Kuukausi: syyskuu 2011

Julkaistu

Pakko ja vapaaehtoisuus kuntaliittymissä

 Tulevien kuntavaalien pääteemoiksi näyttävät nousevan vapaaehtoisuus ja pakkoliitokset kuntien yhteen liittämisissä. Pakkoliitoksen ymmärtää yhdestä sanasta. Siinä on kyse ylhäältä, hallituksesta käsin, sanellusta ratkaisusta, joihin kuntalaiset joutuvat alistumaan. Sanelu ja pakko eivät tunnu kovin hyvältä ratkaisulta maassa, jossa demokratian noudattamista mielellään tähdennetään. Mutta mitä on sitten se vapaaehtoisuus, jota hallitusoppositioon siirtynyt keskustapuolue erityisesti korostaa?

   Jos vapaaehtoisuutta toteutettaisiin täysimääräisenä, se tarkoittaisi sitä, että kunnassa järjestetään kansanäänestys vaihtoehtoina pysyminen itsenäisenä tai liittyminen johonkin naapurikuntaan ja että päätöstä noudatettaisiin. Se olisi vapaaehtoisuutta koko kunnan puitteissa. Kunnan kaikkien asukkaiden osalta tämäkään ei olisi vielä täydellistä valinnan vapautta. Kunnissa on usein jollei yleensä selkeästi erottuvia alueita ja osia – kyliä – , joiden asukkaille olisi edullisempaa liittyä johonkin muuhun kuntaan kuin siihen, jota enemmistö kannattaa. Jos uuden liittokunnan rajat vedettäisiin niin, että näiden vähemmistöjen tahto otettaisiin huomioon, vapaaehtoisuus toteutuisi täysimääräisenä. Se olisi myös käytännössä järkevintä, sillä eivät reuna-alueiden asukkaat perusteitta omaa vaihtoehtoaan kannata.

  Vapaaehtoisuudella ymmärretään kuitenkin usein huomattavasti rajoitetumpaa menettelyä. Kuntien valtuustot päättävät ilman kansanäänestystä asian. Tällöin luonnollisesti liittymistä harkitsevien kuntien ja tulevan suurkunnan poliittinen kokoonpano saattaa vaikuttaa ratkaisuun. Onhan yksittäisten valtuutettujen mahdollisuudet toimia ajamiensa asioiden hyväksi ja heidän ennusteensa tulla valituksi uudelleen riippuvaisia tulevan suurkunnan puoluepoliittisesta kokoonpanosta.

  Hyvän esimerkin siitä, mihin valtuustopäätökset johtavat, tarjoaa Yli- ja Alahärmän sekä Kortesjärven liittyminen Kauhavaan ja sitä tietä Kauhavan suurkunnaksi 2009 (yhteensä yli 17 000 asukasta). Kuntien valtuustoissa oli suurimpana keskustapuolue, kun taas Lapualla (yli 14 000 asukasta), johon liittymistä ainakin Ylihärmässä laajalti kannatettiin (tiettävästi epävirallisen kyselyn perusteella enemmistö) voimasuhteet alueen valtapuolueiden, keskustan ja kokoomuksen, kesken olivat tasan, edustajia valtuustossa kummallakin 13.

  Liittyminen Kauhavaan oli epäedullinen erityisesti Lapuanjoen länsipuolen kylille, Ylihärmään kuuluneille Ikolalle ja varsinkin Lapuan rajalla sijaitsevalle Kankaalle, joka oli aikaisemmin ollut osa Lapuan kirkonkylää. Ne ovat turhaan erinäisin valituksin ja hakemuksin pyrkineet liittymään Lapuaan, koska niistä kaikkinainen liikenne kulkee joen vartta pohjois-etelä – suunnassa Ylihärmän ja Lapuan keskustoihin. Kytkeäkseen nämä muutaman sadan asukkaan kylät tiiviimmin Kauhavan suurkuntaan liittymiskokouksessa tehtiin päätös, että rakennettaisiin itä- länsi – suunnassa maantie Kauhavan Annalan kylästä yli tulvapengerretyn Lapuanjoen ja halkaistaisiin näin leveimmältä kohtaa Suomen tiettävästi laajin peltoaukea, Lapuan Alajoen peltoaukea, jolla on pituutta n. 20 kilometriä ja leveyttä paikoin ainakin viiteen kilometriin saakka.           

