Kuukausi: tammikuu 2009

Tervetuliaispuhe Sopusointu -näytelmän omaisnäytännössä 15.1.2009 Seinäjoen kaupunginteatterissa.

Hyvät kutsuvieraat

Lausun teidät kaikki sydämellisesti tervetulleiksi tähän tilaisuuteen, siis näytelmäni ”Sopusointu” omaisnäytäntöön tänne Seinäjoen kaupunginteatteriin. Kun serkkuni Timo Takalan kanssa panimme kutsun kiertämään, odotimme paikalle enintään 50:tä. Teitä on täällä neljä kertaa enemmän, n.200.Olen siitä kovin iloisesti yllättynyt. Näytelmä on saavuttanut ensimmäisen voittonsa; toivoa vain täytyy, ettei se jäisi samalla voitoista viimeiseksi.
Tämä toivomus on sangen aiheellinen. Minä – sen enempää kuin tekään – en ole tämän näytelmän julkipanoa vielä kertaakaan kokonaisuudessaan nähnyt. Se on toistaiseksi minullekin hämärän peitossa. Ei ole kuitenkaan kauan. Muutaman tunnin kuluttua olen tässä asiassa huomattavasti viisaampi
Mutta te 200, keitä te sitten olette? Sukulaisia eri sukukunnista, eniten jäsenrikkaasta Takalan suvusta, minkä sukunimen alla he sitten tällä hetkellä elävätkin. Mutta on täällä muitakin sukuja. On Ylikankaan suvun sitä haaraa, joka kuulu takalaisiin, on taittosia, vaimoni sukua jne. On myös muita kuin juuri sukulaisia. On koulutovereita Ylihärmästä ja Laihialta, yksi sotaväkikaverikin, opiskelutovereita, kollegoja, yhteistyötahoja jne. ympäri Suomen. Yksi piirre teitä kuitenkin yhdistää. Juurenne johtavat suoraan tai mutkan kautta tänne Etelä-Pohjanmaalle.
Täältä olen lähtöisin minäkin, vaikka olen vuodesta 1958 asunut pääosin Helsingissä, nyttemmin osin myös Vaasassa.. Ei minua kuitenkaan kukaan ole koskaan erehtynyt perin juurin helsinkiläisenä pitämään. Aina minut on leimattu pohjalaiseksi, jollei muuten niin kumminkin peräkaneetilla ”ylihärmäläissyntyinen”, ”pohjalaislähtöinen” etc. Ylihärmäläissyntyinen eteläpohjalainen oli myös näytelmäni päähenkilö, äidinpuoleinen isoisäni Matti Edvard Takala (1869-1961). Hän oli juureva eteläpohjalainen, tosin eräässä suhteessa epätyypillinen sellainen. Meidän eteläpohjalaisten on katsottu kulkevan myötävirtaan, käyvän herkästi joukon mukana, koska täältä on lähtenyt lukuisa määrä erilaisia kansanliikkeitä aina nuijasodasta lähtien. Matti Takala kulki vastavirtaan, haki virran alkulähdettä. ”Totuutta minäkin etsin”, hän vastasi Ylihärmän kirkkoherralle J.O. Clevelle, joka syytti häntä tolstoilaisesta harhaoppisuudesta. Matti Takala oli periaatteen mies ja oli sitä siihen mittaan, että asetti oman fyysisen turvallisuutensa ja perheensä maineen vaakalaudalle pitääkseen kiinni niistä käsityksistään totuudesta, joihin hän oli päätynyt. Yhteiskunnallisesti tärkein niistä oli sodanvastaisuus. Hän tuomitsi organisoidun väkivallan sen kaikissa muodoissa.
