Miksi – kysymys historiantutkimuksessa

Suomen ja Skandinavian historian professori Pentti Renvall arvioi aikoinaan jonkin 600 sivua käsittävän historiallisen teoksen lausuen ihmetellen arviointinsa lopussa: ”Kuinka voi joku kirjoittaa 600 sivua historiaa ilman, että yhtäkään miksi – kysymystä nousee kirjoittajan mieleen”? Tuo toteamus jäi lentävänä lauseena minun ja muiden silloisten historian opiskelijain muistiin.
Mitä Renvall lausumallaan tarkoitti? Hän tarkoitti sitä, että historiantutkimuksessa ei riitä, että vain kuvaillaan löydettyjä lähdetietoja, antaudutaan aineiston vietäväksi. Eikä riitä sekään, että luodaan lähteiden pohjalta jonkinmoinen kuva siitä, mitä on tapahtunut. Tutkijan on tämän jälkeen muotoiltava käsityksensä siitä, miksi, mistä syystä, tapahtui se, mikä tapahtui ja miksi juuri silloin, kun tapahtui. Näihin miksi – kysymyksiin vastaaminen on vaikea tehtävä, niin vaikea, että se ei onnistu kaikilta koulutetuiltakaan alan tutkijoilta, alan harrastelijoista tietysti puhumattakaan. Pätevää vastausta ei näet löydy yhdestäkään yksittäisestä lähteestä – jos löytyy, tulos on kuitenkin muin lähtein vahvistettava ja varmistettava. Ainekset kelvollisen vastauksen rakentamiseen miksi – kysymyksiin on siis ammennettava kaikista relevanteista lähteistä ja näin aikaan saadun tulkinnan on – ollakseen varteenotettava – katettava ne kaikki. Koska vastauksessa kyse on näin aina tutkijan tulkinnasta, ei yksittäisen lähteen referoinnista, on luonnollista, että vastaukset vaihtelevat tutkijasta toiseen ja että ne yleensä muuttuvat ajan myötä.
Makroluokan miksi – kysymykset koskevat usein sotien ja kapinain syttymistä, niiden tavoitteita ja niiden lopputuloksen syitä. Myös rauhanajan osalta vastaavia toki esiintyy. Yksi tällainen on syy siihen, minkä vuoksi ja mihin tähdäten Ruotsissa toteutettiin isojako vuodesta 1757 lähtien. Toinen vastaava on selitys ongelmaan, miksi Aleksanteri I antoi Suomelle autonomian 1809. Jatkosodan loppuvaihetta käsittelevissä tutkimuksissani ”Romahtaako rintama?” (2007) ja ”Yhden miehen jatkosota” (2009) pohdiskelen useita tällaisia suuremman tai vähän pienemmän luokan miksi – kysymyksiä. Yksi olennaisimmista kuuluu: miten kesäkuussa 1944 massamittoihin paisunut rintamakarkuruus ja taisteluhaluttomuus, joiden huippua edusti Viipurin luovuttaminen viholliselle miltei vastarinnatta 20.6.1944, lopultakin saatiin ehkäistyksi ja Suomen armeijan taistelukyky uudelleen palautetuksi. Vastaukseni on luettavissa mainituista tutkimuksistani.
Sen sijaan saman tason vastauksia ei voi lukea tulkintojani vastaan kirjoitetusta kuuden henkilön (neljä näistä historian harrastelijatutkijaa) laatimasta joukkovastakirjasta ”Teloitettu totuus” (2008). Jälkimmäisessä ei edes aseteta ainuttakaan vähänkään merkittävän tason miksi – kysymystä, saati sitten, että annettaisiin sellaiseen jokin omintakeinen vastaus. Kirjassa tyydytään vain kritikoimaan minun esityksessäni näyttäytyviä todellisia tai väitettyjä detaljivirheitä. Siinä kaikki.
Konkreettisena näyttönä siitä, millaiseen metodiseen virheeseen ”Teloitetun totuuden” kirjoittajat ovat langenneet, viittaan karkureitten ja kieltäytyjien ampumisiin/teloituksiin omien asein. Rikosoikeudessa historiallisesta aiheesta väitellyt Jukka Lindstedt on laatinut luettelon talvi- ja jatkosodassa kuolemaan tuomituista ja teloitetuista sekä rintamalla suoraan ammutuista karkureista ja kieltäytyjistä. Viimeksi mainitun ryhmän hän ilmoittaa käsittävän 63 sotilasta. Kirjassani ”Yhden miehen jatkosota” olen usein uusin, tarkkaan yksilöidyin tapauksin osoittanut, että tämä armeijan virallisiin lähteisiin perustuva luku on väärä, aivan liian alhainen. Siihen en tässä yhteydessä lähemmin puutu. Puutun toiseen asiaan.
Lindstedt ei ole asettanut tapauksia aikajanalle, siis ajalliseen järjestykseen, jolloin olisi oitis paljastunut, että teloitusten huippu osuu venäläisten suurhyökkäyksen jälkeiselle ajalle, heinäkuun kahdelle viimeiselle viikolle, ei kesäkuulle, jolloin karkuruus oli mittavinta ja merkitykseltään tuhoisinta. Kun kysyin Kanava – lehden numerossa 1/2009, mikä on kuusikon selitys virallisten lukujen tällaiselle ajalliselle jakautumalle, en saanut asiallista vastausta (Kanava 2/2009). Sitä asianomaiset eivät kyenneet antamaan. Sain vain kärjistetyn yleisherjoin ryyditetyn luettelon virheistäni, törkeimpänä syytöksenä niiden joukossa väite, että olisin itse sorvaillut tulkinnoilleni sopivia kirjallisia lähteitä. Tämän syytöksen oli muiden mukana allekirjoittanut myös entinen eduskunnan apulaisoikeusasiamies, rikosoikeusoppinut Jukka Lindstedt.
Ilman miksi – kysymysten asettamista ja niihin vastaamista historiantutkimus ei kohoa tasolle, jota akateeminen, alalle koulutettujen ammattitutkijain harjoittama historiantutkimus ehdottomasti edellyttää.  Teloitetun totuuden kirjoittajat ovat yltäneet edellä mainitun, Renvallin arvioiman historiateoksen verroille miksi – kysymysten vähyydessä, eivät sentään sivumäärässä. Teloitetussa totuudessa on sivuja vain 320.