   Kyläläiset Kankaalla ja Ikolassa pitivät hanketta tarpeettomana paitsi omalta osaltaan myös siksi, että kaikista muista Ylihärmän kylistä on lyhempi matka vanhoja teitä Kauhavan keskustaan kuin kyseistä uutta tietä ja koska uusi tie olisi maisemaa ja sen omaleimaisia luontoarvoja pahoin pilaava. Liikenne, tiestö, on, kuten sanottu, rakentunut kahta puolen Lapuanjoen siten, että Lapuan keskuksen lisäksi siitä 20 kilometriä alajuoksun suuntaan on Ylihärmän kirkonkylän kohdalla Kokkola-Seinäjoki – tiellä Tuomisilta joen yli. Uuden tien kautta Kankaalta olisi Kauhavan keskustaan n. 14 km, kun kylästä nyt on Ylihärmän keskustaan 10 km ja Lapuan keskustaan 15 km sekä vanhoja jo olemassa olevia teitä Kauhavan keskustaan Tuomisillan kautta Kankaalta ehkä 20 km, Ikolasta vähemmän. Poikkitien tarvetta vähentää sekin, että Kauhavan kaupungilla on palvelupiste ja tekninen toimisto Ylihärmän keskustassa eli siis länsipuolella jokea.

 Asiasta tiedon saatuaan kyläläisten (Kankaan ja Ikolan) valtaenemmistö nimet keräten asettui vastustamaan tiehanketta. Perusteita oli useita. Kankaalla on peruskoulun ala-aste ja lähin yläaste on Ylihärmän kirkolla sekä lähin lukio Lapualla. Uusi tie on hyödytön myös siksi, että työnpaikkaliikenne kulkee nykyistä tietä pääosin Ylihärmän kirkonkylän teollisuuskeskittymään, paljon vähemmässä määrin niin ikään nykyisiä teitä Lapualle ja Seinäjoelle. Kankaalta ja Ikolasta ei ole työpaikkaliikennettä Kauhavalle, ei myöskään ostosmatkoja. Maanomistajilla ei ole maata joen toisella puolen eikä yritystoiminta tarvitse uutta tietä. Ainoa etu uudesta tiestä olisi n. 5 – 6 km:llä lyhentynyt matka Kankaalta Kauhavan terveyskeskukseen. Ikolan osalta tämäkin etu jäisi kilometrimäärissä siitä puoleen.

  Todettakoon, että Annalan kylässä Kauhavan puolella jokea on esiintynyt vahvaa vastustusta hanketta kohtaan, koska sitä ei pidetä tarpeellisena ja koska siinä kylän yksityinen viljelytie (niin kuin laita myös Kankaan osalta) otettaisiin levennettynä uuden tien pohjaksi. Outoa asiassa on myös se, että uusi tie halutaan rakentaa avarimmasta kohdasta läpi Etelä-Pohjanmaan laajimman peltoaukean ja tehdä silta yli tulvapengerryksien, jotka suojaavat kymmeniä neliökilometrejä peltoaukeaa Lapuanjoen tulvilta. Kuitenkin suunnitellusta siltapaikasta vain vajaa kilometri yläjuoksun suuntaan kulkisi valmis maantie lähellä Lapuan rajaa ja Lapuan puolella (mikä lienee painanut paljon) aivan joen rantaan Löyhinginluoman suulla. Sillä kohtaa joki on huomattavasti kapeampi kuin alempana, jossa sitä on ruoppauksin levennetty. Siltä kohden silta tulisi halvemmaksi ja kaiken lisäksi joesta olisi alle kilometrin matka Kauhavan puolella kohdattavaan Saarimaan kylään, jonne jo vanhastaan tulee maantie. Nyt siis uusi tie tahdotaan rakentaa tähän vaihtoehtoon nähden vähintään viisinkertainen matka läpi vuosisatojen aikana raivatun upean eteläpohjalaisen peltomaiseman, joka on tuottanut runsaan omanlaisensa kasvi- ja eläinlajiston ja joka on valtioneuvoston päätöksellä nimetty kansallismaisemaksi..

