Nuijasodan syyt

(Juhlapuhe yleisötilaisuudessa Ilmajoella 10.8.2014)

Ilmajoki tunnetaan tämän päivän Suomessa erityisesti valtakunnallista merkitystä saaneista musiikkijuhlistaan. Historiallisessa katsannossa Ilmajoki on nykymainettaan kuuluisampi. Nimi liitetään kiinteästi 1500-luvun loppuvuosina käytyyn talonpoikaissotaan: nuijasotaan. Näin tehdään kahdesta syystä. Toinen niistä on paikallinen ratsutilallinen Jaakko Ilkka, nuijasodan alkuvaiheen päällikkö, toinen sodan päättänyt Santavuoren taistelu, joka käytiin 24. helmikuuta 1597 Piirtolankankaalla, Ilmajoen silloiseen suurpitäjään kuuluvassa Kurikan kylässä.   

Nuijasota oli todella sota, ei mikään vähäinen kahakka. Se vei hengen vähintään kolmelta tuhannelta kapinaan nousseelta talonpojalta. Sotilaita, kapinan kukistajia, meni vain muutamia kymmeniä. Suhteessa Suomen alueen silloiseen väkilukuun menetykset kohosivat suuremmiksi kuin talvisodassa. Kaiken lisäksi kuolonuhrit – kuten edellä esille tuotu tappiolukujen huikea epäsuhta osoittaa – koskettivat lähes yksinomaan sodan toista osapuolta: talonpoikia. Lukuun ottamatta vähäistä Tarharannan kahakkaa Kokkolassa yhteenotot muodostuivat talonpojille – voi sanoa – äärimmäisen tappiollisiksi, osaksi suoranaisiksi verilöylyiksi. Eniten sortui kentälle pohjalaisia, etenkin eteläpohjalaisia, mutta paljon meni myös keski- ja pohjoispohjalaisia. Savolaisia vieri surmilleen seitsemisen-, keskisuomalaisia sekä hämäläisiä nelisensataa. Alueellisesti talonpoikien rynnistys murentui Turusta Hämeen linnan kautta Savon linnaan ja sieltä Viipurin linnaan johtavan linnoitusketjun etumaastoon. Linnoitukset olivat nimittäin lujasti ratsu- ja jalkamiesten käsissä.

Esitetyt kylmät, itsessään kovin epäsuhtaiset luvut avaavat tämän esityksen pääongelman. Kuinka on mahdollista, että sotataitoon perehtymättömät, huonosti aseistautuneet siviilimiehet kävivät päin koulutettua, sen ajan oloissa modernein asein varustettua, taisteluissa karaistunutta sotaväkeä, joka saattoi tuketua vahvoihin linnoituksiin? Miten vähäisintäkään uskoa menestykseen saattoi kapinoivilla näillä ehdoin olla – vallankin kun sotilaat ohittivat talonpojat paitsi taidossa että aseistuksessa, myös suojauksessa. Ratsumiehiä varjeli iskuilta vähintäänkin rintapanssari ja aatelisia upseereita täydellinen rautahaarniska. Aseitten suhteen oli talonpoikien asema vielä surkeampi. Heillä oli joitakin ruutiaseita – hakapyssyjä ja lunttumusketteja – mutta heidän pääasiallinen taisteluvälineensä oli sotavarsta eli nuija. Nuijaa käytettiin lähitaistelussa panssaria murtavana aseena, koska siinä tavallisimmin painava metallikuula kiinnittyi ketjulla puiseen varteen. Ase vastasi tekniikaltaan viljan puinnissa käytettyä varstaa eli klupua ja sen vuoksi sotaa kutsutaankin ruotsiksi nimellä klubbekrig. Jotta isku kantaisi kohteeseensa, nuijamiehen tuli päästä riittävän lähelle ratsumiestä eli huovia. Se ei helpolla onnistunut, kun huoveilla oli turvanaan pitkä teroitettu ota eli peitsi. Ota piti nuijasoturin loitolla.

Kaikki mahdollinen, minkä ylipäätään saattoi ottaa huomioon, puhui kapinoitsijoita vastaan ja ennusti sotilaille varmaa, itse asiassa vuorenvarmaa voittoa. Silti sodan tielle lähdettiin. Miksi?

