Karjalaisten penseys lähteä sisällissotaan 1918

 

(Juhlapuhe Rautulaisten Pitäjäjuhlassa Mikkelissä 26.7.2014 Rata Rautuun – kirjan pohjalta.)

 

Sotien välisenä aikana Raudun pitäjä Karjalan kannaksella oli suomalaisessa tietoisuudessa varsin tunnettu paikka. Tunnettuisuus liittyi tosin tapahtumasarjaan, joka ei kovin hyvin sovellu kesäjuhlien juhlapuheen teemaksi, nimittäin Raudun taisteluun vuoden 1918 moninimisessä sodassa. Aiheen käsittely on kuitenkin sinänsä tarpeellista. On perehdyttävä historian ikäviinkin käänteisiin, jotta voisi antaa arvon sille myönteiselle, mikä taakse on jäänyt. Saksalaiset puhuvat ”menneisyyden hallinnasta” kaikki puolet kadonneessa maailmassa siihen sisällyttäen. Niin on tehtävä meidänkin.

Rautuun muodostui 20. helmikuuta 1918 rintama, joka kesti huhtikuun viidenteen 1918, siis puolitoista kuukautta.  Siinä sodassa oli kuitenkin useita merkittäviä yhteenottoja, kuten Tampereen ja Viipurin kaltaisten ajan oloissa suurten 50 000 asukkaan kaupunkien valtaaminen.  Mikä teki nimenomaan Raudusta, 6000 asukaan tyypillisestä kannakselaisesta maaseutupitäjästä, jotenkin erityisen huomattavan sotatapahtumien näyttämön?

Yleensä sotahistoriassa mitoitetaan taisteluiden merkitys sen mukaan, kuinka paljon uhreja ne vaativat. Raudun rintama nieli runsaasti elävää voimaa, joskin vain senaatin joukkojen eli valkoisten menetykset tiedetään tarkasti. Valkoisia kaatui kaikkiaan 270. Se on suuri luku, kun vertailukohdaksi otetaan esimerkiksi Viipurin valtaus. Siinä meni valkoisia 300 eli vain 30 enemmän kuin Raudussa.  Vastapuolen, siis kansanvaltuuskunnan joukkojen eli punaisten  menetykset Raudussa olivat verrattomasti mittavammat. Joukkohautaan peiteltiin runsaat 800 kuollutta, mikä määrä muodostaa punaisten puolen menetysten (venäläiset mukaan lukien) varman alarajan. Lyhyesti todeten Raudun taistelu, varsinkin sen kaksi viimeistä päivää, on luettava koko sodan ankarimpiin yhteenottoihin.

Raudun rintaman vaatima uhrimäärä ei kuitenkaan tuottanut sitä mainetta, jota nimi Rautu sotien välisenä aikana nautti. Syy oli toinen, itsessään ainutlaatuinen. Raudussa oli mukana enemmän venäläisiä suhteessa suomalaisiin kapinallisiin kuin millään muulla lähimainkaan vastaavankokoisella rintamanosalla Suomessa. Rajantakaisia puna-armeijalaisia oli enimmillään 1450, yli puolet Raudun rautatieasemalle linnoittautuneiden kokonaisvahvuudesta. Jostakin syystä juuri Rautu nähtiin Pietarissa paikaksi, jossa tarvittiin erityisen voimakas venäläispanos. Minkä vuoksi?