  Asiassa kerättiin nettiadressi, jossa uutta tietä ilmoitti vastustavansa 860 henkilöä eri puolilta Suomea. Se vaikutti yhtä vähän Kauhavan kunnan (äänestäen tehtyyn) päätökseen rakentaa tie kuin Kankaan ja Ikolan kyläläisten valtaosan kirjallinen vastalause. Kylissä luultiin kuitenkin, että tällainen hanke kaatuisi viimeistään ylemmissä viranomaisissa, joille tehtiin useita perusteellisia valituksia ja vetoomuksia. Ei uskottu mahdolliseksi, että verorahoja käytettäisiin näin kyseenalaiseen tarkoitukseen. Asia on kuitenkin edennyt tien puuhaajille myönteiseen suuntaan viranomaisissa ja lienee tiettävästi kohta toteutumassa.

   Niin että se pakosta ja vapaaehtoisuudesta kuntaliitoksissa. Oletus siitä, että kuntaliitoksin olisi muodostettu eheitä työssäkäyntialueita tavoitellen, ei päde. Pelkillä poliittisilla syillä on ollut liitoksissa huomattava, jollei joskus suorastaan huomattavin merkitys.

    Kuitenkin juuri se poliittinen asetelma, jonka vallitessa kyseinen Kauhavan suurkunnan liitospäätös tehtiin, on murenemassa. Keskustapuolueen merkitys on heikentynyt. Entä nyt? Suomen uuden hallituksen kaavailuissa nykyiset kuntaliitokset ovat vain välivaihe vielä suurempien liitosten tiellä. Miten siis Kauhavan suurkunnan valtuusto voi yhä puolustaa päätettyä Kankaan-Annalan – tietä?

   Lakia asiassa lienee noudatettu. Sen sijaan avoimeksi jää, miten ylemmät lupaviranomaiset ovat käyttäneet harkintavaltaansa lupia myöntäessään. Onko hyväksyminen tapahtunut sallitun harkintavallan puitteissa huomioon ottaen kylien asukkaiden demokraattinen päätäntävalta, ympäristöarvot ja taloudellis-yhteiskunnalliset edut eli tiivistäen isänmaan paras?

   Niin täi näin; yksi asia on varma. Tämän ratkaisun ja ylempien viranomaisten päätösten perusteita tullaan pohtimaan myös tulevaisuudessa. Vallassa olevaa sukupolvea seuraa aina seuraava sukupolvi. Se näkee yleensä asiat toisessa valossa kuin sitä edeltänyt polvi. Toivottavasti viimeksi mainituilla ovat silloin kestävät syyt päätöksilleen.         

                                                  Heikki Ylikangas

Julkaistu

Suomen Pisa-menestys ja peruskoulun ongelmat

 

   Vuodesta 2000 on kolmen vuoden väliajoin selvitetty kansainvälisen vertailuin (lyhenne Pisa) yli 15-vuotiaitten koululaisten menestystä lukemisessa (luetun ymmärtämisessä ja ratkaisujen keksimisessä), matematiikassa ja luonnontieteissä. Aluksi mukana oli 30 maata, vuonna 2009 jo 65. Suomen koululaiset hallitsivat kauan kärkeä, mutta sijoittuivat viimeksi (2009) vähän taaemmaksi eräiden Kaukoidän maiden jälkeen. Suomi voittaa yhä muut OECD – maat ja miltei yhtä kirkkaasti toiset Pohjoismaat.

   Oppia hakevia lähetystöjä on virrannut Suomeen. Niille on torjuttu maahan muuttaneiden vähäisen määrän merkitys ja todettu menestyksen selitykseksi peruskoulu ja tehokas opettajainkoulutus. Lisätodisteena jälkimmäisestä on esitetty, että meillä koulupäivän kesto on lyhyempi ja lomat pidemmät kuin yleensä muualla.

  Saako Pisassa pärjääminen näin selityksensä? Ei saa. Syntyy klassinen kehäpäätelmän. Koulujärjestelmä ja opettajainkoulutus selittävät Pisa-menestyksen ja se taas todistaa ensin mainittujen oivallisuuden. Selitystä on siis haettava muualta.  

