Heikki Ylikankaan esitelmä Vähässäkyrössä 9.2.2014 Napuen taistelun 300-vuotismuistojuhlassa.
Isonvihan nimellä tunnetun ajanjakson alkamisesta tulee näinä päivinä kuluneeksi kolmesataa vuotta. Isoviha – sanalla on edelleen paha, pysähdyttävä kaiku suomalaisten, eritoten pohjalaisten mielissä. Se synnyttää kuvan hirveyksistä, jotka ylittävät kaikki muut historiasta tunnetut kohtaloniskut, niin ennen kuin jälkeenkin tuon kauden. Näin meistä moni, ehkä useimmat, tuon nimen kokevat.
Onko mielikuva totta? Ylittääkö isonviha todella kaikki muut tunnetut onnettomuudet menneessä? Tuo kysymys pitää asettaa yksistään siksi, että kyettäisiin jotenkin mitoittamaan isonvihan kausi historiassa. Sitä on siis jotenkin verrattava muihin kohtaloniskuihin menneessä, jos sitten sen kokoluokan onnettomuuksia menneisyydestä löytyy.
Kyllä niitä valitettavasti löytyy, jopa useampia. Varhaisin katastrofi, josta on edes jonkinlaisia tietoja säilynyt, sijoituu jonnekin 800-luvun lopulle. Onnettomuus kohtasi silloisia kyröläisiä yllättäen. Housulanmäeltä on löydetty kalliokoloon hätäisesti tuikattuna parisenkymmentä arabialaista hopearahaa, joita niiden kätkijät eivät kyenneet noutamaan pois. Vaara tuli mereltä ja osoittautui pysyväksi. Noihin aikoihin asutus Pohjanmaan rannikkoseudulta hävisi. Voimme arvata uhkan aiheuttajan. Käärmekeulaiset viikinkilaivat etsiytyivät silloin kaikkialle sinne, minne vesitse pääsi ja missä löytyi ryöstettävää. Vähänkyrön keskusseutu täytti molemmat ehdot. Takaisku oli kehityksellisesti merkittävimpiä, mitä Kyrönjoen tienoo on kuunaan kokenut.
Alue asutettiin uudestaan vasta aivan 1100-luvun lopulta ja 1200-luvun alusta lähtien. Lappalaiset vetäytyivät Lapuanjoen varsille ja jättivät Kyrönjoen partaat Satakunnasta ja Hämeestä tulleille uudisasukkaille sekä merenrannan ruotsalaisille. Ei tiedetä, mitä rutto – Musta surma – Pohjanmaalla 1300-luvun puolimaissa aiheutti. Kun se muualla Euroopassa vei kolmanneksen väestöstä, niin tapahtui varmaan myös täällä. Tietoja asiasta ei kuitenkaan ole. Sen sijaan nuijasodan tuottamat menetykset 1500-luvun viimeisellä vuosikymmenellä tunnetaan jotenkin, ei tarkkaan niitäkään. Sota koetteli nimenomaan eteläpohjalaista suomenkielistä väestöä. Tavallisesti lasketaan, että konflikti koitui kuolemaksi 3000 talonpojalle, kolmannes heistä eteläpohjalaisia. Vastapuolen väkeä – sotilaita – meni vain muutamia kymmeniä. Maakunnassa tuskin löytyi maataloa, jota kuolema ei olisi koskettanut. Vähässäkyröstä, joka käsitti tuolloin 170 savua, sota vei lähemmäs 200 miestä. Se oli paljon, mutta historiallisessa vertailussa menetys ei kuulu suurimpiin. Se vastasi 15 prosentin osuutta pitäjän silloisesta väkiluvusta.
Nuijasodan jälkeen asutus polki paikallaan. Ruotsin suurvaltasodat sen sijaan jatkuivat ja nielivät miehiä. Väenotot seurasivat toistaan. Vähänkyrön asukasluku pysytteli miltei koko 1600-luvun 1200 hengen seutuvilla. Vasta sotimisen loputtua 1690-luvun alussa se kohosi 1400:an. Silloin oli kuitenkin tultu uuden katastrofin kynnyspuille.