Sen vuoksi ensinnäkin, että Saksan ja Neuvosto-Venäjän välinen aselepo oli päättynyt 18. helmikuuta eli vain kaksi päivää ennen kuin venäläiset tulivat yli valtaskunnan rajaksi muuttuneen entisen tullirajan ja miehittivät rakenteilla olevan Raudun asemanseudun. Puna-armeija koki päärintamallaan Saksaa vastaan välittömästi (osin jo ensimmäisenä päivänä) valtaisan murskatappion. Joukot pakenivat massamitassa kentältä, mistä sitten seurasi, että Pietari joutui päälle kaatuvaan valtausvaaraan.  Tässä tilanteessa ja tietäen Suomen valkoisten ja saksalaisten läheiset suhteet neuvostojohto päätti sulkea Raudun poikittaisradan, asettaa sille niin lujan järein tuliasein tuetun tulpan, että ainakaan sitä kautta Pietaria ei voitaisi uhata. Suomalaisille kapinallisille annettiin epämääräisiä lupauksia hyökkäystoimista Raudusta käsin Vuoksen yli, mutta venäläisten itsensä ilmeinen päätarkoitus oli pitää Raudun kautta kulkeva poikkirata katkaistuna ja huoltaa suomalaiset punaiset rantaradan kautta. Koska venäläiset eivät tyytyneet ainoastaan riittävästi rikkomaan Raudun rataa omalta puoleltaan, heidän tavoitteenaan oli suojata Raudun linnoituksen avulla myös rantarataa. Kolmas ja ehkä tärkein syy oli se, että he halusivat saada suomalaiset punakaartilaiset mukaansa puolustamaan Pietaria. Se päämäärä ei olisi toteutunut, jos tulppa olisi rakennettu Venäjän puolelle rajaa. Se ei olisi motivoinut kaartilaisia, jotka sotivat voittaakseen valkoiset Suomessa. Pietarin suojaaminen oli heille sen rinnalla toisarvoista.

Venäläisten runsas läsnäolo Raudussa muodosti yhden perusteen sille nimelle, jota sodasta virallisissa yhteyksissä lähivuosikymmeninä käytettiin. Sotaa ei kutsuttu sisällissodaksi, jota se uhrilukujen valossa oli, sillä surmansa saaaneet olivat suurelta valtaosaltaan suomalaisia, eivät sotaan sekaantuneita venäläisiä tai saksalaisia. Sota nimettiin vapaussodaksi, siis taisteluksi entistä emämaata – Venäjää – vastaan. Vapaussota-nimityksen puolesta oli heittää vaakaan – muiden perusteiden lisäksi – painava punnus: Rautu. Ennen muuta juuri tämän syyn vuoksi Raudusta kirjoitettiin 1920- ja 1930-luvulla paljon.

Se kirjoittelu ei jäänyt vaille kauaskantoisia seurauksia. Huolimatta venäläisten paljoudesta heidän sotilaallinen panoksensa jäi vähäiseksi. Suomalaiset punakaartilaiset syyttivät rajantakaisia vihaisen katkerina haluttomuudesta taistella, pitivät venäläisiä ylen määrin kehnoina sotilaina. Perää näissä syytöksissä oli, sillä yli puolet tulokkaista oli vailla minkäänlaista sotilaskoulutusta. He saapuivat Rautuun vain palkan vuoksi tai komennettuina puolustamaan Pietaria. Kun he totesivat, että ryöstely eli heidän suosimaa ilmaisua käyttäen sotasaaliin keruu ei onnistunutkaan, he viskasivat sotakalut käsistään ja yksinkertaisesti lähtivät kielloista piittaamatta omavaltaisesti takaisin. Venäläisjohdolla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin toimittaa uudet joukot karanneiden sijaan. Tulijat käyttäytyivät säännöllisesti edeltäjiensä tavoin. Tiedot tästä upposivat valkoisten ja punaisten henkiseen selkärankaan ja säilyivät tuoreina pitkään. Suomessa toistellut lentävät lausumat Neuvostoliitosta savijaloilla seisovana jättiläisenä ja sotilaina, joista kymmentä vastaan pärjäsi yksi suomalainen, olivat osaltaan perua juuri Raudusta. Tällä käsityskannalla oli merkitystä suomalaisten jäykkyyteen talvisotaa edeltäneissä neuvotteluissa Stalinin esittämistä aluevaihtovaatimuksista. Ei pidetty mahdottomana, että suomalaisten puolutus kestäisi myös sodan sattuessa. Näin on todettava, niin huonosti  kuin tämä asiaintila Nyky-Suomessa enää tunnetaankin.   