Mysteeri on muutaman kerran avattu sangen yksinkertaisella konstilla. On katsottu, että kapinoitsijat toimivat raa’an yllytyksen ja kiihotuksen sokaisemina. Agiteerauksen paisuttamassa kiihkossa he eivät kriittisesti punninneet realiteetteja vaan toimivat tahdottomina yllyttäjänsä tavoitteiden mukaan.

Yleensä vetoaminen yllytykseen tuottaa kehnon vastauksen kysymykseen, minkä vuoksi tehtiin se, mikä tehtiin. Tässä tapauksessa kiihotuksen painottaminen vaikuttaa ainakin ensi alkuun perustellulta. Kuningas Juhana III kuoltua marraskuussa 1592 hänen poikansa Sigismund peri sekä Ruotsin että Puolan kruunun. Taatakseen valtansa säilymisen Ruotsissa Sigismund sivuutti Ruotsin valtioelimet – valtaneuvoston ja valtiopäivät – ja asetti suoraan itsestään riippuvaisia käskynhaltijoita eri puolille Ruotsin valtakuntaa. Merkittävin näistä vahvoista vallan tukipylväistä ja lujatahtoisista kuninkaanmiehistä oli Suomen ja Viron käskynhaltija, marski eli valtakunnan sotavoimien ylipäällikkö Klaus Fleming, valtaneuvos, Viikin vapaaherra, Suitian ja Kuitian kartanoitten herra.

Flemingiä raastoi epäily siitä, että kuningas Sigismundin setä, herttua Kaarle, havittelisi Ruotsin kruunua. Täysin aiheettomaksi Flemingin pelkoa ei voida leimata. Vähintäänkin Kaarle halusi alusta alkaen kasvattaa vaikutusvaltaansa Ruotsissa –näin etenkin niinä aikoina, joina kuningas Sigismund oleskeli päämaassaan Puolassa. Sekin on lähtein osoitettavissa, että herttua todella toimi Flemingiä vastaan; pyrki murskaamaan tämän diktatorisen erillishallinnon Suomessa. Asevoiman käyttöön eriseuraista Flemingiä vastaan Ruotsin valtioelimet eivät suostuneet. Myöhäissyksyllä 1596 Kaarle antoi voimattomuudessaan pohjalaisille valtuutetuille suullisesti sen neuvon, että nämä yksinkertaisesti kieltäytyisivät linnaleirin – siitä kohta enemmän – maksamisesta ja puolustaisivat päätöstään asein. Siinä yllytys kapinointiin!

Kaikesta tästä huolimatta on näytettävissä toteen, että herttua Kaarlen yllytys ei nuijasotaa sytyttänyt. Sen synnytti toinen syy. Nuijasota muodosti näet vain suurimman renkaan liikehdinnässä ja kuohahtelussa, jotka olivat saaneet alkunsa runsaat parikymmentä vuotta aikaisemmin ja koskettaneet eritoten Etelä-Suomea, minne sotilaat silloin taistelujen välikausina sijoitettiin.. Välillä oli liikkeellä useaan sataan mieheen nousseita kapinallisosastoja, jotka linnoituksista hälytetyt sotilaat helposti nujersivat. Yksi asia on kumminkin varma. Herttua Kaarlella ei voinut olla näihin 1570- ja 1580-luvulla tapahtuneisiin mellakointeihin mitään osuutta. Talonpojat tuntuivat osaavan kapinoida ilman herttuan yllytystäkin. Sitä paitsi myös syksyllä 1596 herttua kehotti pohjalaisisa vain passiiviseen vastarintaan omassa maakunnassaan. Hän ei kannustanut heitä hyökkäykseen kohden etelää ja yrittämään linnoitusketjun puhkaisemista, niin kuin Jaakko Ilkan johtamat talonpojat tosiasiassa tekivät.

Jos ei siis yllytys, niin mikä sitten?  Uskokaamme vahvaa dokumenttia. Santavuoren ratkaisutaistelun edellä Klaus Fleming pyysi airueen välityksellä talonpoikia luopumaan mielettömästä yrityksestään. Luotettavimman tiedon mukaan nämä vastasivat, että he tekisivät mitä muuta tahansa kuin sietäisivät pitempään linnaleiriä.