Meneillään oli ns. pikku jääkausi, ilmaston kylmenemisen kausi. Kesähallat tuhosivat vuoden 1696 sadon. Siitä aiheutunut nälänhätä vei hengen 35 prosentilta eteläpohjalaista väestöä, tuhansilta ihmisiltä. Se oli megaluokan suonenisku. Vähässäkyrössä menehtyi 380 ihmistä, 27 prosenttia pitäjän asukkaista. Vastaavaa kuolemanniittoa ei ollut sitä ennen tunnetun historian aikana koettu.
Vaan koettiinko heti sen jälkeen – siinä tämän esitelmän olennainen kysymys? Kävi niin, että mihin luonto tuhotyönsä lopetti, siitä jatkoivat ihmiset. Tanska, Puola ja Venäjä hyökkäsivät vuonna 1700 Ruotsin kimppuun. Kaikki ne olivat menettäneet alueitaan Ruotsille ja halusivat nyt menetyksensä takaisin korkojen kanssa. Alkoi 21 vuotta kestänyt suuri Pohjan sota.
Vaikka sodan alku oli Ruotsin aseille myönteinen, väestölle se tuotti ahdinkoa heti. Sota on aina sotaa. Se vaatii paitsi miehiä myös kaikentasoista huoltoa varusteista elintarvikkeisiin ja kuljetuksiin. Verot, maksut ja työvelvoitteet lisääntyivät. Pohjamaan osalle lankesi Pohjanmaan rykmentin täydentäminen ja huoltaminen. Jo ensimmäisenä sotavuonna rekrytoitiin yksin Vähästäkyröstä 17 nuorukaista paikkaamaan tyhjentyneitä ruotuja. Sitä mukaa kun sota kääntyi Ruotsille tappiolliseksi, luovutetut miesmäärät kasvoivat. Kolmena vuotena 1709 – 1711 otettiin Vähästäkyröstä kaikkiaan 72 rekryyttiä. Mieshukan seuraukset yhdistettynä muihin rasituksiin alkoivat näkyä. Väkiluku väheni Vähässäkyrössä liki 13 prosenttia vuosien 1700 ja 1712 välillä. Vähennys vertautui nuijasodan tuottamiin menetyksiin.
Vuonna 1710 venäläiset valloittivat Viipurin ja kolmea vuotta myöhemmin koko Etelä-Suomen. Helmikuussa 1714 tsaari Pietari I antoi ruhtinas Golytsinille käskyn eliminoida pohjoinen sivustauhka, venäläisten armeijan pääosalla kun aiottiin iskeä Ahvenanmeren kautta suoraan Tukholmaan. Golytsin lähti 11 000 miestä mukanaan Hämeenkyröstä, kulki Hämeen- ja Pohjankankaan metsän läpi ja leiriytyi Ylistaroon. Venäläisten äkillinen ilmaantuminen maakuntaan yllätti kenraali C.G. Armfeltin, joka piti päämajaansa Komsilan nimismiehentalossa Isossakyrössä. Armfelt oli saanut käskyn käydä ratkaisutaisteluun ja hän totteli käskyä, vaikka Ruotsin väki käsitti vain 1500 ratsumiestä ja 3000 jalkamiestä, yhteensäkin vähemmän kuin puolet Golytsinin väestä. Näiden lisäksi ehdittiin lähipitäjistä koota 900 talonpoikaista nostomiestä armeijan tueksi. Nostomiehet olivat tavanomaista siviiliväkeä. Heille oli jaettu aseita ja annettu hiukan sotilaallista koulutusta. Ratkaisu tapahtui, kuten tunnettua, Napuen kylän aukeilla 19. helmikuuta 1714 ja tuotti ruotsalaisille musertavan tappion. Venäläisten kaksinkertainen ylivoima koitui puolustajien tuhoksi. Armfeltin väki saarrettiin. Se menetti yksin kaatuneina yli puolet vahvuudestaan.
Napuen taistelusta alkoi isonvihan nimellä tunnettu aika. Venäläisille sotilaille oli luvattu kannustavana voittopalkintona neljän vuorokauden mittainen vapaa ryöstövalta. Ryöstöä ryyditti tsaarin käsky, jonka mukaan seutu piti hävittää kymmenen peninkulman mitalta, jotta se ei tarjoaisi tukialuetta ruotsalaisten vastahyökkäyksille. Vielä mainitaan venäläisiä raivostuttaneen sen, että siviilejä taisteli Armfeltin sotilaiden mukana. Se ei sopinut ajan sääntöihin.