Kaarlo Kramsu sanoo runossaan Jaakko Ilkasta, että hänet ”ajan julman myrskyihin vei oikku onnetarten”. Niin vei Matti Takalankin, vaikka hän oli rauhan mies, ei sodan niin kuin Jaakko Ilkka. Sillä oikulla oli uljas fyysinen hahmo ja jopa nimikin: Sopusointu. Sopusointu oli juoksijaori, sen ajan ravikuningas ja koko Suomen tuottavin siitosori. ’Köyhän kodin poika’ ei ollut totisesti liikkeellä, kun Takala kiersi oriineen ravikilpailuja ja näyttelyitä Turkua, Helsinkiä ja Pietaria myöten. Matti Takala on kiinteästi mukana raviurheilussa ja suomenhevosten jalostustyössä ja Sopusointu oli tuon työn kruunu. Sopusointu, jonka nimi sopi mahdollisimman huonosti näytelmän kohtalonvuoden ( 1918) oloihin, juoksi Matti Takalan – ei vain Etelä-Pohjanmaan vaan – koko maan kartalle. Viime kädessä sama Sopusointu, joka nosti hänet kuuluisuuteen, koitui hänen onnettomuudekseen vuonna 1918. Sopusoinnun vuoksi hänellä oli vihamiehet ja kadehtijat lähellä, ystävät ja ihailijat kauempana. Sopusointu veti Matti Takalan rotkoon, josta ystävät hänet vaivoin pelastivat. Sopusoinnulle ei pelastusta ollut. Ori tapettiin, myrkytettiin hengiltä.
M.E. Takala oli läsnä minun ja vaimoni häissä Vähässäkyrössä 24.7.1960. Siellä hän piti – jo 90 vuotta täyttäneenä – puheen, jonka aloitti seuraavilla sanoilla: ”Onni ei nelikulmainen ole, pallomainen se ompi, nouse sen päälle, niin se vyörähtää.” Hän oli tuon viisauden jostakin aikansa kirjasta lukenut, mutta se oli jäänyt hänen mieleensä siksi, että hän jos kuka oli sen todeksi kokenut. Eikä tuon kansanviisauden oikeaan osuvuus ole tyystin vieras meistä kenellekään. Useimmat ovat sen mitassa tai toisessa todeksi kokeneet.
Siinä joitakin piirteitä siitä, mistä näytelmä Sopusointu kertoo, kertoo tosiasiapohjaisesti, mutta luonnollisesti niine rajoituksin ja edellytyksin, joita näytelmä vaatii. Esitys sisältää runsaasti sepitteellisiä kohtauksia, sepitteellisiä henkilöitä ja ennen muuta sepitteellisiä repliikkejä. Silti se on tosiasiapohjainen, on sitä kokonaistulkinnaltaan. Pääpiirteiltään näin asiassa minusta kävi. Siihen käsitykseen olen myös tutkimuksin päätynyt. Se on luettavissa artikkelistani, joka on julkaistu teoksessani Väkivallasta sanan valtaan (1999).
Lopuksi haluan lausua kaksi henkilökohtaista kiitosta. Kohteenani ovat serkkuni Timo Takala ja serkkuni poika, ylihärmäläisen tehdasyrityksen Pellonpaja OY:n hallituksen puheenjohtaja Juha Takala. Timoa kiitän aikaa vaatineesta toiminnasta teidän kokoamiseksenne. Hän on kaivanut osoitteenne esille ja lähettänyt teille kutsut. Timo on myös jakanut runsaita taustatietojaan aiheesta ohjaajalle ja näyttelijöille. Pellonpaja Oy, serkkujeni perustama ylihärmäläinen liikeyritys, tarjoaa puolestaan meille nämä alkudrinkit. Ajatuksena lienee ollut, että kävipä näytelmän kanssa miten hyvänsä, jostakin teille täytyy jäädä hyvä maku – jollei mielenpohjalle niin ainakin suuhun.
Ehdotan, että kohotamme maljamme ja juomme sen tällä kertaa originellin eteläpohjalaisen, tinkimättömän totuuden etsijän ja rohkean oman tiensä kulkijan, Matti E. Takalan, muistoksi.

Tieteen päivät 8.1.2009/Heikki Ylikangas

Minulle on annettu otsikoksi ”Pienet kansat suurten armoilla”. Aiheen rannaton laajuus pakottaa jyrkkiin rajoituksiin vallankin, kun tarkoituksena ei ole valaista pelkkää nykytilannetta vaan kehitystä menneisyydestä kohden tätä päivää historian muutosvoimien löytämiseksi. Niitä etsiskellen liikun aika-akselilla edes ja takaisin ja harhailen – Eurooppaan lähinnä keskittyen – poluilla, joiden tärkeys paljastuu vasta aivan lopussa.