   Opettajien ammattitaitoa ei ole syytä epäillä. Epäilyjä herättää väite, jonka mukaan opettajainkoulutus meillä olisi niin paljon vertailumaita parempaa, että selittäisi Pisa-tulokset. Epäilyyn on aihetta sitäkin enemmän, kun opettajat nimenomaan Suomessa pääsevät vain rajoitetusti hyödyntämään pätevyyttään. Työrauhaa koskevissa vertailuissa Suomi pärjää kehnosti. Tuoreessa hälinöintiä mitanneessa kartoituksessa maamme löytyy sijalta 63 takanaan vain Argentiina ja Kreikka.

  Tuon huolestuttavan asiaintilan vahvistavat kotimaiset kyselyt. Keväällä 2010 teki 631 yläasteen opettaa MTV:n toimittajille selkoa häiriköinnistä ja myöhemmin Opettajalehdessä julkaistiin yhteenveto 623 opettajan reagoinnista samansisältöiseen tiedusteluun. Vastausten mukaan ”hälinä haittasi koulutyötä miltei jokaisessa luokassa”. Kolme neljästä kertoi, että ”järjestyksen ylläpito vei voimia varsinaiselta opetustyöltä.” Työrauha koettiin ”suuremmaksi ongelmaksi kuin kuntien säästötoimet”. Puolet vastaajista piti levottomuutta jatkuvana ongelmana ja viidennes näki tilanteen pahentuneen. Vain neljä sadasta vakuutti, ettei ”opetus kärsi koskaan hälinästä”. Kyseinen vähäinen prosenttiosuus alentaa myytiksi käsityksen, jonka mukaan opettajan persoonallisuus ja kiinnostava opetustapa estävät häiriöt.

 Erikseen mainittakoon, että nähtävästi juuri häiriköinti on pudottanut Suomen myös kouluviihtyvyyden vastaavissa mittauksissa vertailumaiden hännille. 

   Epäjärjestyksen välitöntä syytä ei tarvitse kaukaa hakea. Peruskoulu vei opettajilta tehokkaat keinot taata työrauha. Oppivelvollisen voi erottaa vain määräajaksi, minkä senkin ja erityisluokille sijoittamisen estävät ylimpien kouluviranomaisten asenne ja sitä myötäilevä rehtorien empiminen, vanhempien ankara vastustus sekä kuntien säästötoimet. Luokalle ei jätetä ketään. Käytösrajaa tuekseen ja turvakseen etsivä lapsi ei rajaa löydä. Etujärjestö OAJ on myöntänyt ongelman ja vaatinut pienempiä luokkakokoja häiriköinnin aiheuttaman opettajien työuupumuksen ehkäisemiseksi.    

   Päädymme näin täydelliseen mysteeriin. Kouluajan lyhyydestä, heikosta kouluviihtyvyydestä ja rauhattomuuden pahoin leikkaamasta uupuneitten opettajien opetuspanoksesta huolimatta yllämme hyviin Pisa-tuloksiin. Miten se on mahdollista?

  Kelvollisen selityksen täytyy kattaa kaikki edellä todetut Suomen sijoitukset, kyse kun on yhdestä ja samasta koulujärjestelmästä. Alkajaisiksi on etsittävä vastausta siihen, mistä palkittu tietopohja tulee? Jostakinhan sen täytyy tulla – mistä?

 Tietoa saadaan oppimateriaalista. Sen tasoerot eivät kehittyneiden teollisuusmaiden osalta menestyseroja selitä eikä tieto missään välity ilman opastusta kirjoista oppilaille. Mistä siis se opastus, jota koululta ei riittävästi liikene. Jäljelle jäänee vain yksi mahdollinen vajauksen täyttävä taho: koululaisten vanhemmat?

  Se taho näyttäisi avaavan arvoitusta, koska tahon suhteen esiintyy huomattavia kansallisia eroja. Korkea-asteen koulutuksessa (yliopisto- ja entinen opistotaso) Suomi sijoittuu maailmassa kärkisijoille. Tämä selittäisi paljon, mikäli opetusvastuuta osoitettaisiin siirtyneen kouluista oppilaiden vanhemmille.  