Suojattomiin pitäjiin levittäytyivät verileikin ryvettämät venäläissotilaat. Näitä ei mikään ei pidätellyt, ei edes ajatus siitä, että seutu lopullisessa rauhanteossa jäisi Venäjän kruunun haltuun ja että sitä pitäisi sen vuoksi säästää. Syntyi karmeaa jälkeä. Naisia raiskattiin nuorista tytöistä ruveten. Kaikkialta etsittiin arvotavaraa: kulta- ja hopeaesineitä. Otaksuen ihmisten piilottaneen aarteitaan sotilaat koettivat terroriteoin pelottaa ja kiduttamalla pakottaa asujaimet paljastamaan kätkönsä. Vähässäkyrössä kuoli tästä syystä 18 henkilöä, Isossakyrössä 13. Vähänkyrön kappalaisen J. Mulloviuksen vaimo ja seurakunnan lukkari hirtettiin Kirkonmäellä. Kappalainen itse kuoli myöhemmin kidutuksessa saamiinsa palovammoihin. Jotkut selviytyivät rääkkäyksestä hengissä, mutta menettivät terveytensä. Rakennuksia tuhottiin järjestelmällisesti poltetun maan taktiikalla. Isonkyrön kirkolla rovastin ja kahden kappalaisen talot annettiin ensimmäisinä lieskojen saaliiksi. Tulella hävitettiin heti perään toistakymmentä lähikylää. Vähässäkyrössä 121 savun rakennukset kärsivät suurempia tai pienempiä vaurioita.
Ehkä kaikkein tuskallisinta ja itsessään vaikeinta käsittää oli lasten raastaminen Venäjälle. Enimmät viedyistä olivat 10 ja 20 ikävuoden väliltä, nuorimmat nelivuotiaita. Upseerit myivät saaliinsa orjiksi eli sieluiksi venäläisiin kartanoihin. Määrät olivat todella suuria. Isostakyröstä koottiin 154 poikaa ja tyttöä ja vielä Ylistarosta, Isonkyrön kappelista, 80, muista lähipitäjistä hiukan vähemmän. Kaikkiaan ryöstettiin Etelä-Pohjanmaalta noin 1700 lasta ja nuorta. Vain ani harvat viedyistä tulivat takaisin. Topeliuksen Koivu ja tähti – tarinat jäivät äärimmäisiksi poikkeuksiksi.
Isonvihan loppuvuosina hauras siviilihallinto helpotti hiukan oloja. Paljon riippui siitä, osuiko paikalle joku humaani upseeri, ja toisekseen siitä, millaisia miehiä valikoitui venäläisten asettamiksi nimismiehiksi eri pitäjiin. Vähääkyröä kohtasi miehitysvuosina se onni, että pappilaan asettui – tosin vain joksikin aikaa – venäläinen eversti Jusupov. Eversti piti sotilaansa tiukassa kurissa. Hyvä jälkimaine jäi myös Vähänkyrön nimismiehestä Juho Heikkilästä Tervajoelta sekä Isonkyrön nimismiehestä Henrik Haqverista. Kummastakaan ei tehty valituksia rauhan palattua. Ylin määräysvalta ja sen sallima mielivalta säilyivät silti Venäjän armeijalla. Se asiaintila takasi turvattomuuden ja pahimmassa tapauksessa terrorin jatkumisen.
Pohjanmaan lääni koki isonvihan kauhut raskaampana kuin mikään muu osa Suomea. Suomen alueen arviolta 5000 murhatusta ja 8000 vankina poisviedystä joka toinen oli kotoisin Pohjanmaan läänistä. Väkiluku, joka paljastaa kehityksen suunnan varmimmin, laski Etelä-Pohjanmaalla viidenneksellä, 20 prosentilla, vieläpä vuoden 1724 tilanteen pohjalta laskien. Normaalioloissa väkiluvun olisi pitänyt nousta vähintään saman verran. Likimain vastaavanlainen romahdus havaitaan tilaluvussa, rakennuksissa ja viljelyalassa. Tulelta säästyneitä rakennuksia ei korjattu. Uusista raivauksista ei ollut puhettakaan, kun ihmistyövoiman ja vetojuhtien puuttuessa ei kyetty viljelemään edes kaikkia vanhoja peltomaita.