Mikä siis oli edellä jo ohimennen mainittu linnaleiri? Se oli talonpojilta peritty ja sotaväelle suoritettu maksu, joka käsitti rahaa ja elintarpeita ja jota luonnehdittiin sotilaiden ylläpidoksi. Niin kauan kuin sotilaat kyettiin mahduttamaan linnoihin ja kuninkaankartanoihin, voudit ja verokuntamiehet  kantoivat linnaleirimaksun ja luovuttivat sen sotilaille. Siihen aikaan luovutukset saatettiin myös merkitä kruunun tileihin veroihin rinnastettuna ulostekona. Vuodesta 1574 käytäntöä muutettiin. Sotilaat saivat vallan kantaa maksun itse samalla, kun sen merkitsemisestä kruunun tilikirjoihin luovuttiin. On helppo arvata, mitä seurasi silloin ja mitä vallan hyvin saattaisi seurata nytkin, jos palkansaajat oikeutettaisiin kantamaan aseistettuina aseita vailla olevilta ihmisiltä palkkansa itse.

Ajan myötä linnaleiri muuttui yhä selkeämmin sotilaiden palkaksi, vieläpä sellaiseksi palkaksi, jonka määrä kaiken aikaa kohosi. Miten maksu saattoi kohota? Eikö ollut laadittu valtakunnallisia taksoja? Niitä oli kyllä laadittu. Viimeisin taksa ole peräisin vuodelta 1593. Silloin Kaarlen johtama valtaneuvosto eli nykyistä hallitusta vastaava elin antoi ulos valtakunnallisen taksan, jonka mukaan ratsusotilas eli huovi oli oikeutettu paitsi nauttimaan verovapautta tilansa osalta myös saamaan linnaleirinä 6 taaleria rahaa, 8 tynnyriä viljaa ja 24 parmasta heiniä vuodessa. Jalkamies eli nihti hyötyi vähemmän, mutta taksassa ei nihdin määrää ole mainittu. Maksu oli jo tällaisena saajien kannalta varsin huomattava tuloerä, sillä yhden ihmisen laskettiin kuluttavan 2 tynnyriä viljaa vuodessa.

Sitten alkoi kehitys, joka johti nuijasotaan. Luovutusmäärät kasvoivat nopeaan tahtiin, vaikka itärajalla vallitsi kahdeksi vuodeksi sovittu aselepo ja rauhasta neuvoteltiin. Tultaessa vuoteen 1595 yhden huovin vuotta kohden kantama linnaleirin määrä oli yksin viljan osalta kohonnut vähintään 2,5-kertaiseksi vuoden 1593 viralliseen taksaan verrattuna. Linnaleirimaksu muodostui tuossa vaiheessa kiistatta suuremmaksi menoeräksi talonpitäjälle kuin vakinaiset ja ylimääräiset verot yhteensä.

Maksu siis kaiken aikaa paisui, suurentui. Mikä sitä suurensi? Muodollinen syy tiedetään. Korotuksia perusteltiin sillä, että Suomessa oli luvallista koota palkka ’suomalaisen maantavan’ mukaan. Suomen aatelisto oli vaatinut jo kauan suurempia etuja kuin Ruotsin aateli vedoten siihen, että Suomi oli Venäjän sodan sytyttyä eli vuodesta 1570 alkaen sotatoimialuetta. Vaadittuja etuja ei kuningas Juhana III ollut myöntänyt. Marski Klaus Fleming sen sijaan ei ainoastaan sallinut maantavan käyttöä vaan suoraan siunasi kantoperusteen, koska hänelle oli ensisijaista pitää sotaväki hallinnassaan herttuan aikeitten torjumiseksi, toissijaista se, miten sotilaat käyttäytyivät talonpoikia kohtaan.

Käytännössä linnaleirin kannolta katosi yläraja. Kun yhtäällä kuultiin, että jossakin toisaalla oli peritty enemmän kuin ennen, määrää välittömästi korotettiin.  Aina voitiin väittää, että vaaditut luovutukset, olivat ne millaisia hyvänsä, mahtuivat senkaltaisen epämääräisen käsitteen kuin maantavan raameihin.