Missä ylipäätään Euroopassa on suuria ja missä pieniä valtioita? Suuriksi voidaan tietyssä katsannossa lukea lännestä alkaen Espanja, Ranska, Englanti, Saksa ja Venäjä, siis vain viisi maata. Mitaten sotilaallisella voimalla, se kun on suurvallan tärkein tuntomerkki, jäävät jäljelle ydinasevallat Englanti, Ranska ja Venäjä. Itsessään suurvaltoja verrattomasti lukuisammat pienet valtiot eivät sijaitse säännöttömästi missä tahansa. Ne muodostavat – Portugalia ja Irlantia lukuun ottamatta – ryppäitä tietyillä yhtenäisillä alueilla.
Siis millä alueilla? Neuvostoliiton hajoaminen (1991) synnytti liudan itsenäisiä tasavaltoja Etelä-Venäjälle, Keski-Aasiaan ja Kaukasukselle, joukossa kolme alueellisesti ja osin väkilukunsakin puolesta suurta maata: Valko-Venäjä, Ukraina ja Georgia. Taloudellisilla ja sotilaallisilla mittapuilla ne eivät kohoa isojen kastiin. Toinen, ajallisesti huomattavasti vanhempi rypäs sijoittuu etelä-pohjoinen akselille alkaen Kreikasta ja Albaniasta ja sulkien sisäänsä Bulgarian, Romanian, Unkarin, Itävallan, Puolan ja Baltian tasavallat sekä hajonneiden Tshekkoslovakian ja Jugoslavian lukuisat itsenäistyneet osat, Kosovo näistä nuorimpana. Pohjois-Euroopasta löytyy kolmas ryhmä: Suomi, Ruotsi, Tanska, Norja ja Islanti. Neljännestä, Reinin suulta Italiaan kulkeneesta pikku valtioitten ketjusta on jäljellä enää rippeitä: Hollanti, Belgia, Luxenburg, Lichtenstein, Sveitsi ja Italia.
Mikä selittää tällaisen jakautuman? Onko taustalla etninen tai kielellinen perusta niin kuin voisi 1800-luvulla luodun kieleen pitäytyvän kansallisuusaatteen nojalla otaksua? Kieli näytteli kuitenkin varhaisten arkaististen valtioiden synnyssä varsin vähäistä osaa. Miltei kaikissa valtioissa elää yhä kielellisiä vähemmistöjä, joiden osana on ollut joutua naapuriensa alistamiksi ja sitä tietä osaksi suurempaa kokonaisuutta.
Pääongelma ei olekaan se, miksi kartalla erottuu edelleen runsas joukko pieniä maita. Kaikki maat ovat alkujaan olleet pieniä. Kysymys siitä, miksi muutamat pikku valtioista ovat historian saatossa kasvaneet mahtaviksi, toiset taas jääneet pieniksi, on äärimmäisen vaikeasti vastattava. Joitakin perussyyn suuntaan viittaavia rajauksia voidaan ehkä tehdä.
Pikku valtiot tuntuvat sijoittuvan kahden vahvan voimaryhmän välimaastoon, suurvaltain katsannossa puskurivyöhykkeeseen. Venäjän eteläosat, Keski-Aasia ja Kaukasia ovat olleet yhtäältä pohjoisten isovenäläisten ja toisaalta eteläisten mongolien ja turkkilaisten kiista-kapulana. Moskovan suuriruhtinaskunnasta, sisämaan maatalousalueesta, kasvoi Tsaari-Venäjä, joka aikaa myöten valloitti etelän suunnan mongoleilta, turkkilaisilta ja osin Persialtakin. Luoteessa voimistunut Venäjä työntyi Ruotsia pilkkoen 1721 Itämeren ja 1809 Pohjanlahden rannoille. Tsaarinvallan kukistuminen 1917 salli Suomen ja Baltian maiden Saksan tuella itsenäistyä. Hajonneen keisarikunnan eteläiset alueet joutuivat vähäisellä aikaviiveellä Neuvosto-Venäjän haltuun.
