillä Oikeuskulttuurin päivillä 7.11.2008 Helsingin yliopiston suuressa juhlasalissa.

    Arvoisa juhlaylesö

    Vaikka olen saanut tutkijankoulutukseni historiassa, en siirtynyt oikeustieteen puolelle 1976 aivan maallikkona. Sitä ennen olin tutkinut vuoden 1734 lain naimiskaaren valmistelua sekä historiallista kriminologiaa 1500-luvulta 1800-luvulle. Naimiskaaren pauloihin jouduin sattumalta, inhimillisen erehdyksen seurauksena, en aidosta omasta kiinnostuksestani. Historiallinen kriminologia minua todella kiehtoi, koska olen kotoisin seudulta, jolta 1800-luvulla muutti paljon nuoria miehiä Venäjälle, tarkemmin sanoen Siperian kaivoksiin, ja toisaalta Viaporin linnoitukseen Helsingin kupeeseen. Miehet eivät olleet vapaaehtoisia, seikkailunhalun siivittämiä poismuuttajia, vaan lukeutuivat puukkojunkkareihin, jotka vuosisadan ajan olivat Suomessa ensimmäisiä pahassa, viimeisiä hyvässä. Isoisäni isän kohtaloksi koitui Viapori, mutta hänestä ei tullut pysyvästi kaupunkilaista vaan paluumuuttaja, kun hänen viiden vuoden mittainen rangaistuksensa häätappelusta oli kärsitty.  

Näistä alkuopinnoistani huolimatta minulla oli yksin luento-opetustani varten paljon oppimista ja opettelemista ja sen teinkin perehtymällä oikeushistorian ulkomaisiin ja kotimaisiin yleisesityksiin. Niiden pohjalta laadin oppikirjamonisteen ”Oikeus historiallisena ilmiönä”, joka sitten 1983 julkaistiin täydennettynä ja parannettuna versiona sekä suomeksi että ruotsiksi varustettuna otsikolla ”Miksi oikeus muuttuu” ”Varför förändras rätten”. Kun pidin tiukkaa järjestystä massaluennoillani, opiskelijat vaihtoivat kirjani nimeksi ”Miksi oikeus suuttuu”.  

Oikeushistoriasta on sanottu, että se on positiiviseen oikeuteen luettavien juristiaineiden aputiede. Miksei niinkin, monitieteisyyttä tarvitaan, mutta on oikeushistorialla myös oma itsenäinen kenttänsä perattavanaan. Sen pääongelma on juuri se, jota oppikirjojeni otsikko ilmaisee: kartoittaa oikeuden muuttuminen ja antaa sitten selitys, miksi se muuttuu tai paremminkin: miksi sitä muutetaan. Selityksen tarpeellisuutta painotin aina oppilailleni, joista minulle ehti väitellä kuusi ennen vuotta 1992, jolloin palasin äitikirkon helmoihin, Suomen ja Skandinavian historian professoriksi ja jätin paikkani omien juristioppilaitteni haettavaksi. Sain sen käsityksen, että ratkaisuni ei ollut heistä täysin väärä.   

Mutta vielä jotakin tuosta aputiedeluonnehdinnasta. Kaikki tieteet ovat paitsi itsenäisiä omia tieteenalojaan myös aina tietyssä katsannossa jonkin toisen tieteen aputieteitä. Minkä tieteenalan aputiede oikeushistoria lähinnä on? Minusta tuntuu, että se on enemmän historian kuin oikeustieteen aputiede. Useimmat oppilaitteni tutkimuksista herättivät keskustelua nimenomaan historian piirissä, kuten Jukka Kekkosen ”Laillisuuden haaksirikko”, joka käsitteli valtiorikosoikeuksien tuomiota 1918, sekä Kaisa Korpijaakon väitöskirja saamelaisten maanomistuksesta 1600- ja 1700-luvulla. Erityisesti Kaisa Korpijaakon tutkimuksen osalta keskustelu jatkuu historian puolella yhä eikä osoita edes mainittavia laantumisen merkkejä.

  Samoin on käynyt minulle itselleni monesti ja monella tapaa. Oikeushistoria jäi pysyväksi elementiksi tutkimuksiini, jotka ovat saaneet kiinnostusta ja jopa jonkinmoista kuohuntaa huomattavasti laajemmin historian kuin oikeustieteen piirissä. Tämä on sikäli ymmärrettävää, että haettaessa selitystä oikeuden, lainkäytön tai rikollisuuden muutoksiin, joudutaan yleensä siirtymään jollekin historian osa-alueelle. Muutokset selittyvät vain toisilla muutoksilla, sellaisilla, jotka ovat loogisesti kytkettävissä oikeuselämän muutoksiin. Näiden toisten muutosten syyt, puhuttaessa yhteiskunta- ja perinnetieteistä, löytyvät harvoin siltä tieteenalalta, jolta ne on kartoitettu. Tavallisesti on selitystä haettava toisen tieteenalan tai ainakin sen jonkin erityislohkon piiristä. Siihen, että saamelaisten omistusoikeus 1700-luvulla kiistettiin ja heidän maansa tulkittiin kruununmaaksi, jolle maaherrat saattoivat myöntää uudistilalupia, oli ensisijaisena syynä kruunun pyrkimys lisätä uudisasutuksen avulla viljelyalaa elintarvikkeiden puutteen ja väestömäärää alituisen työvoimapulan poistamiseksi. Näin selitystä joudutaan etsimään talous-, väestö- ja poliittisen historian lohkoilta.

Tieteenalojen raja-aitojen ylittäminen synnyttää usein ongelmia, tutkijat kun puolustavat reviirejään ja vakiintuneita tulkintojaan sitä kiivaammin, mitä uskottavampi rajan yli loikanneen vierailijan tulkinta on. Siitä ehkä perimmältään monet polemiikit ja kiistat, jotka eivät minunkaan suhteeni osoita korkeasta iästäni huolimatta – täytin eilen 71 vuotta – erityisempiä laantumisen merkkejä, pikemminkin päinvastoin.

   Hyvät kuulijat 

 Ihminen on laumaeläin ja sillä tavoin psyykkisesti rakennettu, että hän henkisessä selkärangassaan, syvällä aliminän tunnetasolla, odottaa lauman pitävän häntä tarpeellisena jäsenenään ja osoittavan sen jotenkin. Pohjimmiltaan tästä syystä senkaltaiset julkiset huomionosoitukset, jotka tänään ovat osuneet minuun ja kollegoihini, tuntuvat hyvältä. Näin se on, sitä on turha kieltää. Vanhaa sananpartta vapaasti siteeratakseni ”ei ole niin hullua eikä niin viisasta, jolle ei kehu kelpaisi”. Tosin me pohjalaiset olemme tässä suhteessa paremmassa asemassa kuin muut suomalaiset. Jolleivät meitä toiset kiitä, osaamme me sen tehdä tiukan paikan tullen itsekin. Meillä on ohjenuorana toinen, itsessään ironisen monimielinen sananparsi, nimittäin näin kuuluva: ”Kaiken sen, minkä me oomma saanu, sen me oomma ansaannu.” Kiitoksia.