Heikki Ylikangas

Eräs täsmennys ”Yhden miehen jatkosotaan”

En ole toistaiseksi havainnut olennaisia virheitä tutkimuksessani ”Yhden miehen jatkosota” (lokakuu 2009), mutta joitakin täsmennystä kaipaavia kohtia olen löytänyt. Näihin kuuluu yhden silloisen asevelvollisuuslain pykälän kommentointi kritiikissäni, joka kohdistui FM Tapio Nurmisen ”Teloitetussa totuudessa” julkaisemaan artikkeliin. Nurmisen mukaan sotien välisenä aikana ei karsittu yhtään ketään asevelvollista aseellisesti koulutuksesta poliittisin perustein, vain fyysistä kuntoa koskien. Nurmisen tulkinta jättää käsittämättömäksi talvi- ja toisaalta jatkosotaan osallistuneitten armeijain huikean kokoeron. Jatkosodan alkaessa huomattavasti vajaa 300 000 talvisotaan osallistuneista miehistä oli kenttäkelpoisia, minkä lisäksi muutama kaikkein vanhin ikäluokka vapautettiin sotapalvelusta. Kuitenkin vuoden 1941 lopussa kenttäarmeija oli kasvanut pääluvultaan yli 500 000 miehen. Mistä tämä valtaisa lisäys n. puolessatoista vuodessa saatiin, jollei poliittista karsintaa ollut lainkaan käytetty?
En puutu tässä yhteydessä laajemmin todisteluuni, jolla kumoan Nurmisen tulkinnan (2009, s. 62-88). Puutun vain yhteen kohtaan, siihen, kun totean, että ”nämä molemmat perusteet [fyysinen ja poliittinen] saattoivat olla läsnä yhtä aikaa” (s. 83-84). Tarkoitin lausumallani sitä, että karsintaperusteeksi voitiin asiakirjoihin merkitä (vähäinenkin) fyysinen syy, vaikka todellinen syy olisi ollut poliittinen. Laista löytyi näet pykälä (§ 39), joka salli näin menetellä. Se kuului: ”Kutsuntatoimistoa ei velvoita lääkärin antama lausunto katsastetun kelpaamattomuudesta sotapalvelukseen.” Tämän pykälän perusteella viranomaiset saattoivat tarvittaessa määrätä sotapalvelukseen sellaisenkin, jonka lääkäri oli todennut kutsunnoissa asepalvelukseen kelpaamattomaksi ja kutsuntatoimisto oli sijoittanut hänet sillä perusteella nostoväen II luokkaan tai peräti vapauttanut kokonaan sotapalveluksesta. Ei siis tarvinnut välttämättä merkitä karsinnan syyksi arkaluonteisia poliittisen karsinnan sallivia pykäliä. Toisaalta karsittu itse ei kyennyt vetoamaan – myöhemmältä rekrytoinnilta säästyäkseen – hänestä kutsunnoissa annettuun lääkärinlausuntoon, olipa se millainen hyvänsä. Näin potentiaalinen reservi säilyi vähentymättömänä.
Yksityistapauksissa voi todeta, että juuri näin on menetelty; fyysistä perustetta on käytetty poliittisen asemesta (viite 198 kirjassani). Sama pykälä salli osaltansa sen, että ns. pärmiläiset eli 300 – 400 viranomaispäätöksellä turvasäilöön (vankilaan) suljettua valtiolle vaaralliseksi katsottua äärivasemmistolaista komennettiin syyskuussa 1941 hyökkäystoimiin etulinjaan. Näin tehtiin huolimatta siitä, että suurin osa heistä oli Jussi Nuortevan väitöskirjan mukaan (1987) jäänyt vaille asekoulutusta.
Kyseinen pykälä osoittautui siis erittäin tarpeelliseksi ja käyttökelpoiseksi kommunismin vastaisissa toimissa.
Tietäen kriitikkojeni väittelymetodin laadullisen tason korostan, että en tietenkään väitä, etteikö fyysistä karsintaperustetta olisi käytetty myös täysin aiheellisesti ja perustellusti.
Heikki Ylikangas