Kaikkinaiset keskiarvot ovat perustutkimuksen puuttuessa epävarmoja, mutta näyttää kuitenkin jotenkin kohtuulliselta tulkita asia niin, että että suunnilleen puolet talonpoikaistilojen peltomaiden viljatuotosta meni nuijasodan aattona linnaleirimaksuna sotilaille. Voidaan kysyä, mitä sitten sotilaat tekivät niin suurilla omaisuuserillä? Ylläpidokseen ja toimeen tullakseen he eivät sellaisia määriä tarvinneet. Ongelmasta selvittiin siten, että ylijäämä myytiin. Saalis keinoteltiin rannikkokaupunkeihin tai niityä vastaaviin masrkkinapaikkoihin ja muutettiin siellä rahaksi. Kuljetusvelvollisuus sälytettiin maksajille. Jokaista 10 viljatynnyrin erää varten sotilaat pakottivat talonpojat luovuttamaan hevosen vetopeleineen. Perillä myös hevonen myytiin ja jälkeenpäin väitettiin, että eläin oli sortunut tielle tai että talonpojat olivat hevosen vapaaehtoisesti hyvästä tahdosta sotilaille lahjoittaneet. Näin asia selitettiin Flemingin määräämässä virallisessa tutkinnassa jo 1592.

Maksajat, tavalliset talonpojat, kestivät, kuten arvata saattaa, linnaleirin kaltaisen taloudellisen suoneniskun huonosti. Ensin he myivät omaisuuttaan varakkaammille, sitten luopuivat tiloistaan. Tultaessa vuoteen 1593 talonpoikaistilojen lukumäärä Suomen alueella oli vähentynyt parisenkymmentä prosenttia 1570-luvun alkuun eli Venäjän sodan syttymisaikaan verrattuna. Säilyneistäkin n. 29 000 maatalosta liki viidennes oli autioita eli kruunun viranomaisten katsannossa veronmaksukyvyttömiä. Linnaleiri ei tietenkään yksin tätä tilojen katoa aiheuttanut, mutta merkittävä tai itse asiassa merkittävin tekijä se sota-ajan kurimuksessa oli, koska aatelin ja sen omistamien kartanoiden alustalaistilojen luku samaan aikaan huomattavasti kasvoivat ja säterien peltoala lisääntyi. Omaisuutta siirtyi nopeassa tempossa yhdelta ryhmältä toisille ryhmille.

Näissä oloissa talonpoikien asenteet muotoutuivat vallitsevan, heille nurjan asiaintilan mukaisiksi. Hämäläiset talonpojat ilmoittivat joulukuun lopulla 1596 Olavinlinnan päällikölle Gödick Finckelle näin: ”Jos kainuulaiset tahtovat nostaa kapinaan heidätkin, ei heillä hämäläisillä olisi mitään sitä vastaan, koska heillä ei ole muuta kuin nälkä ja kuolema ovella.” Fincken puhuttelemat talonpojattarkoittivat, että vyörynomaisesti paisuva linnaleirimaksu veisi heidät joka tapauksessa ennen pitkää taloudelliseen tuhoon.

Linnaleiri olikin kiistatta kapinan tärkein syy, mutta huomattakoon, että väkivaltaan ei turvauduttu missään heti. Oikosulunomaista vimmaista aseille käyntiä ei, niin kuin on väitetty, sodanomaisessa mitassa tapahtunut. Maksajat yrittivät vuosia rauhanomaista korjausta vetoamalla hallintoviranomaisiin, tuomioistuimiin ja lopulta valituin valtuutetuin valtaneuvostoon ja valtiopäiviin Ruotsissa. Kaikki oli turhaa, koska suomalaiset hallintoviranomaiset ja lainlukijat tuomioistuimissa kuuluivat linnaleirimaksun kantajiin, eivät sen suorittajiin, ja koska ylhäisaatelinen valtaneuvosto Ruotsissa kielsi herttuaa käyttämästä sotilaallista voimaa Flemingiä vastaan. Valtaneuvokset otaksuivat, että Puolan aatelin nauttimat suuret etuoikeudet tulisivat ajan myötä sovellettavaksi myös Ruotsissa.  Sen vuoksi ylhäisaateliset valtaneuvokset eivät halunneet ”veristä sisällissotaa”  Flemingiä vastaan. 

