Suomen ja Skandinavian historian professori Pentti Renvall arvioi aikoinaan jonkin 600 sivua käsittävän historiallisen teoksen lausuen ihmetellen arviointinsa lopussa: ”Kuinka voi joku kirjoittaa 600 sivua historiaa ilman, että yhtäkään miksi – kysymystä nousee kirjoittajan mieleen”? Tuo toteamus jäi lentävänä lauseena minun ja muiden silloisten historian opiskelijain muistiin.
Mitä Renvall lausumallaan tarkoitti? Hän tarkoitti sitä, että historiantutkimuksessa ei riitä, että vain kuvaillaan löydettyjä lähdetietoja, antaudutaan aineiston vietäväksi. Eikä riitä sekään, että luodaan lähteiden pohjalta jonkinmoinen kuva siitä, mitä on tapahtunut. Tutkijan on tämän jälkeen muotoiltava käsityksensä siitä, miksi, mistä syystä, tapahtui se, mikä tapahtui ja miksi juuri silloin, kun tapahtui. Näihin miksi – kysymyksiin vastaaminen on vaikea tehtävä, niin vaikea, että se ei onnistu kaikilta koulutetuiltakaan alan tutkijoilta, alan harrastelijoista tietysti puhumattakaan. Pätevää vastausta ei näet löydy yhdestäkään yksittäisestä lähteestä – jos löytyy, tulos on kuitenkin muin lähtein vahvistettava ja varmistettava. Ainekset kelvollisen vastauksen rakentamiseen miksi – kysymyksiin on siis ammennettava kaikista relevanteista lähteistä ja näin aikaan saadun tulkinnan on – ollakseen varteenotettava – katettava ne kaikki. Koska vastauksessa kyse on näin aina tutkijan tulkinnasta, ei yksittäisen lähteen referoinnista, on luonnollista, että vastaukset vaihtelevat tutkijasta toiseen ja että ne yleensä muuttuvat ajan myötä.
Makroluokan miksi – kysymykset koskevat usein sotien ja kapinain syttymistä, niiden tavoitteita ja niiden lopputuloksen syitä. Myös rauhanajan osalta vastaavia toki esiintyy. Yksi tällainen on syy siihen, minkä vuoksi ja mihin tähdäten Ruotsissa toteutettiin isojako vuodesta 1757 lähtien. Toinen vastaava on selitys ongelmaan, miksi Aleksanteri I antoi Suomelle autonomian 1809. Jatkosodan loppuvaihetta käsittelevissä tutkimuksissani ”Romahtaako rintama?” (2007) ja ”Yhden miehen jatkosota” (2009) pohdiskelen useita tällaisia suuremman tai vähän pienemmän luokan miksi – kysymyksiä. Yksi olennaisimmista kuuluu: miten kesäkuussa 1944 massamittoihin paisunut rintamakarkuruus ja taisteluhaluttomuus, joiden huippua edusti Viipurin luovuttaminen viholliselle miltei vastarinnatta 20.6.1944, lopultakin saatiin ehkäistyksi ja Suomen armeijan taistelukyky uudelleen palautetuksi. Vastaukseni on luettavissa mainituista tutkimuksistani.
Sen sijaan saman tason vastauksia ei voi lukea tulkintojani vastaan kirjoitetusta kuuden henkilön (neljä näistä historian harrastelijatutkijaa) laatimasta joukkovastakirjasta ”Teloitettu totuus” (2008). Jälkimmäisessä ei edes aseteta ainuttakaan vähänkään merkittävän tason miksi – kysymystä, saati sitten, että annettaisiin sellaiseen jokin omintakeinen vastaus. Kirjassa tyydytään vain kritikoimaan minun esityksessäni näyttäytyviä todellisia tai väitettyjä detaljivirheitä. Siinä kaikki.
Konkreettisena näyttönä siitä, millaiseen metodiseen virheeseen ”Teloitetun totuuden” kirjoittajat ovat langenneet, viittaan karkureitten ja kieltäytyjien ampumisiin/teloituksiin omien asein. Rikosoikeudessa historiallisesta aiheesta väitellyt Jukka Lindstedt on laatinut luettelon talvi- ja jatkosodassa kuolemaan tuomituista ja teloitetuista sekä rintamalla suoraan ammutuista karkureista ja kieltäytyjistä. Viimeksi mainitun ryhmän hän ilmoittaa käsittävän 63 sotilasta. Kirjassani ”Yhden miehen jatkosota” olen usein uusin, tarkkaan yksilöidyin tapauksin osoittanut, että tämä armeijan virallisiin lähteisiin perustuva luku on väärä, aivan liian alhainen. Siihen en tässä yhteydessä lähemmin puutu. Puutun toiseen asiaan.
Lindstedt ei ole asettanut tapauksia aikajanalle, siis ajalliseen järjestykseen, jolloin olisi oitis paljastunut, että teloitusten huippu osuu venäläisten suurhyökkäyksen jälkeiselle ajalle, heinäkuun kahdelle viimeiselle viikolle, ei kesäkuulle, jolloin karkuruus oli mittavinta ja merkitykseltään tuhoisinta. Kun kysyin Kanava – lehden numerossa 1/2009, mikä on kuusikon selitys virallisten lukujen tällaiselle ajalliselle jakautumalle, en saanut asiallista vastausta (Kanava 2/2009). Sitä asianomaiset eivät kyenneet antamaan. Sain vain kärjistetyn yleisherjoin ryyditetyn luettelon virheistäni, törkeimpänä syytöksenä niiden joukossa väite, että olisin itse sorvaillut tulkinnoilleni sopivia kirjallisia lähteitä. Tämän syytöksen oli muiden mukana allekirjoittanut myös entinen eduskunnan apulaisoikeusasiamies, rikosoikeusoppinut Jukka Lindstedt.
Ilman miksi – kysymysten asettamista ja niihin vastaamista historiantutkimus ei kohoa tasolle, jota akateeminen, alalle koulutettujen ammattitutkijain harjoittama historiantutkimus ehdottomasti edellyttää. Teloitetun totuuden kirjoittajat ovat yltäneet edellä mainitun, Renvallin arvioiman historiateoksen verroille miksi – kysymysten vähyydessä, eivät sentään sivumäärässä. Teloitetussa totuudessa on sivuja vain 320.
Heikki Ylikangas