Puhe Suomalaisuuden liiton lippujuhlassa 6.12.2009 Tähtitorninmäellä

 

Siniristilippumme on tärkein kansallinen tunnuksemme. Juhlapäivinä, etenkin tietysti tänään – kuudentena joulukuuta – se kohotetaan salkoihin kautta maan symbolisoimaan Suomen 92-vuotiasta itsenäisyyttä. Valtiollisen vapautemme merkitystä korottaa tietyssä katsannossa se, että Suomi on ainoa ensimmäisen maailmansodan melskeissä riippumattomuuden saavuttaneista maista, joka on säilyttänyt katkeamattomana itsenäisyytensä näihin päiviin asti. Kaikki muut suurvaltojen otteesta silloin irtautuneet pienet valtiot ovat vapautensa tällä välin syystä tai toisesta, lyhyemmäksi tai pitemmäksi aikaa, menettäneet. Vain Suomi siis ei.

  Mitenkä se ylipäätään on ollut mahdollista? Mikä selittää sen, että Suomi on selviytynyt näitä muita maita paremmin? Syitä on varmasti monia, osaksi kulloiseenkin ajankohtaan, osaksi maantieteelliseen sijaintiimme liittyviä. Joutuu kuitenkin kysymään, piileekö kansallisessa ominaislaadussamme kenties jotakin sellaista, joka voisi syvemmin ja kattavammin tehdä ymmärrettäväksi Suomen poikkeuksellisen menestymisen.

  Ainakin yksi tällainen syy tuntuisi nousevan käsille: nimittäin kansamme osoittama vahva yksimielisyys vakavissa kriiseissä. Tämä tuli kouriintuntuvana esille miltei tasan 70 vuotta sitten alkaneen talvisodan raskaina päivinä. Suomalaiset työnsivät syrjään joiltakin osin aina kansalaissodan ajoilta juontuvat erimielisyytensä ja kävivät päättäväisinä torjumaan hyökkääjää, joka tähtäsi maan valloittamiseen. Toisen, talvisodan hengen verroille kohoavan näytön yksimielisyydestä ja sen voimasta tarjoaa luovutetuilta alueilta evakuoitujen suomalaisten – runsas kymmenesosa kansasta – asuttaminen nyky-Suomen rajojen sisällä. Vastaavaan saavutukseen mikään toinen maa ei ole kuunaan yltänyt.