Täyssinän rauha Ruotsin ja Venäjän välillä toukokuussa 1595 katkaisi kamelin selän. Fleming piti armeijan koossa rauhasta huolimatta kuin konsanaan sodan aikana ja salli sotilaiden kantaa mielivaltaiseksi ulosteoksi muuttunutta linnaleiriä. Eräät Suomen johtavista aatelismiehistä vaativat Flemingiä laskemaan armeijan hajalle ja lopettamaan maata raunioittavan linnaleirin. Marski ei siihen suostunut. Hän kehitteli tekosyyksi väitteen, jonka mukaan Venäjää piti edelleen pelätä, koska rajankäynti oli kesken ja koska venäläiset eivät olleet vahvistaneet rauhaa ristiä suutelemalla. Todellisuudessa rajoilla vallitsi rauha – oli aselevot huomioon ottaen vallinnut jo yli kaksi vuotta – ja jos joku rajankäyntiä pitkitti, se joku oli Fleming, joka haki siitä perustetta pitää Suomessa oleva armeija koossa. Varsinainen syy hänen menettelyynsä oli herttuan aikeitten pelko, minkä aikalaiset ilmoittivat hyvin tietävänsä. Ajan ihmiset eivät ole yhtä kritiikittömästi kuin muutamat myöhemmät tutkijat ja alan harrastajat uskoneet Flemingin propagandaa. Ei uskonut Jaakko Ilkkakaan.  Hän aloitti kapinoitsijan tien keräämällä rantaruotsalaisten johtajana joulun tienoilla 1595 ratsusotilailta pois sen viljan, jonka nämä olivat linnaleirimaksuna sitten puolen vuoden takaisen rauhanteon perineet. Ilkan mielestä kannolle ei ollut enää minkäänlaista perustetta, koska pysyvä rauha Venäjän kanssa oli solmittu. Yleistäen todettakoon, että itse asiassa varsinaisen valtakuntien välisen sodan ajan sen tuottamat rasitukset sittenkin nurkuen kestettiin. Vasta sisäpoliittisten syiden motivoima linnaleirin kanto rauhan jälkeen ylitti maksajien sietorajan.

Santavuoren taistelun jälkeen Ruotsiin virtasi massamitassa tietoja Suomessa tapahtuneista verilöylyistä ja ryöstelyistä. Nämä tiedot saattoivat valtiopäivät kallistumaan Kaarlen taakse. Se ratkaisi pelin. Kaarlen asema vahvistui niin, että hän kykeni lyömään Etelä-Ruotsissa maihin nousseet puolalaisjoukot. Vuonna 1599 hän vihdoin valloitti lopullisesti Suomen.

Joskus näkee korostettavan, että Kaarlen pääsy valtaan ei suomalaisten talonpoikien asemaa mitenkään kohentanut. Esimerkiksi linnaleiriäsysteemiä noudatettiin yhä. Niin tapahtui, mutta tällä kertaa maksu kannettiin valtakunnallisten virallisten taksojen mukaisesti, ei enää mielivaltaisesti suomalaiseen maantapaan vedoten.

Kaarlen kukistettua Suomen aatelisherrat talonpojat saattoivat tuoda vapaasti ja kostoa pelkäämättä esille todellisen kantansa. Tapaninpäivänä 1599 koko Pohjanmaata edustavat valtuutetut kokoontuivat Pietarsaareen ja lähettivät herttualle kirjeen, jonka yksi kohta kuului näin:

”Koska korkeasyntyisillä herroilla ritaristossa ja aatelistossa on omaisuuttansa kaikkialla valtakunnassa eikä kruunulla ole vapaina muita kuin pohjalaiset, anottakoon täten nöyrimmästi, että me tästä lähtien niin kuin tähänkin saakka voisimme säästyä ja olla vapautettuja aatelin alustalaisuudesta ja aatelin asettamisesta tänne ja ettei mihinkään aatelin vaatimuksiin saada meidät lampuodeikseen [vuokralaisikseen] suostuttaisi.”