Yleisemmässä katsannossa linja Kreikasta Baltiaan ja miksei Suomeen saakka näyttäisi heijastelevan yhtäältä germaanien, toisaalta slaavien ja turkkilaisten keskinäistä voimasuhdetta, Reinin väylä puolestaan ranskalaisten ja saksalaisten. Kulloinkin vahvempi osapuolista on lohkolla edennyt, heikompi peräytynyt. Pikku valtioitten itsenäistyminen on ollut pääosin seurausta molempien suurvaltatahojen samanaikaisesta heikentymisestä niin kuin oli laita I maailmansodan jälkeen Saksan ja Venäjän, vähäisessä mitassa myös Saksan ja Ranskan suhteen. Suurvaltain voimatasapaino on pyyhkäissyt pienet kartalta suurten sopimuksin. Niin kävi aikoinaan mahtavan Puolan 1700-luvun lopulla, jolloin se jaettiin Preussin, Itävallan ja Venäjän kesken. Puskurivyöhykkeen pikku valtioitten itsenäisyyden hauraus tuli kouriintuntuvana ilmi, kun Ribbentrop-Molotov-pakti elokuussa 1939 jakoi koko Itä-Euroopan Suomi mukaan lukien Suur-Saksan ja Neuvostoliiton etupiireihin. Reinin linjan pienet maat ovat kokeneet vastaavantyyppisiä kohtaloita. Elsass-Lothringenin alue on vaihtuillut Ranskan ja Saksan kesken. Alankomaissa ovat isännöineet Espanja, Ranska ja Saksa.
Miten sitten suurvallat ovat syntyneet? Varhaisesta historiasta löytyy kolmenlaisia perusrakenteeltaan erilaisia sotien luotuja suurvaltatyyppejä, nimittäin maanviljelys-, kauppa- tai paimentolaisvaltoja. Vanhan ajan ja keskiajankin osalta nimenomaan maanviljely ilmenee suurvaltojen tärkeimmäksi alkujuureksi. Maanviljelyvaltaisia suurvaltoja edustavat Kiina, Egypti, Babylonia, Assyria, Persia ja Rooma. Muinais-Kreikka, eritoten Ateena, ja foinikialaisten luoma Karthago elivät sitä vastoin pääosin merikaupalla. Ne eivät tähdänneet maailmanvalloitukseen vaan ne perustivat kaupallisia siirtokuntia Mustanmeren ja etenkin Välimeren rannikoille ja valloittivat maata niiden ympäriltä sen verran, että siirtokuntien turvallisuus oli taattu. Hajanaisen kreikkalaismaailman yhdisti ja korotti lyhytikäiseksi maailmanvallaksi pohjoinen maatalous- ja osin paimentolaisvaltainen Makedonia, ei Ateenan kaltainen merivalta. Mahtavaksi maailmanvallaksi kasvanut Rooma oli sekin alkujaan maanviljelyyn pitäytynyt kaupunkivaltio. Se rakensi kelvollisen laivaston vasta puunilaissotien pakotuksesta, ei kaupan edistämisen vuoksi.
Nykyinen Eurooppa sai muotonsa kansainvaellusten jälkeen. Vaellukset alkoivat, kun hunnien paimentolaiskansa hyökkäsi ylivoimaisin ratsujoukoin vuonna 375 länsigoottien kimppuun. Gootit ja germaanit pakenivat hyökkääjän tieltä yli Reinin ja Tonavan Rooman alueelle, mikä johti Länsi-Rooman lopulliseen tuhoon vuonna 476. Itä-Rooma pystyi puolustamaan – tosin seldzukien ja turkkilaisten jatkuvasti kaventamia – alueitaan vielä vuosituhannen. Kun sitten mongolit 700 vuotta myöhemmin rynnistivät idästä Venäjälle ja loivat Puolaan ja Unkariin saakka ulottuvan valtakunnan, uutta kansainvaellusta ei syntynyt. Valloitetut alistuivat hyökkääjän valtaan.
Miksi tällä kertaa alistuivat – siksi, että peltoviljely oli jo vakiintunut maanviljelyyn kelvollisilla seuduilla väestön pääelinkeinoksi. Goottien ja germaanien toimeentulo perustui vielä Rooman vallan loppuaikoinakin karjanhoitoon ja kaskenpolttoon, ei ensi sijassa kiinteään peltoviljelyyn. Siinä selitys. Pelto sitoi väen paikoilleen. Peltoa ei voinut ottaa pakoretkelle mukaan niin kuin saattoi ottaa karjan ja kaskeamisessa tarvittavat työkalut. Samasta syystä Ranskan ja Venäjän valloittivat kesiajalla sisämaan heimot, eivät rannikkojen. Peltoalue oli tehokkaimmin turvattavissa pysyvään valloitukseen tähtäävällä hyökkäyssodalla. Menestys siinä johti kuitenkin tarpeeseen taata myös voittomaiden maanviljelyn turvallisuus. Tätä tietä päädyttiin ajan myötä joko kiinteästi hallituksi maailmanvallaksi tai sitten toisten valloituksissa menestyneiden samankaltaisten maiden voittosaaliiksi. Menestykselliset hyökkäyssodat, olivat ne sitten alkaneet minkä syyn vuoksi hyvänsä, ovat aina ajan myötä kasvattaneet alastonta pyrkimystä laajentua maailmanvallaksi.