   Tutkittua tietoa asiasta puuttuu, mutta hajatiedot (mm. haastattelut ja nettikeskustelut) viittaavat siihen, että tavoiteltu koulun ja kodin yhteistyö näiltä osin toteutuu. Asetelman perusta rakentunee siitä, että velvollisuudentuntoiset opettajat joutuvat käyttämään ainoaa heille jäänyttä keinoa häiriköintiä ja oppimisen vaikeutumista vastaan: arvostelua kokeissa ja todistuksissa. Järjestämällä tiuhaan kokeita paitsi perinteiseen tapaan matematiikassa ja kielissä myös uuteen tapaan reaaliaineissa ympäristöopista historian kautta uskontoon (jne.) saavutetaan kaksi etua. Luokka hiljentyy kokeen ajaksi ja – mikä tärkeintä – oppilaiden vanhemmat mobilisoidaan oppi- ja harjoituskirjain tukemina valmistamaan lapsiaan kokeisiin. Häiriköinnin aiheuttama opetuksen vajaus koulussa kompensoituu tässä kuviossa siis vanhempien työpanoksen lisäyksellä kotona.

  Olettakaamme, että kaavailtu hypoteesi pätisi. Mitä siinä tapauksessa pitäisi tehdä? Ei mitään, jos katsoo, että hyvä sijoittuminen Pisassa mitätöi epäkohdat. Koulussa tulee oppia ja siellä opitaan. Kaikki hyvin.   

  Toisenlainenkin arvio on mahdollinen. Peruskoulun keskeinen tukipilari – tasa-arvo – horjuu. Opetusvastuun siirtyminen osaksikin koulusta kodeille tuottaa eriarvoisuutta. Kaikki vanhemmat eivät kykene yhtäläisessä määrin tukemaan lastensa koulunkäyntiä. Kouluopetus on sama jokaiselle, kotona annettu ei. Toisekseen rauhattomuus ja heikko kouluviihtyvyys edistävät koulukiusaamista, sille kun aukenee väylä levitä välitunneilta oppitunneille, ehkä kateederin taaksekin. Se on jo, kuten tiedetään, vakava asia.

  Sitä viisasten kiveä, jonka avulla epäkohdat poistettaisiin, ei ole valmiina kenenkään päässä. Kestävät kehitysideat eivät synny kirjoituspöydän takana; ne syntyvät käytännön kilpailun kautta. Aloilla, joilla kilpailua ei sallita, kehitys pysähtyy. Tämä pätee sekä talouselämässä että demokraattisessa päätöksenteossa, joissa vapaasti tuotettu idea seuloutuu toteutettavaksi. Kouluolot eivät muodosta poikkeusta. Käyttökelpoinen uusi idea voidaan löytää suosimalla erilaisia kokeiluja, opetusvaatimuksista tietysti tinkimättä.

  Pelkällä vaikutuskeinoista riisutulla opettajavedolla systeemi ei enää joka tapauksessa toimi. Se on nähty, ja nähty on sekin, että pahoin heikentynyt työrauha on ongelmien ydin. Mitä ei ole vielä nähty, on opettaja, jonka tunneilla metelöidään, mutta joka saa silti oppilaiden arvostuksen. Eikä löytyne opettajaakaan, joka pitäisi työstään opetuksensa häirinnästä huolimatta.

 Jotakin asian korjaamiseksi kannattaisi ainakin kokeilla, jollei muuta niin oppilaiden valvottua mobilisoimista työrauhan ylläpitoon. Häiriköintiä ei saisi sietää pelossa, että järjestyksen parantaminen merkitsee aina paluuta vanhan ajan mielivaltaiseen kuriyhteiskuntaan. Turvallisuutta selkeät rajat lapsille tuovat, eivät ahdistusta.

   Peruskoulu oli aikoinaan merkittävä saavutus. Se toteutti tasa-arvoa, toi kaikki samalle viivalle – samalle lähtöviivalle. Ei edellytetty, että jokaisen tulisi myös edetä samaa uraa ja pysyä jatkossakin toisten kanssa tasoissa. Esiin tuotu peruste, jonka mukaan verorahoilla voidaan tukea vain yhtä tarkkaan säänneltyä koulumuotoa, on arveluttava. Opetusvaatimuksista tulee pitää kiinni, muuten suoda vapaus – tietenkin verorahojen osalta yhtäläisin jakoperustein.  

  Peruskoulun alkumuodon kaikkinaiset kokeilut ja vaihtoehdot torjuva yksinvalta on yhteiskunnalle ajan myötä yhtä tuhoisaa kuin yhden puolueen yksinvalta.  