Aineelliset vahingot voidaan aina aikaa myöten korvata. Menetettyjä ihmishenkiä ei saada takaisin. Tuhossa ja menetyksissä oli selkeitä alueellisia eroja. Otettakoon lähemmin tarkasteltavaksi vaikkapa Vähäkyrö. Katovuodet saattoivat surmilleen, kuten edellä jo todettiin, 380 vähäkyröläistä, isonvihan aika siviilien osalta lähemmäs 300, siis liki neljänneksen vähemmän kuin nälkävuodet. Isonvihan surmanluvuista puuttuvat kuitenkin tiedot niistä sotilaista, jotka oli ennen Napuen taistelua otettu pitäjästä Ruotsin armeijaan ja jotka kokivat Napuella tai jo sitä aikaisemmin sotilaan sankarikuoleman. Näitä oli useita kymmeniä, ehkä lähemmäs sata. Tässä laskussa suuri Pohjan sota koitui kuolemaksi suunnilleen samalle määrälle pitäjäläisiä kuin koituivat nälkävuodet. Molemmissa tapauksissa puhutaan 400 lähentelevästä ihmismäärästä. Lukua havainnollistaa ja konkretisoi tieto siitä, että kaikki itsenäisen Suomen 1900-luvun sodat vaativat yhteen laskien 140 vähäkyröläisen hengen – se on neljä vähemmän kuin vähäkyröläisiä nostomiehiä meni kahden tunnin sisällä Napuella helmikuussa 1714.
Lähteistä ja alan kirjallisuudesta saa kuvan, että ajan kovat kolhut riipoivat Vähääkyröä pahemmin ja syvemmälti kuin maakuntaa yleensä, näin jopa verrattuna lähipitäjiin. Tämä tuli näkyville jo Napuella. Suunnilleen puolet (457) taisteluun osallistuneista kaikkiaan 900 eteläpohjalaisesta nostomiehestä kaatui, neljännes (223) otettiin vangiksi ja toinen vajaa neljännes (200) pääsi pakoon. Kaatuneista oli vähäkyröläisiä 144, isokyröläisiä 141 ja laihialaisia 113 miestä. Suhteellisesti laskien nämä määrät merkitsivät Vähänkyrön osalta 70, Laihian osalta 60 ja Isonkyrön osalta 45 prosentin osuutta pitäjien hengille kirjoitettujen aikuisten miesten määrästä. Isonkyrön prosenttiluku jäi muita pienemmäksi siksi, että Ylistaro luettiin silloin hallinnollisesti Isoonkyröön ja Ylistarosta ei nostomiehiä saatu, koska venäläiset olivat miehittäneet seudun. Vangituista nostomiehistä vähäkyröläisiä oli 30 eli 13 prosenttia. Vähäkyröläisiä siis kaatui eniten ja vangittiin vähiten. Myöskään pakoon päässeiden 200 nostomiehen joukossa ei liene ollut kovin monta vähäkyröläistä, koska jälkeenpäin kerrottiin, että Vähästäkyröstä löytyi vain kolme aikuista miestä ukkojen ja poikasten lisäksi.
Johtuivatko vähäkyröläisten poikkeuksellisen suuret menetykset pelkästä onnettomasta sattumasta? Osaksi todella johtuivat. Nostomiesten kohtalo Napuella oli riippuvainen paikasta, johon asianomaiset oli taisteluryhmityksessä sijoitettu. Niistä, jotka vartioivat Isonkyrön kirkolla kuormastoa, onnistui pakenemaan suhteellisen moni. Ne taas, jotka oli määrätty jalkaväen taakse kentälle ja joiden kimppuun Jaurinnevan kautta kiertäneet kasakat ensimmäisenä rynnistivät, ei ollut juuri mahdollisuuksia selvitä hengissä. Nähtävästi vähäkyröläiset kuuluivat näihin.