Hunnien ja mongolien kaltaisten varsinaisten paimentolaiskansojen valloitukset olivat perimmältään pitkitettyjä ryöstöretkiä. Ne tekivät alistetuista kansoista veronmaksajia, eivät voittajain päämaahan lujasti kytkettyjä maakuntia. Pysyvien valtioiden varhaisen kasvupohjan muodosti Rooman alue. Italiassa, Galliassa, Espanjassa ja Englannissa liikkuvat kansat kohtasivat järjestäytyneen maanviljelysyhteiskunnan, jonka asukkaat jäivät paikoilleen ja johon tulokkaat ennen pitkää sulautuivat. Näillä seuduin puhuttu latinan sekainen kieli kantaa tästä nykyhetkeen saakka ulottuvan todistuksen.
Kuitenkin varhaisimman modernia valtiota muistuttavan suurvaltaorganisaation sekä itä- että etenkin Länsi-Euroopassa loi kirkko. Kristinuskoa, joka jo 313 oli tullut Roomassa tasavertaiseksi muiden uskontojen rinnalla ja jonka asema oli sen jälkeen edelleen vahvistunut, käytettiin ideologisena perusteena kansainvaellusten jälkeisissä varhaisissa valloitussodissa. Trendin aloitti saalilaisten frankkien kuningas ja Ranskan valtion perustaja Klodovig, joka vuonna 496 otti kristillisen kasteen hankkiakseen taakseen sekä kirkon että kristittyjen roomalaisten tuen. Samoin tapahtui laajalti muuallakin. Germaaneilla oli vaalikuninkuus ja kruununtavoittelijat saattoivat etsiä Rooman piispan tukea. Kirkon mahti perustui paitsi kirkolle kiirastuliopin vuoksi tehtyihin testamentti-lahjoituksiin myös kirjalliseen kulttuuriin ja siihen tukeutuvaan, ajan oloissa ylivertaiseen hallintoverkostoon.
Viime vuosituhannen alussa kirkko ryhtyi hamuamaan myös maallista johtovaltaa. Siinä se pitkälti onnistui. Paavinvallan voimasta todistavat erityisesti ristiretket, jotka tehtiin Palestiinaan vapauttamiseksi muhamettilaisten vallasta. Retket käynnistyivät paavillisella julistuksella 1095 ja synnyttivät kaksi vuosisataa jatkuneen massaliikkeen. Ristiretket ovat konkreettinen näyttö ideologialla kuorrutetuista valloitussodista. Niitä oli esiintynyt jo aikaisemmin, kun islamin omaksuneet arabit 700-luvulla valloittivat Espanjan, ja niitä esiintyi myöhemmin, kun niin ikään islamiin kääntyneet turkkilaiset työntyivät Balkanille ja 1680- luvulla etenivät Wienin porteille saakka. Myös 1600-luvulla riehuneissa uskonsodissa protestanttien ja katolisten kesken oli mukana sama piirre, niin kuin maallisessa muodossa myös Napoleonin ja Hitlerin valloitussodissa. Edellinen ilmoitti vievänsä Ranskan vallankumouksen vapausaatteita alistetuille kansoille, jälkimmäinen julisti vapauttavansa maailman bolshevismin ja juutalaisuuden taakasta ja korottavansa sosiaalidarvinismiin nojautuen saksalaiset herrakansaksi. Mutta takaisin ristiretkiin. Retkeläiset etenivät pääasiassa Reiniä, alppisolia ja vanhoja roomalaisteitä myöten Pohjois-Italiaan, josta heidät maksua vastaan varustettiin ja laivattiin yli Välimeren. Näin kasautui huikeat määrät rahaa ja arvometalleja Pohjois-Italian kaupunkien laivureille ja kauppiaille.