Jatkosodan jälkeen Rautu taisteluineen alkoi painua unhon yöhön. Neuvostoliittoa ei haluttu ärsyttää muistutuksilla puna-armeijan Raudussa 1918 kokemasta raskaasta tappiosta. Vapaussota-nimikin hiljalleen väistyi ja antoi sijaa vapaus- kansalaissota nimelle. Oppikirjoissa ja yleisteoksissa vuoden 1918 sodasta mainittiin taistelupaikkoina suuret kaupungit, Tampere ja Viipuri. Rautu putosi pois, vaikka siellä käyty kamppailu todisti vakuuttavasti ylijohdolle ainakin sen, ettei puna-armeijan mahdollisesta tiiviimmästä sotilaallisesta puuttumisesta taisteluihin ollut huolta. Venäläiset eivät yksinkertaisesti sotineet, kaikkein vähiten suostuivat hyökkäämään. Niinpä kaiken tämän vuoksi Nyky-Suomessa vain harva tietää, mistä Rautu sotien välisenä aikana parhaiten tunnettiin.

Nimestään huolimatta Raudun taistelu liittyy vain ohuella kosketuspinnalla varsinaiseen Raudun pitäjään ja sen vakituisiin asukkaisiin. Rintaman toi Rautuun Pietariin johtava rautatie, pohjoinen poikkirata halki Suomen. Itse asiassa into tarttua aseisiin ja käydä sisällissotaan oli varsinaisten rautulaisten osalta suhteellisen laimeaa, oli sitä molemmin puolin, sekä valkoisten että punaisten osalta. Sama koski koko Viipurin lääniä, erityisesti läänin maaseutua. Havainto vaikuttaa ensikatsannolla hämmästyttävältä. Olisihan luullut, että maakunnassa, joka sijaitsi lähimpänä bolsevikkivallan ydintä, asenteet olisivat alun alkaen muodostuneet jyrkiksi sosialistien ja porvarien kesken sekä johtaneet molemmissa leireissä kiivaaseen aseiden hankintaan, mikä Pietarin läheisyyden vuoksi olisi ollut karjalaisille kaikkein helpointa maassa. Näin ei käynyt siitä huolimatta, että venäläisvaruskuntien aseista riisunnat saivat alkunsa Karjalasta. On huomattava, että ne yhteenotot eivät suuntautuneet toisia karjalaisia, vaan maahan jääneitä venäläisiä vastaan. Itsenäisyystahtoa siis oli, huomattavasti vähemmän halua käydä ase kädessä päin toisia suomalaisia.

Olkoon näin, lähtekäämme siitä, mistä sinänsä on kirjallisuudessa ja lähteistössä runsaasti todisdteita, että halu lähteä sisäiseen sotaan ja sen siivittämä pyrkimys hankkia aseita olivat Karjalassa sekä valkoisten että punaisten puolella oli innotonta ja verkkaista, kun asiaintilaa verrataan Tampereen, Turun ja Helsingin seutuihin tai vaikkapa teollistuneeseen Kymenlaaksoon. Joka näin asian tulkitsee, on velvollinen esittämään syyn karjalaisten passiivisuuteen. Mikä siis se syy voisi olla, millainen selitys täyttäisi parhaiten historiallisen tulkinnan tärkeimmän kriteerin – uskottavuuden – vaatimuksen?

Aloitan syyn etsimisen pienellä viivähdyksellä omakohtaisesti koettuun historiaan. – Kahdeksan vanha poikani kohtasi jolloinkin 1970-luvun alkuvuosina koulussa yllättäen pistokokeet uskontokirjan läksystä. Opettajan asettama kysymys kuului: ”Mikä häiritsee rukoilemista?” Poika oli unohtanut lukea opettavaisen kohdan oppikirjasta, mutta arveli noin yksinkertaisen asian selviävän pelkällä maalaisjärjellä. Niinpä hän vastasi: ”Juopot, sota ja yleinen meteli.” Näiden syiden hän otaksui eniten häiritsevän rukoilemista. Harhaan osui; nolla pistettä vastauksesta tuli.

Juopot ja yleinen meteli voidaan tässä yhteydessä sivuuttaa, ei sotaa. Sota selittää pitkälti karjalaisten vähäistä intoa lähteä sisäiseen kamppailuun. Käytiinpä sotaa venäläisiä tai toisia suomalaisia vastaan se kummassakin tapauksessa häiritsi Karjalan väestön toimeentulon elinhermoa: kaupankäyntiä, tavaranvaihtoa, Pietarin miljoonakaupungin kanssa. Raudusta kulki maantie Pietariin, ja se tie pursuili ennen sotaa ja suuressa mitassa sodan aikanakin ajopelejä, joilla kuljetettiin elintarvikkeita ja mitä erilaisimpia artikkeleita myytäväksi Pietariin. Etelämpänä rantarata palveli samaa tarkoitusta.  Kaikki meni Pietarissa kaupaksi, ja sieltä saattoi myös hankkia, mitä kotona tarvittiin. Pietarin kauppa muodosti Karjalassa tavallisille pientiloille todella merkittävän sivuelinkeinon, piti vähäistenkin pinta-alojen viljelijät leivässä.