                                                               Heikki Ylikangas

Julkaistu

Milloin Suomi pani toivonsa Saksaan II maailmansodassa

  (Julkaistu Kalevassa kesäkuussa 2011.)

  Keskusteluun Suomen ja Saksan aseveljeydestä on liittynyt saksalainen Michael Jonas Henrik Meinanderin ohjaamalla väitöskirjalla. Se käsittelee Saksan lähettilään Wipert von Blücherin toimia Suomessa 1935-1944.   

  Jonasta tyydyttää suomalaistutkimuksen päälinja. Hän ottaa kantaa vain joihinkin tulkintoihin. Yksi näistä harvoista on allekirjoittaneen käsitys siitä, että Suomi pani toivonsa luovutettavien alueiden palauttamisessa Saksaan jo talvisodan eikä vasta välirauhan aikana.   

   Jonas myöntää, että valtakunnanmarsalkka Hermann Göring, Hitlerin lähin mies, todella neuvoi 22.2.1940 T.M. Kivimäen kautta Suomea tekemään rauhan, koska Saksa piakkoin hyökkäisi itään ja Suomi saisi omansa korkoineen takaisin. Hän katsoo Suomen johdon saaneen tästä tiedon ennen hallituksen istuntoa 25.2.   

   Kehotuksen vaikutuksen Jonas arvioi vähäiseksi. Kuitenkin samassa istunnossa (25.2.) pääministeri Risto Ryti ja ulkoministeri Väinö Tanner puolsivat Göringin suositusta vastaten Kremlin ehtojen hyväksymistä välirauhana ilman avunantosopimusta, koska se johtaisi maan ”sotaan Saksaa vastaan, sillä sen ja Neuvostoliiton välinen ystävyys ei ole kestävä”. Tälle linjalle myös jäätiin. Tanner taivutti 29.2. eduskunnan perustelulla, että Saksa kehotti Suomea tekemään rauhan millä ehdoilla tahansa ja lupasi voittonsa jälkeen ”pitää Venäjän kurissa”. Kenraali Paavo Talvela (joulukuu 1940) ja lähettiläs T.M. Kivimäki (kesäkuu 1941) kiittivät neuvosta Göringiä ja tämä ilmoitti ”iloinneensa” kehotuksen noudattamisesta.   

   Tiedot puhuvat Jonasin tulkintaa vastaan eikä sitä tue hänen toinenkaan perusteensa: Göringin kirje ennen sotaa. Siinä Göring suositti suostumista aluevaihtoihin sodan välttämiseksi ja siksi, että vasta lopullinen rauha määräisi rajat. Suositus sivuutettiin, koska talvisota oli J.K. Paasikivelle ”Erkon sota” ja Tannerille sota, johon vei usko siihen, että sotaa ei tule. Rytin mukaan sota syttyi ”traagillisessa erehdyksessä”. Ulkoministeri Erkko katsoi, että Kreml ”bluffasi”. Se ei ajaisi ehtoja väkisin läpi, ei ainakaan ilman ultimaatumia, jonka edessä Suomi taipuisi. Jonas ei näitä seikkoja tunne, koska hänen on ”vaikea ymmärtää” suomalaisjohdon piirissä ”ilmennyttä lähes typeryyttä sivuavaa kyvyttömyyttä nähdä Neuvostoliittoa (…) suurvaltana, jolla oli elintärkeitä turvallisuusintressejä”.  

  Paljon sanottu vallankin, kun Stalin kiersi ultimaatumin suomalaisista pakolaiskommunisteista kootulla O.W. Kuusisen johtamalla kansanhallituksella, jonka pyynnöstä hyökättiin. Jonas pitää Kuusisen hallitusta vain keinona painostaa Helsinkiä, vaikka Stalin ei enää tunnustanut Helsinkiä neuvotteluosapuoleksi. Sitä paitsi puna-armeijalle annettiin kielto ylittää Ruotsin raja. Kun Stalin sitten tammikuussa taas hyväksyi Helsingin, Jonas ei esitä edes muutoksen yhdeksi syyksi Stalinin pelkoa länsiavun tulosta Suomeen ja siitä aiheutuvaa sodanuhkaa.   