Asetelma tuotti käänteentekevän seuraamuksen. Se synnytti Eurooppaan – ensimmäisenä maailmanhistoriassa – markkinatalouden, kapitalismin. Kaupan ja teollisuuden harjoittajien yläpuolelle muodostui rahoitusporras. Rahaa sijoitettiin laiva-, kaivos-, manufaktuuri- ja kauppahuone-osakkeisiin. Finanssimaailman käsitteet palautuvat 1100-luvun lopun Pohjois-Italiaan. Sieltä ovat peräisin pankit, vekselit ja tilinpidon termit.
Markkinatalous vaatii mahdollisimman moitteettomasti rullatakseen vaihdannan osapuolten itsenäisyyttä. Pohjois-Italian kaupungit muodostivat liittokuntia ja vapautuivat 1200-luvulla sodalla Saksalais-roomalaisen keisarikunnan vallasta. Reinille varrelle ja sen suupuoleen syntyi Kölnin johtama itsenäinen kaupunkiliitto. Mahtavimmaksi varhaiseksi kaupunkiliitoksi kohosi Itä- ja Pohjanmeren rantojen valtias Hansa. Se otti keskuspaikakseen Lyypekin ja liitti piiriinsä enimmillään 160 kaupunkia Lontoosta, Bruggesta ja Bergenistä Tallinnaan, Riikaan ja Novgorodiin. Itämerestä tuli Välimeren sijasta maailman tärkeimmän kauppameri ja Hansasta itsestään vuosisadoiksi Euroopan vahvin kauppaan tukeutuva suurvalta.
Viime kädessä Hansa teki kannattavaksi turkisten viennin Suomesta ja viljan viennin Baltiasta, mitkä molemmat kannustivat Suomen ja Baltian naapurimaita toteuttamaan paavin kehotusta käännyttää pakanat kristinuskoon ja päästä tämän kyltin varjolla näiden alueiden herraksi. Ruotsalaiset työntyivät vaivatta Suomeen, saksalaiset vaivalla Baltiaan, jossa toisin kuin Suomessa oli jo siirrytty peltoviljelyyn. Hansa kontrolloi ja kiihdytti Pohjois-Saksan jokisuiden kautta soljuvaa kauppaa ja edisti näin sikäläisten ruhtinaskuntien ja kaupunkien itsenäistymistä. 1800-luvun alussa ennen Napoleonin sotia Saksa käsitti noin 300 itsenäistä kaupunkia ja ruhtinaskuntaa. Hansa esti myös Pohjoismaiden muodostumisen yhtenäiseksi, Tanskan kuninkaan johtamaksi valtioksi. Se ei halunnut Juutinrauman laivaväylän joutuvan yhden ja saman vahvan valtion haltuun. Hansan sotilaallisella ja rahallisella avulla Kustaa Vaasa irrotti Ruotsin 1521 pysyvästi Tanskan otteesta.
Amerikan löytäminen muutti tilanteen ja siirsi vähä vähältä merikaupan painopisteen Itämereltä Atlantille. Löytöretket ylipäätään motivoi kaupallinen syy – meritien avaaminen Intiaan – ja se sama syy siivitti siirtomaiden valtaamista, johon kaikki Atlantin ja Pohjanmeren valtiot heittäytyivät mukaan. Kapitalismin luonne näiltä osin muuttui. Hansan hiipuessa ensiksi Alankomaista kehittyi pieni suuri maa, taloudellisesti merkittävin siirtomaavalta. Lopullisen voiton siirtomaakilvassa kirjasi tililleen 1700-luvulla Englanti, josta kasvoi vuosisadoiksi merien herra. Siirtomaiden hankkiminen liittyi markkinatalouden etenemiseen, mutta markkinatalous sai aikaan muutakin merkittävä. Ei ole suinkaan sattumaa, että uskonpuhdistus levittäytyi pysyvästi likimain niille samoille alueille Sveitsiä myöten, joihin markkinatalous oli lujimmin juurtunut. Yritystoiminta, oli se kuinka alkeellista hyvänsä, saattoi harjoittajansa vastuulliseksi kohtalostaan, voitoista tai tappioista. Yksilö saattoi siis päätöksillään vaikuttaa tulevaisuuteensa aivan toisessa mitassa kuin keskiajan alussa. Uskonpuhdistus laajensi tämän saman yksilöllisen vastuun koskemaan ihmisen kohtaloa rajan tuolla puolen. Näin uskonpuhdistuksesta tuli Euroopan taloudellisesti kehittyneimpien osien liike. Se pani lopullisen pisteen paavien pyrkimykselle maailmanherruuteen, mutta kun se samalla teki maallisista hallitsijoista kirkon pään ja salli siirtää kirkon valtaisan omaisuuden näille, se loi perustan sekä uskonsodille että itsevaltiudelle.