Kaikkea ei voi kuitenkaan panna sattumien tiliin. Vähänkyrön asukasluku vähentyi vainovuosina puolella, kun väkiluku maakunnassa kokonaisuudessaan vähentyi – kuten jo todettiin – viidenneksellä. Merkitystä oli siis muillakin syillä kuin kohtalokkailla sattumilla. Asutus Vähässäkyrössä oli maakunnan vanhinta ja tiheintä ja nähtävästi myös varallisuudeltaan keskimäärän ylittävää. Kidutuksiin oli siten poikkeuksellisen vahva motiivi. Syistä kolmas oli tärkein ja selittää kattavimmin Vähänkyrön kovaa kohtaloa. Voidaan ja pitää kysyä, mihin Vähässäkyrössä olisi paennut, mihin etsiytynyt suojaan? Kylät sijasitsivat jokivarressa; niihin oli helppo päästä, vaikea hakeutua niistä mihinkään turvaan. Metsiä ja soita oli toki silloin enemmän kuin nykyisin, mutta suhteellisen vähän silloinkin, ainakin niukemmin kuin muissa pitäjissä. Piti lähteä Vähästäkyröstä pois, jos halusi löytää jotenkin turvallisen piilopaikan. Nähtävästi aika moni sen teki.
Kumpi koettiin tunnetasolla, ihmisen sisällä, piinallisempana koettelemuksena, nälkävuodet vai isoviha. Pelkästään menetettyjen ihmishenkien osalta nälkävuodet ehkä niukasti voittavat tämän synkän kilvan. Kun mitataan kärsimysten kestoa ja raskautta sekä aineellisten tuhojen laajuutta tulos on toinen. Nälkävuosina ei ollut ketä syyttää, ketä pelätä, ketä paeta ja ketä vihata. Isonvihan aikana näitä kohteita ei totisesti puuttunut. Isostavihasta tekivät ahdistavan ja äärimmäisen vaikeasti kestettävän se raakuus ja julmuus, jonka kohteiksi ja jonka alituiseen uhkaamiksi ajan ihmiset joutuivat. Ja sitä jatkui vuodesta toiseen, seitsemän varmaan loputtoman pitkältä tuntuvaa vuotta. Lyhyesti todeten sille pahalle kaiulle, jonka sana isoviha edelleen mielissämme synnyttää, on kaikesta päätellen vankka historiallinen perusta. Todellisuus ja perimätieto osuvat tämän ajanjakson osalta harvinaisen pitkälti yksiin.
Ajan suomalaisille isonvihan aika kouriintuntuvana todisti, että Venäjän mahti oli kasvanut ohi Ruotsin ja että Ruotsi ei enää kykenisi estämään vihollisen työntymistä maahan. Suomen asema muuttui uhanalaiseksi. Tietyssä katsannossa ja määrätyssä mielessä juuri tuo havainto antoi ensimmäisen sysäyksen ajatuskuluille, jotka aikanaan, monien mutkien kautta, johtivat Suomen itsenäistymiseen. Toteutui vanha sääntö: hyvässä pysytään, huonosta pyrkivät eroon kaikki.
Eräs kysymys, sanoisin pääkysymys välittömien tapahtumien tasolla, jää askarruttamaan. Kuinka oli ylipäätään mahdollista, että siitäkin vaiheesta – siis isostavihasta – jotenkin selvittiin, selviytymisen ehdot ja edellytykset kun olivat huonot, suorastaan toivottomat. Valtaosa Kyrönmaan työkykyisistä miehistä kohtasi matkansa pään Napuella. Kun venäläiset vielä riistivät maakunnasta lapset ja nuoret ihmiset, kaatui kaikki naisten ja vanhusten harteille. Työikäiset naiset, käytännössä leskivaimot, joutuivat kantamaan raskaimman taakan. Silti täydelliseltä tuholta vältyttiin. Naiset ja vanhukset kiskoivat elämän vankkurit läpi väki- ja mielivallan ja vielä nälkäkuolemankin. Siinä on viesti, tärkeä ja vielä myönteinen viesti kaikille aikakausille, myös meidän ajallemme. Se viesti valaa uskoa tulevaisuuteen, synnyttää luottamusta ihmisen kykyyn voittaa vaikeudet. Jos ja kun isonvihankin ajasta jotenkin selviydyttiin, mitä ovat sen rinnalla nykyajan haasteet.
Eivät paljon mitään.