Talonpoikien taaimmaisena pelkona oli siis maaorjuuden toteutuminen. Niin oli hiljakkoin tapahtunut Virossa ja maaorjuus oli vahvistunut kautta Euroopan moniaalla esiintyneiden talonpoikaiskapinoiden tultua palkkasoturiarmeijoin kukistetuksi. Itse asiassa Suomessa kapinoitiin samasta syystä kuin muuallakin. Euroopassa kapinallisten tavoitteena oli maaorjuuden lopettaminen tai sen lieventäminen. Suomessa pyrittiin estämään kavahdetun maaorjuuden tulo. Linnaleiri nähtiin viime kädessä välineeksi, joka edisti ja suuresti nopeutti tuon pelätyn alistamisjärjestelmän toteutumista.

Loppujen lopuksi ei ole pakko edellyttää, että kapinaan noustiin vahvassa uskossa sotilaalliseen voittoon. On hyvin mahdollista, että aseille käynti käsitti itsessään epätoivoisen keinon saattaa sietämätön tilanne Suomessa Ruotsissa kokoontuvien valtiopäivien tietoon. Kuulun ranskalaisen feodaaliajan tutkijan Marc Blochin mukaan kapinointi oli maaorjatalonpoikien tavanomainen keino käydä dialogia ruhtinaiden kanssa. Rauhanomaisia kanavia väkivallattomaan sopimiseen ei Manner-Euroopassa ollut. Suomessa niitä teoriassa oli, käytännössä ei kuitenkaan ollut. Puolueeton virallinen ratkaisutaso puuttui tai sitten siltä tasolta puuttuivat valta ja voima, jotka olisivat taanneet päätöksen toimeenpanon. Juhana III antoi pohjalaisille vapauden linnaleiristä sitä vastaan, että nämä pitäisivät yllä kahta nihtilippukuntaa Pohjois-Suomessa. Kaarle herttua vahvisti tuon vapauden yhtä monta kertaa kuin Fleming sen Sigismundin jälkikäteissuostunnalla kumosi. Herttuan päätöksiltä puuttui sotilaallinen kate,  Flemingin päätösten takana sitä katetta oli.  

Hyvät kuulijat

Nuijasodalla on viestinsä, joka kantaa nykyhetkeen saakka. Talonpojat sotivat viime kädessä kahden arvon puolesta: yksilön vapauden ja laillisen menon puolesta. Vapaus ja laillinen meno ovat olennaisia ihmisille yhä. Aika ei ole haurastuttanut niiden merkitystä. Milloin ”oikeus on pilkka”, kaikki muukin on enemmän tai vähemmän pilkkaa. On olemassa joukko ajasta riippumattomia luovuttamattomia arvoja, joista ei voida eikä pidä tinkiä.

Heikki Ylikangas

2 vastausta artikkeliin “Nuijasodan syyt”

  1. Hei Heikki,

    Olen TV.tuottaja warner brosilla ja teemme tunnettujen suomalaisten sukujen tarinoihin liittyvää TV-sarjaa. Eräässä jaksossa selaamme kirjaasi Nuijasota. Saammeko näyttää tätä kirjaa TV:ssä? Kreditoimme kyllä sinut lopputeksteihin.

    Ja samalla kysynkin, kuka on Pentti Pirin talon kuvan tekijänoikeukssita vastuussa?

  2. I have been researching European Peasant Uprising of the 16th and 17th century. I have read extensively on Dosza’s revolt in Hungary in 1514 and Matija Gubec ’s Croatian-Slovenian revolt in 1573. I am also very familiar with the Swiss Peasant Revolt of 1653 in which my ancestor Damien Lieb und Guth was hanged for his role as a middle-level military leader. By the way Lieb und Guth was the name for a form of serfdom. Your blog on the Nuijasota (Klubbekriget) was quite interesting. I find all four of these revolts to have common causes. They lasted only a short period. Gubec’s revolt was over in less than two weeks. The other three appear to have lasted several months.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.