Itsevaltiuteen päädyttiin myös toista tietä. Markkinatalous toi rahatalouden ja rahatalous taas mahdollisti palkkasoturin, joka antoi kykynsä sen käyttöön, joka maksoi eniten. Palkka-armeijan pestaamiseen tarvittiin rahaa, jota saatiin suurten kaupunkien kauppahuoneilta ja pankeilta, mutta luonnollisesti vain riittäviä etuja ja vakuuksia vastaan. Rikkaimmat kaupungit antoivat tai takasivat lainoja hallitsijoille ja saivat vastikkeeksi joko itsenäisyyden tai vallan harjoittaa ulkomaankauppaa, joka kiellettiin pieniltä kaupungeilta. Hallitsijat kukistivat palkka-armeijoin feodaaliaatelin ja korvasivat sen kuninkaallisilla virkamiehillä. Näin syntyivät 1600-luvulla puitteet itsevaltiudelle, joka tuotti myöhemmän kommunismin ohella pahimman takaiskun paitsi markkinatalouden myös siihen kytkeytyvien yhteiskunnallisten uudistusten etenemiselle. Hallitsijat alistivat talouden valtiojohtoisen merkantilismin avulla ohjaukseensa. Siirtomaiden hyväksikäyttö keskitettiin luvanvaraisille kauppakomppanioille. Itsevaltiaat käyttivät varat valloitussotiin parhaina esimerkkeinä heistä Ruotsin kuninkaat Kustaa II Adolf ja Kaarle XII. Silti varallisuutta kasautui runsaasti aatelille, joka suuntasi ison osan siitä ylellisyyshyödykkeisiin, mikä puolesta näivetti kokonaiskysyntää ja sitä tietä taloudellista toimeliaisuutta. Perusta myöhemmille vallankumouksille oli näin luotu.
Taloudessa käänne vapaampaan suuntaan tapahtui 1700-luvun lopulla. Englannista alkanut taloudellisen liberalismin siivittämä teollinen vallankumous, joka moninkertaisti tuotannon ja vähensi rajusti tuotantokustannuksia ja tuotteiden hintaa, toi ensin kanavat, sitten rautatiet myös Manner-Eurooppaan helpottamaan tavaraliikennettä. Kuljetusolojen tehostuminen saattoi vähä vähältä sisämaan köyhät väestönosat markkinatalouden ulottuville ja lisäsi näiden varallisuutta. Tästä seurasivat vaatimukset laajentaa valtiolliseen päätöksentekoon osallistuvien piiriä alemman kansanosan suuntaan. Vaatimukset veivät poliittisiin muutoksiin, Englannissa parlamentin vuoksi rauhanomaisesti, muualla itsevaltiuden vuoksi eriasteisin vallankumouksin. Koska varsinainen kansa ei osannut ranskaa, aatelin, siihenastisen valtiasluokan, käyttelemää kieltä, se tukeutui innolla nationalismiin, joka syntyi Napoleonin sotien jälkeen ja suosi kieliperusteisten valtioiden rakentamista. Mitäpä tasa-arvolla ja poliittisilla oikeuksilla, jos ei osannut kieltä, jota hallinnossa käytettiin. Saksan yhdistymisen eteni ensiksi taloudellisella lohkolla, tulliliiton ja yhteisten vekselimarkkinoiden luomisella, vasta sitten poliittisella puolella ja vei vuonna 1871 yhtenäisen Saksan valtion syntyyn. Yhdistymisen moottorina toimi suurtilojen hallitsema Preussi ja siitä suljettiin ulos monikansallinen ja monikielinen Itävallan keisarikunta. Sama perussyy – pyrkimys kielellisesti yhtenäisiin valtioihin – selittää pitkälti Italian yhdistymistä 1861 sekä osaltaan Itävallan ja Venäjän keisarikuntien hajoamista ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa.
