Kiitospuhe 7.11.2008

  Kiitospuhe tunnustuspalkinnon saaneiden puolesta Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen järjestämillä Oikeuskulttuurin päivillä 7.11.2008 Helsingin yliopiston suuressa juhlasalissa.

    Arvoisa juhlaylesö

    Vaikka olen saanut tutkijankoulutukseni historiassa, en siirtynyt oikeustieteen puolelle 1976 aivan maallikkona. Sitä ennen olin tutkinut vuoden 1734 lain naimiskaaren valmistelua sekä historiallista kriminologiaa 1500-luvulta 1800-luvulle. Naimiskaaren pauloihin jouduin sattumalta, inhimillisen erehdyksen seurauksena, en aidosta omasta kiinnostuksestani. Historiallinen kriminologia minua todella kiehtoi, koska olen kotoisin seudulta, jolta 1800-luvulla muutti paljon nuoria miehiä Venäjälle, tarkemmin sanoen Siperian kaivoksiin, ja toisaalta Viaporin linnoitukseen Helsingin kupeeseen. Miehet eivät olleet vapaaehtoisia, seikkailunhalun siivittämiä poismuuttajia, vaan lukeutuivat puukkojunkkareihin, jotka vuosisadan ajan olivat Suomessa ensimmäisiä pahassa, viimeisiä hyvässä. Isoisäni isän kohtaloksi koitui Viapori, mutta hänestä ei tullut pysyvästi kaupunkilaista vaan paluumuuttaja, kun hänen viiden vuoden mittainen rangaistuksensa häätappelusta oli kärsitty.  

Näistä alkuopinnoistani huolimatta minulla oli yksin luento-opetustani varten paljon oppimista ja opettelemista ja sen teinkin perehtymällä oikeushistorian ulkomaisiin ja kotimaisiin yleisesityksiin. Niiden pohjalta laadin oppikirjamonisteen ”Oikeus historiallisena ilmiönä”, joka sitten 1983 julkaistiin täydennettynä ja parannettuna versiona sekä suomeksi että ruotsiksi varustettuna otsikolla ”Miksi oikeus muuttuu” ”Varför förändras rätten”. Kun pidin tiukkaa järjestystä massaluennoillani, opiskelijat vaihtoivat kirjani nimeksi ”Miksi oikeus suuttuu”.  

Oikeushistoriasta on sanottu, että se on positiiviseen oikeuteen luettavien juristiaineiden aputiede. Miksei niinkin, monitieteisyyttä tarvitaan, mutta on oikeushistorialla myös oma itsenäinen kenttänsä perattavanaan. Sen pääongelma on juuri se, jota oppikirjojeni otsikko ilmaisee: kartoittaa oikeuden muuttuminen ja antaa sitten selitys, miksi se muuttuu tai paremminkin: miksi sitä muutetaan. Selityksen tarpeellisuutta painotin aina oppilailleni, joista minulle ehti väitellä kuusi ennen vuotta 1992, jolloin palasin äitikirkon helmoihin, Suomen ja Skandinavian historian professoriksi ja jätin paikkani omien juristioppilaitteni haettavaksi. Sain sen käsityksen, että ratkaisuni ei ollut heistä täysin väärä.   

Mutta vielä jotakin tuosta aputiedeluonnehdinnasta. Kaikki tieteet ovat paitsi itsenäisiä omia tieteenalojaan myös aina tietyssä katsannossa jonkin toisen tieteen aputieteitä. Minkä tieteenalan aputiede oikeushistoria lähinnä on? Minusta tuntuu, että se on enemmän historian kuin oikeustieteen aputiede. Useimmat oppilaitteni tutkimuksista herättivät keskustelua nimenomaan historian piirissä, kuten Jukka Kekkosen ”Laillisuuden haaksirikko”, joka käsitteli valtiorikosoikeuksien tuomiota 1918, sekä Kaisa Korpijaakon väitöskirja saamelaisten maanomistuksesta 1600- ja 1700-luvulla. Erityisesti Kaisa Korpijaakon tutkimuksen osalta keskustelu jatkuu historian puolella yhä eikä osoita edes mainittavia laantumisen merkkejä.

  Samoin on käynyt minulle itselleni monesti ja monella tapaa. Oikeushistoria jäi pysyväksi elementiksi tutkimuksiini, jotka ovat saaneet kiinnostusta ja jopa jonkinmoista kuohuntaa huomattavasti laajemmin historian kuin oikeustieteen piirissä. Tämä on sikäli ymmärrettävää, että haettaessa selitystä oikeuden, lainkäytön tai rikollisuuden muutoksiin, joudutaan yleensä siirtymään jollekin historian osa-alueelle. Muutokset selittyvät vain toisilla muutoksilla, sellaisilla, jotka ovat loogisesti kytkettävissä oikeuselämän muutoksiin. Näiden toisten muutosten syyt, puhuttaessa yhteiskunta- ja perinnetieteistä, löytyvät harvoin siltä tieteenalalta, jolta ne on kartoitettu. Tavallisesti on selitystä haettava toisen tieteenalan tai ainakin sen jonkin erityislohkon piiristä. Siihen, että saamelaisten omistusoikeus 1700-luvulla kiistettiin ja heidän maansa tulkittiin kruununmaaksi, jolle maaherrat saattoivat myöntää uudistilalupia, oli ensisijaisena syynä kruunun pyrkimys lisätä uudisasutuksen avulla viljelyalaa elintarvikkeiden puutteen ja väestömäärää alituisen työvoimapulan poistamiseksi. Näin selitystä joudutaan etsimään talous-, väestö- ja poliittisen historian lohkoilta.

Tieteenalojen raja-aitojen ylittäminen synnyttää usein ongelmia, tutkijat kun puolustavat reviirejään ja vakiintuneita tulkintojaan sitä kiivaammin, mitä uskottavampi rajan yli loikanneen vierailijan tulkinta on. Siitä ehkä perimmältään monet polemiikit ja kiistat, jotka eivät minunkaan suhteeni osoita korkeasta iästäni huolimatta – täytin eilen 71 vuotta – erityisempiä laantumisen merkkejä, pikemminkin päinvastoin.

   Hyvät kuulijat 

 Ihminen on laumaeläin ja sillä tavoin psyykkisesti rakennettu, että hän henkisessä selkärangassaan, syvällä aliminän tunnetasolla, odottaa lauman pitävän häntä tarpeellisena jäsenenään ja osoittavan sen jotenkin. Pohjimmiltaan tästä syystä senkaltaiset julkiset huomionosoitukset, jotka tänään ovat osuneet minuun ja kollegoihini, tuntuvat hyvältä. Näin se on, sitä on turha kieltää. Vanhaa sananpartta vapaasti siteeratakseni ”ei ole niin hullua eikä niin viisasta, jolle ei kehu kelpaisi”. Tosin me pohjalaiset olemme tässä suhteessa paremmassa asemassa kuin muut suomalaiset. Jolleivät meitä toiset kiitä, osaamme me sen tehdä tiukan paikan tullen itsekin. Meillä on ohjenuorana toinen, itsessään ironisen monimielinen sananparsi, nimittäin näin kuuluva: ”Kaiken sen, minkä me oomma saanu, sen me oomma ansaannu.” Kiitoksia.