Ei kauppamies halua sotaa. Sota monin tavoin vaikeuttaa kaupantekoa, tuo sille ylivoimaisia esteitä. Teollisuus, jonka työntekijät mobilisoituivat herkimmin sotaan, näytteli Karjalassa pienempää osaa kuin monissa muissa osissa maata. Raudussa aktiivisimpia ja poliittisesti radikaaleimpia olivat pitäjään majoittuneet, valtaosin muualta tulleet ratatyöläiset, joilla ei luonnollisesti ollut tekemistä Pietarin kaupan kanssa.

Jos Karjala osoittautui sodan alussa haluttomaksi käymään sotaa toisia karjalaisia vastaan, asenne muuttui myöhemmin. Sodan alkuaikoina näyttäytyvä penseys ryhtyä sisällissotaan haihtui aikaa myöten hiljalleen pois. Mitä kauemmin sota jatkui, sitä jyrkemmiksi asenteet myös Karjalassa osapuolten kesken muuttuivat. Näyttää siltä, että sisällissota pyyhkii pois paikalliset eroavuudet ja muodostuu vähitellen suurin piirtein samanlaiseksi kaikilla rintamanosilla. Ei sen lajin sotaa voida käydä eri tavoin eri paikoissa. Karjalan osaa pahensi vielä se, että sodan loppu koettiin siellä. Merkittävä osa Viipurin valtaajista ja suuri osa sen puolustajistakin (eritoten helsinkiläiset)  tulivat maan muista osista eikä heidän tarvinnut ajatella elävänsä Karjalassa sodan jälkeen. Sisällissodissa vallitsee se karmea sääntö, että ulkopaikkakuntalaiset kohtelevat vastustajiaan kovakouraisemmin kuin lähellä pysyvästi asuvat.

Arvoisat kuulijat       

On vaikuttavaa ja kunnioitusta herättävää, että on edelleen olemassa seura, joka vaalii Raudun pitäjän muistoa ja menneisyyttä. Karjala on Suomelta poissa mutta Karjalan historia vuoteen 1944 saakka on Suomen historiaa, tavoitettavissa arkistoissa siinä kuin maan muidenkin osien historiat. Toisin sanoen lähimenneisyyttä lukuun ottamatta Karjala historiallisessa katsannossa kuuluu yhä Suomeen, on osa Suomen ja suomalaisten menneisyyttä. Arkistot sisältävät sittemmin luovutettua aluetta koskevaa aineistoa, historiallisia lähteitä, dokumentteja ja asiakirjoja. Sitä osaa Karjalan menneisyydestä on vaalittava, tutkittava ja muistettava suomalaisten. Ketkään muut eivät sitä tee.

Heikki Ylikangas, emeritusprofessori     

Yksi vastaus artikkeliin “Karjalaisten penseys lähteä sisällissotaan 1918”

  1. Kyllä mutta Heikki olisin sinulta kysynyt seuraavaa. Talvisodassa kun karjalaiset joutuivat evakkotielle heitä tuli paljon pohjanmaalle mutta silloin he olivat ”ryssiä paikallisväestön keskuudessa” Tämän saman he kokivat myös Varsinais- Suomen väestön alueen väestössä ei ihme,että siirtokarjalaisia halusi muuttaa Keski- Suomeen ja Savoon. Olen haastatellut monia Suomen sodissa olleita rintamiehiä sekä lottia he eivät voi käsittää miksi pohjalaiset pitivät heitä ryssinä?Monet siirtokarjalaiset pitivät pohjalaisia kovina sotilaina Mutta talvisodan jälkeinen pakkoasutus oli niille karjalaisille shokki kun he joutuivat pohjanmaalle pitkän evakko matkan jälkeen ja heidän kohtelu ei ollut mikään loistava kokemus.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.