Venäjällä jäykkä itsevaltius kesti pisimpään, mikä radikalisoi ja jyrkensi reformivaatimuksia ja johti lopulta Venäjän muuttumiseen vuoden 1917 vallankumouksessa sosialistimaaksi, Neuvostoliitoksi. Muutos synnytti uskonsotia tiukemman ideologisen jännitteen ja muodosti olennaisen osasyyn II maailmansotaan, jossa Neuvostoliitto löi Natsi-Saksan ja liitti valtapiiriinsä maiden välisen puskurivyöhykkeen. Sotaa seurannut kylmän sodan kausi jakoi koko maailman markkinatalouden ja sosialismin kannattajien leireihin. Jännite purkautui sosialismin häviöksi vasta Neuvostoliiton hajoamisen myötä.
Tällä hetkellä pienten valtioiden luku on suurempi kuin koskaan ennen. Sitä se on maailmanlaajuisesti. Siirtomaiden vaurastuminen niihin tuodun kapitalismin seurauksena synnytti vapautusliikkeet, jotka itsenäistivät ensiksi eurooppalaisten asuttamat merentakaiset maat, sitten, II maailmansodan jälkeen, myös muut siirtomaat, ns. kehitysmaat. Suurvaltojen lukumäärä on sen sijaan laskenut. II maailmansodan seurauksena megaluokan suurvaltoja jäi jäljelle vain kaksi, USA ja Neuvostoliitto, jälkimmäisen hajottua 1991 ainoastaan yksi: USA. Silti mitään pax americanaa, USA:n takaamaa maailmanrauhaa ei syntynyt. Siihen USA:n voima ei ole riittänyt. Uusia suurvaltoja on pyrkimässä näyttämölle, erityisesti Kiina ja Venäjä. Arabinationalististen ja ääri-islamilaisten ryhmien sekä USA:n välille on syttynyt sodanomainen tila, jossa käytetään sissisodan tyyppisiä keinoja. Tilanne on epävakaa.
Lopuksi niistä historian muutosvoimista. Pitkässä ajallisessa kaaressa markkinatalous on osoittautunut valtiollista kehitystä sääntelevistä muutosvoimista tärkeimmäksi. Sen menestys on tehnyt USA:sta taloudellisen ja sotilaallisen maailmanmahdin; sen puute on tuhonnut sosialistimaat ja sen käyttöönotto pelastanut niistä yhden: Kiinan. Kapitalismin kehityssuunta on ollut eräistä takaiskuista huolimatta nousujohteinen ja sen voima on kasvanut. Sen luonne on kuitenkin ajan saatossa muuttunut. Kuljetusten ja viestinnän tehostuminen ja halventuminen eivät ole saaneet aikaan vain Euroopan taloudellista yhdentymistä vaan ne ovat tehneet miltei koko maapallosta yhtenäisen markkina-alueen. Globalisoitunut suurteollisuus on kyennyt käyttämään tilannetta tehokkaimmin hyväkseen. Se on suuressa mitassa irtautunut kansallisvaltioiden ja näiden muodostamien yhteenliittymienkin kontrollista. Markkinatalous luo toki edelleen vaurautta, minne se sitten eteneekin, mutta toisin kuin varhemmin ja vielä kylmän sodan aikana se ei enää edistä varallisuuserojen kaventumista ja demokratian lisääntymistä sen enempää alkuperäisissä koti- kuin myöhemmissä kohdemaissaankaan. Se kulkee juuri päinvastaiseen suuntaan. Useimmat itsenäistyneistä pienistä maista, eritoten kehitysmaista, ovat kyllä vapautuneet entisistä vieraista isännistään, mutta joutuneet niiden sijasta pienen vauraan yläluokan ja raaka-aine- sekä eritoten energiavaroista kiinnostuneiden suurvaltain ja kansainvälisten yritysten tukemien omien diktaattoreittensa alistamiksi. Itsevaltiuden ajalle ominainen varallisuuserojen kasvu ja siihen liittyvä tavanomaisiin kulutustavaroihin kohdistuva kokonaiskysynnän heikkeneminen uhkaavat pitkällä tähtäimellä maailmantaloutta. Kokonaisuudessaan pienten valtioitten riippumattomuus ja niiden kansalaisten vaikutusvalta ovat tällä hetkellä pikemmin heikentymässä kuin vahvistumassa. Demokratia ja hyvinvointi ovat vain harvojen ulottuvilla.
Sentyyppistä kehitysvaihetta, jota eletään nyt, ei ole koskaan ennen historiassa koettu. Mihin se vie, on tällä hetkellä suuremman hämärän peitossa kuin tulevaisuus on milloinkaan varhemmin ollut ihmiskunnan historiassa.