  Minkä vuoksi Stalin sitten pyrki miehitykseen marraskuussa 1940? Näin Jonas ymmärtää Suomeen levitetyt saksalaistiedot ulkoministeri Molotovin tuolloisesta vierailusta Berliiniin. Hitlerin ilmoitus, ettei Saksa siedä uuttaa sotaa pohjoisessa, pelasti Suomen. Uskottavampi venäläisselvitys kertoo Molotovin katsoneen elokuun 1939 etupiirijakoa loukatun, kun saksalaisia joukkoja oli jäänyt massamitassa Suomeen, vaikka niiden piti päätyä Norjaan. Sodasta Suomea vastaan Molotov ei puhunut.

  Jonaksen mukaan Suomi haki vuosia etäisyyttä Natsi-Saksaan. Miksi, hän kysyy, Suomi ”heittäisi kansallissosialistisen johdon piiristä [22.2.] tulevan, pohjimmiltaan hämärän signaalin perusteella vaihtoehtoiset näkemyksensä yli laidan ja etsisi tulevaisuudessa lähentymistä Berliiniin?” Outo kysymys, kun sodassa ideologia saa aina väistyä reaalipolitiikan tieltä. Näin tapahtui Suomessakin. Vähemmistö ministereistä uskoi liittoutuneiden voittoon hyväksyen niiden omista syistään tarjoaman avun. Muut laskivat Saksan varaan. Kansallissosialismi ei vaa’assa painanut.

  Jonas katsoo Suomen tehneen rauhan siksi, että vähäinen länsiapu ei olisi ehtinyt ajoissa perille. Totta, koska mitä myöhäisemmäksi avunpyyntö ajatellaan, sitä sotilaallisesti merkityksettömämpi siitä tehdään – ja päinvastoin. Suomen valinnan poliittisen painoarvon Jonas sivuuttaa, vaikka länsiavun vastaanotto olisi johtanut päärintamain uusjakoon. Hän ei kerro, minkä vuoksi Suomi ei koskaan pyytänyt lännen apua eikä Skandinavian mailta virallisesti joukkojen läpikulkua vaan käytti länsikorttia painostaakseen Saksaa tuekseen.    

  Torjuakseen käsityksen, että rauha siirsi Suomen Saksan leiriin, Ryti taivutteli Suomen Lontoon lähettilästä G.A. Gripenbergiä talvisodan jälkeen ulkoministeriksi puoleksi vuodeksi (sic!) vedoten siihen, että ”loppujen lopuksi” Suomi suuntautuisi länsivaltoihin. Rytin perustelun Jonas siteeraa, ei vastausta taivutteluun. Englannin voittoon luottava lähettiläs ei pitänyt itseään uskottavana harjoittamaan Saksan myönteistä politiikkaa. Ryti luopui ja valitsi (27.3.) ulkoministeriksi Rolf Wittingin, tunnetun Saksan tukijan. Gripenbergiä olisi siis tarvittu vain väliaikaiseksi näkösuojaksi.

  Se mitä kaivataan, on kokeneen, valvotut opinnäytteensä jo antaneen ulkomaisen tutkijan kannanotto Suomessa käytyyn keskusteluun. Kerran se tulee, odotellaan.    

           Heikki Ylikangas

Julkaistu

Sysäys koulusurmien tutkimiseen

  

Raija-Leena Punamäki, Kirsi Tirri, Petri Nokelainen, Mauri Marttunen, Koulusurmat. Yhteiskunnalliset ja psykologiset taustat ja ehkäisy. Suomalaisen Tiedeakatemian kannanottoja 2. Vammala 2011. Siv. 69.

  On tervehdittävä ilolla sitä, että Suomalainen Tiedeakatemia on eräiden ulkomaisten tiedeakatemiain tavoin ryhtynyt julkaisemaan tutkimuksellisia kannanottoja toimenpidesuosituksineen ajankohtaisista ongelmista. Erityisen aiheellista tämä on ollut järkyttävien koulusurmien osalta. Niiden vaatima uhriluku (22) Suomessa suhteessa väkilukuun nostaa maamme tuon murheellisen ilmiön kärkisijalle maailmassa.