  Mutta entä nyt; mikä on Suomen kaltaisten pienten kansallisvaltioiden osa tämän päivän yhdentyvässä, globalisoituvassa maailmassa?  Kuljemmeko kohden erään merkittävän kehitysvaiheen – itsenäisten kansallisvaltioiden hallitseman ajanjakson – hiipumista, sen väistymistä historian näyttämöltä suurempien valtiokokonaisuuksien tieltä? Kuuluuhan Suomi Euroopan Unioniin sen yhtenä jäsenmaana. Vietämmekö siis eräänlaista perinnejuhlaa?

  Näin ei ole asian laita. Euroopan Unioni on edelleen perusluonteeltaan itsenäisten valtioiden liitto, ei liittovaltio, vaikka sen korkeinta päätöksentekoa onkin vastikään hivenen tiivistetty. Kansallisvaltioiden väistyminen ei siinnä näköpiirissä; useat viimeaikaiset merkit viittaavat juuri päinvastaiseen suuntaan. Eikä Suomi liittynyt – se muistettakoon – Euroopan Unioniin tinkiäkseen ehdoin tahdoin itsenäisyydestään. Suomi liittyi siihen pohjimmiltaan siksi, että siten menetellen taattaisiin suomalaisille turvatumpi ja vauraampi tulevaisuus kuin oli mahdollista Unionin ulkopuolelle jääden. Tässä katsannossa ratkaisun saneli juuri se sama pyrkimys, joka 1960-luvulta alkaen johti toimivan demokratian kautta suomalaisen hyvinvointivaltion rakentamiseen. Vaikka kansalaisten hyvinvoinnissa esiintyy edelleen puutteita ja korjattavaa, Suomi ei ole koskaan ennen historiansa aikana kyennyt pitämään kaikista kansalaisistaan huolta siinä mitassa kuin nyt.

  Entä tuntematon tulevaisuus? Miten suomalaiset vastaisuudessa selviytyvät? Onko yksimielisyys myös huomisen menestyksemme vahvin tae? Sitä se on, jos lippulaulun sanoin ”iskut kohtalon” syöksisivät meidät jälleen pahaan turvallisuuskriisiin. Sitä vastoin normaaleissa rauhanoloissa yksimielisyyden tavoittelu kääntyy helposti haitaksemme. Tavanomaisessa arjessa vastaisen edistyksemme takaavat tehokkaimmin uusien ideoiden tuottaminen ja niiden kelvollisuuden koetteleminen mahdollisimman laajalla rintamalla poliittisesta päätöksenteosta talouden kautta kulttuuriin. Tämän tavoitteen saavuttaminen – siis uusien ideoitten syntymisen maksimointi – edellyttää kaikkinaisen toisinajattelun ja ylipäätään erilaisuuden hyväksymistä, ei totutusta poikkeavien käsitysten julkituomisen torjumista yksimielisyyden, konsensuksen, vahvistamisen nimessä.

  Kun kaiken tämän muistamme ja otamme huomioon, on lippulaulun säkeitä mukaillen myös tulevaisuudessa lippumme kunnia meidänkin kunniamme ja sen voima meidän voimamme. Myös silloin se ”hulmullaan mielemme nostaa ja kotimme korottaa”.

                                                                                                                     Heikki Ylikangas

Miksi avasin blogisivustani uudelleen?