  Kirjassa kohdetta on lähestytty erityisesti psykologian ja kasvatustieteiden näkökulmasta. Tutkimuksen merkittävin anti on siinä, että se sulkee pois eräitä sinänsä mahdollisia ja monesti esille nostettuja syy-yhteyksiä. Niinpä tutkimuksen valossa ei ole perusteltua ymmärtää koulusurmia laajennetuiksi itsemurhiksi tai kytkeä niitä Suomen osalta henkirikollisuuden suhteellisen korkeaan tasoon. Edelleen kehityspsykologiset aggressiokäyttäytymisen mallit selittävät ilmiötä kovin puutteellisesti. Se ei ole odottamatonta, koska koulusurmissa on rikosoikeudellisesti kyse murhasta, usein pitkäänkin suunnitellusta teosta, ei impulsiivisesta hetken tilanteeseen liittyvästä taposta. Kirjoittajat ovat päätyneet monen eri tekijän yhteisvaikutukseen, mutta erottaneet niistä keskeisiksi kaksi olennaista vaikutinta: internet-yhteyksien avaamat väkivaltapelit ja ihmisviharyhmät sekä toisekseen koulukiusaamisen.

   Näiden molempien voidaan yksityistapauksissa havaita kiistatta vaikuttaneen tekoon. Kummatkin ovat eräissä suhteissa ongelmallisia selittäjiä. Internet-yhteydet tulivat laajemmin käyttöön vasta 1990-luvulla, kun taas varhaisimmat koulusurmat ovat peräisin 1960-luvun USA:sta. Väliin jää siis kolmen vuosikymmenen mittainen aukko. Koulukiusaamista taas on esiintynyt aina. Miksi se ei ennen 1960-lukua johtanut missään koulusurmiin, jää tutkimuksessa auki.

    Ylipäätään kirjoittajien pulmana on ollut tarjolla olevan kokonaisvaltaisen empiirisen tutkimuksen puute. Saatavilla olevat itsessään tosin epätäydelliset luettelot ja rekisteröinnit todistavat kuitenkin kiistatta, että kyse on uudesta, aikaisemmin tuntemattomasta ilmiöstä. Sitä ei erinäisiä äärimmäisen harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta ole esiintynyt ennen 1960-luvun jälkipuoliskoa. Toisekseen ilmiö näyttää koskettavan kehittyneimpiä teollisuusmaita USA:sta ja Kanadasta pääosaan Eurooppaa sekä edelleen Japaniin ja Australiaan. Koulusurmiksi selkeästi luokiteltavia tekoja on tämän alueen ulkopuolella vähän, jos lainkaan. (Terroriteot ja perhesurmat ovat asia erikseen.) Uhreja lienee nelisensataa, niistä enemmän kuin puolet Yhdysvalloissa. Tuoreimmat rekisteröidyt tapaukset periytyvät tämän vuoden tammikuulta USA:sta. Ilmiön loppumista ei siis ole näkyvissä.

    Selitystä etsittäessä metodinen vaikeus piilee siinä, että uusi ilmiö voidaan selittää vain toisilla uusilla ilmiöillä. Jokin kauan esillä ollut tekijä ei selitystehtävää palvele, jollei voida osoittaa sen muuttuneen tavalla, joka tekee siitä tässä mielessä uuden tekijän veroisen. Kelvollisen selityksen täytyisi tehdä ymmärrettäväksi se, miksi koulusurmat astuvat näyttämölle silloin kuin astuvat ja minkä vuoksi ne rajoittuvat kehittyneimpiin teollisuusmaihin Suomi mukaan lukien.

    Tämä lähestymistapa edellyttäisi puheena olevan tutkimuksen jatkamista toisella yhteisprojektilla, tällä kertaa empiiriseen kriminologiaan, historiaan ja sosiologiaan painottuvalla. Kansainvälinen yhteistyö olisi niin ikään välttämätöntä. Mielestämme valtiovallan tulisi olla asiassa aloitteellinen, sillä minkään yksittäisen tutkimuslaitoksen voimavarat eivät näin laajamittaiseen hankkeeseen riitä. Joka tapauksessa koulusurmat koskettavat siinä määrin syvästi juuri Suomea, että Suomen tuntuva panostus aiheen tutkimukseen olisi todella perusteltua.

   (Kirjoittaneet Jukka Kekkonen ja Heikki Ylikangas, julkaistu Aamulehdessä helmikuussa 2011.)