Suljin blogini viime keväänä syistä, joihin olen viitannut kirjassani ”Yhden miehen jatkosota” (Otava, Keuruu 2009, s. 11). Nyt siis avaan sen uudelleen. Teen sen seuraavasta syystä.
Julkaisin 2007 tutkimuksen ”Romahtaako rintama? Suomi puna-armeijan puristuksessa kesällä 1944”. Kirja herätti heti ilmestyttyään aivan poikkeuksellista huomiota. Puolustusvoimiin kiinnittyneet tutkijat ja heihin liittyneet upseerit ja eräät alan harrastelijatutkijat kritikoivat teosta jyrkästi, muut koulutetut tutkijat arvioivat tutkimusta myönteisesti. Kuusi edellisiin kuuluvaa kirjoittajaa julkaisi syksyllä 2008 tutkimukselleni artikkeleista kootun joukkovastakirjan ”Teloitettu totuus – Kesä 1944”. Joukkovastakirja sai erityisesti Helsingin Sanomissa ja Ilta-Sanomissa erittäin suopean vastaanoton samalla, kun minun tutkimukseni ”Romahtaako rintama?” teilattiin täysin. Näiden lehtien kritiikki kirjaani kohtaan oli aivan harvinaisen tuomitseva. Tutkimuksessani ei havaittu ainuttakaan positiivista tulosta, ei yhden yhtä.
Päätin vastata kritiikkiin. Tein sen lokakuussa 2009 julkaistussa, edellä jo mainitussa tutkimuksessani ”Yhden miehen jatkosota”. Siinä katsoin kyenneeni kumoamaan perustellusti (alkuperäislähtein ja niihin sidotuin päätelmin) kaikki – siis kaikki – ”Teloitetussa totuudessa” esille tuodut olennaiset kritiikkikohdat. Vain joidenkin detaljien osalta arvostelu osoittautui oikeutetuksi. Myös teokseni julkisissa arvioinneissa tämä vahvistettiin. Näin tapahtui ainakin Aamulehdessä, Pohjalaisessa, Ilkassa, Keskisuomalaisessa, Kainuun Sanomissa, Suomenmaassa ja Kansan Uutisissa sekä pääministeri Matti Vanhasen ja kansanedustaja Erkki Tuomiojan blogikirjoituksissa. Sen sijaan Helsingin Sanomissa ja Ilta-Sanomissa ei mainittu vastaustani sanallakaan. Ne sivuuttivat kirjani ”Yhden miehen jatkosota” täydellisellä vaikenemisella. Kuitenkin kyse oli tärkeimmistä ongelmista, joita ylipäätään jatkosotaan ja osin sen taustaan liittyy. Näihin kuuluvat mm. kysymykset siitä, mitkä olivat Neuvostoliiton sodanpäämäärät 1944 Suomen suunnalla, muuttiko ylipäällikkö Mannerheim käsitystään näistä päämääristä 19.6.1944, karsittiinko sotien välisenä aikana asevelvollisia aseellisesta palvelusta poliittisin perustein, säilyikö Suomi jatkosodassa läpinäkyvänä oikeusvaltiona ja ammuttiinko omien asein karkureita ja käskyistä kieltäytyneitä vain 63 vai huomattavasti enemmän.
Kaikki nämä ongelmat Sanoma-WSOY:n lehdet katsoivat oikeaksi ja kohtuulliseksi vaieten sivuuttaa. Hämmästyksekseni ja pettymyksekseni myös TV ja yleisradio asiasta vaikenivat. Näin siis valtamedia hoitaa tiedonvälitystehtäväänsä tämän päivän Suomessa. Tarpeetonta todeta, mutta sanottakoon nyt kumminkin, että muissa teollistuneissa länsimaissa tällainen menettely ei olisi (Italiaa ehkä lukuun ottamatta) yksinkertaisesti mahdollista. Suomessa näkyy olevan.
Luonnollinen seuraus tämän mittaluokan vaikenemisesta on se, että hyvin suuri osa aiheesta kiinnostuneesta suuresta yleisöstä ei edes tiedä, että olen ylipäätään vastannut saamaani kritiikkiin. Heidän tietoisuuteensa on uponnut vain se ensimmäisen tutkimukseni teilaaminen, jonka Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat julkitoivat palstoillaan ”Teloitetun totuuden” ilmestyessä. Pääministeri Vanhasen kirjoitus todentaa tämän päätelmän täydelleen.
Miksi siis avasin blogini uudelleen? Tein sen siksi, että edes tätä tietä leviäisi tieto vastauksestani, siis kirjastani ”Yhden miehen jatkosota”. Toivon, että sinä, joka luet nämä rivit, annat asiasta tiedon niille ystävillesi ja tutuillesi, joiden otaksut olevan kiinnostuneita puheena olevasta aihepiiristä ja siinä käsitellyistä kysymyksistä.
Suurin häviäjä tapahtuneessa en ole minä. Suurin häviäjä on suomalainen kriittinen historiantutkimus ja ennen muuta suomalainen valtamedia.

Heikki Ylikangas